lauantai 29. joulukuuta 2012

Hessunkeksit


Kängiimme kuuluivat minä, Hessu, Pena, Jaana ja Kaija. Ja usein myös Hessun veli Pave. Tapanikin jäseneksi yritti, mutta koska hän oli alkoholisti, ei hänestä edes kuskiksi ollut vaikka kuiville viinamerestä välillä kömpikin.

Käytiin humpalla Kallanvintillä, kaljoilla Seiskassa, Renkussa, Himalassa ja Santussakin, vaikka portsari, jonka nimeä en enää muista, oli antanut Pavelle ikuisen porttikiellon. Puijonsarven yökerhoon eksyttiin silloin kun Pena, pitkä, tumma ja naisia hytkäyttävä kravattikaula oli mukana. Viinaa, viinejä ja kaljaa hankittiin Alkosta ja juotiin niitä jonkun kotona aina pohjiksi. Tehtiin itse pitzat, täytekääryleet, lihapiirakat, salaatit ja jälkiruuat. Kaija ja Hessu olivat kokkihommissa taitavimmat. Kerran kokonaisen hirvenlavan paloittelivat, marinoivat ja paistoivat. Sen ruuan painikkeeksi seurusteltiin sitten erilaisten juomien kanssa pari päivää. Silti: Hessun ja Paven äiti se vasta kokki oli!

Pena ja Jaana söivät eniten koska niillä oli pisimmät mahat.

Hessu, jonka virallinen nainen oli kotonaan viihtyvä, äreä Pirkko, rakasti välillä Kaijaa. Oli Kaija minunkin kyydissä joskus, mutta jonkun elokuvakäynnin verran vain. Kaijan mies oli säyseä, parimetrinen nallekarhu ja sitä piti vähän pelätä. Jaanalla ei silloin vielä vakimiestä ollut. Mitä nyt Pena joskus. Minulla oli jo vaimo ja kaksi lasta, mutta elin välillä kuin ei olisi ollut.

Kaija pukeutui seksikkäästi. Jaana oli seksikäs vaikka sillä ei olisi ollut päällään mitään.

Pavella ei naista ollut. Sillä ei säkä sen suhteen käynyt. Paven eri suuntiin vinossa olevasta naamasta ja murjoontuneesta leuasta se ehkä johtui, ja toisen käden silpoutuneista, huonosti korjatuista sormista; se oli rakennellut joskus pienenä pikkupikkupommin. Pave oli muutenkin vähän töks naisten seurassa. Kukaan ei ollut neuvonut sitä, tai se ei halunnut oppiakaan; ei edes tanssimaan.

Ehkä Pave oli homo? Silloin sellaista ei saanut edes toisesta arvella. Ei saanut olla homo vaikka olisi ollutkin. Muuten sympaattinen mies, ylioppilas ja kaikki. Opiskeli Oulussa usean vuoden ajan sähkötekniikkaa tai jotain, mutta jätti kesken. Majaili epäonnistumisensa jälkeen kotikamarissa isän, äidin ja kehitysvammaisen Senja-siskon kanssa. Kun äiti kuoli syöpään, Pave alkoi urakoimaan viinan kanssa ja niin eräänä aamuna veivät Pielaveden mökiltä mustalla autolla nuoren ruumiinsa pois.

Hessulla ja Pavella oli toinenkin sisko, Sinikka. Se asui Helsingissä ja sillä oli jonkun turkkilaisen alta virkeäntumma pieni tytär. Kun Sinikka kävi lomilla, se lähti meidän völjyyn. Ensin tietenkin paistettiin pitzat ja patzat, syötiin ja otettiin pohjat. Saunottiin lujasti. Ajettiin Himalan kaljojen kautta Kuopioon. Tehtiin kierros kuppiloissa ja mentiin lopuksi humppapaikkaan, ihan mihin vain kunhan se oli Kallanvintti. Kun tultiin aamuyöllä takaisin, Sinikka oksensi kotipihaan; jos ei ollut oksentanut jo autossa. Oksensi aina joku muukin. Hessu joskus niin, että laittoi sormet kurkkuunsa. Pave kannettiin sänkyynsä. Liikenteessä oltiin Hessun ja Paven isän punaisella Ladalla, tai minun Fiiulla, Rellulla tai Tojotalla. Oli minullakin ladoja välillä; halpoja koslanpaskoja joita sitten hylkäsin romuttamoille kun puhti niistä hyytyi. Koskaan ei takseja vaivattu, paitsi jos joku jäi naisiin (tai miehiin niin kuin Kaija). Joku kängiin kuulumatonkin me joskus kuskiksi saatiin; joku kylän poikanen.

