torstai 6. joulukuuta 2012

Tuskaluukku


Mie kattelin ensin ikkunasta ulos pakkaseen. Mitäpä sitä muutakaan. Siirsin sitten itteni ovesta pakkasen sekkaan ja tein portailla seisoskellen höyryisiä pylyvväitä kiteistä kimaltelevaan ilmaan. Kuun puolikas oli kuin puurokuppi taivaalla kun lampsin narskuvin kengin joenrantaa, ja sillan ylite sen taakse, hotellin ja rakenteilla olevan kylypylän sivuite koko ajan vain kauemmas lähtöpisteestä. Kulin läheltä asuntoaluetta, jossa tiijän yhen mukavan naisen asuvan; siinä tuli irtonainen koira vastaan häntäänsä vispaten. Sillä oli kylymä ja korvat lumpsottivat pään kahtapuolen litteinä. Ajokoiran ja minkälie sekoitus. Ystävällisesti se minua lahkeeseen nuuhkasi ja anto rapsuttaa. Vinkaisi, kun katoin pannasta, onko numeroita tai osoitetta. Ei ollut. Jatkoin narisevaa kävelyäni ja koira seurasi kinttua hipoen. Siinä oli kohta tuoreet jäneksen tai rusakon jälet puhtaassa lumenkohassa tienlaijassa ja sesse siirtyi niitä tutkimaan. Pian se sekarotunen ulahti närreikössä ja ulina jatkui joen rantaan, vitosen alite ja häipyi kuuluvista tie- ja ratapenkereiden taakse. Minä vaen narskuttelin menemään parta kuurassa.

Meinasin oikasta kottiin suorinta reittiä kiviveistämön ja entisen rajavartiolaitoksen pihojen lävite, mutta joku työnsi pyörää kauempana valakosipulitehtaan kohalla. Seurasin sitä. Se oli se yksi vanaha mies jonka aina joskus näjen kaupungilla. Kesällä se istuu monasti harmaapäisenä joenrannan penkillä, tupakehtii eikä kato koskaan kohti. Hyvin mies oli pukeutunut, karvahattu ja isot rukkaset. Kunnon nahkasaappaat ja paksu turkki jonka helemat ylsivät mustien sarkahousujen peittämiin polovitaipeisiin asti. Tarakalla sillä oli lankakorissa melkoinen tavaramytty ja pyöränsarvessa roikkui nahkainen laukku. Se oli minusta surullisen näköistä, olihan kello jo puoliyö, ylitekin, ja kun se kuunkuppi sattui just näkökentässäni laskeutumaan vanhuksen karvahatun päälle. Kuin keltainen muuripata se siinä vähän aikaa keikkui ennen kuin ohitin miehen.

Kun minä sitten tulin kottiin takasin, kinttujen luihin koski ja naama oli ihan jäässä, parta pitkillä jiäpurrailla leuassa. Pakkanen oli laskenu kahteenkaheksaan. Mietin, minne se vanahus tässä kelissä?

Olisi teheny mieli mennä tuonne lastesa äitin viereen, mutta oli taasen riitaa iltasella, niin eipä sitä luonto antanu periksi. Ja mitä se olisi tointanut. Selekäsä se vain usseimmiten minulle kääntää jos yritän. Kai minä sitten sen arvonen olen, vaikka mitä luulen sen etteen tekeväni, että sen helepompi tässä köyhyyvessä kärvistellä olisi. Päivällähin lämmitin takat ja uunit, huolsin penakat ja ruuat tein. Imuroin. Tojotanrottelostakin sulattelin ja rasvasin jumittunneet ovienlukot, että mennevät lukkoon kun se sinne Vaasaan tentteihin taas perjantaina mennee.

Sanoin minä sille kyllä aika pahasti. Koko maailmanmenon kursaisin tähän riitaan mukaan kun niin kyrsi. Minä kun sen taijon ossaan kuin Juice vainaa ikkään. Vittuilua on niin niin monet vuojet tullut harjoteltua kaikissa näissä olemisenkäänteissään, että toiseksi jääpi immeiset, joilla vehnästaikinaa elämä on ollut. Kanssani se ei ole sitä kellään ollut, eikä näköjään tule olemaan. Vaikka yrittäsin.

Varmaan  minä kohta luovutan. Kun vielä tästään väsyn niin murahan immeisille ympärilläni, että tehkee paremmin jos ossaatte, mutta samanlaisilla evväillä mitä minulle näkkyy elämä voitelevan.

