maanantai 8. marraskuuta 2010

Nukahdin


Nukuin monta päivää ja olisin halunnut jatkaa uinumistani sen ajan ylitse, jota kellotaulussa oleva piirros, aallokkoinen meri olevinaan esitti. Ja sama se sille vaikka en koskaan enää heräisi, ajattelin nurkassa josta katselin hirsiseinäistä tupaa, uuninpankolla kellivää punaista kissaa ja hiilinkoukkua katonrajan naulassa roikkumassa. Oli tullut talvi, tai en saanut selvää oliko sittenkään, mutta hevosia oli juuri ajanut pihaan reenjalakset naukuen. Lehmäkin ammui jossain ja kun äiti avasi kuluneilla saranoillaan vinossa renksottavan oven, kana klipsutteli kotkottaen tuvan lattialle. Isääkin kaipasin, mutta sitä ei näkynyt missään, paitsi isän vilsa kirveenvarren päässä halkomispölkyllä, kukkivien tuomien luona lastukolla.

Tuo oli unta. Oikeaa päiväunta. Luin Marjatta Ripsaluoman Torpeedoa (UltraArt 2010) joka tuuditti minut samankaltaiseen unennäköön jo toisen kerran kesken lukemisen.

Unen tunne, että olisin halunnut vain nukkua ikuisuuden, voisi olla ihan hyvin tottakin, on minua niin paljon välillä väsyttänyt.

Tämä väsy ei ole sitä, mitä tunnetaan iltaisin kun on tarve mennä pitkälleen  -tai pätkälleen; kukin pituutensa mukaisessa olossaan. Se on väsymistä, joka tulee, kun on tullakseen eikä mikään tekosyykään estä sen toteamista. Ja näitä, tämänkaltaisia väsymisen hetkiä tulee yhä tihenevässä tahdissa elämän iltaan kohden taivaltaessa.

Niitä tulee nuoremmillekin kuin minulle. Ja pian jo huomenna tiedän, kuinka on vanhuudessa sitten.

 Joillekin lopunhetkien tuntemukset tulevat keväällä, joillekin kesän ollessa kukkeimmillaan ja joillekin syksyllä jolloin sitä voi sanoa vaikka lumen peloksi. Silloin tapahtuu paljon itsemurhia ja niiden yrityksiä, kuuluu toivottomia parahduksia yössä ja joku juoksee pakoon puukko kylkiluiden välissä.

Minulle nämä väsymisen tuntemukset eivät johdu vuodenajasta. Ne hetket hiipivät kuin ketut hämärästä koska vain, jopa kesken naurun saattaa iskeä sellainen tunne, että mitäs tässä hohotan kun haukotella pitäisi.

Surujakin minulla olisi kertoa asti, mutta pidättäydyn niistä nyt. Ystävilläni, jotka menettivät juuri pienen, pienen vauvansa, on paljon raskaampaa eikä heillä ole edes ketään läheisiä täällä Suomessa. Ajattelin viime yönä asiaa valvoessani, että näinkin ihmisiä maailma riepottelee. Pienen nepalilaisvauvan päätepysäkki oli jo lähellä sitä, missä elämän pitäisi alkaa, mutta äiti ja isä surevat nyt tuhkaa kaiken sen muun menetetyn lisäksi, jota heillekin monen miljoonan muun maailmanpakolaisen lisäksi kansojen psykopaattijohtajien vuoksi tarjoillaan.

 Ja täälläkin saa pelätä sitä, että ulkomaalaiselta vaikuttava saa pimeästä pensaasta lähetetyn luodin sydämeensä. Ja vain sen takia, kun ampuja ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään. Kunhan vain pelkää varmuuden vuoksi erilaisuutta ja erilaisia jotka eivät kuitenkaan erilaisia ole.

Miten kädetön sitä onkaan kun näkee kyynelten virtaavan kaukaa tulleiden poskilla. Ei voi tehdä mitään kuin olla vain sairaalasängyn päädyn takana ja antaa omienkin kyynelten virrata jos ei pidättelemään kykene. Toivon kuitenkin, että läsnäoleminenkin on jotain.

Timo K. Mukka kirjoitti pienen runon vuonna 1967. Olen ollut silloin vajaa kymmenvuotias, ja jota aikaa ehkä alussa tuoreeltaan kuvaamani uni ajasti.

Laitan tuon tekstin tähän muistokirjoitukseksi pienelle nepalilaisvauvalle joka ei voinut elää yhtään sekuntia ilmanalassamme.

KUU ON KELTAINEN

Kuu on keltainen,
taivas on keltainen,
sydämesi runko on keltainen.

