tiistai 18. joulukuuta 2012

Luukuttunut



Pe 14.12

Meinasin kirjoittaa otsikoksi "Liikuttunut".

Samaan aikaan kun Newtownissa, sikäläisessä Uudessakaupungissa plojahtelivat lyijyiset kuulat avuttomien lasten ja heitä suojaavien aikuisten kehoihin, kimpoilin itse kiukkuani omille lapsilleni, sillä lastenhuoneen lattialla piti taas nostella jalkojaan kuin risukossa legojen, pikkuautojen ja muun leluroinan seassa. Ja kun menin ulos lumenluontiin, ättäröin sielläkin koska kaikki talkkarintokhet olivat riminramin pitkin pihamaata, polkupyörärivistö nurinniskoin ja suksisauvat rämällään kuistilla. Muovisella halkolaatikollakin oli laskettu kiviset perkolan raput alas ja säpäleet kasattu seinänvierustalle pulkan alle piiloon. Niin, ja rappuluudasta varsi poikki!

Tulin sisälle. Kuulin uutisista mitä oli isojen vesien takana tapahtunut ja menin sänkyyn seljälleni. Tuijotin kattoon jossa tyynyn kohdalla tikuttaa seinäkello aikaa. Päätäni kääntelin, vilkuilin kirjahyllyyn, tietokonepöytään, sen alle ja yöpöytänä toimivaan koulupulpettiin, selällään oleviin kirjoihin ja nenäkarvatrimmeriin, paristolaturiin ja nettiyhteysboxiin joka vihreillä silmillään vilkutteli, että hereillä ollaan. Paikansin tällä tavalla itseni ja todensin sille, että kyllä se ampumistapahtuma varmaan taas tosi on.

Nousin ja avasin Google Earthin. Liitelin kohta kuvaruudun välityksellä, satelliittien suomin kuvin Newtownin yllä kuin ihmisten mielikuvitusten luomat jumalat ikään. Katselin joskus lehdettömään aikaan otettuja kuvia pienestä kaupungista ja sekin koulu, jossa uusin tragedia tapahtui, löytyi helposti.

Miksi taas?

Jokaisella vastaus on hattunsa alla kunhan vain uskaltaa ajatella.

Tunsin itseni mitättömäksi turilaaksi omassa navassani.

La 15.12

Katselin entisen elämäni valokuvia. Yksi isästä otettu sattui käsiini. Se, kun ollaan hautausmaalla ja viimeisen kerran arkkuun vilkaistaan.

Se oli jouluksi sekin, kun isä 30 vuotta sitten kuoli. 13 vuotta myöhemmin äiti, ja jouluna hänkin.
Alitajuisesti pelkäsin jouluja vuosien ajan.

Mutta jos ihmiskunnalla olisi papereihin nimeämänsä Omatunto, jonka nojaan sanovat lakejakin rustattavan, kunnossa, se panisi kaikkialla tämän joulun kiinni. Tai aina, kun sen jäsenet maailmalla yltyvät riehumaan, se tekisi kollektiivisesti jotain muuta, kuin nyt, että vain rippunen sen jäsenistä rientää pitämään hätäkokouksia YK:n suojiin jossa joku kuitenkin vetää perustelluiltakin päätöksiltä veto-oikeudellaan maton alta koska asevienti muuten tyrehtyisi.

Mutta ei meille sellaista omaatuntoa kehittynyt ole. Me vain hoemme kriisien tullen "elämän on jatkuttava".

Miksi sen on jatkuttava?

Kysykää niiden lasten vanhemmilta, jotka Newtownissakin tällä hetkellä itkevät murhattujen lastensa perään.

Su 16.12

Näin unta asemiehistä, jotka tunkeutuivat kotiimme. Leukaniveleni olivat kohmettuneet ja avunhuuto valui sinisenä kuultavien huulteni raoista kuin sylki tyynylle.

Sunnuntain Hesarissa oli koko sivun juttu Tornion Keroputaan psykiatrisesta sairaalasta jossa on toteutettu erikoista, muualla kokeilematonta avoimen dialogin hoitomallia. Avuntarvitsija voi soittaa mihin aikaan vuorokaudesta hyvänsä ja kertoa ongelmistaan eikä hoitaja kehota odottamaan huomiseen. Olisiko tässä mallissa väkivaltaa suunnittelevien pysäyttämiseksi jotain mahdollisuuksia? Mielennyrjähdyksistähän kouluampumisissakin kyse aina on. Vai onko ihmislajissa samanlainen, alkukantainen geenistö piilossa, joka purkautuu järjettöminä väkivallantekoina joillakin sen jäsenistä? Kuin uroskarhulla, joka vaikka tempoo hengiltä emokarhun pienet pennut päästäkseen parittelemaan?

