torstai 21. helmikuuta 2013

Äetin päiväkirjasta 2



18.2.1958

Maanantaipakkanen, ei kova. Sen puoleen helppo talavi. Lunta kyllä tullut. Hirvittää laittaa penskoja taipaleelle kun ummessa on mehtäpolut. Toisinaan alkuviikosta joku savottalainen hevosella ohite pyyhältää jo uamupimmeellä. Päivät ja viikot on olleet vaikeita. Ötläkeoloa, särkyä päässä, selekään koskenut, jalkoja turvottaa. Elukoihin ja huushollin takia pitänyt kuitenkin vornistautua.  Tauno hiihti aamulla kirkolle. Tuli Hartomuan taksilla takasin ja toi ruokaa. Lähti nyt illasta mualimalle. Eilen aukasutti Tulimäen Antilla tien. Korkeita nyt penkat. Liekö milloinkaan ennen aurattu tuota kärrytietä? Oli nähnyt Anttia kirkolla ja sillä oli ollut kuorma-autossa uusi kärkiaura, sitä kehunut niin Tauno oli lohkaissut, että et sinä Unimäkeen umpihankea halakase. Olivat vetoa lyöneet viinapullosta. Antti voitti, mutta niin Taunokin, ja myö. 

24.2.1958

Matin päivänä matikka kutee. Juhanilan Matti toi muutamia isoja. Oli Taunonkin rysät kokenut kun ei se itse tänä talvena niille kerkeä.  Matinpäiväksi rinkeleitä keitin. Matille kahvin kanssa tarjosin. Eilen kävi harvinainen sunnuntaivieras. Pohjoismäen Alliina. Hiihtämällä tuli. Sillä oli uutisia isästä. Sanoi sen kuumeilevan vieläkin ja Hiljan käyvän sitä joka päivä heillä voivottelemassa, sano, että heijän Erkka on ajanut niille talven puut ja muutenkin siellä autellu. Onhan ne Alliinalla ja Erkalla isoja ne tyttäret, ja Keijohin joilta lypsämiset luonnistaa. Ei sillä Uapolla ole kuin kaksi lehmää ja toinen lie ummessa nyt. On se, kun omaa issää joutuu vierastamaan…

1.3.1958

Sattui lauantaiksi maaliskuun ensipäivä. Tauno tuli eilen, ja humalassa. On vielähin, lämmittelee saunaa ja ottaa ryyppyjä. Hangessa sillä pullo on, useampikin. Saunalla kävivät iltapäivällä ainakin Lepolan Ilikko. Jallunrempula sillä oli mukana. Remupäällä nehin. Onneksi ei Sinikusti tai Ainon Rieti mukana olleet. Niitä isoneniä en minäkään olisi saanut karkotetuksi. Pahasuisena kylällä minua pitävät kun humalikoille huskyytiä komennan. Minulle yksi humalikko riittää. Pinnihuuko oli Taunolla eilen mukana kun ne Pakuran kyyvillä tulivat. Huuko näki minut navettapolulla ja kiänty Kyntöläistä kohti pehmein polovin konttasemaan. Sinne pääsee kovaksi tallautunutta hevosrekien jälkiä pitkin. Johannes tuli omin avuin koulusta, mutta Tarja lie Akulaan tai Villelään pistäytyny. Luvata sen teki, eikä ensmäestä kertoo. Allanista ja Johanneksesta tuli joku kysely Sosiaalikarpiselta. Aikovat jonnehin Hämmeenlinnaan kyijitä ja pitäsi käyttää Kuopiossa lastenlinnan sykiatrilla. Mitä siinä lukikaan? Että Perttulan Tylsämielisten Keskuslaitos pyytää perusteltua arviota sijoituspaikkaa varten. Kustaakin vain rievuissaan ynisee. Pipetillä pitkään ruokin kun aluksi ei tissille kuontunut. Elolle selevinneekö poloinen kun ei veny ei vanu. Paula kyllä on täräkkä tyttö. Kiipeilisi jos olisi minne kiivetä, matalassa majassa. Täyttää kolme kohta.

