maanantai 12. lokakuuta 2009

Sinä olet minun rakas poikani...

...olet vielä niin pieni, että mahdut leveiden kämmenieni väliin koko paketti.
*** *** ***
Nostan sinut helposti korkealle ilmaan ja kujjuutan, veivaan ja kikatutan tempuillani. Ja sinä sanot aina vaan: "Uujestaan, isi, uujestaan..."
*** *** ***
Sitten, kun on nukkumaanmenon aika, kerron sinulle tarinoita joissa on onnellinen loppu, niin kuin hyvissä tarinoissa aina pitää olla kun niitä lapsille kerrotaan.
*** *** ***
Viimeksi on kerrottu pitkät tarinat Pikku Karhusta, Äiti Karhusta ja Isä Karhusta. Hahmot ovat tuttuja jo satukirjasta Pikku Karhun tarinat (Else Holmlund Minarik 1957, Otava), mutta meidän ilmakirjassamme karhuperhe asustaa Ilomantsissa, Pohjois-Karjalassa. Ilmakirjan Pikku Karhu on toimeliaampi kuin se satukirjan hieman unelias karvaturri, jonka isä on merikapteeni ja äiti kotiäitikarhu vain, vaikka kovin mukava sekin on. Kirja on vain niin nopeasti luettu, että on pakko keksiä sille itse jatkoa.
*** *** ***
Tämä meidän Pikku Karhumme joutuu vähän väliä palokunnan tikasauton pelastamaksi milloin puusta, milloin savupiipusta tai taiteilemasta katonharjalta. Kerran jopa Setä Karhun purjeveneestä, joka karkasi Rannasta kun Pikku Karhu meni omin lupinensa päästelemään touvit irti. Jokaisen, vaarallisen pelastusoperaation jälkeen Tulipalopäällikkö vannottaa Pikku Karhua, ettei tämä tee sitä temppua toiste. Pikku Karhu lupaa ja menee nukkumaan, mutta unohtaa jo seuraavana päivänä, mitä tuli luvatuksi. Mutta siinä lupauksessahan on aina Pikku Karhun mentävä aukko: Ei hän tee koskaa samaa ajattelemattomuutta uudestaan...
*** *** ***
Niin, ja viimeksi, kun Pikku Karhu tutki Suomen karttaa Isä Karhun kanssa niin Isä Karhu kertoi kulkeneensa koko maan ristiin rastiin Ilomantsista Helsinkiin, Helsingistä Turkuun ja sieltä Raumalle ja Raumalta Kokkolaan, Ouluun ja Rovaniemelle. Rovaniemeltä Isä Karhu oli mennyt vielä bussilla Kittilään ja Kittilästä moottorikelkalla Inariin saakka josta kertoi lentäneensä sitten vesitasolla Hankoon. Hangosta Isä Karhu oli liftannut venäläisessä rekassa Vaalimaalle ja tutun Tulli Karhun kyydissä kotiin.
*** *** ***
Isä Karhun tarinoinnin jälkeen Pikku Karhun teki niin kovasti mieli lähteä itsekin reissuun, että pakkasi äidin iltapalaksi tekemät voileivät reppuun ja karkasi öiselle pyöräretkelle kuutamoisen kirkastamalle maantielle. Vasta Joensuusta Isä Karhu löysi hänet nukkumasta eräästä kojusta, mutta se on niiiin pitkä tarina kuin on matkaa Ilomantsista Joensuuhun, ettei sitä kannata malttamattomalle maailman väelle kertoa, vain sinä jaksat semmoisia tarinoita kuunnella. Vai mitä, pikkuinen poikani?
*** *** ***
Kun minä katson sinua, pieni poikani, pääni on täynnä aikomuksia ja huomisen toiveita. Isoin toive, joka koskee yksin sinua, sekä myös muita lapsiani, on kuitenkin niin suuri, ettei se edes mahdu päähäni. Samalla se on myös niin pieni, ettei se näy vaikka sen tähän kirjoittaisin.
*** *** ***
Se on semmoinen toive, jonka toteutuminen sijaitsee polulla, jota lähdet joku päivä aivan yksin tallaamaan. Se toiveeni on kuin männynkäpy, jota kulkiessasi potkaiset, tai suuren suuri siirtokivilohkare, jonka päälle maailmaa tarkkailemaan kiipeät.