Tule ikkunalle pieni lintu
ja pieni hiiri ja tyttö.
Ette  tiedä miten ikävä minun on,
miten pimeä muuttaa värit,
sammuttaa lampun.

Runo on Toni Lahtisen toimittamasta kirjasta "Näin hetki sitten ketun" (WSOY 2010) johon hän on koonnut Timo K. Mukan lesken Tuulan sängynaluslaatikoissa unohduksissa olleita kirjoituksia. Sain kirjan lahjaksi kuten jo edellä mainitun Torpedonkin ja olen niihin hyvin mielistynyt. Niillä on oma merkityksensä siihen, mitä nyt, ihan tällä hetkellä ajattelen, ja siihen, että edelleen tunninkin päästä yritän ajatella vaikka kaikki niin turhalta välillä tuntuukin.

Kiitos teille ystävät jotka näillä lahjoilla minua muistitte.
Kuvassa kongolaiskaunotar pienen vauvansa kanssa täällä jossakin kun kevään 2009 aurinko paistaa meille kaikille maailman lapsille.

12 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto, tuntuuhan tuo hienolta että jatkat minun Torpeedoani unissasi! Ainakin se on siis vastannut johonkin, mitä itselläsi on olemassa lapsuudessa, maalla, kaikenlaisen tapahtumisen ja luonnollisuuden keskellä.

Sellaista on ollut ainakin minulla joskus, vaikka siis valot ja varjot vaihtelevat. Ehkä ei tämä lahja ollut turha. Lahjaksi minä kutsun myös juttuasi Kaltiossa. Ei tämä nyt ole keskinäisen kehumisen kerhoa, vaan minulle kyllä Kaltio kaikkiaan oli todellinen löytö.

Ehkä en tarvitse helsinkiläisiä kulttuurijuttuja. Tai edes etelän juttuja. Vaikka kai tämä Vaasa on etelää kumminkin.

Iines kirjoitti...

Haluan sanoa vain, että viivähdin tässä aika kauan. Kiitos tekstistä!

Valto-Ensio kirjoitti...

Lahjasi ei ollut turha, Ripsa. Eikä tämä ole kehumista vain toden toteamista.

Lyhyet lauseesi, kertojanäänesi vaikka en ikuna ole oikeaa ääntäsi kuullutkaan, tulivat unenlävitse ja jotenkin "tekstittivät" unta jota katselin.

Tätä tapahtuu vain, kun teksti vaikuttaa.

Luin viime viikolla vielä Mario Vargas Llosan Puhujamiestä, mutta en minä sen tekstin johdosta tuntenut näkeväni yhtään sen enemmän unia kuin muutoinkaan vaikka ihan kelvollista luettavaa muuten.

Kaltio on muuten myös Facebookissa ja siellä olisi palauteosiokin johon voisi harrastaa kritiikkikirjoittamista. Ei ole ollut vielä yhtään.

http://www.facebook.com/home.php?#!/pages/Oulu-Finland/Aikakauslehti-Kaltio/172514126026?v=app_2373072738

Valto-Ensio kirjoitti...

Kiitos itsellesi Iines viivähtämisestäsi.

Arvaan, että olet näiden lapsensa menettäneiden puolella sydämestäsi. Kiitos siis heidänkin puolestaan.

Raili kirjoitti...

Toivonpa, että vielä saisin lukea kirjan, erään kirvesmiehen tarinan.....kirjoittanut Valto Ensio..... Voimia toivon sinulle, perheellesi ja raskaita kokeneille ystävillesi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Raili, toivoisinpa minäkin, että saisin tuon käsikirjoitukseni uuteen lentoon.

Oikeastaan tuo pieni unennäköni kuvaus on samansuuntaista kirjoituksen juoksutusta kuin olemassaoleva käsikirjoitukseni hyvin pitkälle. Ripsan kirjan teksti siis kaivoi alitajuntaani tutuilla teemoilla. Yrittääköhän se herätellä kirjailijan minussa hereille vaikka unta vain haluaisin kaalini ammentaa?

Kiitos voimien toivotuksista Sinulle. Yritän välittää niitä myös muille tarvitseville.

Riku Riemu kirjoitti...

Aioin laittaa Otsin version, mutta laitan kuitenkin tämän mahtipontisemman Käyhkön
tulkinnan.

On tietysti romanttista liioittelua sanoa rakastavansa elämää, mutta on siinä hetkensä, joihin tulee tarttua; iloita silloin kun on siihen syy, tai ihan muutenkin.

Mikäs meidän, täällä valmiissa maailmassa.


Kirjoita se kirja.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, kuuntelin tässä aamuhartaudekseni tuon Käyhkön. Siinä on asiaa. Teksti on lisäksi siltä ajalta, jolloin sana rakkaus oli vielä käyttökelpoinen. Nythän ssekin on valjastettu kuin Kiinan Jangtse-joki kauppamiesten yhdeksi myyntikikaksi ihan mille tavaralle vain.

