Päivät nämä taas

Kuva 1

Lipsin pilkkeitä. Lahosydämisiä pihlajoita, tuomia ja vuorimännyn vänkylöitä. Rankapinossa oli pari suorasyistä, sitkasta tammea ja ahtaassa paikassa kasvanut, suorarunkoinen vaahtera. Puutarhurin kesän työmailta niitä peräkärryyni olen keräillyt.

Aina, kun pudotin halkaisukirveen pölkynnenuun, vihlaisi olkapäässä. Oikeassa tai vasemmassa, painottuen sille puolelle, jolla kulloinkin kirveelle vauhtia annoin. Vasen on ankarampi kolotuksiltaan. Sen revennyt supraspinatus ja nyrhitty olkalisäke alkavat olla tiensä päässä. Oikean irti nuljahtanut, sälöille kahdessa onnettomuudessa sälähtänyt olkavarren luu irti linksuvine niitteineen takaa sen, että tässä lopunikääni anelen lupaa valittaa.

Nyt, tätä kirjiessäni koskee niin paljon molempiin, ettei nukkumista kannata yrittää.

Kuva 2

Jokaisen kolmenkymmenen sentin päästä katkaistun pölkyn sydänlaho muuttaa muotoaan. Tuokin kuvio on kuin seinään liiskautuneen lepakon jäännökset ja edellinen kuin poispäin taapertava, lihava, paljasperseinen kalkkuna. Tai mitä kenenkin mielikuvitus niistä sanoo. (Varoitan: Tämä on psykologinen testi.) Kylmästi ajatteleville kuviot ovat vain puun sydänlahoa joka johtuu siitä, että se on tullut ikään, jossa solukuolemat ovat jo pitkällä eikä paluuta enää ole; nurin vain ja kattilaan, mitä niitä tillistelemään.

Tämä pihlaja on kasvanut toisen pihlajan tiukassa syleilyssä. Siihen on hangannut poskeaan toinen lahosydän joka on kietonut ajansaatossa runkonsa heikompansa ympärille, rohmunnut siltä elintilaa itselleen. Pihlaja on ollut toisen pihlajan puristuksessa niin lujasti, että rungon jokaisella kyljellä on arpia ja painaumia ja lahonnutta kaarnaa. Pihlajat ovat yli kolmikymmenvuotisen elämänsä ajan nitisseet ja natisseet tuulissa ja tuiskuissa kuin ihmisavioparit keskenään. Erilleen eivät ennen moottorishamurhaajan saapumista ole kuitenkaan longistuneet.

Millaiset jäljet lie se puristelijaveikkonen itseensä saanut? Sen olen pätkinyt ja pilkkonut erillään ja en sitä enää tarkasteltavakseni tavoittanut.

Kuva 3

Nyt kuvia katsellessani mietin, että ehkä pölkynpäät olisi ollut syytä pestä puruista puhtaaksi, asetella mitan kanssa ja kuvata tausta taiten valiten. Vähän huolellisemmin sahatakin, etteivät moottorisahan ketjun raapaisut niin rumasti lahokuvioita särkisi.

Mutta vitut minä valokuvauksellisuudesta ja sen hienosäätötekniikasta. Olen itsekin kuin tämä puu; kieroon kasvanut, elämän puristelema, sen rikki hankaama. Pidän valokuvistakin, jotka ovat ihmissilmälle totta. Eivät fuukattuja ja frekattuja kuten eräs kirvesmies Ville jo 1975 kesällä minulle ominkielisesti tuumaili kun Juurusveden rannassa veden sileiksi hankaamia kiviä asettelin kuvatakseni.

Kuva 4

Tämän pölkynpään lahokuviossa on ulkoavaruuden olion hahmo. Se syöksee silmistään nallekuvion ja nenässä on piikki. Hymyilee. Tai sitten se on kuvio oliosta joka on oppinut ihmisiltä tekopyhyyden; smalltalkin.

Kuva 5

Istahdin välillä hakkuupölkylle huilimaan ja ajattelemaan erästä naista.

Mieshän minä olen ja miehethän useimmiten ajattelevat naisia. Tai ainakin silloin, kun kirveen kanssa heiluvat. Naiset voivat kyllä ajatella muutakin kuin miehiä, mutta eipä meissä mitään merkillisiä mietittäväksi olekaan. Paitsi silloin, kun ei olla kasvettu vielä miehiksi. Pikkuisilta pojilta voi nainenkin epäröimättä pörröttää hiuksista sakeaa päätä, ajatella lapsesta jotain kaunista. Mutta meillä kaljuilla, aikuisilla miehillä on pillu vain mielessä. Siksi kaljujamme ei passaa lämpimin käsin mennä silittelemään, luulemme kuitenkin sen tarkoitavan ihan muuta. Ja mitäpä vastaan väittämään. Ainakaan sen, joka kaikenlaisia kirjoja on lukenut.

Nainen, jota ajattelin lastukkotauolla oli Eva. Ei ihmislajin ensimmäiseksi väitetty vaan viimeiseksi maailman tuhoutuessa aikonut.

Päässäni siis vaelteli rauhaton Eva Braun, Hitlerin viimeisten elontuntien aviovaimo. Suloutensa sykähdyttämänä asemaansa hirviöhallitsijan prinsessaksi sattunut.

Evan elämänkerran viime aikojen lukemisesta naisajatukseni johtuivat. Pillusta kirjassa ei puhuta sanaakaan vaikka kyllä se Evalla on ollut sekin. Siihen viitataan kainosti kutsumalla häntä Hitlerin rakastajattareksi ja sairas miesmieleni tietenkin kuvittelee rakastajattarena olon tarkoittavan vain "sitä yhtä asiaa". Varmaa ei kuitenkaan ole tämänkään kirjan luettuani se, oliko Hitlerillä pillu mielessä vai senkö takia teki mitä teki kun ei pillua mieleensä saanut vaikka sitä tarjollakin oli?

En huokaise innoissani, että Eva Braun se vasta nainen on ollut! Kuva hänestä jää yhä epäselväksi vaikka valokuvia kirjasta löytyykin. Ja yotubesta lisää. Minun naisihanteeni hän ei kuitenkaan olisi ollut.

Elämänkerran perusteella voi kuitenkin jälleen tietää vähän enemmän yhdestä aikansa lapsesta. Ja ihmisestä yleensäkin, että miten kummallisesti se voi toimia alusta loppuun saakka vaikka kansanmurhaajan hektisten hetkien helpottajana. Tai siis edes yrittää saada diktaattorintoljakkeelta mulkku seisomaan, että väistyisivät rotukysymysten miettimiset ja lopulliset ratkaisut kansanmurhineen edes hetkeksi . (Heike B. Götemarker, Eva Braun -Elämä Hitlerin kanssa- Otava 2012)

Kuva 6.

Nyt on jo toinen iltayö ja jäljellä on tämä yksi kuva pyhän puun pölkystä. Pölkyt itse ovat pieninä pilkkeinä pinossa odottamassa tuhkaamistaan.

Viime yönä klo oli puoli neljä, kun kallistuin sänkyyni, luin hetken verran Stella Polarista, nukahdin.

Unessa Haverinen käski minua vasaroimaan kädessäni oleva muottilukko paikoilleeen. Kysyin, että mihin. Ympäristö oli pelkkää hehtaarin kokoista, liejuista rakennusmonttua jossa keltahaalarinen timpuripataljoona kävellä lompsi rankkasateessa edestakaisin. Kake ilmestyi äkkiä vierelle. Haverinen sanoi toisen kerran, asenna se lukko paikoilleen. Kakella oli kainaloiden alitse kehon ympärille naulattu kakkosnelospanta josta tökötti harjateräs minuun päin. Asettelin muottilukon harjateräkseen, ruuvasin Haverisen ojentamalla kiristimellä tiukalle ja päräytin isolla vasarallani metallikiilan linttaatuneeseen päähän. Se luiskahti lukosta irti, ampui Kakesta läpi ja tuli selästä verisuihkun kanssa ulos, mutta Kake sanoi vain ohoh ja Haverista alkoi naurattaa.

Muistin herätessäni, että liipaisin kerran Vuokatissa runkonaulaimella Kaken kämmenselästä lävitse. Silloinkin se sanoi vain, että ohoh. Ja kun veti naulan pois, kahta puolen kättä suihkusi verikaaret.

Nykyään Jeesus ja ne muutamat ryövärit olisi helppo naulata Getsemanen kukkularisteille runkonaulaimella. Päks päks vaan niin kuin siinä ruotsalaisessa dekkarissa jossa Lisbeth Salander naulaa vainoajansa jalkaterät lattiaan kiinni.

Epäilys

Pitäisikö kansanedustajalta, joka haluaa evätä sotien lapsiuhreilta turvapaikan ottaa yhteiskunnan toimesta omat lapset huostaan perustellen toimenpidettä esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien julistuksen periaatekohdilla numerot 8 ja 10?

Sellainen isä, joka kykenee vieläpä parlamentaarikon vaikutusmahdollisuuksineen ensisijaisesti pohtimaan ääneen ja silminnähden tosissaan vain mahdollisia tulevaisuuden lähiömellakoita nyt katastrofia pakenevien, hätää kärsivien lasten kyynelsilmien edessä, on kykenevä myös tarkoituksellisesti manipuloimaan omia lapsiaan samanlaiseen, kyyniseen ja vain omaa etua tavoittelevaan ajatteluun.

Tällaisella kasvatuksella tuloksena tulee suuremmalla todennäköisyydellä olemaan syrjintään ja pelkästään omaneduntavoitteluun pyrkivien yhteiskuntamalli. Sellainen yhteiskunta toimii myös otollisena kasvualustana mellakoihin valmiiksi orientoituville nuorukaisille kuin koskaan todellisen hädän kokeneiden rakentamana joille vain rauha ja sopu ihmisten välillä voi olla suurinta, mitä elämässään uneksivat.

http://www.unicef.fi/lapsen_oikeuksien_julistus

(Valokuva liittyy lasteni etukäteen suunnittelemattomaan, mutta elämän eteen tuomaan, toimivaan kansainvälisyyskasvatukseen kotonani.)

Syysjossittelu

1.

Jos isä eläisi, hän täyttäisi tänään 90 vuotta.

Jos hän eläisi, ottaisiko vielä raakoja ryyppyjä suoraan pullonsuulta?

Jos isä eläisi, eläisikö äitikin?

Jos he eläisivät, asuisivatko he yhdessä siinä talossa, jonka isä viime töinään rakensi?

Jos isä ja äiti eläisivät, missä minä eläisin?


2.

Jos minä olisin syntymärikas, olisivatko ajatukseni rikkaan ihmisen ajatuksia?

Jos olisin rikas, miettisinkö mitä köyhät ajattelevat?

Jos olisin rikas, olisinko katkera vai onnellinen rikas?

Jos rikastuisin äkkiä, muuttuisinko, ja millaiseksi?

