9. Ilmeitä Muujärven kasvoilla

La 14.6.2014 klo 00.15, leiri nro 5

Illankuhjassa, jo väsyneenä polkupyörän työntämiseen väljän hiekan tiellä käännyin kuin mielijohteesta miltei huomaamattomalle syrjäpolulle jonka neulaspeittoinen ura aivan kuin imaisi väsyneen kulkijan metsän houkuttelevaan vehreyteen. Pari km poljettuani tien alitti ylhäältä rinteenlähteestä alkuvoimansa pumppaava, kirkasvetinen puronen jonka yli oli heitelty muutamia laudanpintoja niin, että siitä pyörän kanssa jotenkin ylitse könysi. Luonnollinen este kehnompijalkaisille kutsumattomille vieraille, ajattelin.

Perustin leirin pian puroselta lähtevään mäennousuun ja veistelin kannokosta tervaslastuja ja nuotio syttyi melkein kuin itsestään tiensyrjään. Keittelin kahvit ja söin leipää, makkaraa ja tomaatteja joita olin Muujärven valintamarketista aamupäivällä hankkinut. Raikkaasta lähdevedestä ja tervastulien äärellä aterioinnista jo sinällään tuli hyvä olo ja vielä kun alkoi tasainen tuulen soitto puiden latvoissa jota nyt kuuntelen rysän suojissa, niin olo on oikeinkin raukea ja hyvä ja päivän ponnistukset ovat kuin poispyyhkäistyt. Vain muutamat törkyiset näkymät muistin pohjalla kaihertavat kun päivää alan vihkooni kerimään.

Eilisaamuiselta leiriltä kun Muujärven koloiselle asvaltille kampesin, en ehtinyt monenkaan mutkan verran polkea kun vastaan tuleva Samaranrottelo kääntyi takanani, ajoi hitaasti ohitse ja pysähtyi uhkaavanoloisesti narahtaen muutaman kymmenen metrin päähän eteeni. Pysähdyin juuri itsekin lukemaan saapunutta tekstiviestiä ja panin pyöräni nojaamaan tien jyrkkään penkkaan. Tempaisin ranstakan ohjaustangon sisältä kameralaukun päälle valmiiksi, jos autosta vaikka millainen rosvo päälle töytää. Koppalakkinen rajavartija se vain oli joka tervehti unisesti. Kättäkin tyrkkäsi samalla kun kysyi pasporttia. Kaivoin sen kameralaukun pohjalta ja jälleen uusi virkamies ähelsi numerosarjojen ja suomalaisen nimeni muine tietoineen hiirenkorvaiseen vihkoonsa jossa näytti olevan lukuisten muidenkin pysäytettyjen tietoja. Soittikin jonnekin ja kyseli numeroita luetellen tietoja tarkastettavastaan. Tällekin koomikkolakkiselle piti kertoa sormella karttaa tökkien kulkemistensa määrät, ääret ja aikomukset. Meinasin perkele valehdella, että käännyn Muujärveltä takaisin niin suivaannutti myötäiset tietojen kaivelut ja se, kuinka ne tunnontarkasti vihkoihin ylös kirjataan. Ahdistavat ajatuksetkin valtasivat mielen. Lie tuokin mies pantu tietä edestakaisin ajelemaan koko aamupäiväksi, ehkä jo yöstä alkaen vahtimaan, milloin tämä outo polkupyörä-äijä Muujärvelle ilmestyy. Eikä antanut lupaa ottaa itsestään edes valokuvaa, sitä oikein hymyilytti moinen pyyntö.  Meinasin kyllä kaupan pihassa näpsäistä kun se myöhemmin päivällä lihavan eukkonsa apuna raahasi kauppakasseja Samaraan.

Valikoimaa hyllyt notkollaan olleen kaupan nurkalla kahta olutta hörppivää miestä sen sijaan ei valokuvauspyyntöni hätkäyttänyt. Oikein asettuivat kuvaan kaverukset ja kättelivät ja taputtelivat likaisilla kourillaan minua niin, etten eroon meinannut päästä. Vaikka mikäpä kiire mulla olisi ollutkaan. Oikeastaan harmitti, kun en älynyt heidän mukaansa lähteä. Olisin nähnyt asumuksensa läheltä, saanut hörpätä paskaisista mukeista murukahvit ilman maitoa ja sokeria ja kenties kameran ja kännykän akutkin ladatuksi. Lähellä olevaan tönörykelmään kaverukset siitä menivät. Siellä soi venäläinen humppamusakki ja muunlainen nuottien loukutus kuin kahdesta eri vehkeestä niitä olisi ilmoille päästelty. Paksupohkeisia, lihavia naisia tupakoi pulloläjien, tahkonrämän, autonraatojen, kottikärryn ja polkupyöränrunkojen seassa olevilla kuormalavoilla röhnöttäen pitkää heinää ja horsmaa kasvavalla pihamaalla.

Ajelin kaupassakäynnin jälkeen kylää ympäri. Kuvasin koiria, kissoja, ihmisiä ja rakennuksia. Vain yhtä hurttaa piti roimia perseelle kun se alkoi tulla liian liki irvistellen äkäisesti. 

