perjantai 5. maaliskuuta 2010

Yksinkertaista arkiajattelua...

...joka minullakin on pyörinyt viime aikoina vihanpidon ja väkivallan liepeillä. Mutta sopineehan tuota miettiä vaikka kovin johdonmukaista se kohdallani ei olisikaan.

Ihmistä kun rutistellaan pienestä pitäen, saattaa hänestä kehkeytyä rutistelija itsestäänkin.

Kärsimys ei jalosta kuin poikkeustapauksissa. Alituinen kiusa tekee ihmisestä katkeran ja ympäristölleen vaarallisen.

Jos kärsimyksen aiheuttaa toinen ihminen, on kärsimyksen kokijan vihankin kohde selvä: Toinen ihminen.

Vihan kohteeksi saattaa silti joutua kuka tahansa. Vaikka se, joka bussissa haisee samalle partavedelle joka kärsivää on kurittanut. Tai nettikiusauksen kautta bloginpitäjä, jonka ajatukset ovat toiset kuin itsellä.

Voi vihapäinen isäntä katkaista kakkosnelosen  lehmänkantturan luiseen ponkkaankin lypsyreissullaan tai potkaista juoksulangassa ikäväänsä louskuttavaa koiraa. Tai joku voi kerroskolhoosiasuntonsa ahdistuksessa tökkiä lemmikkirottansa sukkapuikolla sokeaksi tai kaataa marsun päälle kuumaa kahvia, mutta ilmeisesti suurin hekumanhuippu, jonka väkivallan mielihalun vallassa olija saa, on lajikumppanin mukiloiminen henkihieveriin. Mieluummin kuitenkin niin, ettei toisesta ole fyysistä vastusta.

Vihanpidon kohde voi vaihtua iän myötä, tai kun kuolleille kostaminen osoittautuu turhauttavaksi.

Jos väkivaltainen isä on polttanut mahorkkaa piipussaan, ajeluttanut perhettään ikivanhalla Mossen- tai Ladanrämällä niin mahdollisesti pieksetty poika vihaa venäläisiä sielunsa syvyydestä. Tai että moitetta kiitoksen sijaan jakavan äidin soo-soo-sormea heiluttava, korujen peittämä ranne on lahosuojattu Chanell Vitosella, niin nalkutuksesta suivaantunut nuori lähtee reppumatkalle Grasseen puukottamaan parfymoituja vastaantulijoita. Viha laajenee täten kokonaisia kansakuntia kohtaan käsittäväksi.

Annapa tällaiselle valtakunnan avaimet ja ydinasesalkku koodeineen.

Yksinkertaistuksia, juu, mutta niin ovat vihan syytkin useimmiten yksinkertaisia. Ei tarvitse kuin lukea muutaman hirmuhallitsijan elämänkerran niin huomaa, kuinka tavanomaisesti kiusattuja ja lapsina kaltoinkohdeltuja useimmat heistä ovat olleet.

Ei Freud pöljiä puhellut.

Vaikeaksi tavallisen ihmisen käsittää tätä mielenprosessia tekevät ne, joiden työnä on tikulla kaivella selviä asioita ja laittaa ne yleisön nähtäville lähdeteoksineen. Saahan sillä tavalla apurahoja ja uusia tiedekuntia perustetuiksi, mutta nyrkinheiluttajaan sillä ei muuta kautta tehoa saavuteta kuin kirjoittamalla puolivuosittain monistettava resepti mielialalääkkeille.

Psyykenkyntäjät ovat yhtä kaukana potilaistaan kuin on lakkautettujen mielisairaaloiden arkistoissa kilometrien mittaiset potilaskansiorivistöt.

Jotkut virtahepoja olohuoneisiin taluttavat onnistuvat hetkeksi rahastamaan tälläkin saralla. Puhuvat empatiaa sädehtien televisioiduissa ja valmiiksi taputetuissa tv-ohjelmissa, mutta tupaan saranapuolelta uitetun virtahevon painava perse keikauttaa kohta kuitenkin kirjahyllyn parkettilattialle, ja taas on tappelu pystyssä kun jäi sekin mielen opaskirja sinne Voi Hyvin-lehtien, alibien ja perhepotrettien alle.

