11. Voloma-Pieninkäjärvi

Su 15.6.2014 klo 02.45, leiri nro 6

Pieninkäjärvelle alkaa muodostua sumua. Alkumatkani kylmin yö, alavilla mailla hallaa. Teltta pystyssä, nuotio roihunnut monta tuntia, syöty on. Juna kolkutteli äsken kimeästi tasoristeyksessä vihellellen järven pohjoispään rautatiellä.

Nämä ovat olleet joskus niitä Euroopan suurimman, yhtenäisen erämaan laitoja jossa nyt kuljen. Täällä ovat hiihdelleet kaukopartiomiehet järjettömillä retkillään, tappaneet ja tulleet tapetuiksi. Sankarimyyttien eräs äitimaan lukemattomista kohduista nämäkin salot.

Nyt ei erämaita enää ole, on vain yhä uudelleen ja uudelleen parturoitavia maapallon päälakeja, kylkiä, mahoja, ja sen selkänahkaa ristiinrastiin kulkevia kulkuväyliä, rautatie- ja sähkölinjoja, vesistöjen laivareittejä ja ylitse möyhyävän lentoliikenteen päälletaputuksia. Hiljaista kolkkaa et tältä pallolta löydä.

Illuusio yksittäisen, kirkasvetisen rannan kauneudestakin haihtuu aamunsarastukseen, kankaalla lojuviin rautalankakieppeihin, poltettujen renkaiden mustiin jälkiin. Rojuläjiin petäjien juurilla.

Eilen, kun viimein lähdin edellisestä leiristä, oli heti ennen Volomaa tien alitse virtaavalla Tsirkka-Kemijoella kaksi kumiveneretkuetta. "Russiannationalisteja" vakuuttivat olevansa kun yhtä sirrisilmäistä, keltaisenihon tyttöä väitin vietnamilaiseksi. Se nauratti naisvoittoista porukkaa kun valokuvasin heitä, ja kun he kuvasivat minua.

Voloman pientä kylää kiertelin kolmisen tuntia. Kun kyselin kännykänlatausapua torilla olevalta porukalta, kaksi viinaa ostamaan tullutta kaverusta vei minut lähimpään, torin vieressä olevaan magazineen ja sanoivat rouvalle takahuoneessa, että turisti tarvitsee poweria. Rouva vei minut sitten toiseen takahuoneeseen jossa oli useita pistorasiota pöydän takana joista yhteen laitoin vanhan nokialaiseni lataukseen. Kaivoin vielä kameran vara-akuista yhden samaan syssyyn ottamaan venäläistä virtaa itseensä. Kännykkää en muistanut edes sulkea lähtiessäni kuljeskelemaan, mutta sieltä ne koskemattomina löytyivät kun menin hakemaan.

Hyväntuulinen pariskunta jututti minua kaupan portailla. Kovasti puhuttiin, mutta paljoa ei ymmärretty, tai sitten ymmärrettiin sen verran kuin tarvittiin. Retkeni ääret ja määrät kerroin jälleen kartoillani kynttä kuljetellen. Rouvan vajaahampainen suu oli hymyä täysi eikä mieskään itkemään alkanut. Kuvaan asettuivat mielellään ja kättelivät lämpimästi kun erottiin. Turisteja hekin olivat. Punaisella Samaralla näin sitten myöhemmin heidän kylästä poistuvan iloisesti minulle vilkutellen.

Myös kalastusvälineitä kauppaava, Viipurista lähtöisin oleva, suomea vähän hallitseva harmaahiuksinen mies tuli juttelemaan, mutta kuvauslupaa ei antanut. Kysyi, menenkö Viipuriin saakka, mutta vastasin kieltävästi. Häneltä minun  olisi kannattanut ostaa vieheitä, sillä hinnat olivat murto-osan siitä, mitä ne Suomessa maksavat. Luultavasti olisivat olleet vähintään yhtä laadukkaitakin. Kun katselin venäläistä kalastusporukkaa, joka tuli ostoksille, niin kovin asiantuntevan kuuloisesti he niistä keskenään juttelivat loniessaan viehetelineen antia.

Kylää kierrellessäni kättelin moniaita ihmisiä. Kurkistelin aitojen ylitse uteliaana, hätistelin hurttia housujenlahkeista, pysähtelin ihmettelemään kaikkea.