Kyläkaivollekin eksyin ja nostin kanisteriini vetä. Nuori mies tuli myös muovisankkojen kanssa paikalle ja kun pyysin, hän asettui hyvillämielin kuvattavaksi.

Asumusten tonteilla vasarat paukkuivat, sirkkelien roukaisuja kuului sekä muuta kolketta ja kalketta, mutta edelleen linssiini löytyi myös neuvostoaikojen siistimätöntä rakennusperintöä runsaasti. Missään ei kuitenkaan näkynyt tämän haisevan perinnön vaalijoita, luhistumaisillaan olevien rakennusten museoijia, eikä yhtään turistibussia täynnä entisiä sovhoosien työntekijöitä, ruoskanheiluttajia tai vartijoita katselemassa kaihoisin mielin noita Suuren Neuvostoliiton ankarien aikojen monumentteja. Monetkohan julmurit pääsivät kaltoinkohdeltujen orjiensa kourissa hengestään Gorbatshovin perässään vetämän perestroikan vanavedessä? Onko tuosta "vapautumisen" ajasta kirjoja kirjoitettu? Millaista elämää Muujärven kylällä vuonna 1991 elettiin kun valtion hajoamiselle lyötiin lopullinen sinetti?

 

Kasvimaita oli useampien talojen pihoissa, laidoilla hieman väljemmin. Niiden avulla kai maatuskat juoppouteen retkahtanutta miesväkeä lienevät perestroikankriisistäkin huomiseen luotsanneet. Ja yhä luotsailevat.

Muutamissa varjopaikoissa tapasin omenia linkkuveitsillä lohkovia vanhuksia istumassa toisiaan tukien ränstyneillä puistonpenkeillä, lapsia leikkimässä koulun  pihalle asennetuissa välineissä taustanaan äänimaisemaa rikkova, autojen lakkaamaton renkaiden lotina kuoppaisilla kaduilla.

Karmeasti muovikukitetulla sotamuistomerkillä pari pikkupoikaa juoksenteli ympyrää toisiaan karahkoilla osoitellen. Kun tulivat ihmettelemään outoa kulkijaa, tarjosin heille juuri esille ottamiani suolakeksejä. Toinen otti sievästi yhden, mutta toisella oikein silmisä välähti kun koetti paksumman nivaskan sivaltaa. Kolme se sai irtoamaan ja lähti samassa juoksemaan. Minua huvitti, sillä olisin voinut antaa vaikka koko paketin sillä ei se maksanut kuin 25 ruplaa.

8. Jätteiden pilaamat rannat

Pe 13.6.2014 klo 10  4. leiri

Maailma on kaunis, ja se on surullista, kirji Jerzy Lec.

Suontakuisten kurkien parjaukseen heräsin. Leirini rysineen on Mujejärven (Muujärvi) kupeessa nuoressa männikössä. Puikkaisin yöllä summassa kapealle, tiukkapintaiselle tieuralle joka noin kilometrin mutkiteltuaan toi minut jäkkikituppaisen suon laitaan päättyen roinaläjään kuten polut niin monasti aiemminkin. Purkkien, renkaiden, lasipullojen, ruosteisten rautojen, hellankehän ja mustasta ladasta rälläköidyn takakontin takaa, rapakon reunalta pyrähti lentoon pari kahlaajalintua leikaten kesäyön hämärää terävillä viklotuksillaan. Tein kuin jänis paluujäljet ja työnnälsin tieuralta pois viistoon mättäiselle kankaalle muutaman pikkukukkulan suojaan johon väsyneenä kokosin makuukseni. Käet kukkuivat niin että korpi raikasi. Luulin niiden häiritsevän uneen pääsyäni, mutta kukunta kävi kuin tuutulaulusta eikä muhkurainen teltanalustakaan saanut minua pysymään hereillä. Unessa kaadoin nokipannusta kahvia toistuvasti kuin katkeavassa filmissä jonka häntä ääntää kelalla kieriessään rämps, rämps, rämps. Rukajärventiellä tapaamani roistot liittyivät siihen uneen, ahdisti.

Ontrosenvaarasta liikkeelle uskaltauduttuani tie muuttui Kostamuksen tienhaaran jälkeen löysäksi soratieksi jossa pystyi polkemaan vain pieniä matkoja. Enimmäkseen työnsin raskasta pyörääni puutavararekkojen nostattaman pölyn seassa. Välillä hiekkausvasta rämisi esiin henkilö- ja pakettiautoja sekä pieniä kuormakkaita joita piti myös varoa. Eilisen ja iltayön taivallukseni mitta oli korkeintaan 40-50 km.

Erään kuivan kankaan kohdalla tien alitti järeä, betonipaaleilla suuvattu rumpuputki vaikka vedestä ei liene siinä kohden koskaan ollut vaivaa. Muutaman mutkan jälkeen tienpuolille aukeni märkä, lettoinen seutu, jossa olisi kuulunut olla vedelle useitakin tienalituksia. Siinä oli kevättulva roiminut tierunkoa alamäkeen pitkältä matkalta ja tilalle oli ajettu uusia maita monet kuormat. Joka tulvan jälkeenköhän saman täyttötyön tekevät? Olisiko Stalinin tiemiehillä ollut aikoinaan tietyömaakartta rutussa, suot ja kankaat sekaisin eikä sitä ole vieläkään sileäksi oiottu.

