tiistai 12. helmikuuta 2013

Veksi

Eilen

Tuli paha korvasärky, otin pienen, sydämenmuotoisen Arcoxia-tabletin ja tungin ohrstöpselit  korvien tukkeeksi. Luin Anna Kortelaisen kirjaa "Ei kenenkään maassa". Nukahdin sen sivun kohdalla, jossa 13-vuotias Reino puree leukaperiään yhteen ettei itkisi kun äiti nyt hänet jättää kansalaissodan jälkihötäköissä Viipurin Papulanvuoren sotilassoittokuntaan opettelemaan klarinetistiksi. On siinä osattu kauheista asioista taas painavan hyvin kirjoittaa!

Aiemmin tuli puhelu, että velipoika on selvinnyt pitkän tehollaolon jälkeen henkiin, mutta jalat eivät ota päälle. Kohta tuli toinen puhelu, että toiseksi vanhin tytär oli viety KYS:aan myös kun oli alkanut "vettää kummasti oekeelle". Minulle tuli heti mieleen aivohalvaus ja tyttären pienet lapset, mutta tyynnyttelin itseni ja laitoin tulisijoihin tulet, saunan lämpiämään ja pojille eilisen eilisiä tähteitä mikron kautta pöytään. Minulla säikähdykset ovat sellaisia matalia tunteita, kuin suolammista nousevia mulahduksia joiden pintaväreilyt tyyntyvät äkkiä. Syvyyksistä vapautunut kaasu kuitenkin jatkaa mielenpainamista vielä pitkään ja näkyy ja kuuluu sitten muunlaisena käyttäytymisenä. Niin kuin vaikka selityksettöminä unina esimerkiksi.

Unessa itkin. Syy itkuun oli lumikolan rikkoontuminen eikä uuteen ollut varaa; lunta tuiskutti unen pihamailla enkä kerennyt niin kovasti lapioida, että pojat olisivat päässeet lähtemään koulutielle. Kaivoin sitten lumitunnelin kadulle asti ja sen valoisasta päädystä avautui ovi josta pääsi suoraan luokkahuoneeseen toisella puolella kaupunkia. Opettajat kyselivät, että mikäs poikia viivästytti. Yritin kertoa lumitilanteesta, mutta ilmaantui muuta selitettävää jota kaksi verisin käsin pulpettien päällä sotilastamineissa makaavien miehien mahoja ja päitä auki sahaavaa Kortelaisen kirjan sanitääriä tuli totisina todistamaan, että kyllä kouluista myöhästymisiin syitä saatana löydetään: "Porukalla vaikka perkele", se toinen kirosi ja pyyhki siperialaista linttanenäänsä niin, että siitä roikkui leikkaushaavojen töhnää pitkinä, punaisenlimaisina klöntteinä.

Myöhään illalla kävelin elokuviin. Lento oli kuvan nimi. Erilainen kuvaus lentokapteenin alkoholismista. Edellinenkin elokuva, jonka kävin muutama viikko sitten katsomassa, sattui mieluinen. Se kertoi Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin aloittamasta poliittisesta kamppailusta rotuerottelun lopettamiseksi. Se vaati presidentiltä henkilökohtaisiakin uhrauksia ja  lopulta myös hengen, mutta hänen aloitteensa on kantanut tänne, yli 150 vuoden päähän saakka ja nyt siellä tekee töitään jo toista kautta musta presidentti. Ku Klux Klan-järjestö elää amerikoissa silti kuin meillä tämä naurettavien riittien vapaamuurarit-veljeistö; äijän ilikiäävätkin isot miehet!

Elokuvista tullessa käveli vastaani farkkuihin ja vihreään tuulipuseroon pukeutunut, hyvin mustakulmainen nainen. Avokäsin ja ilman hattua. Se oli aika humalassa ja pysäytti minut tupakkaan tulta pyytääkseen. Kun minulla ei ollut, se tuli ihan naamaan kiinni ja pyysi minua mukaansa: "Otetaan taksi ja mennään Huuhkajaan." Kieltäydyin ja siitä suuttuneena se soperteli menevänsä Kaksin polille hakemaan lääkettä tänä iltana avautuneisiin haavoihinsa.

Tänään

Aamulla herätään niin kuin aina; repäistään luomet erilleen vaikka kesken unennäön.