Toisinaan lähdettiin Hessun kanssa kahdestaan. Arvottiin kengänheitolla, kumpi ajaa. Silloin pyrittiin pääsääntöisesti lyöttäytymään vieraiden naisten seuraan. Kerran tavattiin apteekkarin tytär Erja ja sen kaveri Outi (oliko se Outi? En ole varma). Mentiin Kallanvintin jälkeen Rikkaiden rinteelle kahville, syömään ja naimaan. Tai siis minä ja Erja ei naitu, mutta Hessu ja Outi rymysivät alakerran jossakin huoneessa niin, että kolina kuului. Oltiin selvinpäin. Tai ainakin minä olin koska ajoin.

Viikon päästä jouduin umpilisäkkeen leikkaukseen ja Erja oli siellä hoitajaharjoittelijana. Tapasin sairaalassa myös Erjan opiskelijakaverin Soilen jonka kanssa pussattiin sairaalan hississä. Hessu ei kyllä sitä uskonut. "Kuhan leuhkit", se virnisti. Kun läksin sairaalasta, Erja antoi muistoksi pakeliittisen Super-Hessun joka ajaa sinistä autoa. Hessulla oli siihen aikaan sininen Datsun ja oltiin tapaamisiltanamme sillä liikkeellä.
Erjan kanssa kävin kerran Helsingissä. Sen äiti ja suku oli Uudeltamaalta kotoisin. Ajettiin äitini Ladalla joka haisi oksennukselle. Isä oli vähän aiemmin hukkunut humalaisen oksennukseensa takapenkille. Nurmijärvellä Erja jäi pois kyydistä ja tavattiin seuraavana päivänä Helsingin rautatieasemalla. Poislähtiessä käytiin Aleksin Kiven mökillä. Sinne ei ollut tietä aurattu, mutta polku oli kovaksi tallottu. Mökki tökötti aika surkeana maisemansa keskellä.

Jossakin Juvan seudulla pidettiin taukoa P-paikalla. Itkin isänsuruani Erjan tissiliiveihin ja nyhrättiin mitä nyhrättiin. Erja kertoi, että hänenkin isänsä on alkoholisti. Apteekin konjakkia ja pirtua se ryypiskelee mielellään. Tapailin Erjaa myöhemminkin ja kerran sillä oli uutinen kerrottavanaan, että nyt se hänekin isänsä kuoli. Oli löydetty aamulla apteekkinsa lattialta ja kovat olivat olleet promillet; ihan kuin minun isällä.

Hessu uskoi vasta sitten Soilen ja minun hissijutun kun Soile kutsui Neulamäkeen syksyisille sienijuhlille. Juhliin oli kutusuttu myös iloinen sairaanhoidonopiskelija Irmeli ja se laittoi Hessun heti essunsa taskuun, sydämen kohdalle. Meistä tuli ikikaverit siitä illasta. Se "iki" kesti monta vuotta, ainakin minun ja Soilen osalta. Salaa, mutta kuitenkin. Irmeliä näin joskus Tampereella myöhemmin ja se oli säilynyt yhtä pitkänä, kauniina ja nauravaisena. Kysyi Hessusta. Sanoin sen menneen Pirkkonsa kanssa naimisiin ja että niillä oli tytär. Irmelin silmissä häivähti tummasti.

Soilea näin viimeisen kerran kertausharjoitusteni aikaan Oulussa. Juhlittiin tapaamistamme perusteellisesti. Soile oli alkanut tupakoida. Se veteli sätkiä kuin savottalaiset ennen. Oli pieni ja nätti kuitenkin kun istui alasti kaksionsa sängynrenkkanalla joka meni lopullisesti linkkuun vierailuni lopuksi. Kertoi hoitavansa mielisairaita Heikinharjussa ja sanoi sen käyvän hermoille.

Hessu vieraili meillä usein. Oltiin saman työantajan palveluksessa kuin Jaana, Pena ja Kaijakin. Hessulle piti olla aina sokerittomia tarjottavia. Varuilta meillä oli alakaapissa jokunen paketti Tuc-keksejä. Tyttäreni himoitsivat niitä, mutta kiellettiin ankarasti, ettei saa luvatta napsia sillä ne ovat Hessua varten. Niin niistä tuli Hessunkeksejä.

Rakkaimmistaan on aina erottava.