Metsät alkavat nuorentua. Kun kalashnikovit ovat jääneet sotien päätyttyä tarpeettomiksi ovat metsäpunktien ja -sovhoosien kirves- ja moottorisahamiehet painaneet niska limassa ikimäntyjä nurin. Petäjä on edelleenkin ylivoimaisesti yleisin puulaji näillä hiekkaisilla kankailla. Siemenpuuasentoon hakatut aukeat ovat kasvaneet ilman harvennusta ja näyttää siltä, että uudismetsän muodostumiseen raivausten puutteesta ei muuta "haittaa" ole, kuin että ihmisen arvottaman "hyötypuun" kasvu on vähäisenlaisesti hidastunut. Nyt tiukkasyistä, oksatonta 50-70-80-vuotiasta puuta hakkaa monitoimikoneiden armadat maailman tarpeisiin, oligarkien rikastuttamiseen ja valtion asevarustelun rahoittamiseksi. Paikallisesti metsien ryöstöhakkuut eivät edelleenkään väestöä paljon avita jos vaikka tiestöjen kuntoa arvioi tai kylien insfrastruktuuria.

Tähän mennessä autojen alle jääneitä eläimiä en ole nähnyt, yhden pienen kyyn vain. Hirven jälkiä ei hiekassa ollut eikä yhtään jänistä kiirehtimässä pusikkoon. Joitakin pyitä ja muutama isompikin kanalintu on tienvierestä rumistellut lentoon. Variksia, korppeja ja harakoita on ylenmäärin, varsinkin kylien ja metsään kannettujen kaatopaikkajätteiden liepeillä. Tikkoja ja palokärkiä näin vanhoja metsiä halkovilla taipaleilla. Tiiksassa keskellä kylääkin palokärjen helakasti rullaava huikkaus kuului ja punainen päälaki petäjävanhuksen kyljellä vilahti. Eilen vasta näin ensimmäiset viisi joutsenta kun niitä Suomen puolella lensi suuret parvet jo ennen Kuhmoa. Muita vesilintuja ja niiden poikueita on siellä täällä putamista ripsahtanut lentoon ja sukelluksiin. Pienet, metsien sisäiset, ojittamattomat suot, majavien patoaltaat ja muut purojen rönsyt ovat mieluisia varsinkin taveille ja telkille.

Iltapäivällä pidin kunnon tauon eräässä sillankupeessa jossa oli pengerryskivien kolossa västäräkin pesä ja jonne lintupariskunta kantoi urakalla öttiäisruokaa poikasilleen. Sytytin risuista pienen nuotion hiekkakuoppaan, keitin pottuja ja söin ne voin, sipulin ja kalasäilykkeen kanssa. Keitin sitten jälkiruuaksi kahvia. Enkä pientäkään ahventa onkeeni joesta saanut.

Myöhemmin Kuollunkijärven ja muutaman muun nimettömiksi jäävien järvien kauniita rantoja seuraillessani ja muutamat kerrat uituanikin sain jälleen kauhistella jätteiden loppusijoittamisen suruttomuutta ja muuta mielettömyyttä joka täytyisi olla kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettyä koko maapallolla.

Mitkä kielteiset ympäristövaikutukset syntyvätkään jo yhdestä ainoasta, järven rannalla poltetusta henkilö- tai kuorma-auton, tai kaksi metriä korkean catepillarin renkaasta? Entä kun niitä on vuosikymmenien aikana samoilla rannoilla ja metsien kätköissä poltettu satoja, tuhansia tai valtion suuruuden huomioon ottaen sen koko alalla satojatuhansia, miljoonia?

Kuollunkijärvellä, juuri kun tulin uimasta eräs nuoripari oli kurauttanut autonsa hiekkapenkkaan, mutta ne vain naureskelivat onnettomuudelle vaikka eivät voineetkaan jatkaa matkaa. Kysyin "problem?", niin poika huitaisi kädellään ja näytti kännykkäänsä, että apua on soitettu jo. Kuvankin sain ottaa sillä nuoria niin huvitti minunkin taivallustyylini.

Yömyöhällä Suksingivaaran seutuvilla oli metsänvärisesti pukeutunut toistakymmenen hengen ryhmä sivutiellä. Ne nostelivat kylmälaukkuja ja muita pakkauksia maastoautojen kyydistä tielle, polottivat kovaäänisesti ja levittelivät pakkausten päällä karttoja. Arvelin niitä ensin kalamiehiksi, mutta ehkä olivatkin rajamiehiä tai sotilaita maastoharjoituksissa. Siitä alkoi jonkinlainen asvalttipintainen tie minunkin polkea ja pian tulin tienhaaraan, jossa oli päätettävä, ajanko suoraan Omeliaa ja Repolaa kohden vai käännynkö Muujärven tielle.