Luin yöllä Kortelaista ainakin kahteen saakka. Kirja on kirjoitettu taiten, aiheensa taustat hyvin tutkien ja fiktio-osuus mielikuviteltu uskottavasti. En olisi Anna Kortelaisesta uskonut näin hyvää kirjailijaa löytäväni jos pelkkään telkkarituttavuuteen olisin jättänyt. Ei hän esiintyjänäkään huono ole. Että jotkut ne osaavatkin!

Kävelin pienimmän kanssa kolmen kilometrin matkan kerhoon ja tulin itsekseni takaisin. Otin pakastimesta lohen jonka sahasin kahtia. Pyrstöpuolen sujautin takaisin, mutta pääpuolen nirhasin vielä fileeraussuunnassa halki, laitoin palaset vuokaan, ripottelin suolaa päälle ja asetin vuoan arinalle. Jäisestä lohesta saa muuten ohutlapaisella timpurinsahalla komeantasaisia medaljonkeja paremmin, kuin tylsällä keittiöveitsellä. Pitää vain olla lujat näpit kun nuljahtelevaa, jäisenpolttavaa kalaa käsissään pitelee.

Tytär soitti: Huomenna kerroskuvaavat pään ja kaularangan ja kai ne nyt sitten ottavat sen aiemmin havaitun, munuaisten kupeessa olevan kystankin tarkempaan syyniin. Jokinhan siellä hermoa painaa kun sekä jalat että pää tunnottomiksi nuorelta ihmiseltä menevät?

Minulla on silimänalunen musta. Sain eilen halosta (en Tarjaa) kun uunia ladatessani kimposi yksi klapi poskipäähän. Selityshän tämäkin. Ei sitä kukaan usko, mutta sama sille. Kaupassa neiti K:ta nauratti selitykseni kun maitojen hintoja kassaan rimpsutteli. Vehnästelin sille, että Lidlissä on suonenjokinen maito parikymmentä senttiä halavempaa kuin tämä Pirkka, mutta sinua kaipasin ja siksi tulin ne täältä hakemaan. Ja tottahan se onkin tässä elämänharmaudessani.

Nyt on ilta. Koko ajan sellainen tunne, että on hyödytön olio vain. Sama tunne koko tämän alkuvuoden. Olenkin viettänyt sen niin tipattomana kuin miltei sanattomanakin. Lukenut kyllä olen. Miettinyt monasti, mihin kaikki lukemani minussa menevät kun ne eivät koskaan näy suurena viisastumisena. Että olenko kuin laiha syöppö joka läpipaskuutensa ansiosta ei liho koskaan? Uusimman Ulysseys-suomennoksenkin otin luvun alle, mutta en tiedä, jaksanko kannatella tuota jättiläiskirjaa käsissäni loppuun saakka. Paremmalta se kuitenkin vaikuttaa kuin Pentti Saarikosken koitos vaikka mihinpä laajempaan yhteyteen näitä kaltaiseni vähäpätöisyys osaisi verrata? Kun pitkää jonoa ei Donnerin Mammutillekaan ollut, varasin sen kirjastosta vaikka luulen, etten tämän omakehuisan äijän tekstiä jaksa kuin hampsimalla lukea. Donnerissa puolet on kuuluisaa sukunimeä ja vain puolet Jörniä itseään; sekin on toki hirveän paljon tässä älyvajaassa maailmassa.

Veli Veksiä ajattelen vähän väliä. Tai oikeammin koko sitä elämää joka meitä joka tapauksessa yhdistää. Hän on sillä tiellä, joka pian hautaan viepi. Voipi hän kituroida jonkin aikaa, mutta yhtä kaikki. Hän on niitä ihmisiä, joille ei Chopin muistotilaisuuksissa soi eivätkä puheetkaan kummoisia tule olemaan. Vaikka osasi Veksi pienenä nauraa radion ohjelmille, joissa Tauno äikää ja kirkonkellot moikaa. Useampi meistä sisaruksista muutaman kyyneleen haudalla kyllä vierittää, mutta jos natseilta kysyy, niin olisi aiemminkin saanut kuolla kuluttamasta yhteiskunnan sosiaalietuuksia. Veksihän on ammatiltaan kehitysvammainen, siis tyystin sellainen, joka olisi jo 53 vuotta sitten sukkapuikolla kohtuun pitänyt murhata. Parikymmentä vuotta aiemmin jos olisi ollut eräässä toisessa eurooppalaisessa maassa syntymässä, olisi sillätavalla saattanut käydäkin. Keskitysleirikokemuksilta Veksikään ei silti ole elämässään selvinnyt. Vuosikausia hän oli kahden muun veljeksen kanssa talvet Hämeenlinnassa, rotuhygienian kannattajiin kuuluneiden Edvin ja Emma Hedmanin perustamassa Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitoksessa.