Aikanaan meidänkin kängi sitten hajosi. Kirvesmies Hessu opiskeli rakennusmestariksi, meni naimisiin ja muutti perheensä kanssa Korsoon. Jaanan houkutteli eräs Ollikainen vaimokseen. Kaija erosi kiltistä nallekarhustaan ja alkoi perusteelliseksi sinkuksi. Pena lähti opiskelemaan Mikkeliin. Minäkin häivyin ahdistavaksi käyneeltä paikkakunnalta perheineni.

Kaijan tapasin ravintolassa kun olin käymässä entisessä kotikylässäni. Mentiin hänen luokseen, juotiin, sänkyiltiin ja syötiin. Kaija myöhästyi töistänsä seuraavana aamuna. "Ei se mitään", se naureskeli kun soitti kaksioonsa jossa minä vielä parantelin krapulaani (siihen aikaan ei kännyköistä edes uneksittu). Johtaja Huttunen oli lähdössä kunnanjohtajaksi toiselle paikkakunnalle ja se oli järjestänyt bileet läheisimmille assistenteilleen jo heti aamusta.

Meni muutama vuosi kun kuulin Kaijan kuolleen. Hänellä oli diabetes kuten Hessullakin ja se vei munuaiset epäkuntoon. Oli kitunut aika kauan. Kouraisi se tieto mahanpohjasta. Olisin lähettänyt kukkia jos olisin tiennyt minne. Sytytin hänelle kynttilän muualle haudattujen muistomerkille Kittilässä.

Jaanaa näin kaupan kassalla kun olin tullut äidin luokse vierailulle. Mentiin matkahuollon baariin kahville. Sanoi Ollikaisen kurvanneen Saabinsa petäjään ja kuolleen. Samana päivänä näin hänen hautakiven isän haudan lähellä, Onnin, entisen työkaverini hautapaaden vieressä. Jaanan nimi oli myös valmiiksi Ollikaisen kiveen taltattu; sitä vähän ihmettelin.

Penaa näin KYKS:ssa (nyk. KYS) kun olin vaimoani katsomassa neurologisella ja josta hänet kyydittiin mielisairaalaan Harjamäkeen. Pena oli saanut vakituisen sähkömiehen viran tästä isosta sairaalasta. Rauhoittunut isänsä mallille hänkin. Naimisissa ja lapsiakin jo. Ei paljoa puhuttu koska minulla oli vain ikäviä uutisia ja hänellä kaikki hyvin.

Paven kuoleman kerroinkin jo.

Hessun kuolemasta kuulin, kun olin käymässä kehitysvammaisten veljieni luona toimintakeskuksessa ja siellä oli myös Hessun sisko, Senja. Se möläkehteli (kehitysvammaisuuteensa kuuluu isoäänisyys), että Hessu oli löydetty kotoaan Keravalta kuolleena sängystään.

Diabetes, viina ja kova hinku syödä hyvää ruokaa veivät sen rakennusmestarin, ystäväni. Olin soittanut hänelle muutamia kertoja ja viimeisimmässä puhelussa hän kertoi avioerostaan, muutosta Keravalle ja äskettäin tapahtuneesta liukastumisesta humalassa; reisiluut molemmista jaloista kahdesta kohtaa poikki ja sairaslomaa määrättömästi toistaiseksi. Hyrskähti vielä: "Saatana kun tämmöinen lihava lasahtaa hauraitten luihesa piälle, niin tietäähän sen. Tiijä häntä, seleviinkö tästä ennee..."

16 kommenttia:

Keiju kirjoitti...

Mielenkiintoisia katkelmia muutamien ihmisten elämästä.

Äitini suvun liepeillä on elänyt eräs Soile, joka on myös polttanut aina tupakkaa. Hänen miehensä oli Pertti, minun enoni, joka kuoli viime kevättalvena. Kevytmielisesti olen käyttänyt enosta nimeä Expertti, nyt kun hän on entinen Pertti (ja nykyinen vainaa).

Valto Ensio kirjoitti...

No niin Keiju.

Olin liki 300 km:n reisussa tän päivää. Satoi jäistä tihkua ja oli hankala ajaa. Mutta ihmiset joiden luona käytiin, ovat aina yhtä mukavia tavata. Tullessa ostettiin Iisalmesta kabulilaislähtöisen kaverini pizeriasta matkaevästä. Nähtiin myös hänen kivaa ystävätärtään ja sen tytärtä jotka ovat Kostamuksesta kotoisin. Siis varsin kansainvälinen reissu kun luetaan savolaiset ja kainuulaiset mukaan.

Tähän juttuuni en paljoa osaa lisää sanoa. Se on tarina erään ajanjakson suomasta ystävyydestä muutaman ihmisen välillä. En antaisi noitakaan kokemusten vuosia pois.

