Vasaralla korvan taakse

Elämä lyö.

Arki ei anna armoa.

Minua masentaa ihan kaikki. Joku minua viisaampi sanoo, että omaa syytäsi kaikki, elä kitise.

Niinpä.

Sekin, että kaltaiseni ylipäätään syntyvät epäonnistumaan tähän kapiseen maailmaan. Tänne, jossa vain onnistujia kukitetaan ja ystäviksi hyväksytään. Epäonnistujat kierretään kaukaa koska heille ei osata sanoa mitään, heidän kaikenlainen lohduttamisensakin on kuin kusisi sierettyneille kintuille.

Epäonnistuja on pelottava peikko, joka saattaa vaikeuksiin myös onnistujat.

Pystyn laskemaan suomalaiset ystäväni yhden käden sormilla. Sellaisia, jotka sisimpäni lähelle kykenevät, en osaa nimetä yhtäkään. Ei edes vaimoni, joka juuri kävi ovella kiroilemassa juuttumistani tähän tietokoneeni äärelle, ole henkiystäväni. Yleensähän teen näitä töitä öisin kun kaikki nukkuvat eivätkä lapsetkaan ole syliin tyrkyllä.

Ja kun edellisen kirjoitan, hän etääntyy minusta yhä kauemmas luettuaan sen.

Olet sinä Valtsu vittumainen mies! Miten sinua kukaan kykenee rakastamaan? Et sinä ansaitse kenenkään rakkautta!

Johtuuko se siis juuri siitä, että kun aukaisen suuni ja sanon, millaisena maailman ja sen asuttaman kukkoilijalajin näen, minua yritetään lyödä?

En osaa small talkia. Olen kuin entinen pääministerimme Paavi Lipponen yrittäessäni hymyillä; onko sen teennäisempiä irvistyksiä nähty poliittisten johtajiemme kasvoilla koskaan?

Itkeä osaan silloin tällöin, mutta ymmärrän senkin, ettei ketään huvita nähdä vollottavaa miestä ja sitten saisin laulaa kuin Jukka Raitanen: "...miksi lyötyä miestä näin lyöt/on lapsilla nälkä/jäivät pellolle työt/parhaani tahdoin/vaan minkäs mahdoin/nyt pelkään ja kylmä on yö/miksi lyötyä miestä näin lyöt..."

Ikä syventää masennuksen tunnetta entisestään. Kun en osaa enää lääkitä itseäni edes alkoholilla, kuten nuorempana koettujen mustien päivien aikana, on verhojen raottaminen valoon entistä vaikeampaa.

Ja kun otan pieniä lapsiani syliin, masennus tuntuu vain syventyvän, sillä ymmärrän pohjattomammin kuin koskaan vastuun suuren taakan, jonka lisääntymiskiimainen elämäni on käsilleni vyöräyttänyt.

Tähänkin joku minua viisaampi, kiimattomampi, taloudelliset resurssinsa ensimmäiseksi hyvin turvannut lapseton ränkäisee, että kikkeliskokkelis, mittees tolskoot! Elä valita!

Eikä helpota yhtään tietoisuus siitä tosiasiasta, että en lainkaan pysty auttamaan avun tarpeessa olevia jo aikuisia lapsiani. Niitä edellisen epäonnistuneen elämäni hedelmiä, joille myöskään en ole kyennyt tarjoamaan perinnöksi kuin alituista huolta, murhetta ja taloudellista ahdinkoa. Sillä syyksenihän sekin on laitettu, ei lasten suulla, vaan ulkopuolisten kullinaamojen. Niiden, joidenka tehtävänä on ylemmiltä orsiltaan ravautella meitä raskautettuja.

Yritän kammeta pankolle kuitenkin tästä vielä. Onhan minulla nämä (kyseenalaistettuja toki nekin), kirjoittamisen halut, jos ei peräti ihan kyvyt. Ja masennuksen täkin ollessa kulmia myöten pääni ylitse kietaistu, ajattelen vaikkapa niitä, joita elämä on lyönyt vielä kovempaa ja joiden ei luulisi enää jaksavan katsella maailman typeryyksiä yhtään uutta aamua kauempaa.

Eräs 26 vuotias kabulilainen Z.Z kertoi, että hän on ollut omasta tahdosta riippumattomalla maailmanympärysmatkalla yli puolet elämästään.

Lapsena hänen vielä kehittymättömiin aivoihinsa etsautuivat kuvat päivästä kun talibanit lampsivat sisään ovettomasta ovesta, raahasivat isän, äidin ja pikkuveljen pihalle, kivimuurin kupeeseen luotisuihkuun ja kuinka sedältä ammuttiin pää sohjoksi keskellä huonetta, sillä hän harasi vastaan ja uhkasi hyökkääjiä nurkasta tempaamallaan puuvartisella vasaralla. Z.Z jätettiin henkiin kertomaan muille, että näin käy jos ei saman Allahin siunaamasta keitaasta ryypitä!

Z.Z on orpo, hänellä ei ole kontaktia yhteenkään sukulaiseen. Hän ei edes tiedä, onko saman veren kierrättäjiä enää elossakaan.

Silti hänen leveä hymynsä on valloittamaton. Suomalaiset naiset tykkäävät siitä.

Z.Z on helppo nakki äkkiorgelia hakevalle sinkkunaiselle, yksinäisyyttä potevalle kotirouvalle tai seikkailusivua kääntävälle teinitytölle. Minä tiedän hänen naisseikkailuistaan koskapa ollaan "sielunveljiä" näissä asioissa ja niistä on helppo puhua. Minä tosin enää imperfektissä.

Mutta vakituiseen suhteeseen hän ei kenenkään kanssa pääse. Hänen hymynsä ei yllä silmiin saakka. Hän on kertonut ymmärtävänsä ongelmat, joita Afganistanin miehinen kulttuuri kerkesi häneenkin juurruttaa. Koraania heidänkin kodissaan tulkittiin, lapsia kuljetettiin koraanikoulujen aivohuuhteluihin, ja jos niskuroit tuli keppiä kintuille ja tarkoitustaan varten punottua erityispamppua jalkapohjiin.

Mikä on kielellisesti monitaitoisen Z.Z:n tulevaisuus Suomessa?

Olen yrittänyt sanoa hänelle, että hankkiudu matkailualan koulutukseen, mene vaikka ensin turistirysiin Leville, Rukalle tai Ylläkselle sesonkityöläiseksi harjoittelemaan. Olen sanonut lujastikin, että älä jää pikkukaupunkien pizzapojaksi ja mulkkutyöläiseksi, sillä tulee päivä, jolloin kysyt yksinäiseltä itseltäsi kysymyksiä, joita et nyt suostu mielelläsi edes ajattelemaan. Sanoin, että ohimosi harmaantuessa syöksyvät talibanit jälleen tupaasi ampumaan omaisiasi, ja että sen ne tulevat tekemään aina uudestaan ja uudestaan ja jos sinulla ei ole mitään tai ketään mistä pitää kiinni, sekoat tai tapat itsesi.

Näin minä sanoin pojalle, joka on nähnyt synnyttäjänsä kuolevan, siittäjänsä luodinreikien repimänä ja pikkuveljensä vuotavan kuiviin Idän hehkuvan auringon kuivattamaan hiekkaan.

Helepottiko masennus?