Tänään on korvasäryn lisäksi koskenut päähän. Liittyvät toisiinsa tai sitten tuohon Arcoxiin. Tekisi mieleni valittaa ääneen, mutta eilen viimeksi kuulin Puutarhurilta, etten muuta teekään kuin valitan. Sanon kyllä joskus kun särkyneitä jäseniäni kolottaa, mutta omasta mielestäni, ja särkyjen kovuuteen nähden valittelen hyvin säästeliäästi. Mutta Puutarhurinipa onkin luonteeltaan sellainen, ettei häneltä empatiaa muutenkaan heru. Siksi minä en puhu sille sairastelevista veljistäni, en edellisen elämäni lapsista, tai lapsenlapsista; mitä niistä mietin. Enkä kai kohta enää mistään mikä sisällä kaihertaa. Mutta eihän hän ole puhuvaista sorttia itsekään mitä oman päänsä sisäisiin juttuihin  tulee; en minä tuntisi koko naista lainkaan jos hänen omiin kertomiinsa tuntemiseni perustuisi. Että jotkut osaavatkin vaieta!

22 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto

melkein joka sanaasi voisin tartua. tai jos en nyt sanaan, niin riviin kuitenkin.

sitä mietin, että voisitko puutarhurin rinnalla elävänä kirjoittaa hänestä enemmänkin, koska se on niin rusentava kokemus. en tarkoita tätä pelkästään negatiivisessa mielessä. ajattelen sitä elämänkokemuksena sellaiseksi, että se pitää saada päässäsi järjestykseen. on ehkä hyvä kertoa ihmisestä, jonka kanssa elää.

aila meriluoto alkoi kirjoittaa lauri viidasta vasta kymmenen vuotta viidan kuoleman jälkeen. sen kirjan perusteella avioliitto taisi loppujen lopuksi olla kahden puberteettiin pysähtyneen liitto. eivät pystyneet sitä yhdessä kypsyttämään.

toivoisin, että minulla olisi sinun lahjasi, niin kirjoittaisin K:sta. mutta kun hyvin tiedän, että se ylittää poloisen kynäni kyvyn, minun on luovuttava siitä. yritän vain jatkaa näitä muistiinpanojani.

Keiju kirjoitti...

Elämänharmaus, hyödytön olio. Mietin, mikähän sinunlaisellesi olisi hyvässä mielessä vähemmän harmaata elämää, kun se harmaus ja hyödyttömyys taitavat kulkea kimpassa. Vastausta en tiedä. Nykyään puhutaan sosiaalisesta elämästä läpeensä myönteisenä asiana kuin se olisi itsestäänselvyys. Itselleni se ei ole – silloinkin harvoin, kun johonkin oikein sosiaaliseen tilaan (tilaisuuteen) menen, tunnelmat sen jälkeen ovat ristiriitaiset. (Maitolavasta voi lukea enemmän tunkioblogistani osoitteessa propacanth.blogspot.fi.) Joskus tulevaisuudessa varmaan päädyn johonkin vaikeapääsyiselle haja-asutusalueelle, kuten Vaasan saaristoon. Tämä jaarittelu olkoon johdantona sille toteamukselleni, että kyllähän sinunlaisesi ihmisen sanankäsittelytaidoilla täyttäisi muutamatkin kirjallisuuskutsut, runoillat tai vaikka esittelytilaisuuden kirjastossa – kunhan eivät puukkomiehet tule väliin keskeyttämään.

Riku Riemu kirjoitti...

Poistin aiemman kommenttini,koska en sitä uudelleen lukiessani enää ymmärtänyt ja se oli huono.

Veksit ovat tärkeitä.

Sari kirjoitti...