*** *** ***
Mutta isäsi on vanha mies jonka mieli on syöpynyt monesta kokemuksesta koloille kuin tahkonkivi, joka kuolleen kyläsepän lahoavan pajan seinälle puutappiin on nostettu.
*** *** ***
Tuo maailma, jossa Isä Karhukin on jo kauan vaellellut, on tullut roskineen syliini, se täyttää ajatukseni ja välillä lamaannuttaa niin, että en tiedä, miten huomista jaksaisi enää odottaa saapuvaksi. Ne kauhistuttavat roskat ovat pommeja Bagdadin ja Kabulin toreilla, hyökyaaltoja ja maankuoren liikkeitä Sumatralla, tulipaloja, joissa palaa uusien ihmisten alkuja, ja pienemmässä määrin lautataapeliroskia, joilla toisilleen kateelliset politiikassa toimijat toisiaan hutkivat.
*** *** ***
Mitättömämpiä roskia, jotka silmäkulmaani kaihertavat, ovat puheenalaisten ihmisten haavikkomaiset kiistat hautojensa partailla, italialaistyyppiset korruptioskandaalit ja vanhat akat ja ukot, jotka muistelevat otsikoissa nuoruutensa yöpymiskainaloita toistensa kaksioissa.
*** *** ***
Mieleni on myös kuin hammas, jota ovat hammaspeikot vasaroineet. Sitä kolottaa jatkuvasti. Oman elämän eiliset, tämä hetki ja huomisen taju. Vain kirjoittamalla olo hetkeksi helpottuu, mutta tällaista, tuottamatonta tointa on vaikea kenellekään toiselle selittää ja siksi siitäkin tulee vain joutavaa suukopua aikuisten välille.
*** *** ***
Oikeastaan aivoni ovat silloin, kun luen sitä ilmakirjaa kuin kuohkeaa ja ajatuksia helposti kuljettelevaa, vaaleanpunaista vispipuuroa. Silloin taas, kun riidellään äidin kanssa joutavista asioista, koska yhteistä kieltä ei tahdo löytyä arjen huolien paineessa, mieleni on kuin kalakukkoa jonka täytteeksi muikkujen sijaan onkin laitettu kokonainen kissa, ja jonka häntä roikkuu ulkopuolella, ja josta ohitsepyrähtelijät, tai vastaansyöksähtelevät kiireiset kuin härnäten nykivät.
*** *** ***
Voi poikani, voi, tässä huokailen ja sinua katselen kun siinä tyynyllä tuhiset. Isäsi ei omista insinöörin aivoja, jotka toimisivat rationaalisesti kaavojen ja lujuuslaskelmien mukaisesti. Isäsi teotkin ovat kuin liiterin ovi, joka rikkinäisten saranoiden varassa, tuulessa naristen ja voivotellen seinää vasten loukuttaa. Eivät isäsi aivot ole talousjohtajankaan, joka osaa euronsa laskea niin, että niitä voi laittaa korkoa korolle pankkiin kasvamaan, tai laittaa syötiksi rahamarkkinoiden mannerten kokoisille virtuaalipelipöydille jossakin siellä, josta ei edes unta osaa nähdä. Sellaisen maailman, jonka omistavat kovat, pahat ja rumat, ja jossa kauneus ostetaan rahalla.
*** *** ***
Onneksi me ei sellaiseen maailmaan kovin tarkasti edes nähdä, poikani.
*** *** ***
Näitä ajattelin nyt, kun sinä, pienin kaikista lapsistani, meinasit henkesi heittää lauantai-iltana kun isonveljesi kanssa kaaduit kaakelilattialle.
*** *** ***
Olin pikkuisen lähempänä sen kauheuden ymmärtämistä, jonka palestiinalaisisä koki, kun vastapuolen luodit tappoivat oman pienokaisen isänsä syliin, ja jota tapahtuu kaiken aikaa ja kaikkialla. Ja jota tapahtui paljon Balkanin sodan aikoihin Sarajevon kaduilla tark´ampujien painellessa liipaisimista.
*** *** ***
Se on hirveä tunne kun oma lapsi lakkaa hengittämästä, pieni pää vaipuu, ennen niin tanakka keho haurastuu äkkiä käsissä eikä hetkeen osaa ajatella muuta kuin että nytkö tämä kallein asia maailmassa elämästä poistuu.
*** *** ***
10-20 sekuntia on pitkä aika silloin.