Polotin puhua kahden äijänkin kanssa aidan ylitse kun he räikkäsivät vanhasta autosta osia irti. Kun se toinen poistuessani kätteli kuten täällä kaikkialla on tapana, niin kämmeneni meni mustaksi kuin olisin autonrasvaista kymmenen kilon lekaa puistellut.

Voloman kylän pääväri oli ikuisella tavalla yhtä aikaa turvallinen ja turvaton harmaa. Kuin elämän lopullinen totuus sijaitsisi tuossa värissä. Muilla väreillä sitä peitellään, mutta mikä onkaan värikkään nykymaailman tulos? Vain syvä, valheellinen uni jossa rämmitään aivot unelmien täyttäminä. Jokeri irvaileekin monen maalipurkin kyljessä, ja jokeri käteen jää kun unesta herätään. Jos herätään.

Rakennusmiehen silmäni oli jo useissa aiemmissa paikoissa pannut merkille uretaanivaahdon asiantuntemattoman, suruttomasti purkeista päästellyn vaahdon käyttelyn yleisyyden. Auringon ultraviolettisäteiden hapristuttamana sen kuivunutta keltaista räkää roikkuu Venäjän Karjalan kylien taloissa sellaisin menetelmin pursuteltuna, että sen päätarkoitus, eristäminen, jää vähintäänkin vajaatehoiseksi ja asiantuntemattomasti laitettuna on monessa paikoin täysin turha toimenpide: Katoilla savupiippujen juurissa, vanhojen talojen ulkovuorien raoissa, ilman vuorilautoja olevien ikkunoiden ja ovien suuveena, ja näin sitä jopa erään uuden hirsirakennuksen varausten väleihinkin tursuteltuna. Ja tyhjät purkit löytyvät tietenkin teidenvarsilta, rannoilta, pusikoista, mustikkamättäiden koloista, suolampareista tai niiltä sijoiltaan mihin ne viimeisen ponnekaasun suhauksensa ovat päästelleet.

10. Hiekkaa erämaassa

La 14.6.2014 klo 14.30

Edelleen leiri 5 likellä Voloman kylää. Nukuin puolillepäivin joka  lienee ymmärrettävää kun muistaa eiliset kymmenien kilometrien pyöräntyönnöt väljänhiekan tiellä.

Otin äsken valokuvan omasta naamastani kun peiliä ei ole. Se on aivan auringon punaiseksi polttama, turvoksissa ja paarmojen haavoille purema. Nenän päällä oikeinkin komea, nautapaarman rouhaisun jälki. Samoin nilkat, reidet, nivustaipeet ja kainalot ovat aivan rokamilla, mutta ei niistä minulle vaivaa ole. Esteettisenä haittana voisi misterkisoissa pisteitä puolittaa.

Yöllä tuuli yltyi myrskyksi, telttakangas paukkui ja räpätti, kusella käydessäni katselin haltioissani kun ympäröivä, nuori sekametsä taipui tuulessa melkein maata myöten. Painelin vaarnoja syvemmälle kiviseen turpeikkoon ettei suojakangas repeydy irti. Ripsi myös vettä. Kompassi näytti tuulensuunnan kääntyneen pohjoiskoilliseen. Vienan koleat puhallukset juhannuksen alusviikkoja siis virkistämään saapuivat kuten ennen lähtöäni varoiteltiin.

Joku muukin on pyöräillyt tuoreista jäljistä päätellen syvemmälle korpeen päin. Lie ihmetellyt leiriäni ja teltasta kuuluvaa kuorsausta.

Löysin kanervikosta hajonneita puutynnöreitä joista otin nuotion kehäksi rautaisen vanteen. Aprikoittaa kovasti, mitä niissä on mahtanut olla. Tuskin silliä ainakaan, ehkä suolakurkkuja? Tervatynnöreiksi ovat olleet liian heppoisia. Näilläkin kankahilla kasvaa vuosikymmeniä sitten pihkottumaan uurrettuja petäjiä, että tervanpolttoa on kyllä harjoitettu. Tynnöreiden lähellä jäkäläsammalikkoon painuneena oli myös ruostuneita peltikolmioläjiä joiden tarkoitusperää en ymmärrä.

