torstai 27. joulukuuta 2012

Kun poistumme niin poistumme


Kuoleman mietiskely on vapauden mietiskelyä. (Montaigne)

Kuolemaa ei postuumisti kukaan kykene mietiskelemään. (VE)

Isän äkillinen kuolema vaikutti vahvasti ja nyt, kun tuli tämä 30 vuoden merkkipaalu haudassaolostaan hänellä, isä kampesi uniin pitkästä aikaa. Äidinkin kuolema ajoittui joulun seutuun, niin se tekee näistä keskitalven pyhien ajoista toisinaan omanlaisensa.

Eikä kummankaan kuolemaan johtaneet viimeiset ajat olleet tragiikkaa vailla; se tekee muisteluista tuskaisia tällaiselle, joka ei pahoiltakaan muistoilta osaa luukkuja umpeen naulata.

Nykyiset ihmiset tässä ympärilläni eivät tietenkään tiedä, mitä mietiskelen. Turha heille puhuakaan entisestä elämästään mitään. Aikuiset eivät ole kiinnostuneita ja lapsille kerron sitten, kun katsellaan valokuvia ja kun he alkavat kyselemään ukista ja mummosta; elän kahdessa maailmassa ja molemmissa toimivat yhteisöt elävine ja kuolleineen.

Entisestä elämästä tulee muutenkin mieleen enemmän kuolleita kuin eläviä. Tai sitten olen hieman omituinen siinä suhteessa, että mielenkiintoisempaa on pohdiskella kuolleita kuin eläviä.

Voisin kuvitella, että kirjoittaisin kuolleista ihan oman blogisarjansa. Se voi olla lukijamäärällekin kuolemaksi, mutta haittaisiko se?

7 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto

pöydälle kirjojen ja lehtien sekaan on jäänyt tuttavalta saatu ensi vuoden kalenteri, joka on täynnä rehvakkaita liikemiesten viisauksia: "aikaa on riittävästi. kysymys on vain oikeista tehtävistä ja niiden tärkeysjärjestyksestä." "hyvin suunniteltu kvartaali on puoleksi tehty." ynnä muuta samansävyistä.

katin kontit. millä järjestelet, millä tärkeilet aikasi kanssa, jos aika ei ole sinun käsissäsi? tai onhan se, jos siirtyy esi-isien käytäntöön. eletään aikamme, ja jos vaivoja tulee, koetetaan saunaa, viinaa ja tervaa. jos ei pure, kuollaan pois, ja pappi tulee antamaan viimeisen voitelun sikäli kuin kerkiää paikalle.

kirjoita niistä kuolleista. kilin kikkelit niille lukijamäärille. niin kuin sananlasku sanoo, parempi yksi lukija pivossa kuin kymmenen sitemeterissä.

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Kauan päiväkirjoja rustanneena en hirvesäti edes osaa antaa merkityksiä lukijamäärille. Ei niitäkään kuka tahansa ole selaamaan päässyt. Ei niissä mitään ihmeellistä ole ollutkaan. Kuten ei ehkä yhdenkään maapallolla elävän kirjoitustaitoisen kirjoituksissa.

Varsinkaan tänä päivänä, jolloin kukaan ei edes ehdi yhden kirjoituksen kohdalle pysähtyä ajattelemaan kun jo toista silmään tungetaan.

4 miljoonaa sitemeterin pykälää Kemppiselläkin oli tässä taannoin ollut, mutta mihin hän sitä tietoa tarvitsee? Mihin sitä tietoa lukijansa tarvitsevat? Kehujen vaihtamiseen kirjoittamalla.

4 miljoonan raja rikkoontuu reilussa kahdessa vuodessa kun 5 tuhatta kävijää päivittäin klikkaa blogia; moni jopa useasti päivässä.

Ja mitä on 4 miljoonaa suomenkieltä taitavaa 7 miljardin tuhansien eri kielialueiden tietämättömän massan joukossa?

Me olemme lajina merkitykset itse keksineet. Ihan kuin kellolla ja sen kesä- tai talviaikojen siirtelyillä. Aikatauluilla jotka rajoittavat enemmän kuin löysäävät.

Kirjoituskyvyn kehittyminen on edesauttanut sotien syntyäkin enemmän kuin rauhaa; sotiin on lähdetty keisareiden laatimia pergamenttikääröjä heilutellen. Toki rauhansopimuksetkin ovat useimmiten paperille laadittuja; verellä.

On se edesauttanut myös lakipykälien rustaamisessa selityksineen ja jakeineen, ja jotka taas ovat aiheuttaneet hirmuisuuksien syntymisiä, niiden luettelointia ja suuria otsikoita; ihan sama raamattujen laita (kummatko lie olleet ensin, lakikirjat vai raamatut? Taisi olla se eräskin kivinen taulu...)

Valehteluakin kirjoittamisen (lukemisen) kehittyminen on lisännyt. Sitä harrastaa valtava määrä roskajournalismia maailmanympäri ajateltuna; kaatopaikat täyttyvät; suuria alueita on valheellisilla kirjoituksilla asvaltoitu parantamattomaan kuntoon; ensin niitä varten raiskattu luontoa/metsiä niin, ettei sellaiseen tuhoon kirjoittamalla lukemia osaa paperille laittaa.