Tämän luettuani itkeä pirautin, niin se kosksetti.
Ensin meinasin jättää kirjoittamatta koko kommentin, mutta sitten ajattelin, että jos itse kirjoittaisin niin, että ihmisiä itkettää, haluaisin sen tietää.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, tartu vain. Vaikka sanaan kerrallaan.

On vaikeaa kirjoittaa ihmisistä, jotka ovat lähellä. Se näkyy kaikista yritelmistäni, jos kohta kirjoittamisen ammattilaisillakin. Esim. Donner, kun se vainajiaan muistelee (aikoja sitten kuolleita) niin on kuin hautausmaiden veräjät olisivat auki ihan häntä varten, mutta elossaolevista hipsii kuin kotileipuri teerensiivellä jauhonpölyjä pöydältä. Vainajat eivät vastaan väitä.

Puutarhuristani toki kirjoittaisin minäkin, mutta pelkään eniten, että kirjoituksistani tulee toispuoleisia, vain toista kielteisesti kaivelevia vaikka itsekin olen hankaluus sinänsä.

Puutarhurini on kuitenkin parempi (hyveellisempi) ihminen kuin minä itse. Hän on hyvä äiti lapsillemme, ei juo eikä huoraa ja tykkää yksinkertaisesta elämänmenosta; jytkyttelisi ilman minua elämäänsä kuin juna. (Kiukkuinen se kyllä on kuin murrosikäinen kakara, sen uskallan tähän sulkuihin sanoa.)

Itsestään arvioin tekeminen lieneekin sitten toiseksi vaikein tehtävä vaikka se meille jokaiselle olisi enemmänkin kuin tarpeellinen elämisen aikana tehtyine päivityksineen. Mutta sattuuko sekään kohdalleen, on jonkun muun arvioinnin tarpeessa.

Mitä Meriluotoon tulee, niin olihan Viidan kanssa senkin vuoksi vaikeaa, koska ei se mies mieleltään terve ollut. Eli yritän ymmärtää siitä kulmasta, että kokemusta on toisen puoliskon sairaudesta kun minunkin ensimmäiseni sairastui skitsofreniaan. Märta Tikkasella taas oli Henrikinsä jota piinasi toisenlainen sairaus, alkoholismi. Kirjoittaa hänenkin on täytynyt.

Esimerkkikirjoittajamme ovat naisia. Mutta missä on mies, joka voisi kirjoittaa naisestaan yhtä sivaltavasti (ymmärtäen kuitenkin)? Panu Rajalan kirjaa Katri-Helenasta en ole lukenut, että en tiedä, miten lie onnistunut tasapainoilemaan oman vittumaisuutensa sinne sekaan? (Eikös tämä elämänkertatehtailija äskettäin sellaisen kirjoittanut ex-vaimostaan?)

Suhteiden rusentavuus... se on vaikea asia. Itsekin rusennan.

Sinä varmaan kirjoittaisit rakkaudesta.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Minulla on nämä väriläiskäni, eli lapset. Silti välillä on kausia, että tuntee itsensä aivan hyödyttömäksi tolloksi. Silloin "värianalyysi" ei voi tuottaa muuta tulosta kuin harmaan.

Sosiaalinen elämä on tärkeää, mutta sitäkään emme ylenmäärin tarvitse. Ja kun olen syrjäkarein seurannut, niin taitavat olla kaikenlaiset sähköiset välineet siinä välissä joka tapauksessa vaikka sylikkäin istuisivat.

Minäkin haluaisin välillä olla itsekseni vaikka saaressa, tai Unimäessäni niin, ettei muuta rapinaa kuuluisi kuin metsämyyrien jyty.

Kirjoittamisen kyvykkyydestäni en osaa olla nyt mitään mieltä. Kustantajille en kuitenkaan ole kelvannut. Lie sekin jokin mittari. Puukkomiesten kohteeksi ei ole hinkua vaikka ei taida kummoistakaan tarvita sanoa kun sellaiseksi joutuu.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Etkä olisi poistanut, myötäillyt vain Kortelaisen muotoja hieman enemmän ja sitten sujauttanut.

"Veksit ovat tärkeitä"; en kyseenalaista tätä huomiota.

Valto Ensio kirjoitti...

Sari

Joskus itken itsekin vaikka olenkin raavas mies. "Mieesten miees!" kuten Pirkka P. Peteliuksen Hra nro 40 irtokarvarinnuksineen väittää.

