perjantai 5. syyskuuta 2014

18. Itikka peseytyy

Edelleen leiri 18

Aamulla kuuden paikkeilla sain viimein rysän pystyyn ja makuupussiin menin kuten lähiunelmani oli.

Klo on 15.  Kuulostelen sateen ääntä joka tuntuu vaimenevan. Pystyin jo vihkon kaivamaan, vaikka teltanlattialla pieni tulva pääpuolen montussa onkin. Tuntuu kyllä märältä kauttaaltaan, että kai se 4000 kastepisteen raja on telttakankaan veden läpäisyrajana saavutettu jossakin vaiheessa.
Olen ollut hereillä parit tunnit, miettinyt näkemääni unta jossa urakoitiin Pekan ja Jounin kanssa isojen rakennuskompleksien betonimuottitöitä kahdessa kohteessa yhtä aikaa: Selän puolen vormauselementtien tönärit oli pultattu Uudenkaupungin sataman asvaltille aseteltuihin betonijärkäleisiin ja merenlahdelta myrskytuuli pieksi sadetta niin, että naulat uiskenetelivat haalarintaskujen lammikoissa kuin neulamuikut Kitkanjärvessä. Samaan aikaan etupuolella laskeutui Havatorarmeijan raanaproppujen varassa kymmeniä metrejä pitkiä vormauselementtejä Levi- ja Pallastuntureiden alle raivattuihin rakennusmonttuihin. Kierteellä pohjoisesta puhaltava kaamoksenkylmä tuuli kiepitti rinnesolien väleistä rakeista lunta työmiesten päälle niin, että telineillä ja montuissa liikuskelevat haalarimiehet olivat omituisen näköisiä kun etupuoli oli jäätyneen lumen vallassa ja selkäpuolta huuhteli meriveden sekainen sula vesi. Unenlopussa katselin Pekan kumikengän varren sisäpuolen suojista, kuinka tunturitiellä Tapio yritti aurata meille mustalla Scanialla tietä metriseen hankeen, mutta ei lähentynyt lainkaan vaikka vauhti oli huima ja punaisesta aurasta lensi lunta korkeille paltteille niin, että vähäinenkin taivaankajastelu peittyi hyiseen lumisuihkuun. Välillä vilkuilin taakse satama-altaaseen jossa Saksaan porscheja hakemaan tullut rahtialus raivasi väylää pystyyn nousevien valtavien jäätelien seassa, mutta senkään matka ei jatkunut senttiäkään. Maailma oli kuin pysähtynyt vaikka liikkeensummakin oli valtaisa.
Tässä on aikaa seurata sitäkin, kuinka kylmästä räntäsateesta sisäpuolelle eksynyt itikka huoltaa ruppiaan telttakankaassa. Se aloitti pitkillä takaraajoillaan kätevännäköisen siipiensä suinnan. Sen jälkeen se sitkutteli rivakasti etujalkojen kärkiä toisiinsa, taittoi ne kätevästi ensimmäisestä nivelestään mutkalle ja pyöräytti "kouriaan" muutaman kerran päätä myötäillen kuin olisi tukkaa sukinut. Järjestyksessä seuraavana tuli varovaiset, aina juuresta kärkeen päin etenevät elämännesteen imuriletkun vetelyt johon kului aikaa useita minuutteja.Viimeisenä hommanaan se työnsi etukoivet tartunta- ja tukitelineinä toimivien keskimmäisten jalkojen välistä takajalkojen puhdistamiseksi joka sekin tapahtui tarkoin määrätyssä järjestyksessä. Kun itikka oli itsensä huoltotyöt saanut päätökseen (keskimmäisille jaloille ei tehty mitään) näytti siltä, että se rupesi nukkumaan. Kuorsausta en kuullut.

Pitää kirjata Pieningän jälkeisen matkan ja Sukkajärvellä käynnin antia muistiin ennen kuin unohdan.

