keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Kotipesä

En ymmärrä pallopeleistä juuri mitään. Jalkapallostakin vain sen verran, että pallonpotkijoiden puolet erottaa erivärisistä paidoista, ja että se (pallo) on pyrittävä potkaisemaan vastustajan maaliin vaikka potkaisijan  jalka lentäisi polvinivelestä samaa matkaa.

Sen olen ymmärtänyt, että pesäpallo-nimisessä juoksenteluryyhellyksessä on kuulema kotipesä jonne pyritään veri päässä hylskyen kenttäalustaan hieraistujen ympyröiden kautta. Itse se pieni (keltainen?) pallo, joka kokee ilmeisen kovia puisen mailan mäjähdellessä sen pyöreisiin kylkiin, lentelee ryntäilijöiden syöksyilyn aikana kentän yläpuolella. Vai mitenkä se menee?

Yhtään peliä en eläissäni ole alkua pitemmälle seurannut, saatika pelannut, joten pelisäännöt ovat minulle tuntemattomat. Ja vaikka asuinkin moniaiset vuodet Siilinjärvellä, joka tunnetaan yhtenä pesäpallon savolaisena kehtona Mantunmonttuineen ja sopupeleineen, ei pesäpallopelien hurmos kovaluista kalloani päässyt huumaamaan.

Kuten kaljunalustani ei huumaa enää mikään muukaan markkinameininki grillimakkaroineen ja mäyräkoirineen. Minulta puuttunee siis niin pelisilmä kuin pelihimokin? Olenkohan jotenkin epänormaali?

Mökkeilykesän aloituspäivinä korjasin kuitenkin aiemmin puussa olleen lintujen reilunkokoisen pöntön (4h+k, sauna + parvi). Sitä asusteli takavuosina ainakin talitiaiset, mutta nyt luulen, että kirjosieppo valtaa sen itselleen. Riippuen sekin siitä, hyväksyykö läheisen pihakoivun yhden huoneen ja keittokomeron pöntössä asusteleva sieppopariskunta toista samaa pikkulintulajia samalle kärpäsateriareviirille.

Kuten kuvasta ylhäällä näkee, asensin pöntön 1990-luvulla, erään aprillipäivän aattoiltana palaneen hirsisaunani pihapiirissä edelleen muistona törröttävän savupiipun nokkaan. Saattaa kuitenkin käydä niin, että joudun tyrkkäämään piipun nurin lähivuosian, ettei se kaadu itseksensä kenenkään niskaan.

Mutta kotipesä pitää tinteillekin järjestää kun maailma ympärillä muuten raiskaantuu asumattomaan kuntoon pienempien olla ja eleä.

Tällä tarkoitan sitä, että jokainen kerta, kun palajan synnyinseudulleni, on hehtaari tai kaksi, joskus kymmeniä hehtaareita entisiä sielunmaisemiani murskattu sellukattilaan vietäväksi. Nämä savotat aloitettiin kertalinttuulla satojen hehtaarien aukkohakkuuksilla ja soiden järjettömillä ojituksilla 1960-luvulla enkä lakkaa koskaan kiroamasta tätä perkeleellisen väärää mallia, joka sotien jälkeisessä metsätalouspolitiikassa pääsi valloilleen.

Sen haavan syvyyttä, jonka lapsuuden puiden särkeytyminen kulutusyhteiskuntien moolokinkitoihin on aiheuttanut, ei ennen itsekään tajunnut, ennen kuin alkoi niistä unia nähdä ja kun kaikkien voimakkaiden tapahtumien yhteydessä mieli alkoi kuljeskella, kuin turvaa hakien, kuusikoissa ja lehmipoluilla kuin se pieni poika, joka kerran minäkin olen ollut.

Ja kun niissä unissaan muistaa melkein kaikki kuuset, männyt, suuret haavat ja koivut tuulenpesineen mummolaan tai muualle menevien polkujen varsilta...

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

No niin, siis kotometsän tilanne. Oli sitten kuka tahansa suomalainen, paitsi nyt ihan nuori, niin jokainen tuntee jonkun alueen, jossa jokainen kivi ja kuusi ja suo ovat tuttuja.

Mökiltä isoäidin luo vei polku. Se kulki sekä korkealla männikkökankaalla, että syvällä tiheässä kuusikossa. Isoäiti sanoi että hän on itse kulkenut sitä pikkulikkana, kun piti mennä viemään ruokaa heinäntekijöille takakydölle (siis sanotaan tietysti kyrölle pohjalaisittain). Se kytö on olemassa vieläkin, mutta kukaan ei siitä kasvata enää ruuaksi mitään. Korkeintaan kauraa kaupunkilaispikkuserkun kesähepalle.

Polku lähti yhden ison kiven juuresta kydön reunalta.

Ensimmäiseksi lähti viilu metsää sieltä kydöltä. Se oli ensimmäinen aukko minkä ikinä näin, ja olin jo aikuinen silloin. Kävin hakemassa hakkuujätteitä mökille polttopuuksi. Aukko oli pitkä viilu joka ulottui kydöltä valtatielle asti.