Täytyisi kuitenkin osata kirjoittaessaan loitontaa itsensä niin kauaksi aiheista, ettei siinä alkaisi tunteilla.

Kun on migreeni päällä, ei oikeastaan itkemisellä ole rajoja, varsinkin sen helpottaessa on mieli herkkä kuin aprikoosipuuron kuultava pinta. Eilen ja tänään on taas niiksi säryiksi kivut päässäni kääntyilleet.

Mutta hyvä kun ilmaisit mitä tunsit.

Keiju kirjoitti...

Vanhana aikana sinä Valto voisit olla tarinointitaitoinesi vaikka koko kansan Kalle Turunen, ja minäkin varmasti sitä sun tätä. Ainakin Hämeen Yhteistyön kolumnisti ja kulttuuritoimittaja. Ei nykyään mitata taitoa kirjoittaa tai tarinoida, nykyään mitataan "taitoa" sanoa sitä mikä kelpaa ison rahan pyörittämille mediataloille niin, että he uskovat sen kelpaavan kansalle.

Ripsa kirjoitti...

Arki on päivästä päivään.

Harmaus on kyllä nyt alkavassa pitkässä keväässäkin. Sitten sen tekee sekavaksi just tuommoinen myrkky kuin Arcoxia, minulle joku yritti sellaista tarjota nivelkipuihin ja meinasin tulla hulluksi, en pystynyt nukkumaan, enkä tekemään niin mitään.

Mutta se käpylisäke taitaa olla se, joka säätelee mitä valonpuute tekee muuten, se pimeähormoni, melatoniini, jota pohjoisen ihminen tarvitsee.

Minusta on aina ollut tosi-ihmeellistä että näinkin paljon on erilaisia ihmisiä ja sitten vielä ne ihmiset joista jokainen erikseen kertoo. Se on kamalan kummallista.

Tästä aukenisi pari kolme romaania, ihan vain tästä kommenttiketjusta ja alun helmikuun hiljaisuudesta. Hienoa, vaikka ei elämä kovin hauskaa ole. Harvoin kai se on.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Arcox on määrätty nivelkipuihin, mutta näkyy se purevan korvasärkyynkin. Paradoksaalista särkylääkkeissä joskus, että ne aiheuttavat päänsärkyä.

Saa migreeniherkkä särkynsä toisinaan aivan kummallisistakin jutuista. Lohenrasva voi sen aiheuttaa, tai meetvursti. Tai ehkä jonkin ainesosan aiheuttama mielleyhtymä: härski voi ( tai härski vitsi;D )

En tunnusta kaamoksen aiheuttavan mitään pohjoisen ihmisen mieleen. Se on korvavalojen keksijöiden lobbausta koko kaamosmasennus. Mitenhän me, jotka pikkuisten kynttilä- tai eläinrasvatuijujen häilyvissä valoissa lapsuutemme olemme viettäneet, kuitenkin suht terveinä suurin osa täällä tallataan? Melatoniini.., ni, sekin on vain keksitty yhdeksi juoneksi saada vitamiineja kaupaksi.

Sekin näitä tutkimuksia puoltaa, että mielenheilahtelut vain nyt kuuluu selittää jollakin, ettei missään nimessä alettaisi hulluksi luulla.

Ikiaikaisesti me olemme tottuneet vuodenaikojen vaihteluihin, mutta kun markkinavetoinen yhteiskunta haluaa puristaa jäsenistään kaiken irti, se ei salli, että pimeän ajanjakson vallitessa ihminen löhöilisi vaan ja tekisipä sitten kesällä vähän enemmän jos mitä järkevää tehtävää olisi.

Nykyäänhän järkevän tekemistä ei ole ja se ahdistaa kädellistä kesälläkin. Näpräillään vaan joutavia (It-innovatiivisia!) ja sitten kipuillaan niin mieleltä kuin fysiikaltaankin.

En korvaani valotöpseleitä tunge, enkä kirkasvalolamppuja nurkkiin toljottamaan hanki. Pimeydelläkin on tarkoituksensa luonnonjärjestyksessä; jos olisi sitä järjestystä mahdollista vaalia.

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Kuka Kalle Turunen?

Keiju kirjoitti...

Valto, olisiko Heikki Päätalo sopiva johtolanka?