Kun ajelin Sukkajärven kylälle, joka sekin oli päätieltä Pieningän lailla hieman syrjässä, niin kaupan pihassa tapasin ensimmäiseksi maastopukuisen miehen, joka puhui muutaman sanan suomea. "Ka, suomipoikahan se...", olivat kankeat, hakusessa olevat sanat Albertilta, joksi hän esittäytyi. Kysyin kännykän latausmahdollisuutta ja hän viittasi katua eteen päin ja sanoi, "minun  koti, mentä sinne". Käytiin kuitenkin ensin kaupassa josta ostin leipää, voita, maitoa, banaaneja, makkaraa ja jotain muutakin jota en nyt muista. Kassi kuitenkin oli painava jonka sisällön juuri ja juuri sain laukkuihin sullotuksi. Ajoin sitten Albertin valkoisen Lada Nivan takana parinsadan metrin päähän kylän kiertävän päätien varressa olevalle talolle.
Mentiin sisälle. Kättelin emäntä Leanen (tai Lenan, Lienan?) joka touhusi sisätossut jalkaani. Pantiin kännykkä jääkaapin päälle latautumaan ja asetuttiin keittiönpöydän ääreen juttelemaan, kun täysin venäjänkielinen emäntä rupesi kahviveden keittoon ja nostelemaan eineitä eteemme: leipää, voita, makkaraa, juustoa, maitoa ja olikohan siinä tomaatteja ja suolakurkkuakin. Jotain kalalle maistuvaa tahnaa pienessä lasikupissa ainakin.

Albert haeskeli suomenkielen sanoja päästään sitä mukaa kun kerroin jälleen matkani määrät ja ääret ja kyselin Sukkajärven oloista, sen elinkeinoista ja ihmisistä. Kun sitten juotiin suurista kupeista sokeroitua kahvia, kysyin Albertin elämän lähtökohdista, syntymäpaikasta, kansallisuudesta. Kun olimme jonkin aika puhuneet, niin Albertilla ikään kuin olisi jokin suoni vautunut aivoissa ja sieltä alkoi tulla suomenkieltä niin, että itkua silmäkulmaan tirisi. Varsinkin, kun hän muisteli lapsuuttaan Sortavalassa, äitiään, ammuttua isäänsä ja että äidin hauta on Pitkärannassa(?). Parikymppisenä Albert oli määrätty metsätöihin Repolaan (1970?) ja näillä seuduilla se elämä on mennyt. Lapsia on 4, Olga kotona (työpaikka kaupassa), yksi Motkassa, yksi Volomassa ja yksi?
Äidistä puhuminen oli Albertille tunnepitoinen asia. Sen ymmärsin, että hän kuului niihin inkerinsuomalaisiin, jotka Valvontakomission määräyksestä palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Äiti oli asunut Helsingissä josta paluu oli tapahtunut. Isä oli ammuttu Karhumäessä, mutta vuosiluku jäi minulle epäselväksi. Albert on ollut kuitenkin hyvin pieni sen tapahtuessa.
Jututin myös (isän tulkkaamana) Olgaa  joka tuli kotiin. Hän haki pöydänlaidalle läppärin josta katseltiin valokuvia lähellä(?) Sukkajärveä sijaitsevan Vaattovaaran(?) luonnonpuiston maisemista, kallioiden päällä luikertelivista männynjuurakoista ja jääkauden voimien omituisiin asentoihin tyrkkimistä kivienjärkäleistä. Ymmärsin kai oikein, kun minulle kerrotiin, että jokin pietarilainen maastopolkupyörillä ja huoltoautoilla varustettu retkikuntakin siellä oli käynyt ja että se on hyvin suosittu retkikohde venäläisille luonnossaliikkujille.
Kun tein lähtöä, niin Albert ehdotti saunanlämmitystä ja yöksi jäämistä josta kieltäytymistä olen nyt saanut täällä sateenkylmyydessä katua kovasti. Kuinka paljon olisinkaan kuullut kaikenlaista kiinnostavaa kun olisimme saunanlauteilla kunnolla saaneet jutella. Olen minä Pöljä!

