Lapset rakkaat 2

(Valokuva Maanmittaushallituksen toimittamasta Suomen kartta-kirjasta vuodelta 1920) 

Lapseni rakkaat, täällä avaran taivaan Torontossa on kesä jo pitkällä, mutta kuinka kaipaankaan pohjattomasti pikku niityillemme ja rantapajukoihin, vastaniitetyn heinän tuoksuun ja latoihin kanssanne telmimään.

Kanadan talvet eivät milloinkaan ole lähellekään niin ankaria kuin joskus siellä Suomessa. Vain yhtenä talvena täällä oloni aikana on lunta tullut muutama kymmenen senttiä ja pakkasta oli pahimmillaankin korkeintaan viisitoista astetta.

Keväisin olen oppinut jo vähän odottamaan tulppaanipuiden kukinnan alkamista. Vanhimmat puut ovat valtavankokoisia ja niiden keltaiset kukinnot ovat huhti-toukokuun vaihteessa täydessä loistossaan. Nyt kukinta on jo ohitse ja niiden hedelmistöt alkavat kehiä vähitellen siemenaiheille. Kevättalvella ne sitten leijailevat puista alas kuin siellä Suomessa oravien irrottelemat männyn käpyjen siemenet.

Tulppaanipuiden siemenet ovat vain paljon suurempisiipisiä, painavampia. Joskus ne ovat  tummanruskeita, joskus mustia kärjeltään. Toisinaan kevätahavan tuivertaessa ne kerääntyvät paksuiksi matoiksi kovahankisen lumen päälle, pyörrältävät rakennusten nurkkiin ja maaston taitteisiin läjiksi. Ensimmäisenä talvena täällä säikähdin kerran ulos lähtiessäni, kun luulin, että valtava parvi sudenkorentojen raatoja on oveni eteen kerääntynyt, ja että miten ne sillä tavalla, keskellä talvea…

Niin, siis silloin viisi vuotta sitten siellä kotona, otin laukkuuni mitä luulin matkalla tarvitsevani ja lähdin. Matkustin junalla Helsinkiin jossa asetuin lähelle rautatieasemaa olevaan matkustajakotiin. Samaan Kaisaniemenkadulla olevaan kivitaloon, jossa oltiin oltu pari kertaa isänne kanssa majoittuneena Helsingin reissuilla. Siellä jo sydänalaani painoi, että niinkö vain oman itseni tulevaisuutta pelkään, että karkuun lähden ja jätän teidät, ainoat joidenka vuoksi muut äidit maailmassa menevät vaikka teloitettavaksi.

Mutta kun en tiennyt, mitä rangaistuksia minulle olisi tulossa. Pelkäsin kuritushuonetuomiota, elinikäistä vankilaa niin kuin veljelle oli tiedossa.  Sittenhän se veli kuolikin sinne selliinsä kun olisi ollut viimeisen istunnon aika käsillä. Pelkäsin sitäkin, että tuomiostani aiheutuu koko perheelle pahaa siellä pienellä paikkakunnalla jossa asuttiin. En tiennyt, enkä tiedä vieläkään tätä kirjoittaessani, nyt, vuonna 1973, että mitä nöyryytyksiä kaikilla olisi ollut edessä.

Me oltiin veljen kanssa aikuisia orpoja. Isä meni ennen sotia munuaistautiin ja äiti kuoli evakkoreissulla verenmyrkytykseen. Veli sentään selvisi sodasta muutamilla raapaisuilla vaikka kaikki pahat paikat kolusikin Lapin sotaa myöten.

Kun sota loppui 1944 syksyllä olin minä juuri täyttänyt 21 vuotta. Juotiin korvikekahvit täysi-ikäisyyteni kunniaksi kun veli tuli käymään Oulaisissa jonne olin yksinäisenä evakkona ajautunut. Päivän se makoili evakkopaikkani savusaunassa ennen kuin lähti ajamaan osastonsa johdossa saksalaisia maasta pois. Valmistauduin siihen, ettei hän nyt enää voi hengissä selvitä kun jo yhden suunnan tappeluissa varjelus mukana kulki. Prenikoitaan se jätti repustaan minulle säilöön, vaikka ei se niistä ylpeä osannut silloin olla, niin kuin ei niistä  kaulustaitteensa miekankuvistakaan. Sanoi, että tappamisenkyvyistään jos ylpeäksi tulee niin silloin on mies mennyttä.

Kun hän sieltä pohjoisen reissultaankin ehjänä palasi, alettiin täytellä papereita ja kaavakkeita asutuslain mukaisen maatilan saamiseksi.

Meille tarjottiin kylmää tilaa Oulaisten kirkonkylän liepeiltä, mutta kun mentiin katsomaan, se oli aivan rämesuota pienen joen rannalla. Veli sanoi, ettei hän sitä hyväksy ja laittoi valituskirjeen viranomaisille.

Ne tarjosivat toista metsätilaa vähän kauempaa kirkonkylästä. Se oli jo aivan toisenlainen, lievässä etelän puolen myötäleessä sijaitseva, kuusikkoinen, parinkymmenen hehtaarin kokoinen maapala, jonka kauimmainen raja päättyi pieneen järveen. Ihastuimme siihen kerralla ja tartuttiin toimeen.

Sitten tapasin isänne. Hän tuli talkooporukan mukana kaatamaan puita kaskeamisemme tieltä ja tutustuttiin niiden monien viikkojen aikana toisiimme.

Sillä kertaa siitä ei sen enempää tullut kun isänne lähti perustamaan omaa tilaa emätilasta lohkomalleen maatilalle, sille, jossa te sitten synnyitte ja elätte nytkin. Mutta kuva jäi, kuten isänne viimeisenä työpäivänään lohkaisi puristaessaan minua vyötäisiltä. Tiesinhän minä sydämessäni jo silloin, ettei se siihen jää, mutta siihen aikaan kaikki työ, mitä tehtiin, tuntui kaikkea muuta tärkeämmältä. Sekä niiden vuosien unohtaminen, jotka sota kaikilta nuorilta tuhosi.