Päätöstä helpottamaan saapui risteykseen  Omelian suunnasta narisevalla, jouset pohjassa paukkavalla Samaralla maastopuvun kaulukset arvomerkein koristeltuina isopäinen, ruskeanaamainen mies joka tervehti ja alkoi kysellä "passporttia". Tutkittuaan passia tarkemmin kuin edellinen, samaan muotiin pukeutunut maailmanvahti ennen Lietmajärveä, tuo tärkeään virkaan nimitetty ihmisotus kaivoi muistivihkon taskustaan ja kirjoitti siihen kaiken, jonka osasi. Kun se kirjoitusähellyksensä päätteeksi uteli matkani määriä ja ääriä niin näytin kartasta aikomukseni. Ukko mutristeli mustia kulmakarvojaan ja puisteli päätään, teki sitten ranneäxän ja pani kämmenet vastakkain poskelleen kallistaen päätään hassusti nukkumista tarkoittaen. Ymmärsin sen niin, että rajavyöhykkeellä leiriytyminen on ehdottomasti kiellettyä ja kertakulkemisella en koko lenkkiä jaksaisi tuota matkaa tehdä. Kai minä tuon leiriytymiskiellon jotenkin olin sisäistänytkin, mutta olin ajatellut, ettei se nyt niin nuukaa olisi. Kun käännyin sotamuistomerkein koristellusta risteyksestä Muujärven tielle niin isopäinen ruskeanaama jäi vahtimaan, että varmasti myös jatkan siihen suuntaan.

Tämä maailmannapa on koettu, puran leirin ja lähden. Kello hipoo yhtätoista.

7. Maantierosvot

To 12.6.2014 klo 05.30 3. leiri

Ontorsenvaaralla jälleen rankan päivä/yömarssin päätteeksi.

Rankaksi Rukajärvikäynnin reilun 80 km:n mutkan teki parit roistonroikaleet joilla oli tarkoitus sipaista minut ja kuormani kyytiinsä. Ne tulivat kuin ruotsalaisessa trillerissä tummansinisellä, ruosteisenlommoisella pakettiautolla ensin takaa, hidastivat kohdallani, ajoivat eteen päin, kääntyivät ja alkoivat vaatia "turistia" kyytiinsä. Vastaukseni oli koko ajan luja "njet ponimaiju" ja polkeminen sivuilleen vilkuilematta. Mutta ne eivät luovuttaneet, kääntyivät ja rinnalla ajaen apukuskikin yhtyi vaatimuksiin eivätkä ne enää olleet ystävällisiä "turistin auttamiskehotuksia" vaan karskeja käskyjä pysähtyä.

Pari takaa saapuvaa autoa antoi kuitenkin hengäshdystauon kun roikaleet lähtivät niiden edessä ajamaan loivaa mäkeä ylös ja mutkan taakse näkymättömiin. Pian kuitenkin kuulin, kuinka autonrottelo pysäytettiin, ovia paiskottiin auki ja kiinni ja puheenpolina nousi kesäyöhön kuin korppien klonkse emalikattilaan.

Kiveksissä tuntui ensimmäisenä jäätävä jutkahdus kuin pikkupoikana pelästyessä. Sitten iski sekuntien ajaksi täysin neuvoton olo, pelko nousi alhaalta selkäruotoa pitkin niskaan, ajatus haroi kokemusperäistä neuvoa aivojen lokeroista, että kuinka tällaisesta voi selvitä.

Seuraavien sekuntien ja minuuttien aikana alkoi sitten kiivas, kuin ennalta suunniteltu toiminta. Polkupyörä vasemmalle perkeleen kiviromeloisen ojalikon ylitse ja kannokossa hyppyyttäen mahdollisimman pitkälle petäjien ja kuusentarrien  taakse läkälleen katajikkoon, maastokuvioinen hursti salamana suojaksi ja seuraavaksi kiivas juoksu takaisin tielle ja tien ylitse toisen puolen tieuransuulle. Raviojan reunassa oli irtokanto jonka hätäinen riuhtaisuni pyöräytti keskelle polulle ja sitten saatanan nopeasti takaisin polkupyörän luokse ja hurstin alle, pienen kuusen alaoksien suojaan itsekin. Eikä yhtään liian aikaisin sillä äänistä päätellen nuo tummanpuhuvat nahkapusakkamiehet rouskuttivat käännellä transettiaan tulosuuntaan takaisin ja pian sininen keula mäessä jo näkyikin.

Tieuran suulle tultuaan alkoi avonaisista sivulaseista kuulua tupakkayskäistä sananvaihtoa ja naurunkäkätystä. Pian apumies pomppasi siirtämään kantoa tieuralta pois loikaten sitten takaisin etuistuimelle kätkätellen kuin olisi jo saaliinajon kutka nousemassa päähän. Kuski usutti transetin pomppuiselle polulle ja rämisten ja savuten tuo ajokoiran kiihkoa täynnä oleva parivaljakko hävisi petäjikköön.

Kului vartti, toinen, meni tunti. Laskin kaksi paria puutavararekkoja, yhden parin puoliperävaunullisia TIR-rekkoja, pakettiauton ja kolme henkilöautoa menevän renkaat lätkyen ohitse. Sitten hiljeni toviksi, tuulikaan ei puissa huokaillut, vain linnut pitivät konserttejaan ja käet kukkuivat. Itikat kuppasivat hurstin alla selkäpuolta, muurahaiset nirhivät kusisesti paljaita pohkeita ja shortseihin ja paidan allekin niitä tuntui kaivautuvan. Ainuttakaan itikkaa en hengiltä kuitenkaan läimäissyt tai kusiaisia pois munistani kaivanut, puristin vain vaijeriranstakkaa kouransilmässä ja suunnittelin aivot kiehuen, mihin ensimmäiseksi lähestyvää venäläiskarjua isken ja kerkiänkö myös toisen kimppuun ennen kuin se vetää pistoolin  taskustaan ja ampuu minut.