Olin juuri lähdössä ovesta ulos, kun emäntä haki vielä kuivakaloja pakastimesta, kääri ne voipaperiin ja muoviin ja pani paketin kainalooni. Niitä yöllä keittelinkin pottujen päällä ja liemi ainakin oli hyvää kun siihen sipersi leipää sekaan. Minä annoin Albertille joutavana matkassa olleen litka-viehepaketin, sillä onkimieheksi hänet päättelin Nivan kattotelineillä olevista kelaongista.
Surullisenkaunis tunne jäi minulle siinä perheessä käynnistä. Hyviä ajatuksia ajatellen toimituttaisin mielelläni heille kukkakimpun Suomeen palattuani jos sellainen lähetysjärjestelmä Sukkajärven kylälle saakka ulottuisi.
Näiden viimeisimpienkin etappien varsilta valokuvasin sekä ikäviä että mukavia näkymiä. Tunteet muutamien näkemiensä holtittomuuksein äärellä ovat edelleen pysähdyttäviä. En minä niihin turru; jos asuisin vaikkapa Brasilian slummien kaatopaikojen liepeillä pitemmän aikaa, niin kai sitä sitten arvelisi, että paskaaks näistä; mitä juutasta ihminen enää itselleen mahtaa.

Yltänevätkö kaikkien ajatukset yhtä ristiriitaisiin näkemänsä käsittelyihin kuin minun aivoni? Välittääkö jokaikinen ihminen siitä, kuinka skitsofreniselta vehreänä kasvava luonto näyttää kun sen keskellä kohoavat jätevuoret? Se tukahduttava tunne.., ei sille ei sanoja ole.

15 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

pari päivää sitten moottoriöljyvana puronvarren mutakossa herätti ajatuksia ihmisen luontosuhteesta. suopolulle ruostunut oluttölkki oli sekin tuttu merkki homo sapiensin typeryydestä. toisessa ääripäässä oli sitten se yksi luontomatkaaja, joka leiriytyi tälle saarelle ja vaati omenankannalleen kompostia.

asiaan: tuosta mies ja karjala -asetelmasta voin päätellä sen, että retken opit ovat yhä niiden ulottuvilla, joilla on rohkeutta kulkea nöyränä. osa meistä vain tuntuu aloittavan elämänsä sitten kun lapset ovat maailmalla, kunhan saadaan se anopin perintö tai kyllä mä sitten eläkkeellä.


meri

Ripsa kirjoitti...

Valto

Noita inkeriläisiä on varmaan siellä täällä pitkin Venäjää, kun Stalin ei aikoinaan halunnut Suomesta palautettuja päästää takaisin omille kotipaikoilleen. Sitten kun presidentti Koivisto päästi heitä Suomeen, moni ei enää osannut kunnolla suomea.

En tiedä missä he tässä maassa nyt ovat, vai lähtivätkö takaisin. Kieli on varmaan ongelma kummassakin päässä, täällä ja siellä.

Anita Konkka on kirjoittanut inkeriläisestä sedästään dokumenttiromaanin, jonka nimi on Musta passi. Semmoinen oli suomalaisten passi leirien aikaan. Siihen kirjaan liittyy paljon historiaa menneistä ajoista, joita se tuo tapaamasi inkeriläinen on kertonut. Inkeriläiset ovat suomalaisia. Suomalaisia asui silläkin alueella jonne Pietari Suuri vuonna 1700 rupesi rakentamaan Pietarin kaupunkia.

Suomalaisilla oli joku oma linnansa paikalla, mutta heidät häädettiin sieltä kiivaasti pois. Siis jo silloin. Silti Pietariin on yleensä aina kelvannut suomalainen polttopuu, suomalainen maito ja voi, niitä tarinoita on varmaan siellä rajan pinnassa paljonkin.

Se taas että Ruotsi kutsui paikkaa nimellä Ingermansland, eli Ei-kenenkään-maa, on varmaan Ruotsin kuningaskunnan käsitys Suomesta ja suomalaisista muutenkin. Muuten kai ei olisi mahdollista että vasta suuriruhtinaskunnan autonomian aikaan Suomi sai kielen, kansakoululain, oman rahan ja senaatin, siis 1810-luvulta lähtien, tsaarista riippuen, vähitellen.

Sitten suomenruotsalaiset fennomaanit päättivät että Suomi itsenäistyy kun Venäjällä tuli vallankumous. Olihan sitä työtä tehty jo ennenkin, Kalevalan runot kerättiin (ja ylikin sen Lönnrotin eepoksen), ruotsinkieliset rupesivat suomentamaan sukunimiään ja suomi oli se tapa millä kansallinen identiteetti sitten luotaisiin.