Tahtoo tarinoideni kanssa olla niinkin, että ne kääntyvät pieniksi täydennyksiksi omaelämänkertaan: Kuolemiahan minä vain uhkasin seuraavissa muisteluissani käsitellä (aika monta niitä edellisestä löytyykin).

Tämä Soile-tuttavuus oli kyllä mukava ja hänellä oli erityisen erityinen aksentti puhumisessaan, ja äänenlaatunsa sopi hyvin sairaiden rauhoittamiseen. En ikänään unohda sitä.

Otan osaa ExPertin osalta. Enot voivat olla mukavia. Minulla ei heitä ole ollut yhtään, setiä elossa 2.

Hyvää Uutta Vuotta!

Annikki kirjoitti...

Hyvää uutta vuotta sinullekin!

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos Annikki!

Raili kirjoitti...

Elämänmakuista tarinointia. Itsekin olen jostain syystä muistellut viime aikoina nuoruuden ystäviäni. Kyllä heillä on ollut suuri merkitys ja on edelleenkin vaikka harvakseltaan yhteyttä pidetäänkin. Nyt olisi jo aikaa olla enemmänkin yhteyksissä kun alkavat omat nuoret pikkuhiljaa itsenäistyä eikä koko ajan enää tarvitse olla valmiudessa. Vaan kun on laiska lähtemään niin tässäpä nytkin koiran kanssa odotellaan että pauke loppuisi. Oikein Hyvää Uutta Vuotta Sinulle!

Riku Riemu kirjoitti...

Tällaisia minä tykkään lukea.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili

Kiitoksia toivotuksista.

Eikös ne entiset ja uudet tuttavat fb:sta ja twitteristä nykyisin löydy? Jaksaisi vain sitä... Eikä siellä voi jalalla koreasti panna...

Kuopionkin tanssiravinteleissa on kato käynyt. Rauhanlahti on, sekin tainnut hiljentyä takavuosistaan (keskiv. naistentanssit)?

Entä Iso-Valkeinen, mitenhän siellä nykymeno?

Uudet sukupolvet löytävät omat juttunsa saman ytimen ympärille josta nuoruuden energia on aina kummunnut.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Hyvä että tykkäät.

mikko kirjoitti...

...

Äh, kirjoitin pitkään ja vakavasti. Sitten tajusin että en halua kirjoittaa vakavasti ja deletoin höpinäni. Tarkoitan silti, Valto, että tykkään teksteistäsi. Minua häiritsee niissä eniten vain se että olet niin vakava. Ymärrän, että haluat puhua vakavista asioista; niitä vain ei saa läpi jos niistä puhuu liian vakavasti. Sinulla on tapahtumamateriaalia; mikset käyttäisi sitä semmoisena mitä elämä on, poukkoilevana... Sodastakin aikoinaan merkittävimmät fiktiiviset romaanit kirjoittivat he henkilöt jotka vetivät sen aika läskiksi (Heller, Vonnegut), eivätkä suinkaan he, jotka yrittivät sitä asiallisemmalla lailla kuvata. Steinbeck kirjoitti 'Vihan hedelmät', se on ihana analyysi talouselämästä 1930-luvun Amerikasta. Paasaaminen on tyhjänpäiväistä, no, siitä sinua ei voi syyttää, mutta "väritä, valehtele ja keksi ja liioittele ja vielä kerran - valehtele!"... Niin kirjoittaisit upean kirjan.

Sulla on tuhottomasti käyttämätöntä materiaalia. Ja yhtä paljon huumorintajua. Hitsi, siitä saa leivottua hirveen hyvän letun!

Ps. Valehtimisella en muuten tarkoita sitä että valehtelisi tosiasioita toiseksi. Tietenkään en. Tarkoitan samaa kuin mitä elokuva on: illuusiota. Ja suurin osa ihmisistä haluaa että heidän elämänsä on illuusiota. - Juuri siksi sinun tekstisi ovat tärkeitä, elämä ei ole illuusio.

Mark Twain on tärkeä kirjailija. Toinen tärkeä on Anton Tshevo. (Siinäpä niitä on jo pari-kolme liikaa.)

mikis kirjoitti...

Äh, mikä minä mitään sanomaan. Sun kirjoitukses on sun ja saatana ne on. Minkä vitun takia niitä pitäis alkaa huonontaa? Mä olen kännissä, kyllä minä sen tiedän, en ajattele mitään.

Valto Ensio kirjoitti...

Mikko Mikis

Ee haettoo.