Jos rikastuisin äkkiä, unohtaisinko, ja kuinka äkkiä, millaista on olla köyhä?

3.

Jos ymmärtäisin aamulla herätessäni kaiken, mitä tapahtuisi?

4.

Jos aamulla herätessäni huomaisin olevani ajatuksiltani ja asenteiltani natsi, mitä tekisin?

Jos aamulla herätessäni olisin natsi, etsisinkö makuuhuoneeni lattialta asua, johon eilen vielä pukeuduin?

Jos muuttuisin natsiksi, kantaisinko hyllystäni epäilyttävät kirjat pihamaalle rovioon?

Jos huomenna olisin natsi, pieksäisinkö vastaani astelevan maahanmuuttajan vaikka eilen, kun en natsi ollut, tätä vielä halasin?

5.

Jos huomenna olen kuollut, tuletko hautajaisiini jos tässä kuolemani hetken näin olisin arvannut?

Jos huomenna olen kuollut, kuka sinulle siitä tulisi kertomaan?

Jos huomenna olen kuollut eikä minusta vähään aikaan mitään kuulu, ottaisitko selvää, olenko minä kuollut vai muuten vain lopettanut blogini pitämisen?

6.

Jos luet edelliset, elä säikähdä: Kaikki on mahdollista, äkkirikastuminen ja kuolema. Mutta kaiken käsittäminen vain siinä tapauksessa, että huomenna olisin kaiken käsittämisenjärkytykseen kuollut.

Häät

1.

Pantiin autolla ajaen ystäviemme häihin Tampereelle ja takaisin. Morsiusparin toisilleen sopivuutta ja kauneutta kertomaan eivät sanani riitä eikä heidän tähänastista tarinaansa parilla lauseella voi kuitata.

2.

Yhtenä kunniavieraista pidin puheen, mutta en puoliakaan aikomastani ilmoille saanut. Tärkeimmät kuitenkin. Ja sen, että he säilyvät aina sydämissämme. Uskon jopa itse tämän, minä muuten niin kyyninen mies.

3.

Morsiamen appiukko halasi sata kertaa ja joka kerta haukahti PAU! Tulkin välityksellä tämä iloinen kiinalainen loitsusi minulle matkaa vieraakseen Pekingiin ja sulhasen eno ja setä huurusivat kuorossa, että samalla kierroksella Singaporeen. Viiniä nauttineina he käyttäytyivät yhtä kansainvälisesti kuin savolaisukot; olivat ylenmäärin mukavia vaikka heidän juttunsa olivatkin niin kiinalaisia, ettei niistä selvää saanut.

4.

Tampereella kuljeskeltiin päämäärättä lauantaipäivä. Minä tapani mukaan ja kamerallakin tallentaen huomasin kaikki virheet kauniiksi syyskuun ihmeelliseen helteeseen puetussa kaupunki-ilmeessä: Järjettömät autojonot ja niiden vähintään hengenhädässsä kiirehtivät tööttäilijät, kerjäläiset, ruohikoille sammuneet, "KELAN rattaisiin juuttuneet" (pahvikyltissä niin luki) -soittajanelikon ja Koskikeskuksen ostosriehassa harhailevat tyhjäsilmät. En minä tummilla ajatuksillani ketään ääneen vaivannut kun poimin Kirja-Kärkkäisen ale-korista Antti Tuurin Rauta-anturan ja ihmettelin myyjälle sen kympin hintaa kun se netissäkin vielä viime viikolla oli 28 euroa.

5.

Paluumatkalla vuorokausi ehti vaihtua jo sunnuntaille. Sumu hiipi salakavalasti maisemaan, vauhti hiljeni. Loppukilometreillä joku jänis säntäsi renkaan alle ja sen luiden sekunnin ajan korvissa häilähtävä murske säväytti hereille; noh, sehän oli vain jänis.

Kaiveluja 2

1.

Ymmärtämisen ymmärtäminen on aivotutkijoiden työmaata.

Koska omat työmaani ovat aina olleet maanläheisiä, en yritäkään ymmärtää RKP:n varasulakkeen, Jörn Donnerin iätivievää vihaa maataloutta kohtaan. Mietin kuitenkin, mitä mies on syönyt, että niinkin vanhaksi on elänyt.

2.

Edellisenä viikonloppuna työllistin kipeät kourani isän- ja äidinmaani mustassa mullassa. Muotoilin pari uutta mantsikkapenkkiä, kiilasin muovit, jaoin ja istutin taimet. Riivin vanhoista puskista rönsyt sun muut juolat, koivuisen pölkyn nenässä kompostiin vesurilla ne pikkelsin. Paidatta ja varpain paljain syyskuun harvinaisissa helteissä vaatimattomat maanviljelysaskareeni suoritin. Lämmäyttelin Hujjausta, kylveskelin, mietiskelin, luin, kuuntelin radion ohjelmia. Olin autuaallisesti yksin, vain seitsemän närheä ruokailemassa muokatulla pottupellolla kun ulos vilkaisin. Illasta ajelin mutkaisia teitä, seutuja tuttuja, lavatansseihin. Panin jalalla koreasti Kuopion kupeella kesän viimeisissä. Tapasin siellä myös hänet, joka niin tutulta tangon tahdeissa tuntuu. Hyvin mielin, varovaisesti ja hissukseen sumuläimäreitä pimeydessä puhkoen, Unimäkeen takaisin maaseudulla mutkittelevia pikipolkuja ajelin.

3.

Sunnuntaina jo varhain peltolämpäreeni äärellä kuuntelin, kun linnustajat paukuttelivat metsien kätköissä haulikoitaan. Jonkun piskikin siellä äyski; pamahti, haukku vaikeni. Kohta koppelo syöksyi Tikkasenpuron suunnasta, tien aukosta kaartaen minun, tojotanrottelon, aitan ja pirtin välistä Villelän suuntaan niin, että siipien ilmavirta kasvoilleni loihahti. Selvisi tämä kaunis, ruskeankirjava kanalinturouva alkaneesta toispuoleisesta sodasta. Moni sen lämpimän kesän kasvattamasta pesueesta ei. Vähän kuin Syyriassa ihmisten kesken.

Havaitsin jälleen: Saalistusvietin tulinen veri ei enää omassa rinnassa läiky.

4.

Kotona iltamyöhällä sunnuntaisadukseni kuuntelin Areenalta Kjell Westön ja Jari Tervon haastattelut. Näillä kirjailijoilla on minuun se yhteys, etten kummankaan kirjoja ole loppuun saakka halunnut lukea. Westön kieli on kyllä täsmällistä ja vaikuttavaa, faktat ovat, tai ainakin tuntuvat olevan tosia ja kohdallaan, mutta kukkuloita, joiden rinteitä mielellään koluaa lukiessaan, en kirjojensa kansien välistä löydä. Helsinki ja sen ihmiset, joista hän asiantuntevasti kertoo, jää kuitenkin vieraaksi; tunteet mykkinä siirsin Leijat Helsingin yllä sivuun. Emme siis kohtaa hänen teksteissään; ainakaan vielä. Mutta tuskin se Westön vika on. Tai kenenkään. Radiossa hän oli rehellisen luotettava kuunneltava.

Tervon teokset ovat kuin iltapäivälehdet; hetken lapsia; äkkimakeaa lipaistavaa. Layla tyyten pieleen mennyt yritys laajentaa kulttuurinsarka-urakoijan reviiriä alueelle, josta pelkkä wikibedia ei toden kuvaa aiheita tutkivalle anna. Haastattelunsa radiossa hän hoiti rooliinsa liimautuneena. Tiesi, millä tavalla kysymyksiin on vastattava Kirjailijana. Oloni kuuntelijana oli epäuskoinen.

5.

Tänään tiistaina vasta selasin kaikki rästiin jääneet sanomalehdet. Syyrian armeijan verityöt miljoonia omia kansalaisiaan kohtaan ja Ulvilan Auer-dekkari niissä päälimäisinä olivat. Kovenevat arvot pohjoismaisissa yhteiskunnissa käyvät myös selville ken lehtensä lukea osaa. Norjalaiset, nopeasti rikastuneen öljyvaltion kansalaiset osoittavat äänestyskäyttäytymisellään, kuinka kyltymättömän tyytymätön huolettomissa oloissaankin ihmislaji on. Puhumattakaan suomalaisista. Sen julkitoivat hyvin syötetyt kokoomusnuoret joiden pöyristyttävä pamfletti siitä, mitkä asiat maassamme pitäisi toisin olla, kimmottiin julkisuuteen nätinnäppärän, joskin kylmäkatseisen keulakuvansa palmikoidulla päällä kuvitettuna.

Kokoomuspuolueen konkarit ovat tähän saakka tarjoilleet hyvinvointivaltion säilyttämistä omana keksintönään vaikka vasemmiston ponnistelut sen aikanaan köyhimmän kansanosan edestä jonkinlaiselle mallille sai. Tässä yhtyvät kierolla tavalla hetkeksi politiikan laitojen keinoja kaihtamattomat polut. Nyt nuori sukupolvi paljasti malttamattomuudellaan päämäärät, joihin oikeisto luontonsa mukaisesti olisi halunnut hivuttautua hissukseen, ryöstämänsä työmiehen rukkaset kätösissään kataisesti kalastellen.

Kuukausiliitteestä luin Kari Hotakaisen haastattelun ja lehdestä tuoreimpansa arvostelun. Jotenkin tuli tunne, etten Luonnon laista tule kehuja lausumaan. Juoksuhaudantie on ollut tähänastisista paras, myös elokuvana.

6.

Nyt keskiviikon vastaisena yönä ajattelen avoimuutta. Se taito puuttuu kokonaan jokaiselta. Tai oikeastaan siihen mahdollisuudet ovat evätyt. Samoin on käynyt vapauden. Olemme pirullisimmista pirullisimman diktatuurin ikeen alla. Niin pirullisen, ettemme sitä edes huomaa vaikka se lompakon välityksellä jokaista hallitsee.

Norjan Karl Ove Knausgård on tehnyt kirjoissaan henkilökohtaisella avoimuusteemalla itsensä kuuluisaksi. Katsoin hänen haastatteluaan vähän matkaa Areenalta. Kirjojaan en ole vielä avannut.

Tulee mieleen Kalle Päätalo. Mitä muuta hän oli kuin yksinkertaisilla henkilökohtaisuuksilla miljoonia vuollut, yksinkertainen selkosen ihminen? Ajankuvaaja, sitä hän tietenkin oli. Mutta siihen hän ei olisi kyennyt, ellei olisi veistänyt myös itsensä auki. Laittoi likoon elämänsä ja siitä hyötyi moni; luultavasti.

7.