Meillä on kummallinen historia. Mutta taitaa olla vielä monimutkaisempi semmoisilla mailla kuin Puolalla tai Ukrainalla, Baltia se vasta monimutkainen paikka onkin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, käymättä kovinkaan isoja kaaria maapallolla kuleksimassa, on tietenkin arveluttavaa olla asiasta niinkin varma kuin olen, mutta suurella osaa maapallolla elävistä ihmislajin jäsenistä ei ENÄÄ ole minkäänlaista luontosuhdetta. Ei ainakaan toimivaa.

Toimivalla tarkoitan sitä, ettei jotain luontoon viittaavaa olisi opettamalla opetettu kouluissa tai kuunneltu "luntoon"-radio-ohjelmia tai telkkarin värikylläisistä dokumenteista.

Aitous kautta teutateksen! puuttuu tyystin.

Miten muuten voisi ollakaan?

Väestönsiirrot maalta kaupunkeihin ovat vieneet tuntuman metsään ja se on tottakai ollut tavoitekin.

Nyt siellä mellastavat ne hirviöt, joista en jaksa sanoa nyt mitään, mutta tiedät kyllä mitä tarkoitan.

Kompostista tulee mieleen kaupoista saatavat muoviset ja joiden luvataan muhevoittavan ruuantähteet ympäri vuoden: en jaksa noitua sitäkään valhetta enää. Semmoinen on pihassa ja ei yhtenäkään talvena se ole jaksanut höyrytä pakkasen, tuulen ja tuiskun ajanjaksosta marraskuuta pidempään. Sen sijaan jos saisi kaupungissakin laittaa entivanhaisen tunkion (aidatun kannellisen) niin se toimii vaikkei sille takuuta tartte antaakaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, inkeriläisten historian jotenkin tunnen. Työtoverinakin oli muutama joskus opettelemassa ammattia kun heitä alkoi tulla Suomeen. Ja onhan aiheesta dokumentteja tullut ja kirjoja monetkin luettua.

Surullista yhtäkaikki siirrelläänpä ihmisiä tahtoen tai tahomattaan vieraille maille.

Mikä lie afrikkalaisten (pakolaisten, maumujen yleensä) ikävän tulos ja summa sitten joskus tulevaisuudessa tarkasteltuna? 100 vuotta jos jaksaisi vielä elää, niin ehkä jo jotain dokumenttia olisi tarjolla.

Me itse pyörimme vain näissä pienissä ympyröissämme.

Mutta pienihän olemme kansakin.

Itse en jaksaisi enää tuota tuntematontakaan jonka uusi versio alkoi ratijossa tänään. Kuulosti kovin kököltä, että meneeköhän tarkoitus perille?

Mikä tuon uusille sukupolville suunnatun yritelmän tarkoitus sitten lienee?

Kuuntelin kyllä, kun tekijöitä haastattelivat, mutta ei se tarkoitus takuuvarmasti niistä jutteluista selvinnyt. Tai minä en ymmärtänyt, olen kalkkis jo.

Ripsa kirjoitti...

Valto

Mulla taitaa kyllä jäädä kuuntelematta. Enkä minäkään ymmärtänyt mitä ne tekijät tahtoivat sanoa, en siis yhtään.

Enkä ylipäänsä ymmärrä miksi jokaisella uudella sukupolvella pitäisi olla oma Väinö Linnan Tuntemattomansa, mitäs järkeä siinä on? Kirja elää ajassaan ja on aikansa jälkeenkin - mikäli on hyvää tekstiä - luettavissa ja omaksuttavissa, mutta kirjan aihe pysyy tietenkin ajassaan, eli siis viime sodissa.

Toinen asia josta en ole aivan varma, ovat heimot. Siis en ole varma niiden olemassaolosta. Minulla on itselläni mielestäni selvä pohjalaisidentiteetti, mutta en tiedä tunnunko minä toisista pohjalaisista tähän niin sanottuun heimoon kuuluvalta.