Minä olisin halunnut lähteä jatkamaan koulutustani. Olin kirjoittanut juuri ennen sodan puhkeamista Sortavalasta muuttomme jälkeen ylioppilaaksi Viipurissa ja aikomukseni oli hakeutua siellä opettajaseminaariin, mutta se sota ja pakoon juoksemiset lopettivat sellaisista haaveilut. Puhuin veljellekin opiskeluaikomuksistani, mutta se vain sanoi, että annas pari vuotta olla, kun ovat nämä pellonraivuutkin kesken.

Silloin elettiin siis vuosia 1945-46. Kevään ja kesän mittaan veli alkoi hävitä yöllisille reissuille. Luulin jo, että sillä on joku nainen katsottuna ja että kohta se akottuu ja minä pääsen lähtemään opintielleni, mutta kun utelin, se vain hymähteli ja katseli alta kulmain sanomatta halaistua sanaa menojensa syistä.

Juhannusviikolla oltiin nostelemassa juurakkohakoja kasoihin kun pellonpäähän ilmestyi kaksi sarkapukuista miestä. Ne hoihkaisivat veljelleni ja tämä kiiruhti niiden luokse juoksujalkaa. Hetken neuvoteltuaan, veli huusi minulle, että menisin laittamaan korvikepannun tulelle, tai jos on jäänyt oikeaa kahvia niin keitä sitä.

Menin pieneen pirttiin, joka oli salvottu ensihätään edellistalven kiireissä mäentörmälle ja kun olin saanut kahvit keitetyksi, veli tuli vieraineen tupaan.

Miehet eivät esitelleet itseään vaikka kohteliaasti sanoivatkin hyvät päivänsä. Jotain salaperäisen arvokasta heidän käytöksestään vaistosin vaikka vaatetus olikin aivan tavallisen työmiehen.

Pian veli sanoikin, että Olgamaria, me tarvittaisiin sinunkin apuasi eräässä hommassa joka ei päivänvaloa kestä, alatko?

Sanoin, etten mihinkään rikolliseen kyllä rupea.

Onhan se jossakin sovittujen asioitten vastaista, juu, mutta muuta mahdollisuutta Suomella ei tässä tilanteessa ole.

Suomella?, muistan kysyneeni.

Nii´in, itsenäisellä Suomen valtiolla.

Ne vieraatkin siinä nyökyttelivät totisina veljeni sanoille.

Sitten se ladon oven kokoinen vieras alkoi puhua täsmällisesti kuin eräs maantiedon opettaja Viipurissa jonka me oppilaat tiesimme reservinupseeriksi ja joka sitten kaatuikin heti talvisodan alettua. Kun iso mies lopetti, minulle oli käynyt täysin selväksi, mihin veljeni yölliset, kuukausia kestäneet reissut perustuivat ja mikä niiden yhteiskunnallinen ja sotilaallinen tarkoitus oli. Mutta myös se, kuinka vaarallista toimintaa se osallistujille oli.

Asekätkentä, se se oli niiden asia, ja että tarvitsevat kätevien käsien apua myös sissimuonien pakkaamisessa ja piilottamisessa.

Sitten se sanoi, että mieti huomiseen ja jos suostut, niin tule huomenillalla veljesi mukana, hän tietää paikan minne seuraava lasti saapuu.

Kun vieraat olivat lähteneet huokaisin raskaasti, että veli hyvä, mihin sinä meitä nyt olet viemässä. Että eikö me olla jo tarpeeksi kaikenlaista koettu ja että eivätkö ne sotaleikit nyt jo saisi olla.

Mutta veli vain alkoi tyynesti kerrata samoja asioita kuin se vieras ja vähitellen se sai minutkin vähän innostumaan asiasta. Kävi sekin selväksi, että hän oli eniten vastuussa alueensa asekätkennästä, miehistön värväyksistä, ja jonkinlaista koulutustakin kai ne suunnittelivat mahdollisen sissisodan varalta.

Mutta tätä on niin raskasta kirjoittaa. Koko ajan tuntuu kuolema olevan oveni takana.

Ikävä, sitä vain tämä on. Jo sodan aikaan näin, kun joku kotiseudultaan riistetty riutui ikävässään kuoliaaksi. Väsyttää valtavasti, ei maita ruoka, vettä ja mehuja vain juon, joskus syön jonkun leipäpalasen, kananmunan tai herneitä keitän. Laihtunut olen nyt niin, että painan hädintuskin neljäkymmentäviisi kiloa.

Yritän tässä taas joku päivä jatkaa tätä testamentiksi aikomaani. Ehkä jaksan loppuun sen tehdä, en ole varma. Mutta haluan, lapseni rakkaat, teidän tietävän.

(Jatkuu)

Isän kirje

12.3.2009 Mäkiperä

Poijat ja Emilii, kirjotan tämän nyt, kun käsi vielä toimii vähän, eli pienissä erissä jaksamisen mukaan. Ajatus minula on kirkas vaikka ruumis koloile syöpyny ja tutajaa kaikki paikat. Laitan nämä paperilappuset äitiny kirjeen lommaan ja sieltä löyättä kun pois on mies männy ja peruja kirjotatta.

Huono olen ollu aina kirjottammaan. En millonkaan mittään henkilökohtasta ole paperile laittanu, en ees sovasta pannu kottiin mittään tulemaan, siksi niin hankaletta minule. Kaikki viralliset paperit elämässä täytin, mutta omat asiat jäivät viimetiristykseksi. Anteeksi pyyvän sitä.

Minä olen yrittäny olla kova mies täältä sisältä. Isän kuolema ja sota siinä auttovat ja sitten vielä äitiny lähtö. 

Silleen se velipoikahi selevis oman sotasa arvista kun kovetti ihtesä. Lääkihti vain viinala liikaa, van kessyynty lopulta siihenkin ja vasta toissa vuonna kuoli. Eli yli yheksänkymmenen niin kun näyttää minulekin käyvän vaikka jo haluisin huokumisen lopettaakin. Meilon äitin suvusta pitkäikäsyys tarttunu. Äitihän eli pikkusta vajjaaksi sata. Isä kuoli jo nuorena, mutta siihen oli syynä se, kun suistu tantereeseen päälensä pärekatolta. Minula oli isänikävä lapsena ja teilä äitin. Elämä puisteloo, sen muistan isän sanomaksi.

Samoja painajaisiako lie näyttänyt velipojalehi viimeseen asti niin ku minulehin? 