Keskiviikon iloksi minulle soitettiin jälleen. Nyt asialle vaivautunut sanoi nimekseen Santtuvaan (tai ehkä Anttu). Puhui pahanenteisen rauhallisesti kirjakielellä hän. Oli lukenut kirjoituksiani ja kommentteja niihin. Edellisen kirjoitukseni uudestaankin josta mainitessaan äänensävy alkoi tummua. Oli hän kaivellut myös vanhempia tolskauksiani josta oli löytänyt mieltä tervaavaa aineistoa. Santtuvaanin aksentti huurtui kuin pohjoisesta puhaltava syystuuli kun hän sanoi, että se neekerillä oleva suomenlippu kikkarapäässään eräässä blogini kuvassa on jo yksistään sellainen rienaus, että sietäisin saada reikäpäisen kuulan kallooni. Tämän sanottuaan Santtuvaan pani tuntemattoman numeronsa hiljaiseksi.

Tällaisten vakaamielisten puhelut ovat kamalia. Eivät ilmiselvästi epävakaiden.

Mietin sitten, että pitänee poistaa ainakin omaistensa valokuvat blogikirjoituksistaan. Eikä kirjoittaakaan heistä yhtään mitään. Vähäisellekin avoimuudenyrityksilleen on täten hintalappu tuntemattomien taholta lätkäisty vaikka oman kaulansa katkaisijoita ei kavahtaisikaan.

8.

Vuorokausi kääntyi juuri torstain puolelle. Huomenna Tampereelle suuntautuvan viikonloppumatkan jälkeen loppukuukausi nakerretaan sitten kynsiä evääksi. Ei kai se hengenpakko olisi mennä, mutta kun tuli luvattua jo kauan sitten. Harvoin sitä saa kunniavieraan osan häihin, jossa toisilleen aviovaloja vannovat USA:n kansalainen, kiinanmaalainen alkujaan ja Suomalainen,  kambodzalaista alkuperää oleva. Tämän jälkeen heitä tuskin ihan heti näkee, sillä morsion muuttomatka suuntautuu myös amerikoihin. Puheenkin lupasin pitää ja sitä alan tässä seuraavaksi miettimään.

Satelee, lehtiä varisuttelee puista.On vuodenajoista se, joka jakaa mielen kahtia, joskus koko miehen.

Kaiveluja

1.

Tekevät täysremonttia kadullamme. Vaihtavat syvälti maita, räjäyttävät kalliota, louhivat kiviromelikkoja ja kaventavat pihakaduksi entisen leveän raitin jossa kuopista huolimatta mielikuvitusta omaamaton auto-mopo-ohjusväki lapsista piittaamatta on jarruitta ohitse sujakelehtinut.

Yli viisikymmentä vuotta vanhat valurautaviemärit ovat ruosteen tukkeennuttamia ja pikkureikäisiksi sakkautuneista mannesmanneista vesi vain kovalla paineella hanoihin uinut. Tuota ruosterojua ovat kaivinkoneet penkalle nostelleet, putkimieht uusia muovisia sijaan asennelleet. Rakentavat nuo ahkerat ihmismuurahaiset myös uudet katuvalot öitämme valaisemaan, sähkövirtakaapelit ja ihmiskunnan tietousjohdot ja aivojenjatkeet he upottavat piiloon ojien pohjille ja nurmikkokaistaleiden kätköihin. Ja jos kellä varallisuutta on, voi tuo elämänonnekas ostaa 1400 euron osakkuuden valokaapelin päästä joka takaa salamaa nopeammat 100 megan yhteydet maailmat mullistaneeseen internettiin. Tänne ilmaan rakennettuun, korkeimpaan asemaan kohotettuun kuvajaiseen, joka jonain päivänä on laskeutuva alas taivaista ja jolloinka ovat ihmisen päivät luetut.

2.

Lukiessani Pekka Tarkan Pentti Saarikoski-elämänkertaa sivujen välistä putoili harvakseltaan sinne säilömiäni lehtileikkeitä sekä kissa-postikortti jonka saajaksi oli merkattu toiseksi vanhin tyttäreni.

Yksi Hesarin pääkirjoitussivun alalaidan teksti on päivätty toimestani lauantaille 5.10.1996. Kellastuneen sanomalehtipaperin otsikko henkäisee avuttoman, pääkirjoitusten tyylistä poikkeavan viestinsä "Kun mikkään ei oo mittää". Nuo lauluntekijä Hectorin mieleen tuovat sanat ovat kattona ja räystäinä pohdinnalle nuorten tulevaisuudesta, työllistymisen vaikeuksista, pitkäaikaistyöttömyyden uhista ja sen seurauksista, luisumisesta tulevaisuuden luuseriyhteiskuntaan; elämän näköalattomuuden kaikenkattavuudesta jota silloinen aika näytti ainoastaan tarjoavan:

"maanantai ei mittään
tiistai ei mittään
keskiviikko sekään ei mittään..."

Tuosta kirjoituksesta on 17 vuotta, mutta yhä näinä hektisinä aikoinakin yliopistojen tutkijat, lehtien kolumnistit ja radion sekä television ajankohtaisohjelmien toimittajat saavat töitä samoja asioita kääntelemällä; uusin kasvoin tosin. Kolumni loppuu pitkähköön lauseeseen: "Jyrkkenevä jako yhä rikkaampiin, jotenkin selviytyviin ja yhä kurjempiin ei lupaa hyvää tulevaisuudessa."

Milloinka  kukaan muuta on tosissaan luvannutkaan? Kuka muuta, yhtä varmaa voi luvata? Mitä lupaavat vallassaolijat nyt? Mitä lupaa oppositio jos sieltä päättäjiksi seuraavaksi noustaan? Ja mitä merkitystä kenenkään lupauksilla on, jos tilanne edelleen 17 vuoden tai 34 vuoden kuluttua yhä on sama, tai vieläpä pahempi?

Köyhyyskö periytyvää? Minusta näyttää, että periytyvän nimike on systeemi jossa kaikki palapelin osaset jälkipolville järjestyksessään, suunnitelmallisesti siirtyilevät. Niin ahneus ja oman edun tavoittelu kuin siitä osattomaksi jääminenkin; puolensa pitämisen kyvyttömyys; kyvyttömien mahdollisuuksien minimoiminen. Lopulta tyystin kyvyttömien eliminoiminen.

Epävarmuus huomisesta on lujin veräjä jolla massojen aitaukset suljetaan. Aikansa.

Toisessa lehtileikkeessä on päiväykseni sunnuntailta 27.10.1996. Se on Hesarin "50 vuotta sitten"-palsta  (Su 27.10.1946) joka käsittelee sahajauhokorvike- ja valepoliisihuijausta sekä suurnatsi Herman Göringin itsemurhaa Nurnbergissa. Napapoimuihin se ruoja myrkkykapselin oli piilottanut, epäilee tätä tragediaa varta vasten perustettu komissio tuoreeltaan. Kuolemantuomion langettajat ovat olleet ilmeisen pettyneitä siitä, etteivät saaneet nähdä ensimmäisen maailmansodan lentäjäsankari Hermannia keinumassa narunjatkona toisen maailmansodan aikaisten rikoksiensa vuoksi.

Onko asialla sitten väliä kun lainkäytön päämääränä kuitenkin oli rikoksiin ihmisyyttä vastaan todetun syytetyn kuolemantuomio ja sen täytäntöönpano? Onpahan ollut pyöveleillä sen verran työnsä aiheuttamia painajaisia vähemmän.

Sitten on pari omaa artikkeliani lehtiin. Kirjoitusteni sisällöt voi arvata otsikoista "Ihminen sulkumerkeissä" ja "Ajan Henkäys". Ne ovat vuosilta 1998 ja  1999.

3.

Eilen mietin muutamaa verestä yhteydenottoa.

Yksi niistä oli puhelu, jonka pääteemana tuntematon naishenkilö ruoti kirjoituksiani sikamaisen paljastaviksi ja hävyttömiksi, jumalan- ja ihmisten pilkaksi, seksistisen mielenlaadun rajoittamattomuudeksi. Mummeroisen mielestä elän ja kirjoitan elämästäni muiden kustannuksella: Sen päälle, mitä kaikenlaista ruojuutta sisältänyt menneisyyteni on ollut, myös tänä päivänä suuret kansanjoukot kärsivät tähteni. Rangaistukseksi tämä raamattunsa tarkkaan tavannut jumalansa välikappale lupasi minulle tuliseen pätsiin johtavan kadotuksentien, ja että nykyiset omaisenikin tulevat samoin tuomituiksi; ovathan he kaltaisestani Perkeleen sikiöstä alkunsa saaneet. Kun korvaani paasattiin yhä kiihtyvin äänensävyin, kuulin melkein, kuinka sylki ja räkä roilahteli ympäri kaikuvan huoneen seiniä jossa soittelija kuulosti kävellä raihnasevan kuin liian suuret kalossit jaloissaan. Sanaa en väliin sanotuksi saanut ja sitten puhelu loppuikin kiroukseen: "Herraltajeesukseltakiitosperkeleaamen!"

Sairas ihminen kai siellä purki tuntojaan. Tai sitten monologinsa paperilta lukeva kiusanhenki, piruilija.

Ehkä kaikki eivä lue mitä lukevat?

On eletty taas...

...muisteltu myös menneitä joista niin kipeä juotti aivojen muistikeskukseen on loirahtanut.

Kaikkien kunnioittama auktoriteettiprofessori kylläkin kirjoitti, etteivät henkilökohtaiset asiat kenellekään kuulu. Kun se tuon oli saanut sanotuksi, pani siihen muttaa ja ettää ja laittoi koko postauksen henkilökohtaistaan. Lukijat olivat myytyä miestä ja naista.

Näin meitä pyöritellään.

Mutta kun jo valtioiden kokoisten aivotrustien myötävaikutuksella ja informaatiotulvan kaikenkattavalla voimalla, häikäilemättömällä propagandalla koko maailma on tullut syliimme sotineen ja rahahuolineen, niin silmämme kun aamuihin avaamme, ruumiimme on yhtä maailman ruumiin kanssa. Vain unet ovat omiamme. Vai ovatko nekään?

Luin Pentti Haanpään tarinan (laatinut Matti Salminen, Into-kustannus 2013). Panin Salmiselle kiitosta menemään, oli mies sen edestä asian eteen arkistoja penkonut ja töitä tehnyt. Vastasi vartissa tuplakiitoksella. Varmaan olin ensimmäisiä joka on kirjan lukenut ja siitä hyvät puolet bonjannut. Jotain kritisoitavaakin kirjasta löysin, mutta en niin paljoa, että alkaisin nokertelemaan. Haanpään elämästä ennen kertomattomat siinä tärkeimpiä olivat. Ilahduin kovasti, kun kävi selväksi, että metsänreunan mörökölliksi vuosikymmeniä lanseerattu kirjailija oli elämänsä lopussa löytänyt salarakkaan Kiinan matkaltaan ja että ei "rakastunut mies tahallaan itsemurhaa tee". Hukkuminen oli siis humalapäisten kalastajien vahinko; tapaturmainen kuolema kuten niin nätisti luki isänikin ruumiinavauspöytäkirjassa.