Valto Ensio kirjoitti...

Keiju

Jes, ymmärsin.

meri kirjoitti...

valto

joka syksy löydetään joku elämänilon vyöryttäjä, johon kansa lankeaa. nurkissa paistaa kirkasvalolamppu masennusta estämässä ja joku on tökännyt lampun korvaan. valoa korvaan - voi kilin kikkelit. onko jo kokeiltu valaista nenänreiästä sisään?

englantilainen ystäväni vietti viime talven suomessa. se oli hänelle julmettu eksistentiaalisen ahdistuksen paikka. hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että miten täältä pääsee pois. hän oli sitä mieltä, että suomalaisuuden täytyy perustua jonkinlaiseen herrasmiessopimukseen, että kaikki eivät lähde rynnimään yhtä aikaa kauhuissaan pakoon.

ehkä toivo todella on kortilla meidän ilmastossamme, mutta enemmän minä kaamoksen muiluttamaan ihmiseen luotan kuin aurinkoihmisiin.

Raili kirjoitti...

Tuntui hyvältä tulla Kivaniemeen ja nähdä, että olet Valto taas palannut sorvin/näppiksen ääreen. Ikävä, että taas joudut suruja kohtaamaan läheistesi kohtaloissa, toivottavasti kaikki menee parhain päin. Mutta en minä voi olla ihailematta tuota sanojen soljuntaa tarinoinnissasi.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Lukulaseista meni sanka rikki ja olipa paskamainen eilinen ilta kun en voinut lukea Kortelaista jonka kirja mieltäni nyt niin kolistelee. Siinä olen päässyt sen kohdan sivuitse, jossa jo kapitulanttialikersantiksi sotilassoittokunnassa ylennyt Reino (kirjan päähenkilö) tapaa sotamies Pentti Haanpään Viipurissa (kaksi kertaa vielä). Kuvaus kohtaamisista on mainio. Siis ihan kerrassaan hyviä!

Nyt hain Instrusta uudet klasit. Nämä eivät ole sille firmalle tuottaneet kyllä voittoa yhtään. Maksoivat vuosi sitten tarjouksessa vissiin nelisensataa ja nyt takuukorjauksia on tullut jo neljät. Kahdesti kokonaan uudet sangat ja yhden kerran kummallisesti kupruilemaan alkaneet linssit uusiksi. Mutta palvelu on pelannut eivätkä ole vastaan väittäneet kun olen mennyt asioimaan. Nytkin tyttö otti tyynesti hyllystä uudet sangat ja vaihtoi linssit niihin. Sanoi, että saranapumppujen uusiminen maksaisi postituksineen saman verran ja menisi aikaa niitä odotellessa: Näin homman pitääkin toimia ja mielellään sitten jatkossakin asioi samassa liikkeessä.

Kommenttiisi minulla ei olekaan lisättävää, eikä poistoehdotuksiakaan.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili

Sytyttäisin sinulle Kivaniemen nokkaan nuotion ja paisteltaisiin vaikka hiillosmakkaraa jos se olisi mahdollista. Pitäisi ensin löytää niemi, jonka täksi nimeäisi. Ei ole yhtään sen nimistä paikkaa Suomessa, eikä sukunimenäkään. Kaikenmaailman iloharjuja ja suruniittyjä kyllä löytyy useitakn.

Tytär ei ole vielä(kään) diagnoosia saanut, mutta oireet ovat hankalat edelleen. Velipoika on siirretty Siilinjärven tk:n vuodeosastolle, vaan ei jaloilleen kykene ja nukkuu vain enimmäkseen. Syä kuin lintu ja laihtuu. Hengitys on vaikeaa, parempaan kuitenkin menossa, että sitkeitä julleja ollaan.

Kuopioon terveisiä. Oli aika sotkuisen näköistä siinä torin ympärillä kun kävin ja kauppahallikin vissiin sisäremontin kourissa. Sokoksen Kongin olivat hävittäneet! Join siinä kahvit ja katselin väkeä, joka eestaas lämpimäksi laitetuissa tiloissa lampsi.