Se oli se viimenen tinka Kannaksella jonka viliminpätkiä vielä kahtelen sakenemaan päin sitä mukkaa kun elämisen loppu lähennee. Se oli hirveetä miten niitä pääle tulevia viholisia riittikään. Oltiin montussa pirstaksi ammutussa kuusikossa kun ruskeeta lihhaa vyöry meitä päin niin että kaksinkäsin kaajettiin sitä vuotamaan kuiviin sinne murrokkoon. Alako se monttuhin, missä oltiin, täyttyä ommiin ja vieraehin verellä ja lihaluumurskalla. Siitä montusta yritän usiampi yö nousta kuin suonsilimäkkeestä. Ajattelin monesti elämänpuisteluksissa, että olisi tullu se kranu siihen meijän pesäkkeeseen,  joka viereisen poteron kolome ukkova tuusaksi pammautti. Van ei, ei isompaa haavaa kumpikaan saatu vaikka rautaa oli ilimassa enämpi kun tarpeeksi. Mikä se sitten toisia täälä varjeleekaan, niin tiijä en kun jumaliinkaan sen reissun jäläkeen en ennää uskonu ole.

Työ lapset oletta ollu minule se pehmein paikka elämässä ja siksi niin yritin kaikkeni. En tiijä, onnistuinko, van hyvin oletta maalimassa pärjänny. Ne kaikki teijän lapsetkii niin tomeria, että minä ihan itkuun joskus liikuttusin jos ossaisin kun muistan miten ne polovelle pieninä istahtivat. Nythän ne nehin ovat jo maalimalla ja niilähi on sitten pieniä jo monta. Kun tulisivat kaikki juhliin kun täytän kesällä sen viimesen pyöreen vuoteni. Sata vuotiaaksi en aio, enkä jaksa.

Niin, sitä kait piti yrittää äitistäny jottain sannoo...

Se on vaikeeta. On se...

Ei tule mittään, panen kynän pois ja yritän aamula uuestaan.

13.3.2009

No niin, nyt on parempi. Nukuinnii hyvin viime yönä. Ei näyttäny sovasta painajaista vaan äitistäny nättiä unta. Se oli siinä unessa niinku sillon kesälä neljäseihtemän kun kihlat käytiin Oulusta ostamassa. Sinä samana kesänä kun Olgamarian veli hiippasi sinne Kanataan.

Äitiny sano unessa, että elä Alpo-oskari lähe maalimasta iliman että kerrot jottain meijän lapsille. Sitten se otti minun kasvot kässiisä välliin, suuteli ja puristeli ja halasi niin, että itkuun heräsin. Enkä ole itkenyt sitten lapsena olon ja isänikävän ja nyt on mieli niin pehmyt, että ihan pelottaa. Ikäloppua miestä.

Mutta lapset. Onneksi alotin tämän kirjeen kirjottamisen öylön, jospa se viime hetken kevennyksestä kävisi ja mieli saisi rauhan ennen kun arkunkannet kiinni ruuvataan. 

Äitiny oli siis pakko lähtee, mutta ei sen olisi tarvinnut ihan niin pahaksi tilannetta kuvitella, että jäikin sinne. Tai oikeestaan äitiny ei tienny, tai ymmärtäny kaikkee kun kerkesi kuolla sillon seitenviis syksyllä. 

Äitiny kuoli ikävään. Yksinkertasesti itki ihtesä kuiviin.

Tämän minä ymmärrän tuosta äitiny kirjeestä ja kun kävin siellä Torontossa seitenkuus. Emilliihän olit jo muuttanu Helsinkiin opiskelemmaan ja täytit sillon kakskymmentä, mutta en sinulekaan tullu kertomaan Kanatan matkastani kun en tienny, miten asiat ovat. Ja sitten jäläkeen päin asia vain mielessä vaikeutu, ja oli niin kippiä paikka, etten voinut, en ykskantaan kyennyt sanomaan mittään vaikka utelittahin.

Läksin sille reissule vaivihkaa kun olin tienny jo sillon talvella välikäsien kautta äitiny kohtalosta. Pojat varmaan muistatta siitä, että olin sen ainuvan kerran poissa kun se oli se Kettusen likka kotinhoitajana ja mummovanahuskin vielä vellejä kykeni keittelemään?

Minut vietiin siellä Kanatassa paikalliseen suomalaisyhistykseen jossa selevittivät minule tilanteen. Äitiny ruumista ei voinu ylös kaivaa eikä Suomeen tuua, kun se oli väärin henkilötotistuksin sielä. Jostain suurlähetystöstä kävivät ne suomiyhistyksen henkilöt kauttarantain sitä selevittämässä, minä kun en kieliäkään osannu enkä muutakaan asiankäytäntöö. 

Ei minule siellä kaikki selevinny. Enkä jaksa kaikkea selittääkään ennää, mutta monimutkasta mulukkausta se olis ollu se äitiny Suomeen tuonti, ja kallista. Elävänä olis se kuitenkin saanu jo seuraavana vuonna tulla eikä sitä olis ennää kukkaan hättyytelly. Jonkun sakon olis saanu väärien asiakirjojen käytöstä, mutta olisi se ollu pieni hinta siitä, että äitiny olis kotiin saatu. Ei se mihinkään semmoseen ollut ite syylistyny josta ikäsä karussa olis pitänyt olla. Sen veli kyllä, mutta se seleviää tuosta äitiny kirjeestä vaikka keskenhän sen selevitys näkkyy jääneen kun se on sairastunut. Mutta tepä oletta nokkelia lapsia niin ajatteletta asialle semmosen lopun kun sielujanne miellyttää. Niin minähin tein.

Sielä se äitiny leppää vinoristin alla Toronton suomalaisten hautausmaala. Tai en tiijä hautapaikan säilyttämisestä sielä. Sovittiin kyllä sillosten ihmisten kansa, että koettavat pittää sen kunnosa, mutta asiat ovat voineet muuttua. Voisitta yrittää tutkia ja laittaa siihen haualle oikeat henkilötiejot ja semmoset. Teillehän kaikille on maalima avoin ja ossaatte kieliä ja asioita hoiella missä tahasa. Nuista papereista, joita äitiny kirjeen vieressä piirongissa on, löytyy tarkat paikat ja sen pienen kylän, tai kaupunkinosako se oli, nimi siinä Toronton laialla, josta hauta löytyy. Ne on osin enlanninkielelä, mutta sitähän te kaikki ossaatte.