Ei Haanpää kovin kauaa tervennä, eikä ehkä elossakaan olisi sen aikaisin keinoin selvinnyt kuusikymppiseksikään. Maksa, munuaiset ja sydän loppuvetojaan ovat jo vedelleet; sellaisiin ei edes rakastumiset auta.

Haanpään vaimo, Ailikin sai omanlaisensa mitat kirjassa, peiteltyjä ja kaunisteltuja asioita tuli esiin. Senkin ymmärsin, ettei hänestä ainakaan muusaksi enää sota-ajan ja Pentin kanssa naimisiin menon jälkeen ole ollut. Mutta onkos aviopuolisoista toisilleen ollut koskaan?

Olin Haanpään tarinan lukemisen jälkeen sopivassa mielentilassa ja otin hyllystä erään toisen Pentin elämänkerran, Pekka Tarkan kirjoittaman Pentti Saarikoski, vuodet 1937-1963.

Mielenkiintoista huomata heti alkuun, että Saarikosken isä, Simo oli kunnostautunut ahkerana pakinoitsijana samoihin aikoihin kuin Pentti Haanpää. Toisenlaisiin julkaisuihin se oli kirjoitellut, ja enämpi sellaisia hupaisia tekstejä joilla ei kantavuutta aikansa ylitse ole ollut niin kuin Haanpään teksteillä. Simo Saarikoski, toisella tavalla kuin Haanpää on sitä paitsi ollut nationalisti, isänmaallinen oikein Aunuksen retkeä myöten: onkohan samoilla tulihtoilla Ikikiannon kanssa sianpotkaa käristellyt? Olisi pirun mielenkiintoista, jos joku vaivautuisi tutkimaan Suarikosken Simpankin kulkemiset, sotimiset ja kirjoittelut.

Pentti Saarikosken pitikin sitten potkia kaksin jaloin aisojen ylitse isää murhatessaan.

Vanhenneet ovat jo Pentti Saarikosken nenän pakinat, Euroopan reunat ja ajat Brahassa, toisin kuin Haanpäällä, jolla jokaiselle lamasyklille olisi sanottavaa ihmisluonteen ja sen tien yhteiskuntarakennelmien nurjuudesta. Nyt tässä mietin, mitkä Saarikosken kirjoitukset elävät yhtä pitkään kuin Haanpään? Ehkä runous, ja jotkin käännökset. Kirje vaimolle tuntuu jo nyt hieman hassulta vaikka ajankuvaa siitäkin löytyy. Minulle se vielä jotain mieleen juolahduttelee, mutta tekeekö sitä enää lapsilleni tai lapsenlapsilleni?

Kuvassa olen kesällä syntyneen yhdeksännen lapsenlapseni kanssa. Hänen nimensä on komeasti ja häpeilemättä Silvia.

Joulukuu 1990

Ma 3.12.1990 klo 05.45 Iisalmi

Rabo Karabekian: "Siniparran tarina sikseen, sillä ruumiita ei aitassani ole." Kurt Vonnegutin kirjat ovat luettavina levällään huushollissa, on myös Kunderaa ja Adolf Mollnarin omaelämänkerta Suuri ilveily joka kuljettaa erään suruttoman ihmisen tarinaa muuten surua ja murhetta täynnä olevassa eilisen Euroopassa.

Jos en lukisi, niin mitä kainalosauvoja yksinollessa muita olisi; viikonloppukin oli niin ilkeä, etten siitä kykene sanaakaan kirjoittamaan. Märehdin kuin nauta suuhun nousevia murheenpallukoita.

Radiossa nyt Fredi ja rakkaustarina. Uutisissa odotettavissa lamanviertoa, Erich Honeckeria ja Kanaalin tunnelia.

Cp-vammaisella serkkupojalla on beagle jonka nimi on Juppi. Tahatonta komiikkaa tässä juppitarhassa jossa kodittomiksi itsensä saneeranneet nyt ulvovat.

Ti. 4.12.1990 klo 05 Iisalmi

En jaksa iltaisin rivinkään vertaa piirtää. Luen vain ja yritän opetella nukkumaan. Aamuisin herään jo kolmen jälkeen kun postiluukut kolisevat mullikan jakajan juostessa rapussa. Hesari rapsahtaa eri tuojan toimesta tuntia myöhemmin. Luultavasti sitä ei muille tähän rappuun tulekaan. Minullekin pätkittäin kun huomaan jonkun tilaustarjouksen.

Eilenillalla soitti viisi ihmistä: Hante Hamulasta, Tuomo Hausjärveltä, Helena Kuopiosta, joku krääsäkauppuri ja käly Alapitkältä. Viimeksi mainittu puhelu oli niitä korsia, jotka katkaisevat vaikka millaisen kamelin selän. Tuula roihusi, että olen Sadun Muuruvedelle lapsista syrjäyttänyt. Miksi tuo kurja noita nyt  tähän tarttuu? Ei se sairaalaankaan siskoaan katsomaan vaivautunut. Rätinänsä päätteeksi aikoi tehdä ilmoituksen sosiaaliviranomaisille, ettei minusta ole lasteni huoltajaksi. Vihjaisi, että oikeastaan he voisivat ottaa tytöt sijoitukseen (jos heille siitä maksetaan)! Tulisivatkin sossutädit pistäytymään. Saisimmeko sitten koko porukalle merkinnän MTT:oon ja terapiaa tarjolle?

Sittenpä yö menikin valvoessa, ei edes lukeminen auttanut. Ja jos torkahdin, alkoi painajaisten vyöry.

To 6.12.1990 jotain ½-yö Unimäki

Oliko se 73:s itsenäisyyspäivä tänään? Linnanjuhlien parfymoidun hien ja pierujen haju peittää usvana koko maan. On tarjottu kansalle tuntematonta sotilastakin. Luettuna se antaa  kuitenkin toisen tunteen itsenäisyydestä kuin telkkarin mustavalkoinen jengi.

Kävin sotaveteraani Timsteriä katsomassa Nurmeksessa. Se makasi toinen jalka polvesta poikkisahattuna vuodeosastolla. Juurilaho aloitti tyvestä vaikka vanhan viinamäen miehen olisi luullut alkavan latvasta ruskistua. Jouni oli kuskina ja minulla pullo koskenkorvaa povessa. Kaksi ryyppyä Timsteri vain hörppäsi. Tullessa joku paksu ukko ravintolan baaritiskillä tuli örnistelemään, menin vessaan, se seurasi. Kusin ja poistuin, se seurasi. Ulko-ovella paksukainen kompastui lenkkareidensa nauhaan ja nurjahti tuulikaapin nurkkaan. Livahdin Jounin kyytiin. Olen muukalainen omassa synnyinkunnassani, sitä kai se paksukainen vikuutteli.

Lunta ei ole paljoa satanut. Unimäkeen pääsi vielä. On kylmä vaikka uunia pooruutin siitä kun iltapäivällä tänne kampesin. Pimeää pimeää pimeää on, ei tuiki tähtösetkään. Humalan helpotus.., ja pah! Huomenna ei ole onneksi töitä, mutta auton rattiin on selvittävä. Haen porukatkin tänne, ovat nyt Siilissä äidin luona.

Su 9.12.1990 klo 21 Iisalmi

Lech Walesasta Puolan presidentti. Kansa hurraa kun tyrannia väistyy. Niin se tekee myös silloin, kun tyranni virkaansa astuu. Tai pannaan hurraamaan.

Ma 10.12.1990 klo 06 Iisalmi

Pakkasta 25 astetta. Vein Sadun asemalle. Seurasin hänen nousemistaan Pohjolan Liikenteen oviaskelmille, kääntymisen ja villakinnaskäden heilautuksen, henki huurusi. Kuinka kaikenlainen lähteminen, meneminen ja tuleminen, meidän elämäämme onkaan pirstonut. Linja-autoasemalla me ensimmäiset katseetkin vaihdettiin keväällä 1976. Samaan bussiin Kuopiossa noustiin, hän eteen minä tapani mukaan takapyörien kohdalle ja samassa kirkonkylässä jäätiin myöhemmin pois. Hän lähti kävelemään etelän suuntaan, minä pohjoisen. Meni se kesä muine ystävineen, töineen, tansseineen kunnes sattuma tyrkkäsi jälleen vastakkain. Se elokuu oli häkellyttävin elämässäni. Nyt tässä ollaan ja itkua pidätellään.

Ti 11.12.1990 klo 17.30 Iisalmi

Syötiin perunahauvikkaat  läskisoosilla ja leipää. Jälkiruuaksi marjakiisseliä maidon kanssa. Oli vähän vetelää. Pitää panna ensi kerralla enämpi pottujauhoa.

Zanussin panin toistamiseen rumisemaan. Kovakuntoinen on pyykinpesukone. Se on kiertänyt Tampereet ja kaikki. Oli alkujaan Hannelen perheessä; tuli siis takaisin kotikaupunkiin maailmalta. Lie kohta 20 vuotias? Hannele muutti Iisalmeen 1973 ja synnytti ensitöikseen postimiehelleen kaksoset, että kyllä pyykkikonetta on tarvinneet.

klo 23

Kerroin tytöille tarinoita kuin Orivedellä ollessa jolloin olivat vasta muutaman vuoden vanhoja. Sitsontiainen tarinassani tällä kertaa seikkaili.

Tuossa makuuhuoneen lattialla rumottaa viimeisimmän muuttomme jäljiltä muutamia pahvilaatikoita, kasaamaton koululaispöytä paketissaan ja keskeneräisiä neuleita, jokunen valmis kinnaspari; Satu on näppärä neulomaan, ompelemaan ja tekemään mitä vain käsitöitä terveenä ollessaan. Muistan, kun se neuloi nuorinta imettäessäänkin minulle kynsikkäät ja villapipon.

Nurkassa on myös metallirunkoinen lokerikko jossa ovat kaikki Sadun urheilukilpailuista saamat mitalit ja muut muistot. Niitä on kymmeniä. Joukossa varmaan ne kaksi minun Mikkelissä ja Sorsakoskella juoksemaa hopea- ja pronssimitalia. Sorsakoskella 800 metrin pikataival meni tosi pikaisesti koska minulla oli ripuli ja matkaan lähdin kentänlaidan huusista ja sinne myös maaliviivan ylityksen jälkeen syöksyin.

Sadun mitalit kaikki ovat kovan harjoittelun tulosta. Kerran se pääsi niin pitkälle, että oli SM-karsinnoissakin, mutta jäi jostakin sadasosasekunnista tappiolle. Kova peruskunto antaa sairauksille kovan vastuksen. Jopa psykooseillekin. Heikompi olisi sortunut ajat sitten. Minä ainakin.

Ke 12.12.1990 ruokatunti

"Humanistin tärkein tuntomerkki on ihmisen kunnioittaminen" G.H. von Wright. Täytyykö kunnioittaminen aloittaa omasta itsestä? Jos, niin minulle se tekee vaikeaa. Äitiäni kunnioitan ylitse kaiken, mutta en tiedä ketään, joka sitä ihmettelisi; häntä kunnioittavat kaikki. Mikään patriarkka hän ei silti ole.

