La 16.11.1991 Siilinjärvi
Minulla on ollut jo pidemmän aikaa työn alla Kuopiossa erään vanhan piirongin putsaus moninkertaisista maaleista ja sitten uusintakäsittelyt. Hommasta oli jäljellä enää kuultomaalin jälkeinen suojapetsaus. Hioin kevyesti ja vetelin sienellä isot pinnat ja pensselillä kolot ja listojen koristeet sekä sen otsassa olevat ornamentit. Ihan kelvollinen siitä kai tuli. 800 mk hommasta sain ja lupasin vielä käydä selkääkin sutimassa harjakaissaunoissa joskus. Sillä on kyllä paitulinsa alla aikamoiset ryntäät, että etupuoltakin mielellään, kiitos.
Nyt ollaan äidin luona Simonsalossa. Äiti oli tehnyt eilisille syntymäpäivilleen täytekakun ja tietenkin oli pöytä notkollaan muutakin sisäänsä lapettavaa.
Lottopallot ryntäilevät lasikuvussa: 10, 17, 18, 28, 34, 35, 38. Lisänrot: 9, 27, 32. Eikä kuponkini kahdessa ruudussa yhtään oikein. Toissapäiväinen devalvaatio heikensi markan arvoa 12,3 prosentilla, että mitästäpä noista voitoista.
Ma 18.11.1991 Unimäki
Tytöt koulutaipaleelle. Itse lähden taas hampilääkäriin Iisalmeen. Jospa se nyt onnistuisi eikä lohkeaisi. Takuuseen se menee, ettei mulle muita kustannuksia tule kuin nämä matkat. Tästä on Iisalmeen matkaa 75 km sivu.
Illalla. Tulin Iisalmesta jo yhden aikoihin päivällä takaisin. Uusi hammas, tai siis se edellinen joka nyt takuuseen korjattiin, maksoi "vain" 168 mk.
Laitoin lihamureketta ja lihapullia sekä muitakin lihoja kypsyttelin uunissa valmiiksi muutaman päivän varalle. Ulkokaapissa ne säilyvät suojattuna kun alkaa olla kylmiä ilmoja.
Ti 19.11.1991 Unimäki
Sitä odottelee kirjeitä saapuvaksi. Mutta eipä niitä hirveästi tule siihen nähden, mitä itse raapustelen elämänhädässäni menemään. Täällä ei ole puhelinta eikä minulla ole niihin kannettaviin ericsoneihin tai nokialaisiin varaa. Kai ne kohta pienenevät kansankäyttöön, mutta saattaa se hinta olla sellainen, etten ensimmäisenä ostajajonossa ole. Olen sulkenut asian mielestäni.
Tekemistä riittää kun vain saa itsensä työn laitaan. Ikkunoita olen vähitellen riivannut ja lyönyt sisälistoja sekä ulkopuolelta puuttuvia myykejä ja pielilautoja. Rossipohjan suojaksi pitäisi laittaa tuulensuojaa. Mineriittilevyjä keräsin purkutyömaalta Iisalmesta ja niitä on melkoinen pino tuolla kentällä. Lämmitystä, vedenkantoa, siivousta, ruuanlaittoa, aikaisin heräämistä...
Iltaiset nukkumaanmenorituaalit lasten kanssa ovat jonkinlainen koettelemus. Pitäisi jokaiselle illalle keksiä tarina jossa on prinsessoja, prinssejä, kuninkaita ja kuningattaria ja jokin pikkuisen jännittävä juoni joka päättyy onnellisesti. Möröistä ja kummituksista ei saa kertoa, eikä muistakaan pelottavista aiheista. Sonja kysyi kerran, että tuleeko äiti enää koskaan takaisin kotiin. Kun sanoin varovaisesti, että luultavasti ei milloinkaan enää, niin siinä olivat sen illan tarinat. Sille murheenpainolle, joka pimeään tupaan sanojeni jälkeen laipiosta karisi ei ole sanoja olemassa. Sitä ei kannata edes yrittää kirjoittaa. Hyräilin päivänsädettä ja menninkäistä sen minkä taisin ja odotin, että molemmissa kainaloissani itkuinen tuhina tasaantui.
Minun pitäisi selittää lapsille, mutta en osaa. Meillä kolmella on jo vähän kokemusta äidittäolosta Oriveden ajalta, mutta ei se nyt tässä auta.
Ke 20.11.1991 Unimäki
Eka laulu tälle aamulle radiosta: "Pienen pieni murheineen on ihminen..."
To 21.11.1991 Unimäki
Pakkasta 6 astetta, täysikuu, pilviharsoa.
La 23.11.1991 Siilinjärvi
Eilen jo päivällä Iisalmeen. Tytöt jäivät Pietron perheeseen yöksi. Ajoin siitä Raaheen. Kasasin Sadun asuntolasta kamppeet kyytiin patjoineen päivineen niin, että takatila oli aivan täysi ja kuskasin Kempeleeseen kolmanteen opiskelija-asuntoon tämän Kelakoulutuksen aikana. Päähänpistosta koukkaisin Limingassa Martinkauppien pihaan. Vaivautunut olo siellä tuli ja lähdettiin kahvit hörpättyämme pian pois. Sen verran siinä lähtiessä viivyttelin, että kiersin autotallin takaosaan katsastamaan Sepon valtavaa asekokoelmaa. Kai se Sadun olomuoto oli sellainen, että entiseen verrattuna saattoi olla heille näin yllätysvierailuna kamala tapaus. Seppo jäi niin mukavana ihmisenä mieleen Kemiran kaivoksen ajoilta työtoverina, että halusin nähdä kun siitä kerran ohitse ajettiin.