Eilen Muujärveltä lähtiessäni en meinannut taaskaan poistumisreittiä löytää kun tapana näillä kunnailla on, ettei maanteiden outoja kulkijoita liiallisin tienvarsiopastein hellitä. Karttanikin on niin suurpiirteinen, ettei sen ilmoittamat tienhaarojen sijainnit käy kilometrinkään tarkkuudella selville, ja kun niitä puuttuu kokonaankin. Yhdelta piennarta pitkin hunttasevalta naiselta kysyin tietä Volomaan karttaa näyttäen ja se huitoi takaisin aamuisille jäljilleni, eli Omelian suuntaan. Kun sitten poljin bensa-aseman likelle, oli joku mies lappamassa pyöreitä kiviä peräkärryyn tienvieren hiekkamontusta niin hän neuvoi lisää suuntia ja hoikka, pitkä miespyöräilijä jota jo kylällä olin tervehtinyt osoitteli lopulta oikealle polulle.

Siinä sitten tiensuun sydämenmuotoisella lemmenlukolla koristellun sillan kupeessa heittelin vähän aikaa tuloksetta uistinta ennen kuin uskaltauduin tielle, jossa eteneminen osoittautui pelkäksi työntämiseksi.

Kun olin jonkin matkaa edetä äheltänyt, alkoi nenääni kantautua mädänneiden yhdyskuntajätteiden lemu. Pian näin satojen korppien, varisten ja harakoiden parven humahtavan lentoon harvasta männiköstä ja lähestyessäni paikkaa, erottui laajalta, hehtaarien kokoiselta kunnaalta valtoimenaan ympäristöön pursuava kaatopaikka jossa silläkin hetkellä joku tanakka ja punakka mies nakkeli jätesäkkejä ja muuta roinaa autonsa peräkärrystä ja takakontista luonnontäytteeksi. Siinä siis oli Muujärven jätteenkäsittelylaitos: Lajittelun syötäviin ja ei syötäviin suorittavat korpit ja varikset.

Kaivinkone oli tekemässä raviojien siivousta. Työnjäljestä voisivat muutamat kaverini ja alan ammattilaiset ehkä kriittisiäkin huomioita esittää. Kuskia huvitti suuresti etenemiseni hiekassa koskapa hän pyöritti nauraen sormeaan ohimollaan. Näytin hänelle voitonmerkkiä sormillani ja sen jälkeen hän nosti tanakkaa peukkuaan yhä nauraen. Olin juuri tuolla tienpätkällä riisuuntunut uimahoususilleni ja paljan jaloin hiekassa kammertaessani olin varmasti aika huvittava näky.

Liikenne oli erittäin vähäistä, ei edes tukkirekkoja kulkenut yhtään ainutta koko päivänä. Pulahtelin melkein kaikissa vesipaikoissa joita tienvarrella oli, eräässä tien alitse vuolasti virtaavan puron syvennyksessäkin jonka ruskea vesi oli helvetin kylmää. Ihmettelen alati itsekseni, kuinka vähän minun tarvitsee helteelläkään nesteitä nauttia. Turhaan järjestin imuletkulla varustetun viiden litran säiliön tarakalleni painoksi kun litran pullo sataa kilometriä kohden riittäisi aivan hyvin.

Huolsin ruokailtuani pyörää, siivosin hammasharjoilla hiekantörkyä ketjuista, kiristelin muutamat ruuvit ja järjestelin myös laukkujen sisältöjä järkevämpään asentoon. Ei tekisi mieli lähteä liikkeelle sillä tässä tuntuu mukavalta olla. Tuo kirkasvetinen puroko sen tekee? Kävin käppäilemäsä syvemmällä korpea polkua pitkin joka lähti vähän matkan päässä mäenlaelta alaspäin ja näytti lopulta menevän suolle tai sen laitaa kiertelemään. Minne lie se pyöräilijä mennyt?

Puolukka kukkii runsaana, mutta mustikka on kukintansa kukkinnut ja on kasvamassa pienin, vihrein askelin mehukkaaksi marjaksi. Kankeita kimalaisia pörähtelee varvikossa joten ainakin pölytys toimii jos ei hallaksi herkeä.