Kirjoituksilla, kirjoittamisen osaamisella ja niiden vastaanottamisilla (lukeminen) on ollut suoranaisia vaikutuksia terveyteen aina kidutuksiin ja kuolemistapahtumiin saakka.

Ja loppujen lopuksi kirjoituksista tehdään (jos tehdään) vasta sitten merkityksellisiä, kun niitä julkaistaan, jos niitä joku lukee ja jos niissä on jotain merkityksellistä. Muuten kaivetaan kuoppa ja haudataan se ikuisiksi ajoiksi unholaan. Nykyisin ei tarvitse edes kuoppaa kaivaa, klikkaa vain tietojärjestelmänsä nurin ja se siitä.

Mutta kierre jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Riku Riemu kirjoitti...

Sitä täytyy kirjoittaa mitä itse haluaa. Kuolemasta sinä osaat kirjoittaa, minä aihetta tähän kiertelin, mutta kaikki yritykseni kirjoittaa tuntuivat latteuksilta.

Omaisiamme, ystäviämme muistelemme, mutta miespolvet vaipuvat unholaan, tavallinen tallaaja viimeistään seuraavan tai sitä seuraavan polven aikana.

"Jäädä historiaan" tuntuu minusta ankealta. Enemmän tai vähemmän erilaisia tarkoitushakuisuuksia tai teorioita palvelemaan tehtyjä, muokattuja kuvia ihmisistä.

Kirjailija Hasek kehui Svejkiä siitä, että ainakaan hän ei ollut niitä, jotka jäävät historiaan Herostratoksen lailla, joka poltti temppelin vain kunnian ja maineen vuoksi.

Tuntemattomille sotilaille on paljon muistomerkkejä, onko sellaisia "tuntemattomalle ihmiselle"?

Valto Ensio kirjoitti...

Just nuin Riku: "Sitä täytyy kirjoittaa mitä itse haluaa."

En tiedä, osaanko minä kuolemasta(kaan) kirjoittaa, mutta aihe kyllä kiehtoo kun tunnen niin monta kuollutta eivätkä ne ainakaan tule sanomaan, että mitäs heistä saatanan rutjake kirjoittelet.

Edellä oikeastaan kirjoitin kirjoittamisen turhuudesta. Joku voi ottaa siitä nokkiinsa, mutta sitäkinhän kirjoittaminen tuottaa (itekin olen ottanut).

Moni suuri kirjailija on melkein viimeisiksi sanoikseen samaa sanonut: Turhaa, oi niin turhaa.

Jos ihmiskunnalle yhtäkkiä jysähtäisi kollektiivinen amnesia eikä kukaan enää muistaisi, mitä kirjaimet tarkoittavat, niin mitenhän sille kävisi? Kuolisimmeko sukupuuttoon? Osaisimmeko siittää uutta ilman ohjeiden lukemista?

Voisimme jopa kuolla nälkään kun emme reseptinlukua hallitsisi... ainakin ns. sivistysvaltioiden asukkaille niin kävisi.

Hih hih, ajatuskin huvittaa (olen hu-vit-tuun-tu-neel-la päällä).

Tuntemattomalle ihmiselle mustomerkkejä on, mutta niille ei kukaan seppeleitä merkkipäivinä laske. Äitini esimerkiksi ansaitsisi sellaisen. Ja moni äiti ihan vain sen vuoksi, että on äiti.

Siis "Tuntemattoman Äidin patsas", ehdotan sellaisen pystyttämistä siihen Kiasman eteen vastapäätä Mannerheimia. Se voisi olla vaikka lypsyjakkaralle kumartunut, nöyrä huivipäinen hahmo jota lapsi siinä hihasta nykii.

Valto Ensio kirjoitti...

ps. ja tietenkin maatiaisrotuinen lehemä siihen lypsettäväksi

Riku Riemu kirjoitti...

Kirjoittamisen turhana pitäminen lähenee minulle tärkeää Saarnaajaa:
"Turhuuksien turhuus."

Maailmankaikkeuden edessä yksi ihminen on pieni, häntä ei edes ole.

Tuntemattomalle ihmiselle hyviä muistomerkkejä olisivat kirjoitukset heistä. Jokainen ihminen on kirjoituksen arvoinen: "Kuka piirteli pilkkataulun, Kenen pivoss' on pieniä runoja vaan, Kenen kädessä sankarilaulu."

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Saarnaajaa minäkin ajattelin, mutta häntä siteerataan aina ja kaikkialla; kenen siteeraus se sitten alunkaan alkaen on, kukapa tietää.

Ja pikkiriikkisä me ollaan, isommatkin miehet ja naiset. Eihän tarvitse kuin sataan metriin ylös menee, niin kuin kusiaisia me ollaan.

"ihmisiä on kuin muurahaisia
he loputonta polkuansa taivaltaa
on kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia
niin ettei heitä toisistaan voi eroittaa
mut kurkistaa jos saisi sielun syvyyteen
niin kahta samanlaista eipä ois ken katsoo kauneuteen eikä hyvyyteen
häneltä monta ystävyyttä jääkin pois..."