Ja kun minähin maalimaa olen seurannu, niin ovathan nuo luita kotimaan multiin tuoneet kaukaakin, vanahojakin. Tuolta ovat kaivelleet tuntolevyjä Kannaksen kaonneistakin. Muutamat tunsinkin jotka Lappeenrantaan tässä hautasivat uuestaan. Taisivat olla siihen viereiseen poteroon jauhautuneet sotatoveritkin jossakin välissä siunattavana. 

Mutta ei se äitiny muisto minule ennää mittään ehi merkitä, itellenne vain. Nyt tämä viimesin uni puhisti mielen ja minun on nyt ihan hyvä olla. Elikä olen nyt muistelut muistellu ja nyt tiiättä etes vähän, että miten paljo oletta äitilleny merkinny. Ja minulehin tänne loppuun asti. Pitäkee omistanuhin huolta. Ja tästä pikkutilasta, talosta ja nuista ulukorakennuksista niin saatte maalimanpuisteluksista tulla tänne välilä huokasemmaan.

Isäny

Lapset rakkaat

Toronto, Kanada, sunnuntaina 1.4.1973

Olet jo kolmentoista, Roopekalervo! Kirjoitan tätä syntymäpäivänäsi sydän surusta lohduttomasti itkien. Miten hyvillä mielin olisinkaan siellä kotona laittamassa nisupullaa uuniin ja laulamassa onnittelulaulua muiden mukana. Ajattelen alati, miten kaikki nämä syntymäpäivät ja muut jaksan yksinäni.., ehkä en enää hyvin kauan jaksakaan...

Ja Matiastaneli! Sinäkin täytät ihan pian kymmenen vuotta. Äitisi kyyneleet vierivät täällä kaukana honkaiselle pöydälle jolla kirjoitan, itken ja kirjoitan. Ehkä joskus saatte tämän lukea. Sitten, kun minua eikä isäänne enää ole. Sitten, kun ehkä ymmärrätte vaikka anteeksi ette voikaan antaa.

Emilia-lilja, rakas rakas rakas lapseni! Seitsemäntoistavuotias tyttäreni! Voi hyvä Jumala mitä olen tehnyt, että sinut menetin, ja sinä minut, äitisi!

Haluaisin sanoa, lohduttaa, ajatuksella, että me ihmiset olemme vain pieniä lastuja historian laineilla, mutta ei edes itseäni tämä ajatus lohduta, auta.

Yksi pahojen sattumien tyrsky sotien jälkeen muutti yhden aalloilla keikkuvan lastusen, veljeni, elämän täysin. Sen päivän varjoilla oli vaikutuksensa myös minun elämääni ja on syy siihen, että olen nyt täällä, Toronton laitamilla, pienen talon pienessä huoneessa Kanadassa enkä Suomessa perheeni parissa. Olen pakolainen ilman mitään statusta, väärin nimin, väärennetyin passein, ja aivan yksin.

Veljeni pakeni jo 1947 tänne, mutta jäi kiinni yritettyään palata salaa kotimaahan ja tappoi suojelupoliisin kuulustelusellissä itsensä. Hän oli minua kahdeksan vuotta vanhempi, sodat kokenut, selän ja jalan arpia kantava sotaveteraani.
Veljeni pidätyksestä alkoi uusi painajainen josta luulin päässeeni irti.
Ne alkoivat hätyyttää ensin epävirallisilla kutsukirjeillä kuultavaksi. Yhdessä oli valokuva veljestäni Katajanokan sellissä ja hänen pitkähkö kirjeensä ja pyyntönsä, että tulisin käymään. Mutta tunsin veljeni. Ei hän suotta olisi pukinsorkkia lauseiden väliin sijoittanut niin, että tulkitsin ne viestiksi siitä, etten missään nimessä saa tulla katsomaan enkä vastata kuulustelupyyntöihin, enkä lähteä mukaan edes haettaessa. ”Pakene mieluummin muuten ne ottavat hengen sinultakin konstilla millä hyvänsä”, tulkitsemani lauseet tuntuivat huutavan.

Ymmärsin, että veljeni oli jo siinä vaiheessa murtumispisteessä, että hän tappaa itsensä jos häntä ei sitä ennen tapeta. Enkä varmuutta kuolemansa syystä tiedä tänäkään päivänä. Ehkä hänet murhattiin sittenkin ja tapaus naamioitiin itsemurhaksi.

Sitten alkoivat niiden vierailut.
Se oli niin tutun pilvinen syyspäivä kun ne tulivat ensimmäisen kerran. Kärrytiellä lammikoiden riite vain ritisi saappaiden alla kun ne marssivat pihaan. Kuulin sen navetan taakse jossa olin tunkiota talikoimassa luukun edestä matalammaksi.

Ne puhuttivat käskevällä äänellä isää joka valjasti Rutasta lastukon tuomien alla kärryjen eteen. Isä oli lähdössä jyvien vientireissulle myllyyn ja aikoi samalla käydä myös kirkolla mutkan. Meille oli myönnetty valtion asutuslainaan maksuaikaa lisää ja siitä isä aikoi pankinjohtajan kanssa käydä puhelemassa.

Isä sanoi yhtä lujalla äänellä kuin kyselijätkin, että vaimo ei ole nyt kotona, se meni Lepolan Siljamaijaa synnytyksessä avustamaan.
Siljamaijan mies oli käynyt edellispäivänä varoittamassa, että lähipäivinä saatettaisiin heillä kätilön apua tarvita, että jos minä sitten tulisin koska olen ennenkin muutamia vauvoja maailmaan avittanut. Kaksitoista siihen mennessä, muistan sen sillä lapsia syntyi siihen aikaan joka puolella kuin sieniä sateella. Siljamaijalle se olisi kolmas kerta.
Kylmä miehen ääni kysyi, missä Siljamaija asuu?

Tuolla Harjusten takana, vastasi isä ja varmaankin viittasi rukkaskädellään kaivon takaa aukeavalle polunsuulle päin.