Taivaalle on muodostunut paksu pilviverho, tuulee edelleen kovasti ja siinä on sen tuoksuinen tuntu, että tulee pian vettä joka ei ole kusilämmintä vaan saattaa jopa räntääkin ruveta rätkimään. Mittari ilmoittaa lämpötilaksi 5 astetta. Melkoinen ero eiliseen helteeseen verrattuna. Volomaan on muutamat kilometrit ja siellä täytyy käydä ostoksilla. Minua jännittää jonkin verran kauppoihin meneminen, koska harvassa ovat ne magazinet joissa itse voi korintäyttönsä hyllyiltä nostella.

9. Ilmeitä Muujärven kasvoilla

La 14.6.2014 klo 00.15, leiri nro 5

Illankuhjassa, jo väsyneenä polkupyörän työntämiseen väljän hiekan tiellä käännyin kuin mielijohteesta miltei huomaamattomalle syrjäpolulle jonka neulaspeittoinen ura aivan kuin imaisi väsyneen kulkijan metsän houkuttelevaan vehreyteen. Pari km poljettuani tien alitti ylhäältä rinteenlähteestä alkuvoimansa pumppaava, kirkasvetinen puronen jonka yli oli heitelty muutamia laudanpintoja niin, että siitä pyörän kanssa jotenkin ylitse könysi. Luonnollinen este kehnompijalkaisille kutsumattomille vieraille, ajattelin.

Perustin leirin pian puroselta lähtevään mäennousuun ja veistelin kannokosta tervaslastuja ja nuotio syttyi melkein kuin itsestään tiensyrjään. Keittelin kahvit ja söin leipää, makkaraa ja tomaatteja joita olin Muujärven valintamarketista aamupäivällä hankkinut. Raikkaasta lähdevedestä ja tervastulien äärellä aterioinnista jo sinällään tuli hyvä olo ja vielä kun alkoi tasainen tuulen soitto puiden latvoissa jota nyt kuuntelen rysän suojissa, niin olo on oikeinkin raukea ja hyvä ja päivän ponnistukset ovat kuin poispyyhkäistyt. Vain muutamat törkyiset näkymät muistin pohjalla kaihertavat kun päivää alan vihkooni kerimään.

Eilisaamuiselta leiriltä kun Muujärven koloiselle asvaltille kampesin, en ehtinyt monenkaan mutkan verran polkea kun vastaan tuleva Samaranrottelo kääntyi takanani, ajoi hitaasti ohitse ja pysähtyi uhkaavanoloisesti narahtaen muutaman kymmenen metrin päähän eteeni. Pysähdyin juuri itsekin lukemaan saapunutta tekstiviestiä ja panin pyöräni nojaamaan tien jyrkkään penkkaan. Tempaisin ranstakan ohjaustangon sisältä kameralaukun päälle valmiiksi, jos autosta vaikka millainen rosvo päälle töytää. Koppalakkinen rajavartija se vain oli joka tervehti unisesti. Kättäkin tyrkkäsi samalla kun kysyi pasporttia. Kaivoin sen kameralaukun pohjalta ja jälleen uusi virkamies ähelsi numerosarjojen ja suomalaisen nimeni muine tietoineen hiirenkorvaiseen vihkoonsa jossa näytti olevan lukuisten muidenkin pysäytettyjen tietoja. Soittikin jonnekin ja kyseli numeroita luetellen tietoja tarkastettavastaan. Tällekin koomikkolakkiselle piti kertoa sormella karttaa tökkien kulkemistensa määrät, ääret ja aikomukset. Meinasin perkele valehdella, että käännyn Muujärveltä takaisin niin suivaannutti myötäiset tietojen kaivelut ja se, kuinka ne tunnontarkasti vihkoihin ylös kirjataan. Ahdistavat ajatuksetkin valtasivat mielen. Lie tuokin mies pantu tietä edestakaisin ajelemaan koko aamupäiväksi, ehkä jo yöstä alkaen vahtimaan, milloin tämä outo polkupyörä-äijä Muujärvelle ilmestyy. Eikä antanut lupaa ottaa itsestään edes valokuvaa, sitä oikein hymyilytti moinen pyyntö.  Meinasin kyllä kaupan pihassa näpsäistä kun se myöhemmin päivällä lihavan eukkonsa apuna raahasi kauppakasseja Samaraan.