Tunnin tai puolentoista kuluttua alkoi kuulua moottorinmouruntaa vastapäisestä hatelikosta ja kohta pyöreät valot ilmestyivät tieuran ylitse roikkuvien kuusenoksien alle. Kuski kaasutti moottoria ja yritti hyppäyttää autoa jyrkkää ojanpengertä ylös, mutta takavetoisen voimat hyytyivät ja se jäi kuin kiikkumaan asvaltin ja tienpientareen hiekkaiseen nikamaan. Peruutus ja uusi yritys, mutta sekin jäi lyhyeksi. Kolmannella yrittämällä venäjänkielisiä perkeleitä, vittuja ja saatanoita syytäen toinen rotjakkeista kampesi työntämään ja viimein transetti pääsi asvaltille pahasti alustastaan savuten ja pakoputken ääntä vaimentimien ratkoksista ilmoille mörähdellen.

En ikinä ole niin murhaavan vihaisia ihmisiä lähietäisyydeltä kuunnellut kuin nyt rukajärveläisessä yössä, pelosta piilossani vapisten.

Aikansa siinä toisilleen huudettuaan ja kiroiltuaan ne ajoivat lenkin Rukajärvellä päin ja kun tulivat takaisin, pysähtyivät vielä kerran katselemaan ympäristöä vihaisesti molottaen minua vieläkään hämärässä havaitsematta. Viimein kuski kyllästyi ja löi rönttösen tiskiin suunnaten paluumatkan pelokseni Tiiksan kylää kohti.

Vieläkin, piilostani jäykkänä ja puutuneena uskaltauduttuani ja loppumatkasta selviydyttyäni, muistiinpanoja teltassa nyt tehdessäni pelkään jokaista metsästä kuuluvaa rasahdusta, lintujen loritusta ja Rukajärventieltä kuuluvia, päivännousuun kiihtyviä autojen ohitsehurahteluja.

6. Rukajärven Viktor

Ke 11.6.2014 klo 21.30

Tykki betonisella jalustalla, takana järvi jolle ei karttaan nimeä ole raatsittu laittaa ja tienhaara, jossa bussipysäkin ränsistyneessä katoksessa istuen mietin, lähdenkö jatkamaan kohti M18:aa ja sen varrella olevaan Karhumäen kaupunkiin jossa tiedän ukkini olleen Pentti Haanpään lailla jatkosodan aikana varastomiehen hommissa vai menenkö takaisin Tiiksaan ja yövyn vielä yhden yön Ontrosenvaarassa.

Tästä tienhaarasta on Rukajärven kylään matkaa kolmisen kilometriä jossa kävin jo muutamat tunnit kuulostelemassa ja ihmettelemässä, kauhistelemassa muistomerkkien kiiltävää sotaisuutta ja muovin räikeää värikylläisyyttä rautaisin aidoin piiritetyillä haudoilla.

Pelästysyritys tuli sitten jälleen koiran taholta. Ruskea, pitkäkarvainen hurtta hyppäsi lauta-aidan ylitse perääni. Tempaisin ranstakan esille, mutta kun olin jo lyömässä, koira väisti, vinkaisi ja perääntyi jääden räksyttämään kauemmaksi. Luultavasti se on saanut joskus maistaa ohikulkijan vitasta ja viisastunut siitä. Lukuisia, rauhallisemmin käyttäytyviä koiria kuljeskeli myös raitilla ja veilä yksi vihaisempikin jonka kuitenkin sen emäntä ehätti komentamaan takaisin pihaansa.

Kissanjuuttaita oli myös aika tavalla liikkeellä, joten lintulajien runsaus ja monipuolisuus on varmasti näillä kunnailla varovaisestikin arvioiden vähänlainen.

Kylää kiertäessäni sanoin kaksikerroksisen talon edessä, aidatussa puutarhassa kuokkivalle miehelle, että sanotaanko päivää vai trastuit niin hänpä kimposikin vetreästi portista ulkopuolelle tyrkkäämään kättä kouraani: "Ka, mistäs se suomipoika siihen tupsahti?"

Hän oli Viktor Voilov 72 vuotias karjalaismies, syntynyt sotien aikaan Argangelissa, mutta sen jälkeen asustanut miltei koko ikänsä Rukajärven seuduilla muutamia työkomennuksia lukuunottamatta. Viktor vei minut sisälle jossa vaimo Natalia (olikohan nimi noin?) keitteli perkolaattorilla juhlamokkakahvit ja pani muutakin evästä pöytään. Kävi siinä ilmi, että heillä on kiuruvetisiä ja iisalmelaisia tuttavia (Lämsä, Tikkanen) jotka pitävät huolen, että suomalaisia kahvilaatuja on aina hyllyssä.