Tuli mieleen, että yksi kehitysvammainen veli täyttäsi 22 päevä 60 vuotta. Kaheksas päivä siellä Siilinjärvellä juhlat olis. Mutta milläs menet? Millä rahoilla lahjoja hankit? Sehin on huokunna näen kaavan! Nimesä on Jarmo Allan; hänen nimmeesä ei julukisuuteen muuten tarve ole kellään laittaa jos en minä sitä nyt tämän kerran tie. Se on se veli meistä seihtemästä, joka putosi pienenä Unimäen kaivoon piälleen, mutta isä kerkesi pelastamaan. Sille jäi kuitenkin siitä hukkumisyrityksestä aivovaurio kun ei siihen aikaan sairaalaan korvesta kettään viety. Jarski olisi varmaan ollut sittä terve lapsi jos ei olisi sortunu horimaan vettä keuhkoihisa. Ei ainakaan niissä geenitutkimuksissa sitä x-säröä löytynyt mikä kolomella muulla veljeksellä on. Ja muutenkinhan se on kommein ja pisin veljes meistä, niin kuin isomulukkunen Jörn Donner nuorena, mutta parempi ryhtinen.

Perkele, ettäkö tiällä oman onnesa seppiä oltasiin? Jos minä vielä jonkun kuulen semmosta minule sanovan, vejän liikkuvat taakse.

Olen minä sen verran jo elämee nähäny ja yrittäny ohjastoo omaltahin kohalta mukamas aina parempaan suuntaan. Jo sennii takia, että minulla niin paljon on vastuulleni muitahin siunautunu.

Mutta aina petäjään olen takaraivo eillä nousemani mäen laskenu.

Sielä Linnassahin iltasella sittä juhlitta. Paljokos sitä miljoonia siihen yhen illan ryyhellykseen taas kuluukaan? Jos julukisesti pääsisin sanomaan, että olisitta jakaneet nehin rahat joululahjoina omille köyhillenne tässä maassa, niin minkä vastauksen saisin? Yksinkertaisin (ja jolle majuri Björn Wahlroos ainaskin taputtaisi) olisi varmaan se, että jakamisentielle jos presidentilinnassa, tai missä yhteiskunnan instituutiossa tahansa lähdettäsiin, ei jakamiselle koskaan loppua tulisi. Niin kuin nyt kuulee Kreikan suhteen koko ajan sanottavan.

Mutta.

Entäpä jos tuo edellinen kiännetään piälaelleen? Eli kun ahneuden pohjattomien säkkien rahalla, kullalla, pörssiosakkeilla ja kaikella sillä, jolla ei vatsoja koskaan kylläiseksi saateta, täyttämiseen on kuitenkin jo aikoja sitten lähdetty, niin milloinkas sille sitten loppu tulee? Milloinka tarpeeksi kukkuroillaan ovat kultaholvit ja paratiisisaarien salaiset tilit?

Että pitäkeepä sitten tätä itepäisyyspäevee juhlallisuuksineen kuin parraassa taivaassa kotinne olisi te, joille kaikki hyvä lankijaa kuin manuille illalliset. Ja muistakeehan tuas Rokan Antin kanssa ampua muutama vihulainen sammaan läjjään illalla jos jaksatta, kun sen elokuvallisen ikinautinnon niin myöhäseksi Ylessä lakien mukaisesti siirsivät.

8 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Itsenäisyys on ollut meille tavattoman tärkeää, on se sitä vieläkin.

Itsenäisyyspäivä on juhlista ankein.

Pimeän aika korostaa kaikkinaista synkkyyttä, kun herrat ja rouvat krumeluureissaan suorittavat erilaisia ylpeitä seremonioitaan.

Elämän eriarvoisuus saa linnanjuhlissa huipentumansa, eikä sitä muuksi muuta jokusen tavallisen tallaajan näytiksi mukaan kutsuttu otos. Eriarvoisuutta siellä nimenomaan juhlitaan.

Minulla on tapa junalukemiseksi ostaa iltalehtiä, väsyneenä en jaksa lukea vaativampia tekstejä. Itsenäisyyspäivän jälkeen ainakaan viikkoon en voi; silloin sonta haisee erityisen pahalle.

Raili kirjoitti...