Valikoimaa hyllyt notkollaan olleen kaupan nurkalla kahta olutta hörppivää miestä sen sijaan ei valokuvauspyyntöni hätkäyttänyt. Oikein asettuivat kuvaan kaverukset ja kättelivät ja taputtelivat likaisilla kourillaan minua niin, etten eroon meinannut päästä. Vaikka mikäpä kiire mulla olisi ollutkaan. Oikeastaan harmitti, kun en älynyt heidän mukaansa lähteä. Olisin nähnyt asumuksensa läheltä, saanut hörpätä paskaisista mukeista murukahvit ilman maitoa ja sokeria ja kenties kameran ja kännykän akutkin ladatuksi. Lähellä olevaan tönörykelmään kaverukset siitä menivät. Siellä soi venäläinen humppamusakki ja muunlainen nuottien loukutus kuin kahdesta eri vehkeestä niitä olisi ilmoille päästelty. Paksupohkeisia, lihavia naisia tupakoi pulloläjien, tahkonrämän, autonraatojen, kottikärryn ja polkupyöränrunkojen seassa olevilla kuormalavoilla röhnöttäen pitkää heinää ja horsmaa kasvavalla pihamaalla.

Ajelin kaupassakäynnin jälkeen kylää ympäri. Kuvasin koiria, kissoja, ihmisiä ja rakennuksia. Vain yhtä hurttaa piti roimia perseelle kun se alkoi tulla liian liki irvistellen äkäisesti. 

Kyläkaivollekin eksyin ja nostin kanisteriini vetä. Nuori mies tuli myös muovisankkojen kanssa paikalle ja kun pyysin, hän asettui hyvillämielin kuvattavaksi.

Asumusten tonteilla vasarat paukkuivat, sirkkelien roukaisuja kuului sekä muuta kolketta ja kalketta, mutta edelleen linssiini löytyi myös neuvostoaikojen siistimätöntä rakennusperintöä runsaasti. Missään ei kuitenkaan näkynyt tämän haisevan perinnön vaalijoita, luhistumaisillaan olevien rakennusten museoijia, eikä yhtään turistibussia täynnä entisiä sovhoosien työntekijöitä, ruoskanheiluttajia tai vartijoita katselemassa kaihoisin mielin noita Suuren Neuvostoliiton ankarien aikojen monumentteja. Monetkohan julmurit pääsivät kaltoinkohdeltujen orjiensa kourissa hengestään Gorbatshovin perässään vetämän perestroikan vanavedessä? Onko tuosta "vapautumisen" ajasta kirjoja kirjoitettu? Millaista elämää Muujärven kylällä vuonna 1991 elettiin kun valtion hajoamiselle lyötiin lopullinen sinetti?

 

Kasvimaita oli useampien talojen pihoissa, laidoilla hieman väljemmin. Niiden avulla kai maatuskat juoppouteen retkahtanutta miesväkeä lienevät perestroikankriisistäkin huomiseen luotsanneet. Ja yhä luotsailevat.

Muutamissa varjopaikoissa tapasin omenia linkkuveitsillä lohkovia vanhuksia istumassa toisiaan tukien ränstyneillä puistonpenkeillä, lapsia leikkimässä koulun  pihalle asennetuissa välineissä taustanaan äänimaisemaa rikkova, autojen lakkaamaton renkaiden lotina kuoppaisilla kaduilla.

Karmeasti muovikukitetulla sotamuistomerkillä pari pikkupoikaa juoksenteli ympyrää toisiaan karahkoilla osoitellen. Kun tulivat ihmettelemään outoa kulkijaa, tarjosin heille juuri esille ottamiani suolakeksejä. Toinen otti sievästi yhden, mutta toisella oikein silmisä välähti kun koetti paksumman nivaskan sivaltaa. Kolme se sai irtoamaan ja lähti samassa juoksemaan. Minua huvitti, sillä olisin voinut antaa vaikka koko paketin sillä ei se maksanut kuin 25 ruplaa.

8. Jätteiden pilaamat rannat

Pe 13.6.2014 klo 10  4. leiri

Maailma on kaunis, ja se on surullista, kirji Jerzy Lec.