Olisipa ollut Keroputaan kaltainen auttaja parikymmentä vuotta sitten, kun läpi yön pitelin seinille harhoissaan kiipeilevää pienten lasten äitiä, lapset parkuivat käsittämätöntä hätäänsä eikä omakaan romahtaminen kaukana ollut. Kun soitin terveyskeskuksen päivystykseen, sieltä sanottiin vain, että katellaanhan huomiseen, että mihin se tapaus alkaa kääntymään. No, "tapaus" kääntyi siihen malliin, ettei äidistä koskaan enää tervettä tullut. Ja me, silloisen perheen muut jäsenetkin olemme saaneet nousta sinä yönä eteemme avautuneesta tuskiensuosta ilman ammattilaisen tarjoamaa apua tai terapiaa kuka mitenkin.

Ma 17.12

Luin artikkelin, jossa kerrottiin mm., että Tshernopylin ydinonnettomuus vaikuttaa kansalaisiin metsänantimien välityksellä edelleen. Sienistä on mitattu cesium-137:n jäämiä vielä niin, että sitä olisi jäljellä vuonna 2016, kun onnettomuudesta on kulunut 30 vuotta, vielä puolet silloisesta, eli 500 yksikköä. Ja se ei kuulema vaikuta yhtään mihinkään, enää. Hmh. Kestäähän joidenkin syöpien kehittyminenkin 30 vuotta.

Että ne jaksavatkin valehdella.

Ti 18.12

Nukuin muutamat tunnit kuin en olisi nukkuman alkanutkaan. Heräsin puoli neljältä kirja rinnan päällä ja silmälasit korvalliselle valahtaneena. Hain postilaatikosta lehden ja valutin kupillisen kahvia. Otin hautumassa olleen puuron uunista, ja valmistin sinne päiväruuan (makaronilaatikon) koska lämpöä oli vielä 110 astetta. Vanhin poika on venähtänyt jossakin vaiheessa kerrossängyn ylimmästä (3 krs) tuvan sohvalle ja käärinyt vain kevyen peiton päällensä. Laitan paksumpaa täkkiä ja silitän poskesta. Käyn vilkaisemassa myös muita lapsia ja siellä ne tuhajavat. Keskimmäinen mokoma pieraisi kun vetäisin paljaiden jalkojen päälle peitonsyrjää.

Pakkasta 15 astetta. Lunta ei ole kunnolla kymmentä senttiä vielä.

Sain eilen kirjastosta varaamani uusimman Tarja Halosen elämänkerran ja Eero Paloheimon Tämä on Afrikka. Tilasin Tapio Rautavaaran elämänkerran jolle oli jo jonoa kertynyt vaikka se vasta julkaistiin. Tein sille seutuvarauksen ja ehkä se Puolangalta joutuu jouluksi. Mr G otti myös pari lastenkirjaa kun sillä nyt on oma kirjastokortti ja osaa lainausautomaattia käyttää; se niin mukavasti sirahtaa kun punaiseen juovaan viivakoodin satuttaa.

On se tuo kirjastopalvelu Suomessa hyvin järjestetty, että vähävarainenkin lapsineen saa lukea mitä tarvitsee, ja haluaa. Mielellään juhanat ja muut vartiaiskakkoset senkin edun kansalaisilta, varsinkin kotisohvilla löhöäviltä lasten äideiltä ja isiltä pois ottaisi, viimeisen perään maksuautomaatit kirjastojen oville asentaisivat. Ja tämän vielä sen päälle, että jo verovaroihin budjetoituna kirjastolaitos kustannetaan.

Tänään on G:n kerhon joulujuhla. Kohta lähdetään kävelemään toiselle puolelle kaupunkia. Isommat menivät jo kouluun ja äiti töihinsä.

Pakkohan tätä elämää on vain jatkaa.

2 kommenttia:

meri kirjoitti...

valto

ennen vanhaan rakastettiin omaa lasta, omaa ystävää, omia vanhempia, omaa hevosta, koiraa, lehmää. synnyinmaa ja heimo olivat samanlaisia silmin nähtäviä läheisiä asioita. valtiosta tuli ensimmäinen abstraktio, jota oli pakko rakastaa. ja tämä abstraktio toi onnettomuuden ihmiskunnalle: se muutti rakkauden myötätunnon alistussuhteeksi ja palvonnaksi.

niin se vain tuppaa olemaan, että ennemmin tai myöhemmin elämän kaoottisuus nakertaa opin ontoksi, jolloin myös sen varaan rakennettu valta luhistuu. juuri tällaista ilmiötä saamme parhaillaan maailmassa todistaa.