To 13.12.1990 klo 17.30 Iisalmi

Mielentilaansa ei nyt osaa kuvata. Ilmaisun kliseisyyden pelko estää sen. Läheisyydenkaipuusta kuitenkin on kyse, mutta kun siitä iskelmätkin sekunnista toiseen urakoivat läyrytä, niin mitäpä siihen minulla lisättävää olisi.

klo 23

Lammilainen on Huittisissa työmatkalla ja soitti sikäläiseltä Seurahuoneelta. Ajelee huomenna loppuviikoksi Tampereelle. Vehnästelin, että menee Keskustorille ja hihkaisee minulta terveiset.

Ma 17.12.1990 klo 23.45 Iisalmi

Töistä vapaata. Aloitamme uuden työmaan vasta vuodenvaihteen jälkeen. Ensin on Parannuksen vuosiremontti ja sitten uudelle Alkolle tilojen saneeraus Makkosen liikenteen vanhoihin talleihin. Jotakin pikkuhommaa käyn nykimässä ennen niitä kunhan Juntunen ilmoittaa. Makkosten suvun vanhimmalle jäsenelle, Elsalle kävin perjantaina ja lauantaina tekemässä parvekeritilät, pyykkitelinerampin ja muutamat jakkarat. Se keitteli vahvaa kahvia tunnin välein, pani kymmentä lajia keksejä ja leivonnaisia pöytään ja halusi jutella loputtomiin kauan kestäneestä iisalmelaisesta elämästään. Eikä tinkinyt juttelutaukoja palkasta pois.

Aamulla läksin aikaisin. Satu Muuruvedelle, Siilinjärvellä äidillä ongelmia öljypolttimen kanssa; vaihdoin suuttimet ja luukkuun tiivisteen. Maaningalla vaihdoin Sepen tontilla olevan traktorin kauhannostimen hydrauliletkun ja rikki menneet ajovalojen lasit. Tulin Kotikylän kautta pois.

Ajellessani yritin ajatella tulevaisuutta. Että sitä on. Isommiksi ajatukseni eivät yltyneet. Kuuntelin kaseteilta Susiartturia ja Tapani Perttua.

Ti 18.12.1990 klo 22 Iisalmi

Mikä on pikapano? Selitäpä kymmenvuotiaalle tyttärelle se. Välitunnilla oli joku sen sanan sanonut.

Ke 19.12.1990 klo 21.10 Iisalmi

Kerran tulevaisuudessa joku minuakin ehkä muistelee ja kirjoittaa hajamielisesti: Isä kuoli kahdeksan vuotta sitten.

Silloin oli lumituisku, nyt melkein vesikeli, lunta siellä täällä härmänä nurmikoilla. Isän varjo on pitkä ja leveä, lävitsenäkymätön. Isä hallitsee unissanikin ihmisiä, tilanteita, minua. Viinahöyryjä mausteina uniensopassa.

Onko omakin varjo lasteni elämänauringon edessä jo nyt?

Ma 24.12.1990 klo 01.30 Unimäki

Tänä iltana pukit kantavat koteihin lahjoja ja hyvää mieltä, toivottavasti.

Minä syrjäytin itseni joulunvietolta. Se ei anna minulle mitään enkä minä sille. Sisälläni on kylmää ja pimeää. Mikään ei tunnu miltään, paitsi sanaton murhe; sekin tekee niin kipeää, että turruttaa vain. On siis jonkinlainen kehä josta ei posiota löydä.

Lapset ovat nyt Gunillan luona, Satu piti viedä KYKS:n kautta Harjamäkeen; se olisi kuollut muuten, oli niin hurjassa kunnossa viime viikolla kun joululoma alkoi. Epilepsiakohtaukset tulivat yhtenä pötkönä jälekkäin ja jos vähän niiltä löysäsi, alkoivat Jeesus, Nästärän Tuomas ja enkelit vuorotella harhoissa. Yksi niistä istui keittiössä pakastimen päällä ja Satu suuttui järjettömästi kun nostin kantta ottaakseni jonkun pakasteen sulamaan. Eivät meinanneet voimat riittää kun siinä painittiin. Sidoin vyöllä kädet selän taakse ja pitelin niin kauan, että väsyi. Sitten tulikin taas GM ja harhat unohtuivat, mutta pidellä silti piti sillä olohuoneen lattian neliötkään eivät olisi riittäneet sille rytinälle. Kaksi yötä ja kaksi päivää jaksoin sitä elämää, sitten piti soittaa neurolle. Yritin kai sen takia, koska joulu oli tulossa...

Satu oli jättänyt debrakineja myöten  lääkkeet ties kuinka monena päivänä ottamatta,  ja kun aloin tosetista jälleen niitä antamaan, huomasin, että hän oli vaihtanut tablettien paikkoja ja joihinkin koloihin laittanut asperiineja tai muita, sinne kuulumattomia tabletteja ja nappeja. Joulun kohdalla olisikin ollut pelkkiä vanutupposia.

Neurolla panivat heti lepositeisiin ja antoivat piikin käsivarteen. Riekkisen rouva kyseli tarkkaan ja koetin selittää tilanteen niin hyvin kuin taisin. Sen perusteella ne rukkasivat lääkitystä kohilleen, pitivät osastolla pari päivää ja kun mieli hieman oikeni, veivät ambulanssilla suljetulle. Olin siellä vastassa ja voi saatana sitä kauheutta taas..!

Ma 31.12.1990 klo 23.50 Unimäki

Olen riehunut minäkin. Kaadoin petäjiä ja katkoin ne sopivan mittaisiki pölleiksi. Ajoin ne Oskarin Lynxsillä pihaan. Teroitin isän vanhan kuorimaraudan ja kuin hengenhädässä, taukoja pitämättä pyörittelin pölleistä kaarnan niloineen irti. Nyt suunnittelen, että jos niistä saunan tämän talven aikana jossain välissä vestäisin. Yksinlukien niitä on 82 kappaletta ja latvukset päälle. Läpimitta viidestätoista sentistä kahteenviiteen. Pitäisi niistä 3,8 m x 4,2 m rakennus muovautua. Lajinsa hulluutta tämäkin, ja konsti selviytyä? Ylihuomenna menen jälleen Makkoselle. Äiti on huoltanut lapset, Satu on jo parempana ja pääsee sairaalasta pois. Menee kai suoraan, ilman sairaslomaa Muuruvedelle jatkamaan opintojaan. Minä en niiden sujumiseen luota lainkaan, pelkään vain.

Komppulan Eeva on kuollut toissapäivänä. Äiti muisteli, että oli 84 täyttänyt. Ananiaksen ja Marin jälkeläinen, mummini nuorempi sisko. Syntynyt siis tällä paikalla vuonna 1906. Hänen elämänsä on ollut muuten hyvä, mutta mies kaatui jatkosodan alussa. Äiti tämänkin nyt kertoi, muuten en olisi tiennyt.

Jossakin paukkavat kai raketit, tänne niitä ei kuule, ei näe.  Tämän päivän maailmanuutiset tiesivät kertoa, että Bush on antanut Saddamille takarajan Kuwaitista vetäytymiselle. Se on 15. tammikuuta. Sitten alkaa paukkua siellä ja se kyllä kuullaan ja vaikutukset tunnetaan kautta maailman.

Mutta sanon nyt hyvästit hirveälle vuodelle jonka elimme.

Marraskuu 1990

To 1.11.1990 klo 21.30 Iisalmi

"Minäkin haluan kuolia pelunoita."

Eikä tyttö osannut sanoa, minne ärrän yhtäkkiä jätti. On itkeskellyt aika paljon viime aikoina, kastellut myös petinsä.  Ärrän lausumisen kanssa ei ole koskaan aiemmin ongelmia ollut ja lukemaan oppivat molemmat jo neli-viisivuotiaina. Äidin ikävä, se on järkyttävän kokoinen enkä osaa mitenkään asiaa auttaa.

Vanhempi tytär on kovempi luonne, tai parempi näyttelijä. Itkeskeleekö yöllä itsekseen niin kuin minä saman ikäisenä kun koulu ahdisti, pimeys pelotti ja oli isää ikävä?

Kourii mieltä niin, että sormiin koskee. Köyhyys, pahamieli ja epäonni periytyvät; meille heikommille hiukkasille.

Kuolittiin kuitenkin ne potut ja tehtiin muusia. Nakkikastiketta peitoksi ja vettä huuhteluun. Puolukkapuuroa koetin tuputtaa jälkiruuaksi, mutta ei kelvannut. Ärräkin löytyi kun nukkumaan alettiin.

Pe 2.11.1990 klo 23 Iisalmi

Mentiin bussilla Siiliin ja kävin äidin autolla Sadun Muuruvedeltä. Se halusi mennä Leppäkaarteeseen Tyynen (äitinsä) luokse yhdeksi yöksi ja on sitten sunnuntaihin Simonsalossa. Ensi viikko on syyslomaa ja tulee tänne. Ajaessamme seitenvitosta, iski Kinahmin kohdalla GM. Pysähdyin bussipysäkille ja meni ainakin puoli tuntia pidellessä. Laski allensa ja penkki kastui. Kieleensäkin puri, mutta ei kovin pahasti. Kerkesin vielä viimeiseen bussiin ja takaisin Iisalmeen.

R soitti: sovittiin huomisesta.

Heti perään rimmautti lammilainen jolle kerroin, etten pääse Hartolaan. Kysyi syytä, kerroin aika monta. Meni mykäksi. Sanoi sitten, että hänen olisi varmaan helpompi tulla Iisalmeen. En sanonut siihen mitään. Kertoi, että mies otti ja lähti Rinkebyhyn ja hän on nyt lopullisesti yksin. Pyörittelen tätä nyt mielessäni.

MTT:ssa eivät ottaneet perheenä avuntarpeeseemme kantaa, kun käytin Satua viimeksi ja kysyin. Tyttönen siellä kopperossa pyöritteli vain kynäänsä hermostuneena ja mutisi, että siihen tarvitaan lääkärin lähete ja sosiaaliviranomaisilta jotain tietoa. Minulta alkoivat sormet puutua kun katsoin sitä hermostunutta, näppylänaamaista naista. Sitten meni puhekyky ja paukautin oven lähtiessäni niin kovasti kiinni, että jotain tipahti seinältä huoneessa.

Su 4.11.1990 klo 21.15 Iisalmi

R:n kanssa eilisestä illasta puoleen päivään tänään. Synnissä ryvettiin ilman estoja niin kuin etukäteispuhe oli. Molemmilla oli tukahduttava tarve, ei se sen kummempaa ihmisten elo ole. Varastoon saakka sitä ei silti koskaan kerry.

Äiti toi tytöt ja Sadun. Nyt nukkuvat vierekkäin makuuhuoneessa. Äidin kassissa oli myös pakastemarjoja ja leipää sekä kalakukon puolikas. Keitin kahvit, äiti joi pari kupillista ja sen silmissä oli huolta ja murhetta. Meidän puolesta varmaankin, mutta puhuttu niistä ei.