Suontakuisten kurkien parjaukseen heräsin. Leirini rysineen on Mujejärven (Muujärvi) kupeessa nuoressa männikössä. Puikkaisin yöllä summassa kapealle, tiukkapintaiselle tieuralle joka noin kilometrin mutkiteltuaan toi minut jäkkikituppaisen suon laitaan päättyen roinaläjään kuten polut niin monasti aiemminkin. Purkkien, renkaiden, lasipullojen, ruosteisten rautojen, hellankehän ja mustasta ladasta rälläköidyn takakontin takaa, rapakon reunalta pyrähti lentoon pari kahlaajalintua leikaten kesäyön hämärää terävillä viklotuksillaan. Tein kuin jänis paluujäljet ja työnnälsin tieuralta pois viistoon mättäiselle kankaalle muutaman pikkukukkulan suojaan johon väsyneenä kokosin makuukseni. Käet kukkuivat niin että korpi raikasi. Luulin niiden häiritsevän uneen pääsyäni, mutta kukunta kävi kuin tuutulaulusta eikä muhkurainen teltanalustakaan saanut minua pysymään hereillä. Unessa kaadoin nokipannusta kahvia toistuvasti kuin katkeavassa filmissä jonka häntä ääntää kelalla kieriessään rämps, rämps, rämps. Rukajärventiellä tapaamani roistot liittyivät siihen uneen, ahdisti.

Ontrosenvaarasta liikkeelle uskaltauduttuani tie muuttui Kostamuksen tienhaaran jälkeen löysäksi soratieksi jossa pystyi polkemaan vain pieniä matkoja. Enimmäkseen työnsin raskasta pyörääni puutavararekkojen nostattaman pölyn seassa. Välillä hiekkausvasta rämisi esiin henkilö- ja pakettiautoja sekä pieniä kuormakkaita joita piti myös varoa. Eilisen ja iltayön taivallukseni mitta oli korkeintaan 40-50 km.

Erään kuivan kankaan kohdalla tien alitti järeä, betonipaaleilla suuvattu rumpuputki vaikka vedestä ei liene siinä kohden koskaan ollut vaivaa. Muutaman mutkan jälkeen tienpuolille aukeni märkä, lettoinen seutu, jossa olisi kuulunut olla vedelle useitakin tienalituksia. Siinä oli kevättulva roiminut tierunkoa alamäkeen pitkältä matkalta ja tilalle oli ajettu uusia maita monet kuormat. Joka tulvan jälkeenköhän saman täyttötyön tekevät? Olisiko Stalinin tiemiehillä ollut aikoinaan tietyömaakartta rutussa, suot ja kankaat sekaisin eikä sitä ole vieläkään sileäksi oiottu.

Metsät alkavat nuorentua. Kun kalashnikovit ovat jääneet sotien päätyttyä tarpeettomiksi ovat metsäpunktien ja -sovhoosien kirves- ja moottorisahamiehet painaneet niska limassa ikimäntyjä nurin. Petäjä on edelleenkin ylivoimaisesti yleisin puulaji näillä hiekkaisilla kankailla. Siemenpuuasentoon hakatut aukeat ovat kasvaneet ilman harvennusta ja näyttää siltä, että uudismetsän muodostumiseen raivausten puutteesta ei muuta "haittaa" ole, kuin että ihmisen arvottaman "hyötypuun" kasvu on vähäisenlaisesti hidastunut. Nyt tiukkasyistä, oksatonta 50-70-80-vuotiasta puuta hakkaa monitoimikoneiden armadat maailman tarpeisiin, oligarkien rikastuttamiseen ja valtion asevarustelun rahoittamiseksi. Paikallisesti metsien ryöstöhakkuut eivät edelleenkään väestöä paljon avita jos vaikka tiestöjen kuntoa arvioi tai kylien insfrastruktuuria.

Tähän mennessä autojen alle jääneitä eläimiä en ole nähnyt, yhden pienen kyyn vain. Hirven jälkiä ei hiekassa ollut eikä yhtään jänistä kiirehtimässä pusikkoon. Joitakin pyitä ja muutama isompikin kanalintu on tienvierestä rumistellut lentoon. Variksia, korppeja ja harakoita on ylenmäärin, varsinkin kylien ja metsään kannettujen kaatopaikkajätteiden liepeillä. Tikkoja ja palokärkiä näin vanhoja metsiä halkovilla taipaleilla. Tiiksassa keskellä kylääkin palokärjen helakasti rullaava huikkaus kuului ja punainen päälaki petäjävanhuksen kyljellä vilahti. Eilen vasta näin ensimmäiset viisi joutsenta kun niitä Suomen puolella lensi suuret parvet jo ennen Kuhmoa. Muita vesilintuja ja niiden poikueita on siellä täällä putamista ripsahtanut lentoon ja sukelluksiin. Pienet, metsien sisäiset, ojittamattomat suot, majavien patoaltaat ja muut purojen rönsyt ovat mieluisia varsinkin taveille ja telkille.