Oli helvetinmoinen keli ajella. Satoi tihkua koko reissun ajan, lunta keskikaistalla ja raiteet liukkaat. 700 kilometriä muuttomutkineen ja hämmentävine ihmistapahtumineen melkein samoin silmin takana. Tämä mielentila on kylmä seuralainen matkoilla, jossa rekkoja vastaan pyyhkii.
Eilen tuli Merjalta kirje ja Helinältä kortti.
Nyt lähen kyllä Himalaan kaljoille vaikka kello on kohta puoli yö. Vilkaisin varovasti äidin makuuhuoneeseen. Tytöt nukkuvat mumminsa vieressä. Kohta hiivin hiljaa ulos, otan Kusterin polkupyörän seinän vierustalta ja karkaan yöhön...
4 kommenttia:
Jos joku näitä lukee, niin tiedoksi, että itselleni päiväkirjojen kaivelu tuolta ajalta tuottaa samoja painajaisia kuin aikana, josta ne kertovat.
Viime yönä olin Unimäessä, oli jäätävän kylmää, koiranpentu oli kuollut kainalooni, tytöt makasivat hengetönnä, jäätyneinä lattiaan kiinni (tiesin sen vaikka en pimeässä "nähnyt"). Satu oli hirttäytynyt leipälapion varteen uuninpankolle ja jokin tuntematon olio nojasi raskaasti tyynyn päällä oleviin käsiini niin painavana, etten voinut liikahtaa. Henki salpautui ja ajatus kävi, että nyt sitten lähden minäkin.
Ihmismieli toimii siis näin. Ei toimisi, jos ei tonkisi muistojenreppuaan. Ehkä pahatkin muistot muumioituisivat ja antaisivat rauhan.
Anteeksi aikuiset tyttäreni, jos koette samoja kauheita painajaisia nyt,luettuanne näistä ankeista lapsuutenne ajoista isänne typerän terapiakirjoittelun takia.
Mitä muuten teit niillä mineriiteillä? Niitä näkee vieläkin omakotitalojen seinillä. Paakkilan kama on ongelmajätettä.
Mineriitit, tai oikeastaan Lujalevyt, joita mulla oli, eivät olleet niitä kanttikertaakantti valkeita pieniä rypyläpintoja vaan isoja, sileitä, harmaita, 6mm paksuja ja varikkohallin seinissä olleita. Rakentelin niistä sokkeliverhoukset ja siellä ne yhä ovat.
Ei niistä aspesteja irtoile kun ne paikoillaan olla jämöttävät. Joka tapauksessa juuri tämänlaatuisetkin levyt sisälsivät aikoinaan tuota Puakkilan myrkkyä.
Vasta, jos porailee reikiä tai rälläköi niitä, niin sitten ovat vaarallisia. Olivat valmiiksi kulmistaan reilläkin, etten tuolloinkaan tarvinnut kuin jonkun palan lyhennellä.
Mutta pienin murhe minulla se oli silloin ja kun ajattelen, niin nytkin. Paskat minä silloin sellaisista.., ja kun tarkemmin ajattelen, niin tällä hetkellä sama.
Aspestoosi ei enää kerkeä itselleni kehittyä, mutta kai se pitäisi siinäkin asiassa ajatella tulevia sukupolvia. Mutta katsopa ympärillesi, ajatteleeko oikeasti kukaan?
Kaikkina aikoina ovat poliitikotkin jokaikistä kansalaista tarkoittavaa tulevaisuuden hyvinvointiyhteiskuntaa tehneet ja turvanneet. Viimeksi eilenillalla uutisissa J.Katainen näin mutruili. Ja 1970-luvulta saakka muistan samaa sanoneen vihannesjorolaisesta vennamoihin kaikkien Arkadianmäelle kivunneiden.
Milloinka se tulee niin, että sen pysyvyys on taattu ettei jokaisen neljän vuoden välein tarvitse sitä uudelleen keksiä?
Minä kuuntelin kaksista tai kolmista uutisista Kataisen lausunnon oikein tarkalla korvalla ja se oli juuri sitä josta politiikassa sanotaan, että suu käy vaikka ajatus on kateissa. Mitään konkreettista sisältöä ei Kataisen puheessa ollut, vaikka mikkiä pitelevä toimittajakin oli ymmärtävinään jotain viisasta sanotun. Ei, ei ja kolme pistettä.
Virolainen sentään kylvi kemiransa etupäässä ohrapeltoon, mutta sen muistan, kun hän "vaaranvuosien" (1972-1975) valtiovarainministeriksi tultuaan jämäkästi ilmoitti, että tämä hallitus ei sosialisoi (Sorsan ykkönen). Muistan ikään kuin taivastelleeni asiaa yhdelle Tehtaankadun asiamiehelle.
Lähetä kommentti