Paljonko sinne on matkaa?
Viitisen kilometriä.
Sanotte sitten vaimollenne, että on kotona viidestoista marraskuuta kun tulemme seuraavan kerran.
Sitten kärrytieltä kuuluivat jälleen poistuvien askelten ritisevät äänet ja isä tuli varovasti navetannurkalle mukamas vettä heittämään.

Ne kävivät, sanoi isä kun kaiveli sepalustaan.

Minä lyyhistyin lantakasan viereen kuuraiselle nurmelle oksentamaan.

Kun ne olivat häipyneet kärrytien suoran päästä kääntyvän mutkan taa, isä hyppäsi viereeni ja tempaisi minut syliinsä ja tunsin, kuinka hänkin vapisi kauttaaltaan. Tovi siinä meni kun nyyhkytimme sylikkäin mitään sanomatta, aivan kuin tietäen, että tämä oli vasta lopun alkua.
Marraskuun viidestoista tuli, mutta minä olin hankkiutunut jo pari päivää aiemmin isänne äidin luokse jossa piilouduin vinttikomeroon. Mummo toi ruokaa vasta hämärän tultua ja kävi samalla tyhjentämässä potta-astiani pihanperälle. Kuiskaten puhelimme vaikka kilometrien säteellä ei yhtään asutusta ollutkaan.

Ne olivat lupaustensa mukaan käyneet, mutta koska en nytkään ollut tavattavissa, olivat antaneet uuden päivämäärän uhkaillen isääkin seuraamuksilla jos en tammikuun viidestoista ole saapuvilla.

Isä oli sanonut, että turha uhkailla, minun akkani tapaa herrat jos se itse tahtoo. Tällä kertaa isä ei ollut alentunut edes valehtelemaan olinpaikkaani. Oli vain huitaissut epämääräisesti kädellään maailman suuntaan ja sanonut, että vaimolla on vapaus olla missä lystää tälläkin hetkellä, ottakaa itse selville.

Isä oli jo aiemmin pyytänyt veljensä siksi päiväksi kylään, että jos jotain tapahtuu on ainakin yksi todistaja paikalla. Eivätkä ne olleet uskaltaneetkaan sitten muuta, kuin peitellysti uhkailla niillä seuraamuksillaan.
Tammikuun viidestoista niiden vierailu toistui, samoin minun piilotteluni mummolan vinttikomerossa. Siellä oli kylmä, mutta pärjäsin kun mummo oli kantanut pienen tilan täyteen vilttejä ja muuta vaatetta joiden sisään kääriydyin niin, ettei minusta näkynyt kuin vähän nenää.
Sitten ne tekivät kaksi yllätysvierailua.
Ensimmäinen oli eräänä lauantai-iltana saunan jälkeen, mutta niiden saapumisesta ilmoitti hyvissä ajoin Riemu-piskimme joka alkoi räksyttää lastukolla heti kun ne kuutamossa kääntyivät kärrytien suoralle josta pihaan oli jo näköyhteys.

Pelastauduin menemällä niinkin alkeelliseen piiloon kuin kamarin hetekan alle. Tosin Matiastaneli luuli, että äiti alkoi piiloleikin ja meinasi siten paljastaa olinpaikkani, mutta sitten poikaa alkoi kiinnostaa kolmen saapuneen miehen manttelinvöissä riippuvat pistoolit enemmän ja hän unohti minut.

Toisella kertaa olin tuiskusäällä odottamassa Roopekalervon kanssa linja-autoa tienvarressa ja juuri kun nousimme sisälle, ajoi sen perään musta henkilöauto josta nousi samat kolme miestä jotka olivat aiemminkin meillä vierailleet. Hetken neuvoteltuaan ne lähtivät kahlaamaan jo lumeen peittyneitä jälkiämme kotiamme kohti. Katselin heidän hämärään häipyviä, leveitä hartioitaan jäiseen ikkunaan raaputtamistani kynnenjäljistä ja sydäntä kylmäsi, sillä tiesin, että tämän jälkeen minun on häivyttävä tai antauduttava.
Muutaman päivän päästä tuli tuntematon kuriiri hengästyneenä lumessa tarpomisessa tupaamme ja allekirjoituksen vaatien tarjosi ruskean, sinetillä varustetun kirjekuoren isälle, joka lusikoi pöydän ääressä lihakeittoa. Silloinkin olin varalta, Riemun räksytyksen hälyttämänä ja ikkunasta kurkistelun jälkeen, vetäytynyt itse kamarin oven taakse kuuntelemaan.

Kuriirin poistuttua avasin tuon kirjeen, siinä luki suojelupoliisin päällikön allekirjoituksella ja leimalla vahvennuttuna seuraavasti:

Olgamaria Maununeva, os. Happo, on täten edesvastuun uhalla saavuttava suojelupoliisin kuulusteluun maanantaina 1.4.1968 klo 09.00.

Äiti, miksi lähdit?

Tuli puhetta luontotutkija, biologi Roopekalervo Maununevan (51) lapsuudesta.

1

Kun vuonna 1968 täytin kahdeksan vuotta, äiti otti ja häipyi. Ei huolinut edes viisivuotiasta Matiastanelia mukaansa ja 12-vuotiaan Emilia-liljankin se jätti isän hoteisiin. Isälle äiti kai lähtönsä syistä puhui, mutta sitä kertomusta ei meille lapsille välitetty, eikä selitelty muutenkaan.

Eräästä huhtikuun maanantaista lähtien eivät äidin pehmeät askeleet enää koskaan tuvasta kuuluneet. Siinä se.

Isä oli hiljaa viikon, kulki ikkunasta toiseen eikä lähtenyt edes töihinsä. Mutta ryhdistäytyi sitten nopeasti kuin myrskyssä huojahteleva puu tuulen tyynnyttyä. Sanoi, että kun kerran sodasta selvisin niin eiköhän sitä yhden vaimon menetyksestäkin. Sääli tulee vain teitä lapsia, enhän sitä minä ole äidin paikalla muuta kuin vanhasta täkistä leikattu tilke seinän raossa.

Mutta aika näytti, että isästä oli moneksi.