Iltapäivällä pidin kunnon tauon eräässä sillankupeessa jossa oli pengerryskivien kolossa västäräkin pesä ja jonne lintupariskunta kantoi urakalla öttiäisruokaa poikasilleen. Sytytin risuista pienen nuotion hiekkakuoppaan, keitin pottuja ja söin ne voin, sipulin ja kalasäilykkeen kanssa. Keitin sitten jälkiruuaksi kahvia. Enkä pientäkään ahventa onkeeni joesta saanut.

Myöhemmin Kuollunkijärven ja muutaman muun nimettömiksi jäävien järvien kauniita rantoja seuraillessani ja muutamat kerrat uituanikin sain jälleen kauhistella jätteiden loppusijoittamisen suruttomuutta ja muuta mielettömyyttä joka täytyisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä koko maapallolla.

Mitkä kielteiset ympäristövaikutukset syntyvätkään jo yhdestä ainoasta, järven rannalla poltetusta henkilö- tai kuorma-auton, tai kaksi metriä korkean catepillarin renkaasta? Entä kun niitä on vuosikymmenien aikana samoilla rannoilla ja metsien kätköissä poltettu satoja, tuhansia tai valtion suuruuden huomioon ottaen sen koko alalla satojatuhansia, miljoonia?

Kuollunkijärvellä, juuri kun tulin uimasta eräs nuoripari oli kurauttanut autonsa hiekkapenkkaan, mutta ne vain naureskelivat onnettomuudelle vaikka eivät voineetkaan jatkaa matkaa. Kysyin "problem?", niin poika huitaisi kädellään ja näytti kännykkäänsä, että apua on soitettu jo. Kuvankin sain ottaa sillä nuoria niin huvitti minunkin taivallustyylini.

Yömyöhällä Suksingivaaran seutuvilla oli metsänvärisesti pukeutunut toistakymmenen hengen ryhmä sivutiellä. Ne nostelivat kylmälaukkuja ja muita pakkauksia maastoautojen kyydistä tielle, polottivat kovaäänisesti ja levittelivät pakkausten päällä karttoja. Arvelin niitä ensin kalamiehiksi, mutta ehkä olivatkin rajamiehiä tai sotilaita maastoharjoituksissa. Siitä alkoi jonkinlainen asvalttipintainen tie minunkin polkea ja pian tulin tienhaaraan, jossa oli päätettävä, ajanko suoraan Omeliaa ja Repolaa kohden vai käännynkö Muujärven tielle.

Päätöstä helpottamaan saapui risteykseen  Omelian suunnasta narisevalla, jouset pohjassa paukkavalla Samaralla maastopuvun kaulukset arvomerkein koristeltuina isopäinen, ruskeanaamainen mies joka tervehti ja alkoi kysellä "passporttia". Tutkittuaan passia tarkemmin kuin edellinen, samaan muotiin pukeutunut maailmanvahti ennen Lietmajärveä, tuo tärkeään virkaan nimitetty ihmisotus kaivoi muistivihkon taskustaan ja kirjoitti siihen kaiken, jonka osasi. Kun se kirjoitusähellyksensä päätteeksi uteli matkani määriä ja ääriä niin näytin kartasta aikomukseni. Ukko mutristeli mustia kulmakarvojaan ja puisteli päätään, teki sitten ranneäxän ja pani kämmenet vastakkain poskelleen kallistaen päätään hassusti nukkumista tarkoittaen. Ymmärsin sen niin, että rajavyöhykkeellä leiriytyminen on ehdottomasti kiellettyä ja kertakulkemisella en koko lenkkiä jaksaisi tuota matkaa tehdä. Kai minä tuon leiriytymiskiellon jotenkin olin sisäistänytkin, mutta olin ajatellut, ettei se nyt niin nuukaa olisi. Kun käännyin sotamuistomerkein koristellusta risteyksestä Muujärven tielle niin isopäinen ruskeanaama jäi vahtimaan, että varmasti myös jatkan siihen suuntaan.

Tämä maailmannapa on koettu, puran leirin ja lähden. Kello hipoo yhtätoista.