Poissa olivat karvareuhaka-paksupomppaäijät jotka entistä Sokoksen kahvilaa lapsuudessani kansoittivat, tupakansavuilla aromatisoivat, ja vielä 80--90-luvuillakin. Nuorisoa siinä enimmäkseen näin. Niitä jopa hätistelivät pöydistä pois kun osa ei ostanut mitään. Maahanmuuttajataustaisia oli runsaasti. Yksi ikivanha puliukko jonka muistan pitkältä aikaa kävi ovella kääntymässä.

Niin rientää ajassa ihminen...

mikko kirjoitti...

Saarikosken suomentama Odysseus loppuu sanoihin "... ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä."...

Samaa voi vain sanoa Sun teksteistäs.

Ripsa kirjoitti...

Valto,

ei, en minä ittelleni mitään kirkasvalohoitoja tai melatoniinia tahdo (se on käpylisäkehormoni), oletan että olen tämän kaamoksen olio ihan yhtä lailla kuin suurin osa suomalaisia. Ja korvavalot ovat täyttä huuhaata.

Sattuu olemaan tässä maassa niin, että meillä on halavatun heikko hallitus maassa, jonkin sortin lama, ja niillä ministereillä paperit kadoksissa. Ainakin minä olen aiheesta jopa masentunut ajoittain. Vaikka muuten en perusmasentunut hirveästi olekaan.

Ne kaks vuotta jotka olin poissa kokonaan olivat surkeita. Syy oli ilmaston: ei ollut talvea eikä pimeää yhtään! Oli siellä muitakin syitä, mutta ei pohjoisen ihminen oikein vissiin selviä 45 leveysasteella, se on liian etelää.

Aattelin että jos et ole melatoniinia kokeillut niin voisit ottaa kaikkien muidenkin edestä ja kertoa miten se muutti elämääsi kertaheitolla äärimmäisen positiiviseksi!

Täällä ei ole näkynyt aurinkoa ainakaan kolmeen viikkoon, siis ei yhtään. Varmaan ollut suunnilleen samanlaista siellä. Ei täällä muuta kuin nukuttaa vain.

Sitä paitsi: teet juuri niin kuin haluat nyt: käyt Mr. G:n kanssa ostoksilla ja juttelet ja illalla luet Kortelaista. Panin nimen kirjastolistaan!

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko

Näkkyy Leevi Lehdonkin (2012) kiännös päättyvän suunnilleen samoin sanoin. Piti vilikasta, vaikka loppuun on vielä oikeasti matkaa minulla. Mutta koska kyseessä ei ole dekkari, ei viimeisillä riveillä isoa merkitystä ole vaikka ne ekaksi lukisi.

Joku jossain lehdessä kirjotti (tai sanoi ratijossa), että Donnerin Mammutti kannattaa lukea lopusta alkuun niin kuin toiset lukevat sanomalehtiä; onkohan siellä joku sarjis?

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa

Politiikkaa tulee pakkopullana ja melkeinpä ainoastaan yhden pöydänkulman jältteenä vain. Näkökulmat ovat poliitikoillamme (ja toimittajilla) hyvin hyvin kapeat kautta koko Euroopan, jopa ympäri maailman.

Eikö ole olemassa mitään muuta kuin talous uutistenkin aiheina?

Ai niin, putosihan tänään Imatralla muutama betoninmurunen kassavirtojen sekaan supermarketin katosta (voi perkele, keskeytti rahan keruun! häiritsi siis taloutta). Ja taivaalta Uralin takana meteoriitin yliäänilennon aiheuttama, ikkunoita ja korvia särkenyt pamaus, avaruussoraa hangella ja jokunen rohtuma ihmisten naamatauluun siellä.

Kortelaisen teosta olisi aihetta ollut editoida hieman rankemmalla kädellä, mutta kyllä se vetävä kirja on. Kiinnostavasta kulmasta siinä lähihistoriamme ajanvirtaa kuljetaan. Kortelainen ei hallitse luontevan dialogin kirjoittamista, mutta suora kerronta on upeaa. Uskon, ettet pety lukukokemukseen. Sinulla, Kalevilla ja Merillä näkyi olevan hieman aihetta sivuavaa debattia tuolla muualla.

Kirjaa on jäljellä enää muutama kymmenen sivua sillä tänään olen ollut pakotettu sängynpohjalle kun aamulla sukkaa jalkaan laittaessani roukkasi taas seljän, saatana!

Anteeksi kirjoilevuuteni tänään.