28.3.1958

Perjantai. Kävi Irene kunnasta koko viikon avittelemassa kun olin kippeenä, meinasi kai kesken tulla, arveli terveyssisar joka oli Irenen mukana maanantaina. Irene on Issakanpiän tyttöjä ja äsken kodinhoitajaksi Joensuussa valamistu. Aikoo vielä maalimalle lähteä, sillä on joku kirjaihminen Ilomantsista katottuna. Onko Ilomantsi maailmaa, niin tiijä häntä. Samanlaista korpea ja ryssä naapurina. Missä minä olisin jos sen Urpon kelekkaan olisin Porvoosta lähtenyt? Se kyllä jäi kai sille tielleen kun lähti kestapon kyytiin Itärintamalle. Missä Ukrainan arolla mätäntynnee luunsa. Lähetti kuvan muistoksi. Pääkallo sillä suikassa oli. Puistatti minua se. Urpo kävi heinäpellon laijalla hyvästelemässä 42 kesällä kun oli lähössä. Tuleekohan Tauno tälle pyhälle?

21.4.1958

Tauno kävi lauantain ja pyhän olemassa, eikä juonu. Ja vasta tänä aamuna lähti kun tuli Oskari pihasta hakemaan. Tulimäen Antti on aukassu tietä koko kevättalven. Liekö se yksi viinapullo riittänyt maksuksi? Tauno ampui soijinmehtoja Uniaholta. Niitä roikkuu nyt ainahin neljä vielä tuolla puihen oksilla kaivonkorvella. Tauno käristeli kaksi paistiksi ja keitoksi ja oli ne hyviä syyvä kun suolalihaa koko talavi on järsitty. Matikanjötkyjähin on vielä hangessa, van alakavat kohta sulaa kun aurinko lämmittää lumia alemmas. Muuten on kovat hankiaiset tänä keväänä. Kohtu on asettunu ja pahaolokin, vähän jo niin kuin potkisi, mutta ei se vielä… Kuvittelen vanahalta muistilta. Lokakuussa kai se… Isomanteli poikii näinä päivinä ja saahaan juustomaitoa herkutella. Kanelia pitää muistaa kun kirkolle asiaa tulee. 

6 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Useammassa hankipullossa piilee riski, että aineen nautinnan hetki tulee vasta kevään sulattaessa. - Jos nimittäin vaimo ei löydä pulloa ensin.

Pullon pöydänjalan vieressä lattialla pitoa olen joskus pohtinut. Aika vahvasti se oli jotain perinnäistapoja, äijät joivat muistini mukaan silti hyvin avoimesti.

Orivedellä muistan, kun faija sanoi käyvänsä kelloa kysymässä tuolta Alkon tädeiltä: "e-een minä sieltä mitään osta, kelloa vain..."

Ihminen sopeutuu pakon edessä mihin vain, mutta aika täräys se olisi, jos joutuisi noihin menneiden vuosikymmenien alkeellisiin puitteisiin siirtymään.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Isällä oli "piiloja" varmaan monessa paikassa, ei koskaan pöydänjalan vieressä. Nurkanraossa, ruokahuoneessa, navetan-jossakin, saunalla, polunvarrella jonkun tietyn kannon kolossa... Löysin kerran metsää raivatessani Uniahon 4:n polun risteyksestä, juurakon alta yhden kossupullon joka oli melkein täysi ja kymmenien vuosien jälkeen haiskahti ihan iteltään. En uskaltanut kuitenkaan maistaa.

Tuosta sopeutumisesta: Minulla poloisella kun lapsuusmuistot ovat tämänkaltaisia, niin totta kai joskus toivon, että voisin aikaan tuohon palata. On sieltä kuitenkin hyvääkin mieleen tarttunut. Mm luonto, jota ei koskaan enää saa sellaisenaan edes nähdä, missään. Metsonsoitimet, muikkuverkot, matikkarysät.., eikä persoonallisia naapureitakaan ole olemassa.

Monelle tyhjästä tirisijälle nuo kokemukset, vaikka vain muutamankin päivän mittaiset (maustettuna uhalla, että tätä sitten kestää!), saattaisivat olla ihan tarpeellisia.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

minä olen nähnyt aivan vastaavaa elämää, ei se sen kummempaa ole ollut millään pienviljelystilalla.