Syyllisyys lykkää kynsien alle tikkujaan. En saa nukutuksi. Tai jos torkahdan sohvalle, alkaa painajaismylly pärrätä. Viimeisimmässä kahlasi alaston, luinen ukko kehoni jalkopäästä päälakeen kuin suota olisin ollut; lompse vain kuului suolieni kohdalla.

To 8.11.1990 ½-yö Iisalmi

Elämä on yhtä pitkää ikävää, lopussa lyhyt kuolema. Kenen aforismi lie, mutta aivoissa se kiepitteli kun torkahduksestani heräsin.

Lienee taas kirjojen aika. Luin tälle illalle Milan Kunderan satiirin tohtori Havelista ja sitten niitä muitakin naurettavia rakkaustarinoita.

Allu oli tullut päivällä Kuopiosta ja nyt se kuorsaa olohuoneen sohvalla. Se unohti lasisilmänsä likaisen nenäliinan päälle sohvapöydälle. Keittiöstä lankeavan valon varjoissa se ja nenäliina muodostavat synkän kuvion, kykloopin. Itse nukun sen minkä saan nukutuksi lastenhuoneessa lattiapatjalla.

Töissä on mennyt niin kuin töissä menee; naulaa terävä piä eillä puuhun. Väisäs Kalle on salaviisas, mutta mukava vanhempi timpuri. Tänään se oli paheksuvinaan kun sanoin ovenkarmin saranapuolen olevan kallellaan: "Ee se ole Kallellaan vuan villellään."

Autokolarin korvausasia ei ole edennyt. Melkoista talsimista tai pyörällä liukastelua töihin kulkeminen. Tuiskuttanutkin on jo vähän. Laskuja maksamati jälleen.

La 10.11.1990 klo 22.00 Iisalmi

Satu lähtee huomenna Muuruvedelle. Tytöt ikävöivät jo valmiiksi. Viikko on ollut kummallinen, kuin tämän talon kerrosten sortumista odoteltu olisi. Allu otti heti aamusta ruskean salkkunsa ja häipyi suutuksissaan kun en lähtenyt Alkoon sen kanssa.

Jonain iltana ihmettelin Sadun munakkaan tekoa. Se vatkasi sähkövatkaimella kokonaisen kennollisen munia melkein vaahdoksi ja vasta sitten lirautti maitoa joukkoon. Tulos oli vähän omituinen, kuin lettuja olisi paistanut, mutta olivat niin röpelöisenhauraita, ettei haarukassa pysyneet.  Kalakeitosta Satu väitti vastoin totuutta, että maito happani kun hän sen siihen lisäsi. Sanoin vain, ettei se keitettynä mitään haittaa.Yhtenä aamuna kauhistelin hänen Hermesetas-tablettien määrää kahvikupissa: 16 naksausta purkista. Sanoi, että näin on hänelle määrätty. Kysyin, lääkärikö? Näytti sormellaan kattoon.

Kaksi alkuviikon yötä meni kokonaan siinä, kun Satu kulki huoneesta toiseen. Oli se vähän aikaa vieressä kun pyysin, mutta kääntelehti levottomasti ja mutisi omituisia. Muutamista kohtauksistakin hänet iltaisin tapasin, mutta GM:t pysyivät kurissa. Kohtausten jälkeen puheet olivat entistä sekavammat. Ruokapöydässä kysyi äkkiä, että mitä sanotte jos Jeesus pyytää häntä lyömään leipäveitsellä rintaan? Tarkoittiko hän omaa rintaansa vai jonkun muun? Lääkemäärät minua hirvittävät kun ei ne taida kaikkeen pimeyteen valoa tuoda, tai että edes pientä tuijua aivoissa ylläpitäisivät.

Panin veitset ja sakset piiloon.

Ma 12.11.1990 klo 20.30 Iisalmi

Välillä olen niin kiukkuinen, etten tiedä kuinka päin olisin. Ja sitten tulee itku, varsinkin jos lapsille olen huutanut.

Sadun mielisairaus on ollut järkytys jota tulen potemaan lopun elämääni. Lasten nyt olevaa kärsimystä ja tulevaisuuksiinsa vaikuttamista en osaa edes summittaisesti kuutioida. Tai en uskalla.

Tiedän kyllä, että minun on tehtävä eropäätös jossakin vaiheessa, nopeastikin kun tarpeeksi mahdottomaksi olo menee. Raukkapaska kai olen, mutta ei ole minusta mieleltään sairaan hoitajaksi, ei. Sairastutaan lopulta kaikki. Tässä ei olla tilanteessa kaikki yhden tai yksi kaikkien puolesta; kaveri on jätettävä vaikka kuinka kipeää tekisi. Ei se ehkä silti tarkoita sitä, että unohdetaan oman onnensa nojaan.

Ti 13.11.1990 klo 22.30 Iisalmi

On flunssainen olo, ruoka ei maita. Selasin laskupinkkaa joka vain kasvaa. Palkka ei riitä mitenkään. Sadun Kelan kuntoutusrahat menevät hänen elämiseensä ja opiskeluun ja minun palkastani suurin osa pankkivelkaan. Vuokraan riittää juuri ja juuri, mutta esimerkiksi puhelinlaskuja roikkuu jo kahden kuukauden ajalta. Voi pilkullisten vittujen kevät, kiroan avuttomasti kuin apumies Kari yhtenä päivänä krapuloissaan.

Lammilaisen kanssa olin illasta puhelimessa ainakin kaksi tuntia. Se aikoo vakavasti matkustaa viikonlopuksi tänne Iisalmeen. Seurahuonetta suosittelin.

Ke 14.11.1990 klo 20 Iisalmi

Derby, lukee pakastimen kyljessä. Made in Danmark sen alla. Danmarkissakin joku onneton istuu keittiönsä pöydän ääressä murehtimassa.

To 15.11.1990 ½-yö Iisalmi

Äiti täytti tänään 68 vuotta. Soitin minä, ja sitten oli puhetta, että tytöt tulevat huomenna bussilla ja että Satukin tulee Muuruvedeltä Siiliin jonkun opiskelukaverinsa kyydissä.

Pohjustin lammilaisen tulon varalta viikonloppua.

Moraaliton minä. Kadun jo valmiiksi.

Pe 16.11.1990 klo 23 Iisalmi

Istun NopShellillä ja odotan lammilaista, se soitti NMT:llä pari tuntia sitten Pieksämäeltä. On varannut majoituksen Seurahuoneelta. Toisin paikoin liukas keli.

Su 18.11.1990 klo 15 Siilinjärvi

Pudottauduin lammilaisen Pajerosta tällä kohtaa pois. Tämäkin viikonloppu on muistoihin purkitettu. Parasta oli, että nukuin pitkästä aikaa hyvin tukevien tissien väliin pääni painaen. Istun nyt linja-autoaseman eteisessä ja huokaisen vähän ennen kuin kävelen Simonsaloon äidin luokse.

Äsken kulki ohitse sotkulettinen kaveri, näytti Huovisen Jounilta, mutta olisiko se ollut? En viitsinyt hoihkasta kun näytti niin viertäneeltä, mutta olisihan tuo mukava ollut kuulumiset vaihtaa. Olisiko hänellä juopottelujuttuja kummempia ollut kerrottavanaan? Olisinhan voinut kysellä äiti Hetasta. Entä ikänsä ryypännyt isä Arttu, elääkö se vielä? Entä Kauli, Jorkki, Kauko, Raili ja ketä niitä sisaruksia olikaan; Kari on kulkenut linnasta linnaan, vieläkö polut ovat samat, elääkö edes? Kun olin viidentoista, jylkkysin Railin kanssa niiden navetan vintillä. Jorkki ampui pienoskalla vahingossa isänsä keuhkon puhki ehkä samana kesänä. Ja mitä kaikkea sitä kerkesikään sattua? Sysittynä olemista senkin perheen historia vaikka moni heistä on selvinnyt ihan tolkusti olemaan. Silti heidän seurassaan viihtyi paremmin kuin elämässä lykästäneiden kanssa. Meidän äiti tykkäsi Kaulista kovasti. Se olikin herttainen poika. Kauli muutti Göteborgiin Railin perässä ja on kai sotkeutunut huumeisiin siellä.

Ma 26.11.1990 klo 05 Iisalmi

Kirjoittamattomia päiviä jää väliin, elämättömiä ei yhtään.

Vastapuolen, (Kortelaisen) Vakuutusyhtiö maksoi Samarasta 28000 mk ja seisontapäivät 4900 mk päälle. Maksoin erääntyneet laskut ja ostin eräältä kaverilta muutaman tonnin Wolksvagen Transportterin. Siistiltä se ainakin vaikuttaa, tiijä sitten. Sanovat, ettei tässä mallissa dieselmoottori oikein kestä. Ruttuutanpa sen minkä pääsen ja ajan sitten romuttamolle.

Vähän helpotti vaikka keplottelua kaikki tämä. Kolarikäräjät ovat kuitenkin edessä sitten keväällä, tieto siitä tuli jo.

Ti 27.11.1990 klo 05 Iisalmi

Ihmisen on vain noustava aamuisin ajoissa ylös. Olen ehtinyt lukemaan Hesarin ja juomaan monet kahvikupilliset. Väsyttää, pelottaa ja hävettää elää. Ilot ovat pieniä pisaroita elämän säröisissä ikkunalaseissa. Niitä kuitenkin on ja sitä ihmetellessä aamu illaksi vaihtuu.

Ke 28.11.1990 klo 05 Iisalmi

Unessa olin menossa taksilla Hämeenlinnan kautta Helsinkiin, mutta mistä, sitä siinä rätnäilin. Taksikuski oli homo. Se alkoi hivellä vasenta jalkaani kuin Karjunen joskus koulutaksissa. Taksimittari näytti pitkälti toistatuhatta markkaa, mutta minulla oli taskussa vain yksi satanen. Lopussa olin junassa anopin kanssa ja yhä vain matkalla Helsinkiin.

Klo 11.30

Tulin kotiin syömään kun nyt on auto alla. Lunta satelee hiljaksiin, pakkasta 3-4 astetta. Nuoremmalta loppuisi koulu kahdeltatoista, mutta minun on mentävä töihin takaisin ennen sitä. Huolettaa, kun joutuvat olemaan ilman aikuista iltapäivät. Meneeköhän se oikein?

To 29.11.1990 klo 05 Iisalmi

Kalervo Palsan päiväkirjat on julkaistu tänä syksynä. Haluaisin hankkia sen ja muutaman muun kirjan itselleni, mutta en raski. Kirjakaupassa tulee vain paha mieli hyllyjen äärellä nykyisin ja siksi en siellä juuri käy.

Tapio soitti eilen illalla. Kittilässä alkhaa olla jonkinmoinen talvi jänkällä, sanoi hän.

klo 22

Lotossa tällä viikolla "mahtava jättipotti, 7 miljoonaa markkaa". Alati suurenevat otsikot jättipoteista kyllästyttävät.