Älä nyt Valto vaivu synkkyyteen, vaikka mikä minä olen sanomaan. Naivisti vaan uskon, että vielä sinun kirjoittajanlahjat huomaa joku kustantajakin...ei kai ne kaikki ihan ääliöitä voi olla. Ja sinä päivänä kun sinun kirjasi julkaistaan, minä nostan maljan korkealle! Tsemppiä!

Valto Ensio kirjoitti...

Riku

Itsenäisyyden tärkeyttä en kiistä, mutta kun sekin on niin herkästi kauppatavaraksi muutettavissa, että sääliksi käy.

Kuitenkin asia on niin, että nämä ihmisten kaikki jutut ovat itse vasta historiansa alussa muotoutumassa, ettei me osata edes kuvitella, millaista on muutaman tuhannen vuoden päästä. Edellytyksellä, että olemme sataakaan enää hillumassa täällä. Pikkuisen kun alettaisiin olla jo jyvällä, mistä olemme tulossa, niin jo nyt alamäkeä hurruutettaan.

Minä harvoin junalla jyskyttelen niin en tarvihe sitä huonosti sulavaa lannoitelehdistöä tukea/lukea ollenkaan; en edes muista, milloin olen ostanut iltapvjulkaisuja. Selannut kurkkua kakoen joskus kahviloissa.

En katsonut tuntematonta enkä tanssiaisia. Menin saunomasta lukemaan kirjaa, nukahin ja kohta tultiin sanomaan, että pesukone tilttasi. Sitä rassaamaan piti herätä! Eikä se kuntoon tullut. Ohjelmointikeskus kai siitä sekosi, pyörii kuin hullunvärkki mielettömän persiissä se nuppi kojetaulussa.

Siinä sen viimesen satasen silittelyt... eikä varmasti riitäkään.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili

Kyllä minä vaivun. Mulle on käynyt näin ennenkin. Aika usein siis. Syyt ovat ulkoiset, sisälläni eivät riehu enää nuorukaisen ymmärtämättömyydet. Eksistentiaaliset ahdistustilatkin alkavat helpottaa sitä mukaa, kun pää lahoaa. Ajattelen aikatavalla järjellä tilanteitani vaikka kuohahtelevalta saattaa teksti näyttää (pahat kuohut kuohuvat pois).

Silti Kiitos sinulle kun huomioit. Kyllä se jossakin aina tuntuu, jakaminen.

Jos minulla ei olisi tätä kirjoittamisen tarvetta, niin eipä näistä ahdistuksista kenellekään kerrotuksi tulisi.

Mikä sitten ilman sitä olisi minunkin kohdallani lopputulos, sitä voi vain arvuutella.

Ehkä en olisi enää olemassakaan, tympäisee tämä välillä niin lujasti.

Niin kuin nyt tuo pesukoneen rikkoontuminenkin josta Rikulle kirjoitin. Sinä lasten kanssa hääränneenä tiedät, kuinka tärkeä kapine se on. Ei meistä ole käsinpyykkääjäksi enää. Tai minä ehkä voisin jonkin aikaa kokeilla. Virittelisin muuripadan tuonne pihanperäölle ja siellä pulikoisin lakanoita...

Serkkupoikani hirtti itsensä kun viimeinen pisara vaikeuksissaan oli keittiön kaapiston 15 sentin mittavirhe. Minä en sellaista tekisi vaikka viisi pesukonetta rikkoontuisi.

Mutta ahdistus on kova tämmöisenkin ongelman edessä kun tietää, että rahallahan siitä selviäisi, mutta kun rahaa ei ole. Siksi ymmärrän niitäkin, joille tämän kaltainen viimeinen pisara kohdalle tipahtaa.

Lähenpä tässä talsimaan taas tuonne pakkaseen kun ei nukuta kun kesken unien heräteltiin.

Ehkä kirjotan yhden tuskaluukun jos jotain ulkona päässä alkaa kiertämään.

Hyvää Joulua Kuopioon. Sydämestä.

Raili kirjoitti...

Voi Valto! Voin kuvitella, että sinä jos kuka osaat sanoa pahasti toiselle jos haluat. Sinä kun hallitset sanan käytön paremmin kuin kuka tahansa tavan pulliainen. Ja naisena sanon, että jos sanalla jotain rikkoo, niin ei siinä tojotanröttelön sulatukset auta. Se on vaan nöyrryttävä ja korjattava sanalla se minkä on sanalla rikkonut. Päästä sinä kaikki ahistukset ja ärräpäät täällä blogissasi, me lukijat kestetään mitä tahansa kun ei olla niin lähellä.