Olin sitten muutaman vuoden maailmalla. Kun tulin takaisin, oli yhä useampi kyläläinen tehnyt aukon metsäviiluunsa. Samalla tulivat ensimmäiset suuret metsäojat. En löytänyt enää polkua.

Yritin kysyä isoäidiltä ja tädiltä, mutta ne katsoivat vain tuimasti ja väittivät että metsäyhdistys tietää paremmin kuin tavallinen kyläläinen. Väitin vastaan. Sanoin että jos on ollut niin että tarvepuut on otettu kunkin omistamasta metsäpalstasta ja ei sitten enempää, sen sijaan metsä on sitten luovuttanut pyyn tai koppelon padalliseksi ruokaa joskus pyhäinmiesten päivän tienoilla. Tai jopa vieläpä hirven puolen talven lihatarpeiksi. Lehmät olivat maidon tuottamiseksi navetassa, eikä niitä tarvittu kuin neljä tai viisi, sitten muutama possu, lampaita villaksi ja kanoja tuottamaan munia.

Se siis riitti. Kysyin että miksi se ei enää riitä. Täti puhkesi puhumaan että työläiset saavat niin paljon palkkaa että kykenevät ostamaan autoja niillä rahoilla.

Luovutin siinä vaiheessa väittelemisen, koska tiesin että monella työläisperheellä Suomessakin on auto, ei ainoastaan Ruotsin Volvon tai Husqvarnan tehtailta kesäisin tulevilla serkuilla.

Luulen että kilpavarustelu alkoi todenteolla siinä 1970-luvun alussa. Pahaa teki. Sille ei ole loppua näkyvissä.

Riku Riemu kirjoitti...

"Jos metsään haluat mennä nyt,
Sä takuulla yllätyt.
Jos metsään haluat mennä nyt,
Näät sammalet myllätyt"

Pesäpallossa parasta lienee sama seikka, kuin linnuilla tai ihmisillä: mukava on maailmalla juoksennella, lennellä, tai muuten tuuletella, mutta mukavin on kotiin tulla. Ja tietämyksesi on selvästi vanhentunutta: komposiitista ne nykyään kaiken, erilaiset mailatkin, tekevät.

Jalkapallossa olennaisinta on potkaistako polveen, pallon viereen, vai itse palloon. Minne pallo menee, sitä ei tiedä pirukaan!

Annoin alimmaiselle kuvallesi nimeksi "kepulainen aarniometsä" - ylimmäinen on selvästi "lintu bongaa lintutornista"!

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Just tuolla tavalla, Ripsa, pikkuhiljaa hivuttamalla ensi alkuun alkoivat metsojen soidinkankaat hävitä ja teerien kukerrussuot kuivua kunnes annettiin ahneuden voimille täydet valtuudet ruveta riehumaan ja kun siihen saatiin rahalla ostetuksi mökinmuijien ja -äijien sielutkin, niin kaik on viety, ja viedään edelleen sääliä tuntematta.

Se tässä on ikävin puoli, ettei yksikään meistä ole syytön. Jokainen pyyhimme nenämme ja genitaalimme paperiin, katamme turhat lautasliinat pöytiemme koristeiksi ja pakkautamme ruokamme moninkertaisiin kääreisiin jotka kannamme kotiin pusseissa jotka täytämme sitten jätteillä ja jotka täyttävät kaatopaikat... jne...

Kaikki on saatu tähän aaltoliikkeeseen mukaan jossa kulutuksen heiketessä vaikeroidaan kuin merelle veätytyvä hyökyaalto kunnes rantaudutaan taas kulutusjuhlien aallonharjanteilla entistä massiivisempina ryöpsähdyksinä riipimään yhä kauempaa, yhä syvempää tätä ekologista systeemiä.

Eikä moni meistä uskalla tunnustaa, että liian pitkällä ollaan...

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Riku, en todellakaan ole tiennyt, ettei pesäpalloa lyödä puumailalla! Naapurissa on isännän autotalllissa sellainen vanha, kahvateippinen malli ja luulin niiden edelleen olevan samaa ainetta. Montakohan puuta tällä toimnepiteellä metsistämme on sitten säästetty? Ja kai ne komposiitinmailat ovat kierrätysmateriaalista valmistettuja?

Pelihemmot taitavat kyllä olla vähemmän luontoystävällistä väkeä, en tiedä sitäkään mitään, mutta kun katsoo pelien jälkeistä ympäristöä, niin siitä voinee jotain päätellä..

Mitäs ainetta se pallo on ja onko se keltainen? Vai vain paskainen...

Nuo kuvilleni antamasi nimet ovat mainioita, kiitos niistä.

Minulla olisi muutama kymmenen kuvaa pyöräretkiltäni aukkohakkioista, joiden reunoille on läjitetty pekkaristen risurullia ja kantoröykkiöitä ja taustoilla näkyy silmänkantamattomiin rumaa, raiskattua maaemon nahkaa, niin että mikä sellaisten kuvien nimiksi sopisi? (Koko aihesarjalle?)