Linnan Tuntemattoman perusajatus on näyttää erilaisia murteita käyttävien suomalaisten yhdessäsotimisen. Sinänsä ajatus on hassu, koska tiedän aivan varmasti että tietyiltä alueilta meni miehiä tiettyihin ryhmiin, eli sodanjohto oli sitä mieltä että samoilta seuduilta olevat tappelevat vihollista vastaan parhaiten yhdessä. Nurmoolaisia, myös sukulaisia, kaatui Äyräpäässä tolkuttomasti.

Inkeriläisistä olen ajatellut, että kun he ottivat ja rupesivat asumaan siinä Suomen lahden pohjukassa, niin varmaan olivat sukujaan jostan Suomi-Suomesta, koska käsittääkseni joku Ruotsin kunkku käski suomalaisten muuttaa sinne Ei-Kenenkään-Maalle. Ruotsin kunkut tahtoivat aina että niiden alue olisi suht. asutettu kummiski.

Pietari Suuri vain sitten vei sen maan ja sillä hyvä. Sen ajan Krimin niemimaa. Ja varmaan on ollut suomalaisia rakentamassa sitä Pietaria, se kaupunkihan on täytynyt paaluttaa niin kuin Venetsia aikanaan.

Karjala on vielä pahemmin rajamaa kuin mitä Suomi on. Miltä sinusta tuntui, säilyykö suomi tai karjala siellä puhuttuna?

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, ei säily. 50 vuotta ja suomenkieli on tyystin kaput.

Venäjän valtion tavoitekin se on, että muiden kielten, kuin venäjän näivettyminen sallitaan, jopa edesautetaan sellaista kehitystä.

Karjala on nyt se "ei kenenkään maa" joka sinun historianhuomiosi mukaan sijoittui ehkä toisin, enämpi koko Suomea koskemaan.

Ja kun se sellaiseksi alusmaaksi on asettunut, niin kukaan ei sitä rakasta, kukaan ei sitä isänmaanaan pidä. Joten kukaan Karjalan tulevaisuudesta, huolenpidosta, puhtaudesta taikka saasteettomuudesta välitä; kaatopaikka se on jo nyt ja tulee pahenemaan vain.

Petsamossa, Murmanskissa: Kuolassa yleensä ydin- ym. saasteet ovat tehneet laajat alueet Siperian lailla toivottomiksi paikoiksi hengittää. Kummallista, miten vähän siitä puhutaan ja kirjoitetaan vaikka tietoa ei ainakaan puutu.

Anonyymi kirjoitti...

valto

metsähulluna minua vähän rassaa tämä niin kutsuttu luonnonsuojelu. joskus nimittäin tuntuu siltä, että näennäisestä vastakkaisuudestaan huolimatta sekä häikäilemättömän hyödyntämisen että sisukkaan suojelun ideat kumpuavat samoista lähteistä. se on sitä läntisen teollisen modernisaation luonnonkuvastoa, joka ympätään meidän omaan luontoomme.

näiden kahden luontokäsityksen hallitsevuus näkyy metsämaisemassa yhä enemmän niin, että on vain intensiivisesti hyödynnettyjä talousmetsiä tai suojelumetsiä. luonnonsuojelijoiden hellimistä myyteistä arveluttavimpia on käsitys erämaista alkuperäisenä luontona: halutaan suojella sellaista mitä ei ole. toisaalta metsäteollisuuden olisi itsekin syytä huomata, että ajatus metsästä pelkkänä raaka-ainevarastona ei riitä nykymaailmassa, jossa jo markkinaimagoonkin kuuluu vihreä huoli.

luontosuhde on muuten mielestäni yksi suomen kielen surullisimpia sanoja, sillä nykyihmisen suhde luontoon on utilistinen, luonto merkitsee meille valtaosin pelkkää hyötymistä. vierastamme luonnon suuruutta ja käsittämättömyyttä ja nimitämme luontosuhteeksi sitä, kun käymme ulkoiluttamassa kameraa kotipihan ulkopuolella.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, Karjalan "ikimetsiä" halkovien väylien mitta oli kuitenkin vain vähän aikaa kestävä illuusio matkanteon hitaudesta johtuen. Mutta kyllä niiden aikana oli olo hetken aikaa epätodellinen, kuin unta josta on ikävä herätä.

Luontosuhdetta ei voi opettaa.