Viktor kertoi Rukajärvellä olevan saman suuntauksen kuin muissakin pienissä kylissä, että nuoret häipyvät pois ja kylät lakkaavat olemasta. Reilu 700 tässäkin kylässä vain enää lienee, huokasi hän. Kun kysyin, että mites Rukajärvi kalaa antaa, niin Viktor puisti päätään ja kertoi järven olleen kymmeniä vuosia käyttökelvoton kaiken suhteen. Uimaan ei lapsilla ole asiaa ja kalamiehet joutuvat käymään kauempana Ontojärvellä ja Jolmassa: 60-luvulla perustettu turkissovhoosi (lakkautettu) oli järven pilaamisen aloittanut laskemalla kaikki törkynsä suoraan veteen.

Kun kysyin viemärijärjestelmistä, vesihuollosta ja niihin liittyvistä asioista, Viktor ei ymmärtänyt tai ei ollut ymmärtävinään, mutta poistullessani asiaan tuli selvyyttä, sillä mäen alla nenää kaihertavan, rankan hajun syy oli avo-oja joka tuli mäen puolelta ja meni rumpuputkea tien alitse suoraan rannoiltaan täysin rehevöityneeseen järveen. Eli jos kylässä viemäreitä ulkokäymälöiden lisäksi oli, niin niiden sisällöt virtasivat pitämään yllä Rukajärven kauan sitten aloitettua saastuneisuutta.

Kerrostalot, niiden ympärillä jättiputkien alkavat versot ja takapihojen polkujen liejuläimäreet olivat yhtä järisyttäviä näkyjä kuin tähän saakka muuallakin. Lapsia kuitenkin pyöräili pihoilla ja kujilla tai kirmaten muuten leikeissään. Arkoja olivat, yksikään ei edes uteliaisuuttaan tullut tuttavuutta tekemään vaan etempää vain kaulojaan venyttelivät.

Kylässä myös tehtiin useissa kohteissa remonttia. Sahat lauloivat, sirkkelit sirnittivät ja vasarat paukkuivat. Yksi remontin alla oleva, nurkkasalvoksista päätellen mestarihirrenveistäjän tekemä mökki kiinnitti erityisesti huomioni sillä siinä oli saumapeltikatto joka lienee säilynyt ehjänä kymmeniä vuosia eikä sen kunnossa vieläkään epäilyttävää näyttänyt olevan; maalia vain pintaan ja taas muutamat kymmenet vuodet se veden ulkopuolella pitää. Rannassa röyhysi joku sauna ja ehkä kalansavustustouhujakin joku harrasti.

Aurinko painuu jo mailleen värejä jäljilleen hehkutellen, unohdan M18. tien ja Karhumäen ja lähden takaisin Ontrosenvaaraan josta jatkan huomenna mutkaisille, ehkä kurjaakin kurjemmille hiekkateille.

5. Tiiksan "idylli"

Ke 11.6.2014 klo 16.00

Pysähdyin taukoa pitämään aukean suon seudulle sillä tässä käy hieman tuuli ja ainakin pienemmät mäkärät pysyvät poissa. Aurinko rävöttää silti hellittämättä ja sokko-, suppu- ja hevospaarmat kalttavat kilpaa paljaita kinttuja niin että veri turskaa monesta norkosesta yhtäaikaa kun en niiden ruokailuun heti havahdu paksunahkainen ja tunteeton kun olen. Niskan ja kaulan nahka on myös aivan pahkuroilla ja rikki puhumattakaan harvahiuksisesta päälaesta.

Teräskaiteisen sillan alitse soljuu hitaanruskea purovesi ja sen yläjuoksulla, parinkymmenen metrin päässä  on majavapato ja padon taakse laajenneessa altaassa pulikoi ainakin seitsenhenkinen telkkäpoikue. Pieni haukka syöksyi juuri nuolena suolle ja nousi sieltä sammakko tai myyrä kynsissään ja hävisi vasemmalle suonlaidan kuivahtaneeseen kelometsikköön. Kuovi kuikuttaa aukealla suolla eivätkä käet lakkaa edes päivänvalolla kukkumasta. Luonto ei hätkähdä rekkojen virrasta eikä siitä, että yksi typerä matkamies maan tässä vanhakantaisella tavalla muistiinmerkkaa mitättömiä kokemuksiaan.

Puolilta päivin olin vielä Tiiksassa. Kävin ensimmäiseksi nuorenparin hallitsemassa kaupassa kylätiensuulla. Ostin 3 banaania, tuoreen leivän, pullollisen molokoa (maitoa) ja 3 isoa omena. Maksoivat 135 ruplaa eli kolmisen euroa. Kysyttyäni väärinäännettynä "vodaa" se mies johdatti minut kapean kujanteen päähän kyläkaivolle jonka syvyyksistä veivasi keluveivipölkyn ympärille kiertyvän riimun avulla sinkkisankollisen raikasta vettä juotavakseni ja kanisteriini. Sillä aikaa vaaleakarvainen kylänkoira oli napannut näkkileipäpaketin pyöräni avonaisesta takasivulaukusta ja juoksi juuri karkuun kun tultiin takaisin kaupan pihaan.

Tiiksan petäjikköön rakennetussa kylässä kävin kuljeskelemassa. Puita ei oltu harvennettu koskaan sen enempää kuin mitä rakennusten pohjat ja niiden aidatut kasvimaapihat ovat tarvinneet. Kylän tiet ja polutkin kiersivät petäjävanhukset eikä niin, että ne olisi jonkun kaavoittajainsinöörin viivoittimen piirron käskystä saaneet väistyä ihmisen ja sen kulkureittien tieltä. Mietin siinä, että onkohan yksikään kylän vanhimmista taloista ollut olemassa jo silloin, kun isä on mahdollisilla iltavapaillaan läheisilta tappotantereilta pistäytynyt.