6 kommenttia:

Avatar kirjoitti...

Hieno! Niin, siis liikuttava tämä kertomuksesi isästä ja pojasta ja isän ajatuksista!

Iltasadun hetki! Se on jotain, mikä on parasta lapsen ja vanhemman välillä. Siinä on vähän sama tilanne, kuin hetkessä, jolloin lintu työntää ruokaa poikasensa suuhun. Välitön yhteys, joka tekee elämän mahdolliseksi.

Kun meidän poika oli alle kouluikäinen, hän sai kuulla joka ilta "pitkäkaulaisesta kirahvista", jonka päivän tapahtumat muistuttivat hyvin paljon pojan itsensä päivän tapahtumia. Hän kuunteli silmät valppaina ja korjasi välillä, jos asia ei sujunut niin kuin piti.

On käsittämätöntä, miten paljon se vaikuttaa lapsen psyykeen ja hyvinvointiin, miten häntä huomioidaan. Kaikkein tärkeintä lapselle on, niin kuin kasville, valo ja lämpö. Valo tulee vanhempien silmistä, jos tulee. Lämpö heidän olemuksestaan ja tavastaan huomioida lasta.

Kaunis tuo blogikuvasi!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Sanoisinko jälleen, että Kiitos Avatar!

Haluaisin olla kuitenkin parempi vanhempi kuin mitä nyt tunnen olevani. Vai ainako osanamme on huonon omantunnon kantaminen kasvatuskyvyistämme? Eikö tähän toimeen kyllin hyväksi ikänään opi?

Vastaus on varmaan monilapisisilla vanhemmilla se, että kaikki lapset ovat erilaisia ja kaikkien kohdalla on aina uusi "ura" luotava, tuntuu, että aina olet aloittamassa ekaluokkaasi kasvattajankoulussasi. Ainakin omat lapseni, kaikki kuusi jotka "tunnustan" ovat tyystin erilaisia luonteiltaan olleet, ja ovat.

Iines kirjoitti...

Tuossa se on se isänpäivän kertomus. Tai oikeastaan tuo mainintani tekee vääryyttä kirjoituksellesi, joka nimenomaan ei ole "isänpäiväkirjoitus", vaan ihan vaan arkea, sinulle.

Kuva on kaunis.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Iines ja Avatar, kehutte minut ihan piloille, mutta kiitos paljon.

Jaksanpa tässä sitten taas paremmin. Enkähän minä nyt yksin näitä lapsiani ole kaitsemassa. Äiti on tasan yhtä tärkeässä kasvattajanroolissa, kinastellaanpa me aikuiset keskenämme miten paljon hyvänsä.

Arjaanneli kirjoitti...

Kahden pojan äitinä tunsin tuntosi tutuiksi.
Liikuttavaa tekstiä ja ihana kuva!
Hyvin lämmin olo jäi tästä.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Arjaanneli, kiitokset sinulle lähtevät täältä korpikuusen juurelta.

Olen tämän pienimmäisen poikaseni kanssa lapsuuteni maisemissa, pimeyden syleiltävänä ja täällä kommentit kirjoituksiini tuntuvat erityisen mukavilta.

Pelaisivat vain nämä mokkulaiset...