Luontosuhdetta voi kyllä opetella -vaikka kameraa ulkoiluttaen-, mutta sitä peritunnetta, eräänlaista "välinpitämättömyyttä" johon liittyy kykenemättömyys erotella luonnon "kauneus" ja kauneus, "julmuus" ja julmuus, sitä ei luultavasti koskaan myöhemmällä iällä tunteekseen tavoita sellainen, joka ei luontoon (metsään, kuusikkoon, kuten minä) ole syntynyt.

En osaa asiaa selittää, mutta ikinään minä en ole kokenut "ihanaa"! "mahtavaa"! "ainutlaatuista"! huudahtelujen tarvetta vaikkapa tunturinlaelle kiipeillessäni.

"Mahtavat" näkymät vain ovat, rumaa ja kaunista yhtäaikaa kuten ihminen sen osaa sanoillaan sanoa. Tunturihaukka kyllä huutaa kimeästi, mutta sekin vain siksi, että sitä naitattaa (reviiri-ilmoitus). Tai syötättää. Tai viestiksi pesälle, että oottakaahan poijaat, tuon kohta sopulin evääksi.

Olla kuin luonto itse; vitut minä mistään välitä, mutta hengitän ja olen kun kerran tänne olen hetkeksi sattuman oikusta syntynyt; rumana ja kauniina yhtä aikaa. Rakastettavana ja vittumaisena myös.

Sentimentaaliset hetkeni ovat toki minullakin, mutta ne menevät äkkiä ohitse.

Rakastaa toki luontoa voi, mutta sekin on vain ihmisen ilmaisu ja pitäisi tarkoittaa sitä, että ei kaltoin kohtele sitä osaa maailmasta, joka on välttämätön kaikkien täällä olemiselle. Koska on itse sen osanen.

"Metsähulluus", mitä se on? Minä olin jossakin vaiheessa hullu, mielipuoli, psykoosissa, sen takia, että metsät minulta (ja miljoonilta muilta) selluksi keitettiin. Ja varsinkin sitten, kun heräsin skitsofreniseen tunteeseen, että täten itsekin olen niihin perseeni surutta pyyhkinyt.

Kyllä me toivomme saamme luontosuhteemme suhteen unohtaa ja alistua tuhon todellisuuteen.

Jäävät jälkeemme vain biljoonat kameroin taltioidut perhostensiipien kuvat, mutta perkelettäkö niillä tulevaisuuden ilmakuplissa elävät ihmismuumiovaltaojat tekevät? Runkkaavatko he niitä katsellesaan kuten nyt kaikille niin salassa ennen pidettyjen paikkojen kuvien edessä oman lajinsa tungoksessa yksinäisyyttä poteva onneton ihminen?

Anonyymi kirjoitti...

valto

"oman lajinsa tungoksessa yksinäisyyttä poteva onneton ihminen"

taidatkos sen paremmin sanoa. sekö sama yksinäisyyden poteminen ajaa sen ihmisen siellä metsänpeitossakin hapuilemaan wifi-vehjettä yhteyden l. kommenttien toivossa? on paradoksaalista, että ihmiselle liian yksinkertaiset asiat ovat liian vaikeita.

jotenkin tympii tämä ihmisten yleinen uusavuttomuus. sain siitä kokemuksen kesällä, kun kotiini majoittui bostonista kotoisin oleva sohvasurffari. ( sohvasurffaushan on tapa majoittaa tuntemattomia, yösijan tarpeessa olevia ihmisiä omaan kotiin ilmaiseksi )

naisella ei ollut täällä periferiassa mitään tekemistä. liikkuminen oli vaivalloista. maa oli niin epätasaista, että hänen oli vaikea edetä kaatumatta. usein maa oli myös märkää. arvaa vaan, oliko hänestä kiva olla koko päivä märät tossut jalassa.

ja käyttövesi oli joko kylmää tai kuumaa. tämä lämpimään veteen tottunut uusavuton ei pystynyt manuaaliolosuhteissa edes peseytymään. uiminen muualla kuin uima-altaassa oli tappajahain pelottelemalle nirppanokalle täysin mahdoton ajatus.

ainoa asia, josta hän innostui, oli netin käyttö. se oli hänen ainoa yhteytensä oikeaan elämään.

meri

a-kh kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
a-kh kirjoitti...