Jotta väkivallantekijään voitaisiin vaikuttaa suoraan, hänen tulisi itse itsensä ymmärtää ja katsoa sinne peilinkin taakse. Kun hän seuraavan vihanpuuskan valtaan joutuu, niin sillä sadasosasekunnilla hänen olisi muututtava itsensä tutkijaksi. Hänen pitäisi osata siinä silmänräpäyksessä kysäistä siltä hemmolta nahkansa sisässä, että miltäpä nyt oikeasti tuntuu, miksi olet vihainen, mikä vihasi nostattaa, onko vaikeuksia luopua lyömisestä kun kerta nyrkkisi olet vauhtiin laittanut?

Näitä kriminaalipsykologiakin kyselee sitten jos nyrkkisi ehtii mennä perille saakka. Silloin se vain on jo myöhäistä.
Valokuvat ovat omasta pihasta, jossa lunta riittää. Sitä veistellessä voi purkaa agressioitaan ja kun nämä tilapäistaideteokset kevään edistymisen myötä häipyvät, voi miettiä muotoilustaan saamaansa mielihyvää, mutta samalla myös kaiken katoavaisuutta.

Hangen muotoilu ei satuttane ketään, sillä niin monen ohitserientävän kasvoille kohoaa hymynväre katsellessaan lumipenkkoja, joille olen suhteellisen pienellä vaivalla luonut uuden ilmeen jonkun toisen taas kirotessa omalla pihallaan katkerasti, että eikö tämä saatanan lumentulo jo lakkaa.

8 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Ajatella! Että vetävät ohikulkijat suuta hymyyn. Täällä ilmestyisi moisten veistosten potkijoita jo välittömästi seuraavana yönä.

Olen miettinyt tätä läntisen ja itäisen ihmisen eroa. Minullahan on yksi isoäiti kokoisin Iisalmen pitäjästä. En tiedä onko tässä kysymys aggressioista, ne vain ovat persoonallisuuksien vaarallisimpia ilmentymiä. Ehkä ennemminkin ihan vain siitä, että sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus tuottaa kaunaa helposti.

Luulen että siellä reagoidaan vähän eri tavalla kuin täällä. Täällä kumautetaan heti, mutta siellä ehkä odotellaan ja katsotaan ja ennen kaikkea käytetään niitä tolkuttoman vääriä leukoja.

Sen mitä siellä olen ollut, viimeksi Joensuussa täydellisen auringonpimennyksen juhlinnassa, niin huomasin iloisuuden. Sattumalta kuulin jonkun suhteellisen nuoren YLEn Raidio 1:n kolumnistin sanovan että Ilosaari rock on iloista.

Ennemmin on siis aina kyse ihmisten nurkkaan ahdistamisesta. Se ei mitenkään ole tarpeellista. Ketään ei tarvitse ahdistaa, siis puskan kautta, riittää että työttömyys ja köyhyys ahdistavat. Niistä pulmista selviäisi jos naapuri auttaisi toistaan.

Viranomaisillehan asiat eivät tietenkään kuulu. Ne tekevät vain päätöksiä paragrafiensa takaa.

Iines kirjoitti...

Lumipihasi on kaunis värikkäinen lyhtyineen ja lumitasoineen. Kelpaa tuossa kemuja pitää ja laskea kuuma muki lumipöydälle. Ja voi noilla portailla ainakin hetken istahtaakin.

Hyvä teksti. Tuon allekirjoitan erikoisesti, että vihan kohteeksi voi joutua kuka tahansa, tahtomattaan, vaikuttamattaan. Tätä tulisi pohtia myös koulukiusaamisissa, eikä syyllistää kiusattua muka provosoinnista tms., kuten usein tapahtuu, vieläkin.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Ripsa, tänäänkin seurattiin vieraiden kera, kuinka eräs vanhempi pariskunta oikein pysähtyi viittilöimään lumipihaamme päin. Luulen, että heille tuli muistoja mieleen entisten asukkaiden ajalta tässä talossamme. Kuvittelin ainakin niin.

Kuinka päin sitä oikein ajattelisi, että oikein menisi itä-länsi-, tai etelä-pohjoinen akselilla ihmisten eroavaisuuksia tai yhteisiä luonteenpiirteitä luonnehdittaessa? Kyllä niitä on, mutta toiset ominaisuudet peittoavat, tai korvaavat toisen.