Osa ihmisistä, siis kahden sodan käyneiden lapsista ja lapsenlapsista tahtoi aivan riivatusti ihmisten ilmoille. Ilomantsi! Olen kerran ollut Kiihelysvaarassa perheen kanssa, kun olivat Joensuussa täydellisen auringonpimennyksen juhlat. Oltiin tekemässä labyrinttia tanssijoille.

Mutta ehdittiin käydä savusaunassa hirmuisen kirkkaan järven rannalla. Minä epäilin ensin että tuo on kuollut ja sitä varten niin kirkas. Toivat sitten emäntä ja sen sisko napolla vettä järvestä. Aivan mielettömän hyvää vettä. Se maistui melkein makealta.

Siltä kylältä oli parikymmentä kilometriä rajalle. En ymmärtänyt niiden puhetta ilman että joku olisi aina joskus tulkinnut. Mutta se kai silti on murresta, ei omaa kieltään vielä?

Voisi olla ankara paikka yrittää pärjätä ilman sähköä ja ilman juoksevaa vettä ja niin edelleen. Mutta uskon myös että ihminen tottuisi siihen aika nopeasti. Tämä meidän hyvinvointimme on aivan hirveän lyhytaikainen kun aattelee miten kauan Suomenniemellä on ollut asujia, yli 10 000 vuotta ainakin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Monessa torpassa se oli tuommoista, mutta jonkunhan se on yritettävä tästä edelleenkin kertoa. Meillä erikoiseksi tekee sen, että sankan lapsikatraan jäsenistä melkein puolet olivat kehitysvammaisia kuten tuhannesti olen kertonut ja kyllästymiseen saakka. Mutta tarkoitukseni on etsiä myös uusia näkökulmia, ja tässä itse eniten asiasta rasittuneen, eli äidin.

Yksi työtoveri ei uskonut, kun tuli puhetta, että vielä 1973 (äidin syntymäkoti) ei ollut meillä sähköjä, talossa oli tuohi (malka-) katto ja kylvettiin savusaunassa. Ja tämä kaveri oli sentäs minuakin vanhempi ja lähtöisin täältä Kainuusta, Kivesjärven kuohkeilta rannoilta.

Se, että meillä, kirvesmiehen perheellä, ei ollut kunnollista asumusta, johtuu yksinomaan isästä. Kyllä sillä olisi ollut rahkeita eräissä käänteissä talonrakentamiseen alkaa ajoissa lapsiaan ajatellen, mutta se muu elämä vei, ja pitkät komennusvuodet Helsinkiä rakentamassa.

Sitten Siilinjärvellä, kun suurin osa meistä oli jo aikuisia (1978) se rakensi oman talon eikä se kummoinenkaan ponnistus ammattimiehelle ollut vaikka selkä oli jo sökö. Minä menin naimisiin tuona vuonna eka kerran ja häät pidettiin samassa rytäkässä isän talon harjannostajaisten kanssa. Viikonpäivä oli tiistai.

Valto Ensio kirjoitti...

Ilomantsin kunnailla kukkuivat käet, ihmiset olivat iloisia karjalaisia ja vedet tosiaan olivat/ovat siellä kirkkaita, toisin kuin syntymäsavossani jossa jo minun aikanani aloittivat valtavat soiden ojitukset, jotka entisestään tummensivat ne mustasilmäiset suolammit. Ja nekin kirkkaat, joita muutamia kunnan laueella sijaitsi.

Minä olenkin sitä mieltä, että ei ne asumisolot eivätkä köyhyys, isän juopottelu tai kehitysvammaisten perheenjäsenten olemassaolo koskaan sellaista lovea ole saaneet minun mieleeni niin hirveitä kuin lapsuuden luonnon kertakaikkinen menetys. Ja jota sinne ei ennen ihmislajin poistumista luonnonkirjosta voi koskaan takaisin muodostua.

mikko kirjoitti...

Ihmiskarja poistuu, ja luonto toistuu, tekee itsensä taas sellaiseksi mitä oli ennen meitä.

Valto, ei mitään ole menetetty, kuin vaan väliaikaisesti!