Poistin edellisen kommentin kirjoitusvirheiden takia.

meri

Olenpa sanonut, ettei ihminen tunne olevansa kunnolla olemassa ilman internetyhteyttä. Metsään mentyään hänen täytyy tuon tuosta istahtaa kivelle tai kannolle tarkistamaan olemassaolonsa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, näitä "sohvasurfareita" voi pian olla joka toinen matkailijaksi heittäytynyt, en ole asiaan yksilötasolla perehtynyt, mutta lukenut ja kuullut aiheesta kyllä.

Ainahan kulkureita ja kauppalopoja on kuitenkin majoitettu pirtteihin jo ennen kuin sohvia on edes ollut olemassa. Tällaiset kulkijat ovat yleensä aamulla ottaneet nyyttinsä ja häipyneet jos eivät rengin paikkaa ole kärkkyneet ja saaneet joksikin aikaa, tai jostain muusta syystä (ilmat) joutuneet jäämään pidemmäksikin aikaa. On kulkenut myös ihmisiä, jotka ovat yösijastaan maksaneetkin.

Minua harmittaa edelleenkin kun en sinne Sukkajärven Albertille itse edes yhdeksi yöksi majoittunut. Olisin aivan hyvin vaikka tuhat ruplaa (21 €) kyennyt maksamaankin; perhanan perhana.

Valto-Ensio kirjoitti...

Älypuhelimiin ja internettiin koukkuunjäämisellä on niin monia huonoja puolia, ettei minua naurata kun seuraan nuorteni kasvua niiden parissa.

Miten esimerkiksi voi olla mahdollista, ettei yläkoululaisia (ja lukio ym) enää velvoiteta koulun puolesta pitämään ehdottomasti välitunteja ulkona ja vaikka pienen liikunnan merkeissä? Heidän sallitaan hyvilläkin ilmoilla jäävän sisälle käytäviin ja tietenkin... pelaamaan ja hiplaamaan älyvehkeitään! Siinä en näe älyä lainkaan.

Anonyymi kirjoitti...

valto

yksi kaveri heitti tässä joku päivä sitten sanomalehden yleisönosastossa ilmaan seuraavan idean: kouluista pitäisi poistaa taide- ja harrastusaineet ja keskittyä oleelliseen: lukuaineisiin. hänen mielestään liikuntaa tulisi harrastaa urheiluseuroissa, ja taiteita erilaisissa taidekouluissa.

hmmm. kuvitellaanpa koulupäivä, joka olisi täynnä teoriatunteja. kouluviikko. kouluvuosi. kymmenen vuotta. ei yhtään laulua. ei käsityötä. ei koulujen välistä urheilukisaa. ei vesivärejä. ei kevätjuhlanäytelmää.

kaveri ei tainnut tajuta, että taide ei ole kouluissa oikeiden aineiden tauko. kuten tiedetään ihmisellä on neljä tapaa kohdata todellisuus: tieteellinen (mikä on totta?), esteettinen (mikä on kaunista?), uskonnollinen/moraalinen (mikä on oikein mikä väärin?) ja pragmaattinen (mikä toimii?).

jokainen näkökulma on yksin vajaa. ihminen, joka kykenee kohtaamaan erilaisia tilanteita ja ihmisiä eri tavoin - eikä vain yhdellä tavalla - on elämässä vahvoilla.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, pitäisi olla aikaa paneutua ajattelemaan kokemuksiaan koulusta, ja itseni tapauksessa monikossa, kouluista.

Tarkoitan omaa kansa-kansalaiskouluaikaani ja sitten eri aikoina syntyneiden lapsieni (nykyisin edelleen sekä omien, että myös lastenlasteni) koulujenkäyntejä eri paikkakunnilla; kuinka hirvittävä muutos 50 vuoden aikana onkaan tapahtunut, eikä joka syklissä parhaaseen suuntaan lukemattomista tarjotuista kokeiluista ja suunnista.

Nyt tuntuma on, että osa opettajista, vanhemmista sekä lapsista on ulalla siitä, missä mennään, kuka käskee ja kuka kuuntelee; kuka on auktoriteetti ja tarvitaanko sellaista. Annetaanko koneiden hoitaa sekin.