sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Luukusta


7.12. pe aamuyö

Kuukuppi oli nyt alempana. Se nousi kuin kiverä vene utuisien pakkaspilivien seasta jotka kiersivät rantuina ympäri sähköllä saastevalaistun maanpiirin. Jostakin kulmasta saattoi yksinäisen tähden vilkutuksenkin havaita, mutta ei milloinkaan sellaista tähtimerta, kuin Unimäen yön mustuudessa tai Kittilän Hormakummussa kun savusaunapolulla pysähtyi petäjänjuureen kuselle. Sielläkin usein Levin valot ja rinteiden tykkilumetuspilvet häivyttivät jopa revontulien loimotuksetkin.

Kiersin nyt toisensuuntaisesti kuin edellisellä lenkilläni. Sairaalanmäen yhdeksässä kerroksessa paloivat kaikissa ruuduissa valot; potilaiden elämiä sullottuina kipujen sekaiseen maailmaan; hoitajien, lääkärien, huoltomiesten, siivoojien elämiä; omaisten hätä ja huoli harmaina rantuina käytäväkattojen lampuissa. Ja ihan siellä taustalla lääke- ja välinefirmojen armoton rahastus, kyyniset ja kovat liikemiesten pärstät joita silloin tällöin Wall Streetiä koskevissa miljardihuijauksissa mediassa esitellään.

Mieli kääntyy kesken sairaala-ajatusten omaan itseen, siihen ihmiseen, joka ei voi minkään ulkoisen avulla edes luulla olevansa jotain. Ei ole isosti siunautunut aivoihin älyäkään, tuota niin suuresti ihailtua ihmisen ominaisuutta, jonka edessä maallisten taivaiden portit aukeaisivat kun vain sopivan aforismin osaisi lukkoihin survaista. Nerot syntyvät jo neroina. Ne sytkytellään koulujen puimakoneissa erilleen kuin viljasta torajyvät joista LSD:täkin keksivät uuttaa. Tajunnan laajenemisprosessistahan, tai sen puutteesta, ihmisten lajittelussa tuonne tai tänne vain on kyse. Koulut ovat gestabo, joka elämänportilla ihmisenalun kelpoisuuden puntaroi.

Minussa jos neroutta lapsena oli, sen kaiveli elämän kaavinrauta jo alkumetreillä laskisankoon kuin puoskari ei toivotun raskauden. Tästä ajatuksesta olen ollut jo kauan hyvin surullinen. Muistan ihan pienestä asioita, joita ei edes aikuisen päähän aina juolahtanut. Joskus sanoinkin mitä ajattelin ja ihmiset ympärilläni siunasivat tästä pojasta pappia kun muunlaista viisautta ei sillä perällä tunnustettu. Paitsi osinpäin kelvottomien kansankynttilöiden joita pelättiin aikuistenkin joukoissa. Mutta se minun viisauteni, se ei ollut matemaattista tekemisen viisautta. Se oli jotain hämärää, joka koivujen tuulenpesissä soi.

Kävelin Kettukallion kautta Purolaan, vähän kaupunkiin päin ja sitten Kaupunginlammen jäistä kanttia Tihisenniemelle ja ponttoonisiltaa joen ylitse hautausmaalle jonka luutarhassa kynttilät tuikkivat kylmien kivien äärillä ja mahtavat, monisatavuotiset kuuset jymöttivät routaisessa maassa elämänsä kunnossa kuin eivät aikoisi koskaan kuolla. Hautausmaalta oikaisin Linnansillalle ja halkaisin tämän pienen kaupungin Kauppakatua pitkin, jossa Luotikujan kapakoista haparoi kadulle muutama humalainen kuin henkseleistä heitä takaisin olisi vedelty. Yksi paksu nuorukainen istahti kioskin rappukivelle. Sen lihaisa vyötärörengas pulpahti farkkujen päälle kuin naudan satakerta kun teurastaja viiltää nahan ja sisäkalvot etu-ja keskisormiensa välissä taitavasti auki. Näytti nukahtavan siihen, kahdenkymmenen asteen pakkaseen tuo onneton poikanen.

Umpijäätyneen joen yllä liuhusi utua ja valopylväitä nousi joka puolella kauas avaruuteen. Tuli semmoinen tuntu, kuin alkaisi lauhtua ja sataisi huomenna lunta. Prisman tunnelissa paukahti Tertun taksi ohitse, muuta liikennettä ei ollut. Kuollut pulu, joka oli viikon verran ollut nostettuna erään betoniaukon syvennykseen, oli viety pois. Samoin kynttilänjämät, jotka joku oli sen muistoksi viime viikolla sytyttänyt.