Isä otti syliin, luki iltaisin satukirjaa tai kertoi loppumattomia juttujaan. Peitteli nukkumaan kääräisten jalat viltin mutkaan joka ainut ilta ja pörrötti vuorollaan jokaisen päätä kuiskaten hyvät yöt, kauniit unet. Eikä koskaan hilannut uusia äidinkorvikkeita tarjolle vaikka kai niitä sotaleskiä olisi tyrkylle asti kylillä ollut. Eikä viinantippaa äidin lähdön jälkeen meidän huushollissa kurkkuun kaadettu. Sitä ei sallittu edes isän veljelle joka joskus käväisi yötäkin olemassa ja oli kuulu viinaköörien kortinpelaaja ja kulkuri.

Sodasta isä vain vähän joskus muisteli: Kerran oli vihollisen kranaatti osunut reppuun, mutta onneksi se reppu ei ollut selässä. Oli isä sotareissulla haavoittunutkin. Pitkä arpi kulki jalan pohkeessa ja kantapäässä oli samanlainen monttu kuin naapurin sodan käyneellä Kermannilla leuassa. Sen vuoksi isän askel ontui ja jalkaterä oli kääntynyt hieman sisäänpäin. Mutta siitäkään se ei kertaakaan valituksen sanaa suustaan päästänyt. Joskus ähki yöllä pakotuksiaan ja kaatoi sitten aamukahvin kanssa Hotapulverin suuhunsa.

Isä vaatetti, pyykkäsi, tiskasi ja laittoi ruuat. Isä talikoi navetassa lantakourun tyhjäksi, kumartui istumaan lypsyjakkaralle, separoi maidon ja kirnusi voin. Laittoi keväisin kasvimaan, korjasi syksyisin sadon, hakkasi halot ja kulki talvet hevosen kanssa savotoilla.

Jämäkänvahvan suomenhevosemme isä oli ristinyt Rutaseksi, koska radion uutisissa Pasi Rutanen kertoi harva se päivä Washingtonin kuulumisia.

2

Kun pahin äidin ikävä oli hellittänyt, riitti isän olemassaolo ja huolehtiminen meille lapsille hyvin. Ja sitä paitsi opittiin äkkiä työnlaitaan tarttumaan itsekin. Koulun jälkeen kannettiin kenenkään käskemättä halot uunintakuslaatikkoon. Uuniin ja hellaan Emilia-lilja laittoi isompana tulet, kuten isä oli neuvonut varoitellen, että tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä. Monesti kerittiin ruokkia lehmätkin, joita oli navetassa kaksi, ja mullivasikka tai sika teuraaksi lihotettavana. Kolme neljä kanaakin siellä orrellaan kaakatteli ja niiden munat piti kerätä nurkassa olevasta pesästä ennen kuin mahdollinen, navettakissalta tappamatta jäänyt rotta ne löysi. Siivoamistakin harjoiteltiin pienestä pitäen ja ainakin potut laitettiin tulelle kun tiedettiin, että isä tulee kohta metsästä kotiin tukkireen jalakset pakkaslumessa parkuen.

Pyykkipäivänä oltiin isän mukana saunalla pulikoimassa muuripadassa kiehuvia lakanoita, vääntämässä vaatteista huuhteluvesiä ja ripustamassa pestyt pyykit saunan jälkeen naruille kuivumaan. Pikkuveli Matiastaneli oli pari talvisyöntä mummon hoivissa viikot, mutta kun meni ensimmäiselle luokalle kouluun, sai sekin opetella kotioloihin meidän mukana.
3

Äitienpäivät ovat jääneet muistiin harmaina, pilvisen alakuloisina. Kuin syyspäivä olisi käväissyt keväisen keskellä. Kaikilla muilla pienen kylämme lapsilla oli äiti joille he koulussa tehtailivat kortteja, mutta minä vain pyörittelin värikyniä pahvinpalasten päällä ja olin piirtävinäni kukkia, perhosia ja onnentoivotuksia.

Onneksi sattui pahimmiksi ikävän vuosiksi opettaja, joka tiesi ja ymmärsi lasten sisimpiä asioita eikä pakottanut mitenkään. Sitten joskus, kun muut eivät olleet kuulemassa, hän kertoi salaisuuden: ”Minullakaan ei äitiä ole ollut koskaan. Äiti kuoli sodan aikana pommituksissa kun olin vasta vuoden vanha evakkolapsi. Selvisin kuin ihmeen kaupalla hengissä kumoon rojahtaneen hevoskärryn alla. Sieltä minut oli löydetty itkemästä, mutta äiti oli maannut ruhjoutuneena kärryjen vieressä. Eikä minulla ollut isääkään. Se oli kuollut rintamalla ja on nyt sankarivainajana kirkkomaassa. Mutta selvitty on ja selviät sinäkin kun kovasti vain yrität.”

4

Lapsuuden kesät ovat hyvinä muistoina mielessä.

Meillä oli Kalimojärven rannalla kolme hehtaaria niittyä jossa meni pari kolme viikkoa heinätöissä. Hyvillä ilmoilla ei aina viitsitty muutamaa kilometriä kotiinkaan talsia vaan jäätiin rantaveteen pulikoimaan ja yöksi latoon heinien sekaan nukkumaan.

Päivät haravoitiin Rutasen vetämän niittokoneen jäljiltä heinää luokoihin tai pisteltiin minkä jaksoimme niitä seipäille. Ja kun heinät olivat kuivia, kannettiin lähimpiä seipäällisiä sapilailla latoihin. Kauempana olevat hangottiin Rutasen perään heinähäkkiin ja ajeltiin pitkien niittysarkoja päistä päihin sen keikkuvassa, heinäntuoksuisessa kyydissä.

Joku poutainen kesä meni niinkin, että heinät kuivuivat luokoihin niitylle eikä tarvinnut muuta kuin pari kertaa päivässä pöyhiä niitä haravalla. Heinien latoihin tiukkominen kävi viileimmillä säillä leikistä, mutta helteellä olo oli joskus tuskainen kuuman tuohikaton alla, ja varsinkin siinä vaiheessa, kun isä ravautti väliin suoloja sekaan niin että naarmuisia kinttuja kirvelsi.