Lasten ja humal... kuulee joskus... vaikkä mitä; molempiin olen tutustunut, molempia itsekin edustanut.

Satuin aukaisemaan telkkarin kun tulin hyyskästä tuossa yhden maissa ja siellä oli 70-luvun alusta leffauusinta "Ikkunanpesijän salaiset tunnustukset". Olipa hauska kuva pitkästä aikaa; sai minunkin vakavuuteni rakoilemaan.

Viimeisemmän kommenttisi kanssa olen samaa mieltä, kuten olen ensimmäisesikin kanssa. Sanon vain, että olen sitä hurlumhei-osaakin (vähemmän vakavaa) elämästä näytellyt niin parempi nyt iltaehtoosta vakavoituakin.

Kuolema sinällänsä on kai aika vakava, ainakin kun se tarttuu ryysyihin kesken matkan. Tai no, mitäpä siitä matkan pituudesta, katkiavat ne ketjut terveenkin polkijan pyörästä toisinaan.

Kurt Vonnegut osasi kyllä hirmuisen huumorin. Sellaiseen kuin "Teurastamo 5" ei moni kykene, en minä ainakaan.

"Hui hai!" eli kippaa vaikka jokunen Jägermeister minunkin jaloilleni; ovat ne jo Uuden Vuoden juhlinnasta selevinneet.

Raili kirjoitti...

Taisi hävitä kommenttini bittiavaruuteen... Höpisin tuossa äsken, että eipä juuri tule Rauhanlahdessa käytyä kuin kerran vuodessa työkavereiden kanssa pikkujoulujen jatkoilla pyörähtelemässä ja suorittamassa "markkina-arvotutkimus"....ja kun vienti vetää niin taas jatkaa tyytyväisenä arkista aherrusta ja arvottaa viikonloppuisin oman sängyn baarien edelle. Vaikka melkein Rauhanlahden naapurissa asustelenkin. Iso-Valkeisella en ole koskaan käynyt. Tykkään kyllä tanssimisesta ja nuorenpana kävin lavoilla, mukavaahan se on. Twitteriin en ole tutustunut lainkaan mutta fb:stä olen kieltämättä löytänyt vanhoja tuttuja ja sen myötä myös tavannut ihan naamakkainkin. Fb:n vaikutusta lienee sekin, että joskus etsin "tykkää"-painiketta kun luen tarinoitasi tai kommentoijien juttuja.

mikko kirjoitti...

(selvinpäin)

Anteeksi, Valto.

Uskon, että osaat suhtautua kommentteihini niin kuin niihin pitää: paskapuhetta.

Olenko katkera jostain? En tiedä. Aina vain ei pysty unohtamaan sitä miten kaltoin elämä on minuakin riepotellut. (Se siitä.)

Valto Ensio kirjoitti...

Seleväpäenen Mikko

Täyspaskapuheet, kun ja jos niitä tänne eksyy, editoin nopsaan pois kun ollaan muutenkin sanoja ja sanomisia tässä maailmassa niin ähkyyn saakka syötetyt, että mitästä sitä tilaa joutaville suomaan. Ovat ne omat saittinsa muutenkin löytäneet "hommilleen".

Voi olla tietysti niinkin, että paskapuheissakin joku hajujuotti kohdalleen asettuu kun malttaa käännellä.

Toisinaan taas paskapuheet ovat tarkoituksella paskapuheiksi tehtyjä, että silloin niillä on oma arvonsa; paska se on joka maan lannoittaa. Keinotyppi lisää vain ilmanmuutoksen lämpenemiseen päin menemistä.

Luin juuri Siperian ikijäätiköiden alla (ja muuallakin ympärivuotisilla jäätiköillä) sijaitsevista klatraateista, "jäämöllyköistä" jotka sisältävät niin valtavat määrät metaania ja kasvihuonekaasuja, että jos kaikki pääsevät kerralla hulahtamaan ilmakehään, tulee kaikelle elolliselle kiire kuoliutua pois. Ja se on todellinen huolenaihe nykyisin kun maapallon lämpeneminen uhkaa sulattaa suojaavat ikijääkerrokset.

Eli paskhaakosh me näistä omista paskapuheistamme?

mikko kirjoitti...

Rakas Valto, kirjoittaisit! (Tai ei ketään tietenkään saa pakottaa. Minunhan tämä pitäisi tietää... Niin tiedänkin! Mutta) ... odotan lukemista. Nimenomaan Sinulta ( eli Tuus).

Valto Ensio kirjoitti...

Elä hättäele Mikko. Kunhan tässä taas...