Tiiksa oli siis mukava pieni kylä jossa vielä savu piipuista tuprusi, joku pesi pyykkiä laiturinnokassa ja lapset kirmasivat leikeissään. Muutamia poikkeuksia ja uudisrakennuksia lukuunottamatta asbestikatteet särkivät mielessä hetken verran väikkyneen alkuperäiskylän "idyllin". Koulurakennuksen ja sen pihan kurja kunto pani arvelemaan viihtyvyyttä myös lasten näkökulmasta. Idylli sai lopullisen kolauksen kun erään päällekaatuvan tönön äärellä joku paidaton rellukkamaha imuroi uutta Chervolettiaan jonka stereoista kuohusi venäläinen rokki.

Ennen matkan jatkamista sytytin pienen nuotion Tiiksjärven rantaan, keitin kahvit, ruokailin ja uin. Huuhtaisin myös t-paidan, sukat ja kalsarit jotka sijoitin matkatavararenksujen väleihin niin, että ne ovat jo nyt aivan kuivia. Aloitin myös avojaloin polkemisen tänään ja se tuntuu kuin kahleista olisi vapautunut.

Rukajärventie Tiiksan kohdalla olleiden tiilipaikkausten jälkeen on ollut kohtalaisen mukava ajaa vaikka piennarta pyöräilijää varten ei liiemmälti olekaan ja rekkoja lappaa ohitse vyötäsoleta. Laskin neljän-viiden tunnin taivalluksen aikana puutavaralastissa olleita rymistelleen ohitseni ainakin 80 kpl. Suomalaisia Sisu-merkkisiä on kamazien ja oudompien joukossa runsaasti. Kaikilla ei ole varmistusliinoja täyteen lastattujen sullikuormien ylitse kiristeltyinä ja toisinaan juolahtaa mieleen, että se on nirri vek jos sieltä kolmimetrinen takaraivoon kajahtaa. Muutamia pudonneita pöllejä olen siellä täällä raveissa nähnyt sekä paljon muuta kuormista karannutta tavaraa. Yksi mitätön mutteri tai renkaan henkilöauton rengastasapainolyijykin jos vauhdissa irtoaa ja pohkeeseen luodin lailla turskahtaa niin pyöräilyt on silloin pyöräilty.

Majava! Kerkesinpäs kameran kaivaa. Kuva kylläkin epäonnistui koska en malttanut, tai kerennyt vakauttaa kättä kun otus mulahti yht´äkkiä tuohon muutaman metrin päähän tien alitse menevän siltarummun eteen. Eikä se poseeraamaan jäänyt!

4. Hurtan hampaissa

Ti 10.6.2014 klo 21.15

Lietmajärveltä läksin äskettäin. Pysähdyin tähän metsäänvievän polunsuulle kirjimään jokusen sanan päivästä ja hapaisen kannolla istuen samalla vähän makkaravoileipää ja maitoa eninpään nälkääni. Muutamat banaanitkin ostin "makazinesta" ja joitakin valmisruokapusseja joista saa ehkä keittämällä paksumpaakin suolenmutkaan; kukon päänkuva niissä oli ja takana venäjänkielisen selostuksen lisäksi symbolit kuumasta vedestä, kulhosta sekä kellonviisareista joiden tummennettu osa kertoi, kuinka kauan pitää hauduttaa. Pottuja pyysin sormilla osoittaen 6 kappaletta kun huomasin niitä laatikollisen tiskin takana lattialla.

Matka ei taittunut kovin huimaa vauhtia tänäänkään. Rekkoja ja muuta liikennettä piti varoa ja väistellä pientareelle ja pysähdelläkin niiden vuoksi aika tiuhaan. Kun missä kauemmaksi näki, niin maisema oli kyllä aika komeaa ja siellä täällä ikimäntyjäkin muutamaa sai ihailla. Muuten nuorenpuoleista ovat metsät, kertaalleen ainakin sotien jälkeen parturoituja ja maailmanmyllyissä velliksi jauhettuja. Nyt rekkarallista päätellen parturointi on jälleen uudessa vauhdissa sillä Vienansuunta vetää useita rekallisia tunnissa tätäkin kurjaa polkua pitkin.

Yhdestä joessa koetin kalaonneani. Yksi musta, voimakas kala kävi kiinni vieheeseen, mutta nuljahti irti rannassa. Valokuvasin huvikseni sähkömuuntajien monenkirjavaa esiintymistä ja betonisia sähköpylväitä joita en muista Suomessa nähneeni. Betonia oli raudan lisäksi käytetty paljon kaiteidenkin tekoon ja ne räsöttivät monella mutkalla ja kallellaan suuntaan jos toiseenkin. Joissakin kohdin niitä oli paikkailtu kakkosnelosilla ja se minua suuresti huvitti.