Kuten ajattelin tänään kambodzalaisiakin vieraita katsellessani heidän laskiessaan lastemme kanssa takapihalla mäkeä. Sanoisinko, että toisaalta ajattelen heistä, että tuovat niin paljon hyvääkin tullessaan nämä muualta tulleet, mutta sitten kun tiedän, kuinka ikävä heillä on kotiin Phnom Penhiin.., ja kun yhdellä tytöistä (22v) olisi kiinalaista syntyperää oleva poikaystävä USA:ssa, mutta mahdoton hänen on sitä suhdetta yllä pitää.., nuorimmalle siskoista tulee usein tippa silmään kun puhutaan mummosta kotimaassa, ja toisaalta taas vanhimmalla sisaruksella on omat häät tiedossa kesäkuussa täällä Suomessa Norsunluurannikolta olevan pojan kanssa...

Piru vie, että heidän seurassaan tulee aina uutta ajateltavaa, yhtymäkohtia ihmisten välillä ja muita kummallisuuksia. Että miten henkinen kantti joillakin kestää kaikenlaista repimistä...

Näiden neljän sisaruksen, nuorin poika on 15 v, äidillä ja isällä on myös kokemuksensa Pol Potin ajoilta ja he ovat kertoneet siitä ajasta kaikenlaista.

Tuli taas mietitävää muunmaalaiset kontra kotimaiset...

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Iines, mukavaa oli pihassamme tänään, kuten myös sisällä. Jos aitoa iloa on olemassa, sitä oli tänään meillä. Talokakku kävi kaupaksi, kahvit ja teet, pikkuleivät ja piirakat.., vähän väsyttää sillä nousin jo neljältä aamulla lämmittämään piirakanpaistoon sopivaa uunia. Se kun ei tapahdukaan tosta noin. Mutta olen jo sinut uunini kanssa, enkä kokonaista halkokuutiota enää aamulla polta, jos edellisenä päivänäkin on leivottu.

Tuo syyllistämisen poiskitkeminen, kun se on vaikeaa jo kotikasvatuksessa, niin kuinkahan vaikeaa se liekään koulussa vieraiden aikuisten lasten kanssa?

Meilläkin on keskimmäisen pojan kanssa tällä hetkellä vaikeampaa kuin toisten ja tulee usein tiuskaistua, että Herra P! Koska Sinä olet "semmoinen"... Yritän kyllä vetäistä sanani takaisin ennen kuin kaikki tyrskähtää pihalle, mutta ei sitä aina ehdi. En ole ihan varma, että teenkö oikein jos hirmuisen pahan päivän jälkeen menen nukuttamaan Herra P:sta ja rutistan hänet kainalooni sanoen, että olet sinä kuule yhtä pidetty lapsi kuin muutkin, mutta kun isin hermot ovat semmoiset lahnaverkon kokoisilla silmillä varustetut riekaleet...

Sitten kun meitä on kaksi kasvattajaa, ja molemmilla aivan toisistaan poikkeavat taustat. Minulla on rikkinäinen menneisyyteni ja vaimolla on siihen nähden hyvin turvallinen lapsuus ja omaehtoisesti vietettyä elämääkin takana ilman suurempia huolia. Enkä missään nimessä ota kantaa siihen, että kumpi meistä osaa tai ei osaa lapsia kasvattaa. Sen näkisi ehkä joku joka kaukaa kukkulalta seuraisi kasvatustouhujamme.

Tämän kaiken sovittaminen.., siinä kyllä haastetta riittää. Tiedän kyllä, että jos ei itsensä niin lasten takia aina kannattaa yrittää pinnistellä ja ponnistella.

Ripsa kirjoitti...

Turvallinen lapsuus on todennäköisesti paras turva omille lapsille. Mutta ei se ihan niinkään aina ole.

Ajattelen omia vanhempiani ja sitä, että ryntäsivät suinpäin naimisiin yhtään ajattelematta sodan päättyessä. Niin tekivät kaikki jotka vain pystyivät vuonna 1944.

Mutta ne edellytykset mitä heillä sitten oli, ovat aivan riippuvaisia lasten omasta varhaislapsuudesta. Nuoruus meni sodassa ja se on täyttä väkivaltaa. Luulen että väkivaltaan on mahdollista oppia ja siitä poisoppiminen voi olla tuhottoman vaikeata.