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

...komposiitin...heh heh hee. Armeijassa yksi lahtelainen, "Sika Pepeksi" kutsuttu, kapteeni karjui: "Missäää seeee transsiiiiitttimen kuljettajaaaa luuuuuraaaa!!!"

Riku Riemu kirjoitti...

Tästä en oikeasti tiedä mitään, mutta luontoystävällisempiä saattoivat olla juuri nuo puiset mailat, nykyisten kemiallisten tekosekoitusten edeltäjät.

Pallotkin lienevät jotain yhdistelmäainetta, toisin kuin ennen, jolloin ne sanonnan mukaan virkattiin itse(!)

Teenpä tunnustuksen; nuorena olin kovin ylpeä saadessani paikallislehteen otsikon: "X taltutti pesäpallomailalla neljä murtomiestä." - Ei ne oikeasti miehiä olleet, poikia vain, enkä lyönnyt, hieman vain uhittelin. Mutta hyvä kapine se vanha puinen maila on.

Mielestäni tuollaisen kuvasarjan nimi voisi olla "Suomi-kuva", "Kehittyvien metsien Suomi", tai "Maammelaulu".

"Meidänpä vapautta vaarat on nää" sopisi myös yhteyteen.

Valto Ensio (Heikkinen) kirjoitti...

Sain sähköpostia jossa koin olevan tähän kirjoitukseeni sopivaa kommenttiainesta ja luvan saatuani kopioin siitä osia tänne. Valto Ensio


"Moi!

Kävin lukemassa justiinsa sinun uusimman kirjoituksen, ja pidinpä kyllä kovasti. Samaistun näihin ajatuksiisi. Olen kaukana siitä markkinahumusta, joka valtaa nykyajan ihmiset. Harva arvostaa luontoa ja sen kauneutta. Eilen aamulla, kun aukasin ulko-oven, luonto todella tuoksui ja kutsui. Yöllä oli satanut, ja luonto oli puhjennut heleänvihreään loistoonsa ja joka puolella tuoksui kostea vihreä kevät.

Varhaiset aamut ovat parasta aikaa nauttia luonnosta. Maailma ympärillä nukkuu, mutta luonto ja sen asukkaat ovat hereillä, ja tuntuu kuin aika pysähtyisi. Tässä nykyisessä elämässä kaipaan niitä varhaisia aamuja, kun sain lähteä hakemaan lehmät aamulypsylle. Kävelin puoli kilometriä laitumelle, ja lehmät olivat usein oottamassa veräjällä, märehtivät verkkaisesti, ja lähtivät löntystelemään jonossa polkua pitkin, sittemmin tietä pitkin, kohti navettaa. Ei ollut kiire, lehmät saivat määrätä vauhin, minä suunnan.

Metsän raiskausta on tapahtunut sielläkin talossa, joka oli kotini vielä viime kesänä. Pihapiirissä oli mehtäpuska, joka oli ollut tuomion alla jo kauan, mutta minä sisukkaasti taistelin ja pidin sen metsänä. Nyt sen tilalla on aukku... Mikäpä minä siihen olen sanomaan mitään, saan vain todeta, että ajat muuttuvat.

Oikeasti tämä kevätaika on minulle vähän raskasta. Olen lähes koko elämäni ajan tottunut tekemään töitä maalla ja upottamaan sormeni multaan, tuntemaan lannan tuoksun. Nyt olen lähes koditon, juureton, vailla omaa paikkaa tässä ympäröivässä luonnossa. Tähän ei ole vielä sopeutunut, tässä ei ole minulla paikkaa mennä luontoon, paikkaa metsän siimeksessä, jossa saisi ladata akkuja.

Mutta elämää etiäpäin. Saan olla kuitenkin niin paljosta kiitollinen, ja ehkä se vielä joskus löytyy minullekin paikka, ihminenhän on sopeutuva yksilö. Kirjoituksesi vain sai niin haikean olotilan, ja kyllä omatkin ajatukset palasi sinne lapsuuteen asti, lehmityttö kun olen, ja semmoisena varmaan sisimmässäni pysynkin, vaikka täytyy koettaa sopeutua tähän nykymoaliman menoon. Onneksi sitä kuitenkin saa ja voi tehä omia valintoja, ja ehtiä ne jutut, jotka tuntuvat hyvältä.

Elämä on valintoja täynnä, ja tavallaan kuljemme polkuja, jotka tuntuvat oikeilta. Tienhaaroja on matkan varrella, kukin saa valita itselleen mieluisimman polun. Joskus polut yhdistää, joskus erottaa. Mutta että päivääkään elämästäni en vaihtaisi pois, elämä opettaa joka päivä, ja jokaisesta päivästä saa olla kiitollinen. Aika moni on taipuvainen etsimään aina vain parempaa ja parempaa, ja elämä lipuu ohitse huomaamatta. Elämästä pitäisi osata nauttia sellaisena kuin se on. Minä olen täysin tunneihminen, mutta olen hyväksynyt sen, että toisena päivänä saa itkeä, toisena nauraa ja iloita. Eilen oli itkun päivä, tänään sitten vähän parempi. Mutta sitähän se elämä on.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi.

Näitä pyöritteli yksi T"