Jukka Kemppinen pohtii kaunokirjallisuuden, ja muunkin tekstintuottamisen totuudellisuutta kahdessa viimeisimmässä postauksessaan. Valhetta kaikki hänen mielestään on. Mutta niinhän on tämä elämäkin josta kirjoja kirjoitetaan. Joka päivä katsoo peilistä eri ihminen.

Otan tuon käsikirjoitukseni tähän ruudulleni pikakuvakkeen alle ja alan sitä katselemaan. Katselen ja lueskelen sitä viikon, ennen kuin teen yhtään sananmuutosta, lauseen korjausta tai pilkun viilausta.

Opettelen samalla valehtelemaan uskottavammin.

Anonyymi kirjoitti...

valto,

monet kirjoittavat muodollisesti siistiä ja hallittua tekstiä, esimerkiksi esseen näköistä esseetä, jossa ei sitten olekaan muuta kuin kaunis paketti. silloin esseen rakennusaineena on lukijan kannnalta merkityksettömiä ja irrallisia vaikutelmia, joita kirjoittaja ei kykene tutkimaan ja lataamaan merkityksellä.

tai sitten teksti rakentuu tekoajatukseen, onton tunnelman sekä tilanteen varaan.

olen sen verran vanhanaikainen, että tekstin pitää viestittää jotakin, jos ei kohtalonomaista, niin ainakin tärkeää.

ehkäpä haavikko tarkoitti samaa asiaa sanoessaan, että kirjoittaminen on käsityötä. totta tosiaan. työtä aivoille, käsille ja pakaroille, tässä tärkeysjärjestyksessä.

ps. komppaan iinestä ja kiitän minäkin tekstiäsi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, koska tämän kertainen kirjoitukseni herättää näin paljon kiitoksensanomisen tarvetta, niin myönnän kainosti, että siinä on sitten jotakin. Ennen, kun "suuret sanat" ja pateettiset ilmaisut eivät vielä olleet kiellettyjen listalla (kuten jo aiemmin mainittu rakkaus), olisi ehkä sanottu, että se kirjoitti tuon sydänverellään.

Sillä minä yleensä kirjoitankin.

En tiedä muodollisuudesta enkä äidinkielestäkään voi oppitunteja pitää, mutta pidän kuitenkin itse kielestä, ja sitä myöten kirjoittamisesta niin paljon, että kelpuutan sekaan myös virheitä. Sillä niin kuin kaikki maailman rakennuksetkin ovat virheistä rakennettuja, niin myös meidän kielemme on virheiden (ja oikean ilmaisun etsimisen) tulosta. (Isävainaa -kirvesmies- ruukasi sanoa tuon näin: Talot on virheistä pykättyjä)

Meri, olen otettu sanoistasi. Ja kiitos vielä kerran "Mukkasesta".

Delilah kirjoitti...

Niin ovat sanat hukasssa, kun pitäisi lohduttaa. Voiko sellaisia sanoja ollakaan lapsensa menettäneille? Ystävyys lohduttaa ilman sanoja, läsnäolo.

Valto-Ensio kirjoitti...

Delilah, lisäksi, että sanat ovat hukassa, eivät edes kädet tunnu riittävän, kuten yritin ilmaista. Läsnäolo ja se, että he tietävät meidän huolehtivan, olevan saavutettavissa milloin vain, varmasti auttaa.

Pohdin paljon tässä tapauksessa sitä, että kuinka ihmiset, jotka joutuvat niin paljon maailman laidalta toiselle murheita raahaamaan repuissaan muutenkin, kestävät tällaista, nimenomaan kovasti odotetun lapsen menetystä? Heillä kun on asiaan vielä erikoisia uskomuksia, uusien onnettomuuksien pelkoja, kielivaikeuksia hakeakseen apua.., ei luettelo riitä, mitä kaikkea.

Yksinkertaisimmillaan sitä, että kun tämä menehtynyt vauva tuhkataan ja sirotellaan uurnalehtoon, kuinka he sitä voivat käydä muistamassa ja kuinka se on sovitettavissa heidän (hindi) uskontonsa ja tämän meidän yleisen luterilaisuuskäytännön kanssa.

Tästä yritettiin jo keskustella ja toivottavasti asia menee myös jälkeenkin päin heidän mieleisellään tavalla. Koska nyt on menossa sokkivaihe ja silloin ei ajatella järkevästi tai omia tuntemuksia täysin käsittäen. Mennään vain helpointa tietä, eli krematorion kautta jonka sairaala järjestää.