Sydämestäni toivon teille koko perheelle Hyvää Joulua!

Valto Ensio kirjoitti...

Raili

Tästä pian rivienvälejä lukematon ymmärtää, että täällä minä vain vieraille naisille lirkuttelen samalla kun akkaani kovin sanoin kohtelen.

Vaikea väittää vastaankaan. Siltähän se saattaa näyttää.

Olen ennenkin sanonut, että yhtä kova luu riidoissa vastinparinani on vaikka sananvalinnat olisivatkin hieman köykäisempiä.

Nämä ovat niitä asioita, joista ei juuri julkisesti tulisi puhua, ei kirjoittaa.

Mutta vaikeaa minunkaltaiselleni on elää missään kulisseissakaan; Tässä tämä rojuläjä on, potkikee ja kiännelkee niin kuin kirpputoritavaraa.

Mutta kun ei nyt jaksaisi mittään.

Kuumettakin on ja aika paha pää- ja mahatauti, koko pvn kirppuillut näiden kanssa. Penskat taas ovat ajelehtineet miten kuten. Onneksi oli eilistä ruokaa jota lämmitellä. Pysyivät sisällä askartelemassa, ettei tarvinnut hätäillä.

Kiitos toivotuksista.

Raili kirjoitti...

Tuttua on Valto minullekin kulisseissa eläminen, onneksi muutama vuosi takaperin pääsin niistä ulos. Minä en kovinkaan kova luu kai ollut. Kun aikani yritin lasten takia venyä ja vanua niin aloin oireilla fyysisesti, rintakipuja ja jotain stressi-ihottumaa sain. Nyt voi onneksi hengittää vapaasti. Mutta ei sinua Valto kukaan halua potkia tai kiännellä kirpputoritavarana. Kyllä minä ainakin edelleen sinua fanitan. Toivottavasti tauti talttuu pian ja kivut helpottavat.Täältä lähteepi nyt tulemaan virtuaalivoimahali.

Valto Ensio kirjoitti...

Raili

Minä jo yöllä olin hyvilläni, että mahatauti on menossa ohitse, mutta eikun vaan hirveä vääntö jatkuu, oksettikin vielä. Ja kummallista tässä on, että niskaan koskee, myös muihin niveliin ja jäseniin, mutta niihin nyt aina. Lunta yritin kolata pihalla, mutta ei siitä mitään tullut.

Minä pelkään aina, kun "purkaudun" näissä ihmissuhdeasioissani, että se käsitetään ihan äinpäin. Mehän emme kulisseissa silleen elä, että tarvitsis kenellekään näytellä auvoissa perhe-elämää.

Sukuni puolelta ei ole edes paljon ihmisiä (ei ystäviäkään) tässä lähellä, joilta pitäisi jotain salailla. Enkä sikstoisekseen ole koskaan ihmiselämää millään tasolla pitänyt niin merkillisenä, että siinä mitään salailua olisikaan. Mehän on lajina koko salailukulttuuri joskus aloitettu sen vuoksi, koska on täytynyt pysyä hengissä eikä silloin ole soveliasta ollut vierasheimoisille kalapaikkojaan ilmoitella; tämä puoli jatkuu agraarikulttuurissa edelleen.

Mummolaan tietenkin ollaan yhteydessä jo lapsien takia ja ne kyllä tietävät, ettei meillä hunajansyöntiä elämä ole. Mutta minkäs mahtavat, vanhat ihmiset.

Minulta itseltäni puuttuu siis se, mihin olin työelämässä tottunut: telinetoverit. Tuntuu, ettei mulla ole yhtään perheen ulkopuolista ihmistä tässä fyysisesti olemassa. Joku ehkä hetken oleva ja sekin on heti pois...

Te netin kautta olevat ihmiset, vaikka suuresti arvostankin teitä koska olen huomannut sydämellisyytenne, en minä teitä silti tunne, en käy pitkiä keskusteluja kahvilapöydässä teidän kanssanne, enkä missään... missä on se maailmani, jossa ihmisiä parveili ympärilläni? Kännykkäkään ei soi kuin kerran viikossa, jos sitäkään...

..olen nytkin niin herkkä tämän kokoaikaisen säryn ja vittu tuonkin pesukoneen rikkoontumisen takia, että... ja tuossa mulla on seinän takana aikuinen ihminen, jolle en voi mennä itkemään pahaaoloani! Onko se saatana oikein?

(tässä nyt tuli sitä raivoamista)