Lietmajärvellä tuli pikkupoikia heti ympärilleni polkupyörineen. Yksi isompi esitteli ylpeänä koristelemaansa kulkuneuvoa ja oli mielissään kun näpsin hänestä ja kaveristaan kuvia. Asemalla valokuvasin vetureita ja sen läheisyydessä olevia autonraatoja, rojua ja erästä ikuiseen parkkiin sammutettua puskutraktoria. Veturit olivat kyllä jylhänoloisia vanhuksia, mutta miehet asemalla ja niiden ympärillä eivät luultavasti pitäneet objektiivini tähtäilystä kun tuntuivat molisevan keskenään kielteisiä venäänsanoja samalla kun huitoivat minua menemään vaikka helvettiin kameroineni.

Kun ajelin hieman sivummalle aikomuksenani tutkia lähemmin irvokkaanoloisia, taivasta vasten töröttäviä neuvostokerrostaloja, hyökkäsi jostakin katveesta vasikankokoinen lurppakorva tavoittelemaan paljasta nilkkaani. Vetäisin ranstakan ohjaussarven sisältä ja sivalsin sillä ensin pienesti, mutta kun hurtta ei totellut vaan raateluhampaat irvessä ja kuolaisesti rähisten kävi uudellen hyökkäykseen ravautin sellaisella voimalla, että siltä halkesi korva kahteen osaan. Mutta saatana se vain yltyi siitä ja yritti uudestaan. Sain väistetyksi ja kun polkaisin rajusti polinta yrittääkseni karkuun, poljin paukahti sopivasti puraisuun valmiiseen koiranleukaan. Kieli jäi hurttaperkeleeltä hampaiden väliin ja se loikkasi lähimmästä portista pihaan eikä tullut enää takaisin. Sen ulahdus oli kyllä korvia vihlova. Toivottavasti se kuolee antamiini tälleihin sillä moisen hampaissa voi heikommalta vaikka henki lähteä.

Lietmajärvellä panin merkille saman minkä heti Kostamuksessakin: Nuorehkojen miesten kännikulttuurin ja että porukoissa oli myös naisia jotka ulkonäöstä päätellen olivat olleet niissä riennoissa jo kauan mukana. Pitääpä muistaa katsella kaupoissa paljonko vodka maksaa kun se niin runsainmitoin näyttää iloa ankeaan arkeen rahvaan keskuuteen tuovan alkuviikosta lähtien.

Ke 11.6.2014 klo 00.45 2 leiri

Pystytin rysän vesakoituneelle rinnepellolle. Pieniä männynvänttyröitä ja koivunkurjia elellä kituroi myös ja sodanaiakaisia juoksuhautoja ja niiden valleja haamullaan muutamin paikoin. Tänne sivutieltä könytessäni näin tuoreempiakin lapioidenpistoja siellä täällä. Luultavasti metallinpaljastintouhottajat täältäkin nurkkiinsa sota-ajan romuja etsivät. Leiriä pystyttäessäni mäkäräisten laumat painuivat partajouheikkooni porukalla ja korvanlehdestäkin vuotaa verta niiden jäljiltä.

Joku lintu laulaa "tokitoki-tokitoki" ja toinen vastaa "tiketitik-tiketitik". Käet kukkuvat myös vallattomina ja näihin ääniin lienee hyvä uinahtaa.

Klo 09.30

Nukutti makiasti. Heräsin auringon lämmittäessä rysää kuumaksi jo ennen kahdeksaa. Kävin ihmettelemässä aamunvaloisaa ympäristöäni, tonkimisten jälkiä, yhtä metsänpeittoon rautaisesti ruostunutta vanhaa kuormakonttia joka on toiminut ehkä jonkinlaisena työmaaparakkina. Kävelin myös sivutienpätkän alas Rukajärven tielle josta kuulin työn ääniä. Sanoin tienvarsivesaikkoa vesurilla katkovalle, hikiselle haalarimiehelle drastuit ja karttaa osoitellen kyselin Ontrosenvaaran sijaintia. Se viittilöi innokkaasti siihen suuntaan, jossa leirini sijaitsee ja ihmettelin tuuriani, että sinne yöllä väsyneenä osasin poiketa. Kun sitten tulin takaisin päin, havaitsin julmetun sotamuistomerkin oheiskoristeineen metsänlaitaan, harjateräksestä hitsaamalla tähtikuvioituun aitaukseen suljettuna. Ja tietenkin paikalle oli raahattu myös muovisia kukkia ja seppeleitä.

Olin siis yöpynyt juuri niillä kunnailla, jossa isäni haavoittui 70 vuotta sitten 5.8.1944! Noissa loppurytinöissä myös isän sotakaveri, lapinlahtelainen Matti Viinikka sai luodin rintaansa samalta pikakiväärimieheltä kun oli syöksynyt isäni luo kysymään, sattuiko miten pahasti, mutta sortuikin itse kuolleena isän päälle. Oli isä kerennyt Matille suhahtaa, että elä tule ihteesi tapattamaan, perkele. Tarinan kuulin pikkupoikana niin monasti, että siitä kai muodostui jonkinlainen "sotakokemus" omaankin mieleeni ja siksi Mattia varten olin tälle retkelle mukaani laminoinut valokuvan hänen sankarihaudaltaan ja sen löin int 40-haarukalla juoksuhaudan kupeessa kasvavan petäjän kylkeen.