Sen takia minä olen aina pysähtynyt täällä puhumaan maahanmuuttajien kanssa. He tarvitsisivat ihan tietoakin meidän elämästämme, sen lisäksi hirmuisesti tukea, koska ovat useimmiten joutuneet tänne mykkien (länsi)suomalaisten keskelle. Eiköhän vain Suomi ole ollut niitä viimeisiä toivomusten listalla.

Pimeää ja kylmää!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Ripsa, minun vanhempani menivät naimisiin 1947. En tiedä, ovatko hekään paljoa asiaa harkinneet, mutta äidin isä oli ollut pahana siitä, että "viimenenniin tytär mäni kommunistille" eikä häntä häävieraiden joukossa ole näkynyt.

Sitten olivat ne kurjuuden vuodet pienessä metsäpirtissä kaikkinensa, josta olen vähän aina kertonut itse sinne ja tänne.

Rikkonaisia lapsia, mutta toisaalta taas ihmeen kestäviä meistä kaikista on kasvanut. Ehkä sen vuoksi, että isä ja äiti eivät meitä kaltoin kohdelleet ja isäkin oli sitten oikeasti läsnä kun kotiin pitkiltä työreissuiltaan (ja juopottelu-) saapui. Isän lujia hermoja minä aina ihmettelin, mutta kai sota häneen sillä tavalla vaikutti. Koskaan hän ei kuitenkaan uhonnut millään väkivallalla, eikä uhkaillut. Sanoi vain, jos joku niin teki, että kyllä hevosellekin valjastaja aina löytyy.

Tämän päivän Hesarissa oli juttu venäläisestä naisesta, joka oli tullut aikanaan tänne miehelään, mutta joutunut raskaasti pettymään kun Suomi ei ollut osoittautunutkaan "lottovoitoksi". Siinä kyllä kuvattiin aika hyvin miten suomalaisen kanssa voi pahimmillaan käydä. Tämä naisen tarina on kirjakisikin muotoiltu, mutta nyt en löytänyt enää irti leikkaamaani juttua mistään, ehkä pikkuiset termiittipoikaseni jonnekin se hilipasivat...

Riku Riemu kirjoitti...

Tähän ikään huomaa, että pystyy jo aika usein vetämään takaisin, kun meinaa jostakin suuttua ja sanoa sen mitä ensimmäisenä mieleen tulee.

Sitäpaitsi omaa ilkeyttäni hykerryttää, kun huomaan jonkun kiehuvan raivossaan, enkä reagoi mitenkään. Kuolkoon sitten sydänkohtaukseensa, jos siltä tuntuu...

Kärsivällisyyttä oppii esimerkiksi työelämässä, jossa joutuu huomaamaan, että on pakko tehdä asioita, joihin suurin kiinnostus ei juuri sillä hetkellä vetäisi.

Niillä nuoremmilla ihmisillä, jotka ovat työelämästä pudonneet taloudellisten suhdanteiden vuoksi, ei välttämättä ole lainkaan ollut tilaisuutta tähän harjoitteluun.

Sinulla Valto näyttää malttia olevan, kun tuonkin lumiteoksen olet jaksanut rakentaa. Tai sitten istuit vain aloillasi ja olit työnjohtajana lapsillesi, huudellen hyviä neuvoja:)

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Riku, en tiijä tästä maltista, muutama tunti sitten viimeksi hermostuin Herra P:lle hampaidenpesusta, mutta jotain vain haluttaa edelleen käsillään kötöstellä eli sätöstellä.

Sätös-niminen pieni kylä on muuten Pohjois-Karjalassa, Viinijärven kieppeillä muistaakseni. Siellä ovat vaikuttaneet sätöksentekijät vissiin laajemminkin.

Piässäni olevan Savonsanakirjan mukaan "Sätös" on kötös, eli kuhan sinnepäen huitasin tehessäni-tuotos eli vukeloemalla ja enpätiijätullookotuostamittään-asenteella kyhhäelty. (Tässä näyte siitä, mitä tarkoittaa kun vastuu jätetään kuulijalle...)

Jälkikasvuni, nämä nykyiset, ovat niin pieniä, etteivät vielä ohjauksessakaan kykenisi lumipenkkoja muotoilemaan vaikka kovasti aina yrittävätkin. Eukko taas ei ala, että kyl ne ovat ihan omia tekeleitäni. Tein tänään toiseenkin pihanpuolikkaaseen muutaman jutun lisää...