Tulin kotiin. Kello näytti puolta kahta. Valutin kupillisen kahvia, laitoin aamupuuron uuniin hautumaan. Luin Ja pesäpuu itki-romaanista sen luvun päätökseen, jossa Ranssi kuolee tuperkkeliin ja Lahja jää Timo pojan kanssa surunauhaksi sukujen väliin. Tuli hyvin, hyvin alakuloinen olo vaikka Pulkkisen kieli on tässä kirjassa kuin lapsuutensa kodin seinähirsiä hyväilisi sitä lukiessaan.

9.12 su ilta

Oli se sään lauhtuminen arvelujeni mukaista. Taivas alkoi ravistella lunta pilvienhihoistaan, ilkikurinen tuuli koetteli kaikkea irtonaista näppeihinsä, sai kolisemaan ja tyytyväisenä pyöräytteli lunta harjanteiksi minne huvitti.

Perjantai-aamun tuiskun mukana kiepahti ovilävestä tauti. Paiskasi pytylle istumaan, hakemaan oksennusastiaa sängynviereen. Rouhi kuume luita myöten, näytti sakeita unia, pani pään nöyrtymään, niskaan sytytti säkenöivät tulet, löi kipumiilulla mielen välinpitämättömäksi; vaikka sänky palaisi, sijaltain en nousisi. Lasten äiti oli lähtenyt aamusta Vaasaan enkä voinut muuta kuin petin pohjalta oksennusten ja ripulien väliin uikuttaa penskoille, että ottakee ite leipää, lämmittäkee mikrossa eilistä lihasoppaa; syökää ja juokaa mitä löyvättä.

Nyt ehkä tästä alan kohta selvitä kun tämänkin pätkän sain kirjoitetuksi yhdeltä istumalta.

2 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Minä olen eri mieltä, tähdet näkyvät kaupungissa, maalla taas ei näy mitään muuta kuin tähdet.

Arto Salminen kiusasi joskus Harri Tapperia, joka puhui sylvi kekkonen symposiumissa, kuinka kaupungissa tähdet eivät näy. Sanoi, ettei hänellä, kenelläkään hänen tuntemallaan tai ylipäätään useimmilla suomalaisilla ole mnkäänlaista luontosuhdetta. Salminen kertoi asuvansa maalla vain, koska asunnossa on kaikki mukavuudet. - Tässä täytyy muistaa, että hänellä oli tarve myös ärsyttää, mutta on siinä vahva todenperä.

Niin se on, yhtään en minäkään kaipaa 70-lukuun, jolloin paskapylväs ulottui talvipakkasella perseeseen asti, vaikka asuin pikkukaupunkimme keskustassa.

Luontosuhde on melkein kaikille pelkkä atlantis-myytti tai sunnuntaikävely metsätiellä, ikinä eivät halua elintasoaan laskea.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Niinsiisnuinkinpäin voi tähtiasiaa ajatella. :) Enpäs oo aatellunna.

Minä kyllä kaipaan 70-lukua, tai oikeastaan vielä siitäkin taapäin, sillä korpimökkimme asuinolojen kehnoudesta huolimatta oli paras koti maailmankaikkeudessa ja kun ei paremmasta tiennyt, niin hyvä olikin. Ankeus tuli muualta pirttiin, ei paskatornit yhtään häirinneet. Isä vain iski silimää ja sanoi, että tornin kuatoon poejaat!

Sitten myöhemmin, useamman paikkakunnan kierrettyäni, jouduin velkojen takia muuttamaan "helpoista oloista" mukavuuksettomaan metsämökkiini pienten lasten kanssa 90-luvun alussa.

Siitähän olen kertonutkin, mutta sitä en, etten minä, eivätkä nämä jo nyt aikuiset tyttäreni kadu vuosia, jotka Unimäen pimeydessä vaelsimme iliman sähköjä, "iliman mittään" (oli vähän aikaa aggergaatti, mutta palaa käprähti sekin).

Ja toisinaan tuntuu, että voisin tästä taas erakoitua sinne jälleen eikä haittaisi yhtään, jos ei olisikaan mitään sähköllä käyvää hurisevaa ympärillä eikä valosaastetta pihamaalla. Helepompi kuollakin sitten vanahuuteensa semmoisissa oloissa.

Mutta uskon sen, että tällaiseen olisi valmiita vain 0,3% nykyisestä länsimaalaisesta, tietyn elintason saavuttaneesta lajikumppanistani: Olet siis oikeassa "atlantis-myytistä". Vähän samaa on toistanut Linkolakin aina.