Otin kirjoituskoneen esille, mutta ei taida luonnistua tekstin pykääminen. Väsyttää, huolet ja murheet päälimäisenä ajatuksissa. Mitään konkreettista en asioiden sujumisen eteen voi  tehdä.

Lammilainen soittelee, myös Helena Kuopiosta ja R täältä Iisalmesta. Mukava se, mutta en minä osaa rakastua kehenkään. Lammilainen vähän siihen suuntaan omista tunteistaan viittilöi. Niin sovinistiselta kuin tuntuukin, niin otan muut suhteet vain seksuaalisina sekä puhumisen tarpeen takia. Avioseksiähän ei minulla enää ole eikä mielellekään muuta terapiaa tarjolla. Paitsi ehkä nämä kirjoittamani tuhannet vihkojen sivut.

Pe 30 .11.1990 kllo 05 Iisalmi

YK on hyväksynyt kaikki toimet Irakin poissaamiseksi Kuwaitista. Sota! Miten se Suomeen vaikuttaa? Öljyn hinnoissa ainakin. Pommituksissa kärsivistä ihmisistähän me viimeksi vaivaannumme.

Lokakuu 1990

Ma 1.10.1990 klo 19 Iisalmi

Finelineristä muste kuivahti, jatkan lyijyisellä.

Onko ovi auki vai kiinni pitämistä varten? Miksi tilhet lentävät ikkunoihin? Pystyykö herra Jokisen ruuveja kiristämään? Vaasa-Pori, Keskustori. Talon toinen pää oli ilon- toinen suruntalo ja koiranputket vain heiluivat tuulessa... Soila se lähti piiriin, tinttantanttantallalei ja Soila se lähti piiriin...

Yritin muistella aiheita joista lasten kanssa rallateltiin, kun asuttiin Tampereella ja he olivat vielä pienempiä kuin nyt. Muutama posketon juttu vain luiskahti mieleen. Meilläkin on historiamme, mutta miksi ajasta eletystä ei enempää irti saa?

Tein täytemunakasta ja pottumuusia. Tytötkin söivät vaikka oli sipulia, tonnikalaa ja Auraa.

Satu on tänään ollut ensimmäistä päiväänsä Muuruvedellä, minä täällä tyttärien kanssa alan opetella yhdessä pisteessä majailua. Kävin aamupäivästä ratsaamassa koulun. Vanhimman tyttären opettajasta vaistosin kireyttä kun ykskaks tulin ilmoittamatta käymään. Keke Rosbergin entiseksi heilaksi sanoi aiemmin joku sitä. Nuorimman opettajasta ei jäänyt mielenpinnalle minkäänlaista kuvaa. Minulle on ruvennut käymään usein näin; taantumantoukat ovat kaivautuneet aivoihini; unohtelen juuri koettuja. Luin  jostain, että järkyttävillä tapahtumilla on vaikutuksensa ihmismieleen.

Päivällä törmäsin R:aan kaupungilla. Se lupasi soittaa nyt illalla. Ovat muuttamassa Kouvolaan, vai oliko se Kymiin josta sen mies on lähtöisin? Jonnekin sinne päin kuitenkin. Tällä naisella on isot tissit, sen muistan paremmin; tavattiin Seurahuoneella jokunen aika sitten. Mies on särkenyt kolarissa päänsä ja muutenkin valahtanut elämisensä kanssa alespäin. Pyörätuolissa istuu nenä ja suupielet vuotaen. Silmät ovat sameat ja mätivät nekin. Miestään R työnsi päivälläkin kun nähtiin. Lapsia eivät olleet ehtineet edes harkita.

Minusta ei olisi sellaisen taakan kantoon tahi, että omilla tolpillaan seisovaa mielisairasta kykenisin hoitamaan.

Helena soitti.

Huomenaamulla aloitan Makkosella.

Ke 3.10.1990 klo 21

Toinen päivä Makkosella. Hyvinhän tuo alkoi. Hannele (sisko) on samalla työmaalla rakennusmaalarina.

Aivoissani on umpisolmu. Sekoilen mittaamisessa, kulmien asteiden määrittelyssä, tykkäisin pyöristää kaiken. Koko ajan on kuin  sumua silmien edessä; ajattelen ahdistavia asioita enemmän kuin työtehtäviä.

Töiden jälkeen kävin kutsuttuna ulosottomiehen luona. Se sanoi, ettei nyt sitten pienistä hätyyttele jos alkaa jotensakaan elämä sujua. Viittasi jälleen kansiopinkkaan ja sanoi, että noista löytyy ilmirikollisia jahdata saakka.

Mulla on muutaman kirjeen kirjoittaminen kesken. Yksi osoite on häveyksissä.

Kahdeksan tunnin työpäivä tuntuu kuin etenisi jälleen kaksin jaloin eikä töytäilisi kaikkia raajojaan käyttäen. Pään sisältö ei silti asetu. Siellä koira jahtaa häntäänsä.

Sain jokerista 300 mk. Se meni Halpahallissa toisen tytön housuihin ja paitaan.

Su 7.10.1990 klo 22 Iisalmi

Nuorimmainen kyseli aamulla, mistä unet tulevat ja mihin ne menevät? Sanoin, että täällä Unimäessä ne nousevat Karisuolta tai laskeutuvat Villelänrinteestä, joskus Pohjoismäen suunnasta rajapolkua pitkin. Ja kun ne ovat filminsä yksissä päissä näyttäneet, lähtevät maantielle etsimään uusia päitä; sama uni harvoin tulee takaisin.

Oltiin siis Unimäessä. Hain Sadunkin koska Muuruvedeltä on sinne lyhempi matka. Olin rähjätuulella, pahoitin kaikkien mielen, omanikin. Lienee ainoa puolusteltava seikka, että itse nämä tunnistan.

Muuruvedellä oli ensimmäisestä viikosta ainakin kolme päivää kulunut kohtauksissa, päänsäryissä ja harhanäyissä. Kohtaukset olivat olleet petitmalleja,  mutta kun oltiin jo nousemassa autoon, Satu läjähti koulun P-paikalla päistikkaa naamalleen sorapinnoitteelle. Käskin tytöt autoon istumaan ja pitelin kouristelijaa aloillaan. Nostin sitten autoon täristelemään loput. Meni taas poski palkeenkielille ja vaatteet rötvääntyivät vereen, minullakin paita ja housujen etumus. Sadun tukanrajaan tuli hiekkainen ruhje eikä ollut apteekit enää missään kulkutien varrella auki, että olisi laastaria saatu. Unimäessä sitten puhdisteltiin ja sidottiin vaikka sitä tehdessäkin meinasi sidottavalta tolkku mennä monta kertaa. Kun olisi joku viisaampi jonka kanssa neuvotella tämmöisistä. Tai että joku muukin näkisi lasten hätääntyneet ilmeet.

Ma 8.10.1990 klo 06.00 Iisalmi

Puuro on valmista, leivät ja voit pöydässä. Kaakaotakin laitoin.

Elämä on outoa. Oudot unet ovat seurausta siitä.

Sadun veli, Kake tuli painajaiseeni. Yritin zoomata katsetta hänen kasvoihinsa. Unenaukealla oli kallistunut tiilinavetta ja höyryävällä tunkiolla kippurahäntäinen sikakoira. Lunta maassa ja puiden paperisten lehtien päissä räntäisiä klönttejä. Veripisaroiksi värittyvät lumisohjotipat helähtelivät maahan pudotessaan kuin musiikiksi olisivat halunneet muuttua. Kake sanoi äkkiä hyvin rumasti: Satua et sitten jätä tai me tapetaan sinut!

Ke 10.10.1990 klo 11.15

Aleksille taas liput liehuvat. Jälkikäteen on hyvä manalle menneitä, eläissään kaltoinkohdeltuja paijata. Kansakunnan yhteisen omantunnon arvet punoittavat lähtemätöntä häpeää, mutta uutta hävettävää tehtaillaan silti alati.

Ruokatunti. Tulin käväisemään kotona vaikka syömistä ei juuri ole. Rahat loppuivat eilen ja tilipäivä on vasta ensi viikon perjantaina. Holkerikin on sitä mieltä, että Suomessa ei ole köyhiä. Mitäs me olemme? Eikö suomalainen köyhä ole sellainen, jolta ei laskujen maksun jälkeen jää rahaa ruokaan?

Klo 19.20

Lama uhkaa. Törsääminen loppuu. Kulutusjuhlat ovat ohitse. Kuka niitä sitten on juhlinut? Ne, joilta se onnistuu kaikissa käänteissä; suruttomilta pojilta ja tytöiltä joilla kaikki sormet ovat Midaksen sormia. Ja niiden, joille ei väliä, jos kahleisiinkin välillä joutuvat.

Sadulla ollut jälleen paniikkioireita. Kykenee kuitenkin puolivaloillakin opiskelemaan. Menee tunneille, kuuntelee opettajien asiat ja kirjoittaa niitä rutiininomaisesti muistiin. Kun tulee PetitMall, jatkavat käsi ja kynä kirjoittamista yli vihkonsivun ja vasta pulpetinreunalta pudotessaan lopettavat. Näin tästä tutusta asiasta unta itsekin kun töiden jälkeen nukahdin hetkeksi.

Tytöt ovat pihalla, pitää käskeä iltatoimille. Keitin töiden jälkeen pottu-porkkanavelliä. Pakastimessa oli vielä äidin tekemää leipää ja sitä sipellettiin sekaan. Aamulla loppuu kauraryynit eikä kaakaostakaan ole purkissa jäljellä kuin haju. Huomenna on keksittävä jostain mania. Kottia en ilkeä pyytää.

To 11.10.1990 klo 21.30

Lainasin Hannelelta viiskymppiä. Ostin Halpahallista kahvia, kauraryynejä, leipää, maitoa, lenkkimakkaraa, tarjoussardiineja ja kananmunia. Koko raha meni. Otin pakastimesta sulamaan puolukoita, teen huomenna niistä puuron ruisjauhojen tähteeseen.

Kirjoitin R:lle. Purin siinä tätä jatkuvaa piinaani, mutta mitä se auttaa? Tulisi tilanne, että saataisiin naida niin edes siitä seuraava tunti menisi ilman ahdistusta. Helena odottelisi Kuopiossa käyntiäni, mutta lähepä tästä.

Haluaisin ajella huomenillalla Unimäkeen. Hantea pyysin Siilistä sinne metsästyskaveriksi. Lupasin hommata Erämiesten vierasluvan, mutta miten, vaikka ei se maksa kuin 15 mk?

Pe 12.10.1990 klo 11.20

Neljäkymppiä oli Sadun nimissä olevalla tilillä lapsilisiä. Nostin ne ja sain litran rasvatonta maitoa, kaksi pakettia piirakoita, margariinia ja seitipaketin. Itse olen tällä viikolla syönyt enimmäkseen vain leipää ja juonut kahvia. Tyttöjen ruuantähteet olen nuollut lautasilta pois.