Ruuaksi keiteltiin kalakeittoa isossa patakattilassa nuotiokivien päällä tai paistettiin ahvenia tikkuun suolattuina. Juhlavimpina päivinä oli voissa ja vehnäjauhoissa pyöriteltyjä haukifileitä tai siikaa, isän leipomaa ahvenkukkoa ja ruisleipää. Särpimeksi joka päivä piimää ja maitoa tai vettä jota haettiin alumiinipeelarilla Kupuharjun takana olevasta lähteestä.

Kerran rantapajukkoa viitakkeella raivatessaan isä huitaisi sulkasatoiselta sinisorsalta kaulan poikki. Isä sanoi meille, että kesälämmin sorsanliha ei ole mistään kotoisin jos sille ei tee taikoja ennen ruuaksi laittamista. Sitten hän laittoi sorsanlihat kiehahtamaan kuivan heinätukon kanssa ja vasta sen jälkeen paistoi lihat voissa padan pohjalla kypsiksi, teki paistinliemeen kastikkeen ja tämä syötiin sitten ruisleivän ja keitinperunoiden kanssa aina nälkäisiin suihimme.

5

Isä elää vielä. Viime viikolla täytti yhdeksänkymmentä.

Juhlissa se kutsui meidät lapsensa kamariin piirongin eteen ja kaivoi sieltä kellastuneen kirjekuoren esille. Sanoi, että tästä sitten selviää, miksi äitinne lähti, mutta malttakaa vielä muutama aika. Kunhan minusta kokonaan huoku loppuu niin sitten perunkirjoitusten jälkeen saatte tehdä kirjeelle mitä lystäätte. Raskas se on ollut minunkin tämä salaisuus kantaa, mutta luvattu mikä luvattu.
Sitten isä laittoi kirjeen takaisin piirongin ylimpään laatikkoon ja väänsi laatikon lukkoon. Pani avaimen taskuunsa ja kepitteli meidän tukemana takaisin tupaan jossa juhlat jatkuivat.

Panopisto

1

Minä olen Ninni-ilona. Ennen Tauriainen nyt Kauranen. Ikä 36 vuotta, akateemisen koulutuksen saanut ja kohtalaisesti palkatussa toimessa työskentelevä virkanainen. En mikään kuivakankalpea nutturaniska kuitenkaan.

Nuorena Tauriaisena minut raiskattiin, aikuisena Kaurasena olen saanut itse päättää naimiseni.

Lapsuuskoti oli pienessä kylässä jossakin Suomessa, ei kaukanakaan täältä, missä nyt asun reilun, suomalaisen mieheni, Kaurasen Raunoeskon ja kahden alle kouluikäisen lapsemme kanssa.

En kerro asuinpaikkakuntaani tämän tarkemmin ja nimetkin muuttelen toisiksi. Kaipa lapsiani suojellakseni kun jäi ennen heitä tarinani kertomatta.

2

Se oli Setäeemeli joka minua haarukkaan ensimmäisen kerran pisti.

Setäeemeli oli teurastaja ammatiltaan. Kiersi kylillä tappamassa sikoja ja mullikoita, ja vaikka hevosia jos joku pyysi. Sillä oli yksi ainut pistämisen ja panemisen eroon liittyvä Pikkukalle-vitsi aina valmiina jos joku vieras kysyi sen ammattia.

Äitini oli maatalon emäntä ja isäni oli tietenkin maatalon isäntä. Äiti oli aina kotona, tai pikemminkin navetassa tai sen ympärillä pyörivien asioiden äärellä ja isä aina menossa tai tulossa.

Isä Tauriainen oli johtavia kepulaisia kunnassa, vuoroin hallituksen ja valtuuston puheenjohtajana, useissa toimikunnissa, lautakunnissa ja pari kertaa eduskuntavaaleissa puolueensa ehdokkaanakin. Toisella kertaa se pääsi varajäsenenä kahdeksi kuukaudeksi kansanedustajaksi ja oli sen jälkeen erityiskunniaa nauttiva mies paikkakunnalla, ja vähän naapuripitäjissäkin.

Ja juuri niihin kiireisiin sattuivat ne Setäeemelin pistoreissut meille.

Niitä oli neljä.

3

Ensimmäisellä kerralla Setäeemeli tuli lauantai-aamuna kylään äidin ollessa vielä navetalla. Minä satuin heräämään hänen kolisteluunsa keittiössä ja tulin huoneestani rimpsuisessa yömekossani luullen ääniä äidin aiheuttamiksi. Setäeemeli oli kaatamassa juuri kahvia keittimestä kuppiinsa, kun hän huomasi minut huoneeni ovella. Siinä suu auki minua toljottaessaan hän kaatoi kuuman kahvin  kupista ohitse suoraan omalle, villasukan verhoamalle jalalleen. Seisoin kuin naulittuna kynnyksellä Setäeemelin laskiessa keittiön aamuilmanalaan perkeleenvittusaatanoitaan ja repiessä sukkaa pois jalastaan. Sitten hän istahti pöydän ääreen jakkaralle ja käski kastella pyyhkeen kylmään veteen ja asettamaan sen jalkateränsä punoittavan kohdan päälle.

Kun siinä sitten kumarruin laittamaan märkää pyyhettä alas jalalle, niin Setäeemeli otti kiinni vyötäröltä ja työnsi muitta mutkitta toisen kätensä sormen pikkuhousujen saumasta sopottaen, että anna vähän, anna vähän, setä kokeilee ihan pikkuisen, ihan pikkuisen.

Sillä kerralla pelastus tuli pikkuveljeni muodossa kun tämä ränkäisi omassa huoneessaan äitiä. Setäeemeli irroitti salamana kätensä minusta ja kumartui kasvoiltaan tulipunaisena asettelemaan itse kylmää käärettä palovamman ympärille.

4

Toisella kertaa Setäeemeli pääsi jo pitemmällä aikeissaan.

Isä oli viety juuri asemalle junaan ja sitä tietä Helsinkiin kansanedustajaa leikkimään.

Navetassa oli sillä aikaa lehmän takajalka luiskahtanut irti päässeen lietelantakourun ritilän väliin ja painava elikko oli rojahtanut toisen jalkansa päälle joka oli katkennut. Lehmien mölinä joka kuului ulos asti, oli hirveä kun ajettiin isän vientireissulta pihaan. Äiti ryntäsi suoraan navettaan ja sitten takaisin pihan ylitse tupaan soittamaan eläinlääkärille.