tunnetussa laulussa sanotaan: "ei oo toista, maata tuntemaani, missä ois niin vapaa ihminen." stalinismin vainot kärsittyään ihminen empiirisesti havaitsi, että laulun sanat sisältävät harhaanjohtavan abstrahoinnin. tuo abstrahointi on sinänsä harmitonta - lauluthan sisältävät kaikenlaista, monet kansallislaulut eritoten -, mutta kun sanojen tukena on kokonainen abstrakteihin oppeihin perustuva yhteiskuntajärjestelmä ja sitä ylläpitävä väkivaltainen valtakoneisto kaikkialle ulottuvine tajunnanmuokkausapparaatteineen, olemmekin jo vakavan asian äärellä.

joku haastattelija kysyi kerran veijo mereltä , mikä on kirjailijan tehtävä yhteiskunnassa? "valheellisten myyttien kaataminen", hän vastasi.

luova taiteilija, kirjailija, tiedemies, hyvä sellainen, on kuin varttuva lapsi, joka jatkuvasti kokeilee sallitun toiminta-alueensa äärirajoja. tilanne on tuttu jokaisessa perheessä. yhteiskunnassa kyseinen porukka rikkoo totuttuja normeja, tabuja, valheellisia dogmeja, harhaan johtavia abstraktioita.

sosialistinen realismi kielsi tämän luonnollisen prosessin. valtakoneiston viralliseksi ideologiaksi korotettuna se samalla loi liturgian, joka operoi ihmisen ja elämän toivotuilla ominaisuuksilla, ei todellisilla.

näin syntyivät käsitteet uusi ihminen , valoisa tulevaisuus , sosialistisen työn sankari ja mitä niitä kaikkia nyt olikaan. aikaa myöten jopa sellaiset ideaaliset käsitteet kuin veljeskansa , kansojen ystävyys ja maailmanrauha , jotka alistettiin valtakoneiston iskulauseiksi muuttuivat harhaan johtaviksi abstraktioiksi.


ja asiasta kolmanteen: "tämäkin vain vahvistaa uskoani siihen, että feisbuuk on aivottomien kansoittama tunkio"

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Ennen vanhaan ehkä rakastettiin luettelemiasi läheisiä, ja/tai eläimiä, mutta rakas-sanaa ei kyllä koskaan kenenkään huulilta lipsahtanut edes vahingossa. En minä ainakaan kuullut ja silloin minulla vielä korvat pelasivat.

Minä kirjoitin aitassa Aku Ankan reunaan Sinikalle "rakas"-viestejä koska en ilennyt sanoa sitä sanaa ja kun S pääsi lukemisessaan ko. sivulle, hän läimäytti minua sillä lehdellä. Kai se oli myöntävä liike sekin koska mentiin kuitenkin etsijöiltä samaan piiloon saniaisten alle.

Henkilökohtainen "ennen vanhani" on vielä nuorta kamaa, mutta uskon, että ennen sitä hellyyden- ja rakkaudenosoitukset olivat vieläkin tiukemmassa. En sitten tiedä, miten lie ollut herraskaisimmissa perheissä ja aatelisten piirissä joista "suuria kertomuksia" luoneet ovat. (Katariina ja Munkkiniemen kreivi...)

Tätä nuorison unelmaa kesti 1960-1975, suurinpiirtein. Ja rakkaudenlopun kerrot sinä kommentissasi.

Vasepuukkiin en minäkään ole tykästynyt ja mietin koko ajan, jos ajaisin tilin alas. Mutta minulla on sen kautta kontakti muutamaan rakkaaseen maahanmuuttajaystävääni, niin en ole vielä lopettanut. Ja sitä paitsi olen vähän voinut 12 v. tytärtäni sieltä "vakoilla" ja komennella...

Sitten: Haluaisn löytää erään laulun joka kertoo vanhasta pariskunnasta jotka asuvat mökkiään toisiaan kovasti rakastaen. Sitten erään kerran vaimo tuupertuu kaivoon ja hukkuu. Mies ei kestä menetystä ja hirttäytyy ja joutuu sen vuoksi haudatuksi muualle, kuin vaimonsa viereen kirkkomaahan. Mutta mikään ei heitä voi erottaa, ei maa, ei kallio ja pian he ovat jälleen yhdessä. Sitten tulee ylösnousemuksen päivä, maa vavahtaa, vuoret sortuvat. Tomu kysyy, noustaanko johon toinen tomu vastaa, maataan vain rakas... tai jotenkin näin.

Muistaakohan kukaan tätä laulua, minkä niminen ja kuka esitti? Se oli jotain 1980-90 pienenä "hittinä" radiossa.