Klo 17.30

Äiti tuli ja meni. Tyrkkäsi lähtiessään taskuuni 350 mk. Nyt voin siis lähteä Unimäkeen. Bensaan menee viitisenkymppiä, lopuilla ruokaa ja Hantelle se metsästyslupa. Soitin Sadulle, se on kipeänä.

Ma 15.10.1990 klo 22 Iisalmi

Viikonlopun saalis: Yksi koppelo. Hante ampui ukkometson ja teeren.

Hanten kanssa juteltiin asiat halki. Siinä on yksi harvoista kavereista, joita minulla enää on. Suonenjoen Esko on toinen, muita ei mieleeni tule. No, Tapion kanssa soitellaan toisinaan, mutta hän on Kittilässä ja tuntuu kaukaiselta. Naisista en tässä yhteydessä halua merkintää tehdä. Eivät ole miesten rinnalla vertailtavissa olevia ihmissuhteita. Tärkeitä toisenlaisella tavalla. Enkä saatana tarkoita yksinomaan naintijuttuja vaikka niin kai luulisi.

Rakennuksilla uhkana laskusuhdanne, työttömien määrä lisääntyy huimaa vauhtia muillakin tärkeillä aloilla.

Gorbatshov saapi tänä vuonna Nobelin rauhanpalkinnon.

Ti 16.10.1990 klo 22 Iisalmi

Päiväkirjan pitämisestä ei liene muuta tolkkua kuin että saa hetkeksi hiljentyä omien ajatustensa äärelle. Ja voihan tässä itseltään kysellä tyhmiä kysymyksiä ja vastata niihin yhtä tyhmästi.

Koppelopaisti pottumuusin kanssa alkuviikon vahvin ateria.

Uneni eivät ole enää unia eivätkä kai painajaisiakaan. Ne lähentelevät samaa genreä kuin  isän kuoleman jälkeen. Alkuyöstä usein toistuva metamorfoosi vaivaa: Käsiin kasvaa sulkia, kasvoihin suomuja ja takapuoli turpoaa paviaanin paljaaksi perseeksi. Sitten on välitilaan putoamisia, järjettömiä pelkotiloja, heräilyä vaikka ei herääkään, leijumisia, paikasta toiseen siirtymisiä; luulen, että olen tulossa hulluksi minäkin. Viime öinen sängyssäkieriskely päättyi kirkkaaseen tunteeseen, että Satu on tappanut Muuruvedellä itsensä.

Ke 17.10.1990 klo 11.30

Amnestyn "Näläkäpäivä". Samoin heikkisten.

Laskuja kertynyt taas toistakymmenentuhannen edestä. Tilipäivä ylihuomenna ja sekin vain nelisen tuhatta jonka käärii kokonaan pankki. Satu saa Kelalta 3760 mk:n kuukausiavustuksensa, mutta kaipa hänenkin on  maksettava omat kulunsa.

Tyhjensin eilen toisen tyttären tilin, siellä oli satanen. Se hupeni kertakäyntiin kaupassa: maitoa, leipää, muutama piirakka, 2 maksalaatikkoa, margariinia, teetä ja kahvia. Nekin melkein syöty jo. Huomiseksi on leipää vain ja pari kananmunaa jotka voi keittää ja niistä siivu tai pari kunkin leivän päälle. Onpa meillä hauskaa.

Viikonloppuna olisi Liperissä pikkuveljen sahapuiden kaatosouvi. Kai siitä jonkun markan saan? Bensarahat ainakin.

To 18.10.1990 klo 23

Päivittäinen näytelmäpiiri kokoontuu työmaalle kertomaan vitsinsä, viheltelemään hilpeästi ja laulelemaan rivoja. Olen mukana näytelmässä, vuorosanojen toistaminen ei kuiskaajaa kaipaa. Vien roolini lävitse runsain ablodein, encoreakin pyydetään joskus. Ei ole muille paljastunut, kuinka paljon tämän klovnimaskin takana kyyneliä haudotaan.

Pe 19.10.1990 ruokatunti

Tilille tuli 4380 mk, jäi lainanlyhennyksen jälkeen 350 mk. Hiphurraa!

Su 21.10 1990 klo 23 Iisalmi

Siinä se 32. syntymäpäivä kulahti kuten eilinenkin liperiläisessä räntäsateessa puita kaadellen. Tytöt olivat Siilissä. Hain sinne perjantai-iltana myös Sadun. Äiti oli tänään iltapäivällä vienyt hänet Muuruvedelle, otin tyttäret tullessa ja nyt olen ihan saatanan poikki. Matkaakin on Liperistä parisataa kilometriä. Eikka maksoi bensat ja satasen vaivanpalkkaa.

Ke 24.10.1990 klo 02.00

Perkeleen perkeleen perkele! Eilen työmatkalla tuli ukko pakettimersulla kolmion takaa eteen! Samaran keula sattui suoraan sen karjapuskurin kulmaan ja koko keula tuli sisään. Ratti survaisi rintalastaan murtuman ja naamaan tuli mustelmia tuulilasista joka losahti kokonaisena päälle. Mersuun ei kai tullut mitään vaurioita. Oli viidenkympin rajoitusalue ja minä noudatin sitä. Se äijä yritti selittää poliisille, että ajoin ylinopeutta eikä mulla ollut valoja päällä! Itse ei ollut raaputtanut ikkunoita aamukuurasta puhtaaksi. Antoivat kovat sakot sille. Kiukuissaan äijä hyppi tasajalkaa risteyksessä, potkaisi autonsa vannetta ja kurvasi tiehensä.

Kun ambulanssi viimein tuli, se vei minut Aluesairaalaan, kuvasivat ja kopeloivat. Ei kai minulle kummemmin käynyt, mutta auto menee lunastukseen. Mutta milläs nyt kurvailen töihin?

Oliko tämä välttämätön kokemus elämältä tämäkin?

To 25.10.1990 klo 08

R soitti eilen. Juteltiin pitkään. Sovittiin, että kun hänen miehensä lähtee marraskuun alusta kahden viikon kuntoutukseen, niin silloin tavataan ja heitetään estot parvekkeelta kartanolle.

Kävin uudelleen myös lääkärissä. Lapaluiden välissä on revähtymä myös. Rintalastan murtumalle ei mitään voi tehdä, ota tarvittaessa särkylääkettä, sanoi hän ja kirjoitti reseptin. Sairaslomaa kirjoitti kuun loppuun.

Pe 26.10.1990 klo 17

Äiti haki tyttäret Siiliin. Satu ei tule, se haluaa vain olla nyt ja levätä. Jospa leponsa onnistuu.

Kävin Alkosta kossua ja nyt teen muutaman totin. Kirjoitan mitä nousuhumalaisessa päässä liikkuu ja lähden sitten ihmisten ilmoille.

Asumme Pöllösenlahdella; hyvin Iisalmelainen paikannimi. Tässä lähellä ovat myös Touhula ja Kihmula. Iisalmelaiset käyvät kesäisin uimassa Pöönäveessä (Porovesi) jonka rannalla on jo kauan sijainnut alkoholistien riittävyydestä huolehtiva Olvin kaljatehdas. Hannele (sisko) asui täällä 1970-luvulla kun niiden kaksoset olivat ihan pieniä. Hannelen mies on postissa töissä. Kun saivat lisää lapsia, muuttivat keskemmälle kaupunkia. Hankkivat sitten 1981  pienen talon Kainuunmäestä, sorakuopan laidalta. Olin sen kesän Rovaniemellä, satoi paljon ja Lapissa kaikki kukki nopeasti -jos kerkesi nupullekaan. Satu oli sen aikaa Siilinjärvellä, Jokitiellä vanhan Kokkosen homeisessa vuokratalossa jossa majaili toinenkin perhe, kaksi romuluista veljestä ja kaksi hyvännäköistä, jehovanuskoista naista yläkerrassa. Sekä suoraselkäinen Joona kellariloukossa. Meillä täytti vanhin tytär silloin vuoden ja toinen syntyi seuraavan vuoden aprillipäivänä. Isä eli vielä niin kauan, että näki myös nuoremman kasvunalun. Sitten kun isä meni pois, ymmärsin ensimmäisen kerran kuoleman arvaamattoman armottomuuden. Se on läsnä koko ajan nytkin. Joka päivä sitä ajattelen ja pelkään lasteni puolesta. Mietin kyllä sitäkin, että kumpi on järkyttävämpää sairastuminen mieleltään vai kuolema?

Mielisairas killuu löysässä hirressä lopun elämäänsä, ja siinä samalla myös hänen omaisensa. Eikö kuolema olisi sittenkin armeliaampi? Mutta kenen, omaisten vai sairastuneen? Vai kaikkien?

Kun muutettiin Tampereelta tänne, joku kiuruvetinen isä ampui perheensä ja itsensä. Olivatko sen isän ajatukset samansuuntaisia kuin minulla nyt? Entä ne lukemattomat perhesurmat sotienjälkeisessä Suomessa? Mitkä pimeydenvoimat niiden takana olivatkaan?

Ahdistaa kaikki taas, mutta onko se uutta elämisenmallissa jota elän? En ole yksin murheineni, miljardi muuta päätä ahdistelee tahoillaan samanaikaisesti. Mutta kun heitä en näe, en kuule, en haista ei pelkästä tiedostamisesta ole joukkovoimaksi ahdistusta vastaan.

Otan nyt tätä perinteistä suomalaisen miehen psyykenlääkettä ja lähden sitten kylille.

Ma 29.10.1990 klo 20

Juopottelin pe-illan ja lauantain kokonaan myöhälle yöhön. Yksi sonkajärvinen nainen sotkeutui mukaan Seurahuoneelta. Sunnuntaina hortoilin tuskissani pitkin laitakaupungin kuuraisia ja räntäisiä metsiä. Henkinen krapula oli suurempi kuin fyysinen. Tytöt tulivat sitten illalla bussilla Siilistä ja yritin olla kuin olisin nukkunut koko viikonlopun.

Ti 30.10.1990

Merkintä Eino Säisän muistoksi; hän hukkui tai hukuttautui tasan kaksi vuotta sitten Haapajärveensä.

Ke 31.10.1990 klo 23.30

Vittu kun en saa unta. Se pakettimersun kuljettaja on kiistänyt syyllisyytensä ja kolari menee käräjille. Hänelle lopputulos tulee olemaan nolo asia, mutta tällä tavalla minulle aiheutuneet vaivat ja vastukset ja korvauksien suoritukset hänen liikennevakuutuksestaan viivästyvät. Kuinka saatanoita ihmiset osaavatkaan olla vaikka syyllisyytensä olisi kuinka selvä asia? Eikö tällaiset kortelaiset tulisi hirttää?

Rinnan luita aristaa vielä vähän, mutta huomenna töihin. Työmatka pyörällä kulkien oikopolkuja pitkin on kai  päälle viiden kilometrin, autolla se oli yli kymmenen.