Soitti vielä Setäeemelillekin ja käski ottaa pulttipistoolin ja muut teurastajanvälineet mukaansa.

Setäeemeli ja eläinlääkäri saapuivat miltei yhtäaikaa navetan ovelle ja kun lehmän toivoton tila selvisi, määräsi eläinlääkäri sen lopetettavaksi.

Setäeemeli ajoi traktorin navetan eteen ja pitkällä vaijerilla sekä äidin ja eläinlääkärin avustaessa vinssasi surkeasti ääntelevän lehmän ulos jossa tainnutti sen pulttipistoolin laukauksella otsaan ja laski veret maahan.

Kun eläin oli vajan orressa nyljetty ja lihat paloiteltu jäähtymään olikin jo ilta ja kaikki, minäkin, touhuun osallistuneet väsyneitä ja valmiita saunan jälkeen nukkumaan.

Äiti käski minut laittamaan rantasaunan kamariin makuukset valmiiksi Setäeemeliä varten.

Kun olin juuri saanut lakanat ja tyynyliinat paikoilleen, Setäeemeli laskeutui polkua myöten saunalle. Yritin livahtaa nopeasti pois, mutta Setäeemelin iso varsi peitti jo oven enkä sopinut edes kainalon alitse poistumaan.

Elähän piä Ninnityttönen kiirettä. Jäähän sedän kanssa vähän turinoimaan. Minulla on namiakin taskussa, katso. Näitä sinun suosikkikarkkejasi, muistatko kun niitä piti aina minun tuoda kun olit pieni?

Setäeemelin suurissa, karvaselkäisissä käsissä oli monta enkelitoffeeta, mutta kun en halunnut ottaa niitä hän kimmastui temmaten minut aivan kiinni itseensä alkaen huohottaa kuivasti röhisten.

Elähän Ninnuska, elä.., minä taas vain vähän kokkeilen, ihan vähän.., veljentyttöö tekkee mieli halata, näin, näin...

Sitten Setäeemeli repi väkipakolla farkkujeni ratisevan vetoketjun auki survoen kätensä housujeni sisään avaten samalla toisella omaa etumustaan. Kun hän sai kalunsa ulos, alkoi hän vedellä tiukalla sinkuvaa esinahkaa edestakaisin ja vain muutaman kerran vetäistyään laukesi oman paitansa helmaan suutaan ilkeästi maiskutellen.

5

Kolmannella kerralla oltiin hakemassa kalavajan eteisen värjäyspaljussa olevia riimuverkkoja ulos kuivaustelineelle, kun Setäeemeli ahdisti minut nurkassa rojottavaa isän uutta, avaamatonta perämoottorilaatikkoa vasten ja kouri takaapäin hameeni alusia niin, että huusin kivusta. Kun se sitten tyhjeni sen puisen laatikon Ewinrude-kirjaimille, niin minä oksensin pelosta laatikon toisen kyljen päivällisellä jälkiruoaksi olleella marjakiisselillä vaaleanpunaiseksi.

6

Paria viikkoa myöhemmin, lahnankudun sesongin alkaessa, Setäeemeli tuli meille jo aamulla varhain ja pyysi äidiltä, että voisiko Ninni-ilona lähteä soutumieheksi länsirannan puolelle kun tuulee niin sopivasti sinne, että lahna varmasti nousee ja käy pyydykseen. Äiti lupasi vaikka sanoin, etten halua, on muuta tekemistä. Mutta ei minua kuunneltu silloinkaan. Käskettiin vain.

Kun verkot oli laskettu, Setäeemeli sanoi kuin namia imeskellen, että soudetaanpas, Ninnuskakulta tuonne Nivussaareen ja laitetaan nuotiokahvit. Makkaraakin voidaan paistaa tikunnokassa.

Soudin, vaikka pelotti olla Setäeemelin lähelläkään. Koko verkkojen laskun soutamisen ja huopaamisen ajankin se oli kurkkinut jo hameeni alle vitsailllen veljentyttärensä pehmoisista untuvista ja ainaisesta juhannuksesta naisten hameiden alla.

Enhän minä vielä täysi nainen ole, yritin vaisusti sanoa. Ja kun olen vielä sukulaisesikin...

Kuukautiset olivat alkaneet edellisen vuoden syksyllä, mutta täyttäisin vasta elokuun kahdeskymmenes neljätoista. Minulle oli kyllä jo rinnat kasvaneet niin, että paitaa ahdisti, mutta liivejä en vielä kehdannut käyttää vaikka äiti sellaiset pitsiompeleiset oli ostanutkin

Setäeemeli ohjasi veneen Nivussaaren kivettömään, järvikortetta ja kaislaa kasvavaan poukamaan. Siihen, jossa usein aiempina kesinä olin ollut muutamana elokuun syntymäpäivänäni isän, veljen ja Setäeemelin kanssa sorsanmetsästyksen aloituspäivää vastaanottamassa.

Suojaisten kaislojen kattamassa rannassa oli poikkeuksetta joka vuosi useita sorsapoikueita ja siihen pyrki niitä aloituspaukkeen jälkeen lentämään muualtakin. Kerrankin isä ja Setäeemeli ampuivat ensimmäisen tunnin aikana toistakymmentä sorsaa liikahtamatta paikaltaan pajupuskan takana olevilta istumakiviltään. Noutaja Serbi luiskahti tottuneesti ja hyvin hiljaa jokaisen laukauksen jälkeen veteen hakemaan saaliin ja istahti sitten isän repun viereen odottamaan seuraavaa pamausta.

Minä keräsin veljeni kanssa tyhjiä haulikon muovi- ja pahvihylsyjä ja haisteltiin niiden ruudinkäryä. Tai laitettiin niitä kaikkiin sormiin ja klipsuteltiin niiden messinkisiä kantoja toisiaan vasten niin, että isä joskus tiuskaisi meitä olemaan ääneti.

Mutta sittemmin, tarinani aikaan siis, olin Setäeemelin kanssa kahden siinä saaressa.

Nuotio räiskyi kyläyhdistyksen rakentaman kodan keskellä ja kahvi kuohahti kuumille kiville kun Setäeemeli tottunein ottein lisäsi pöönäjauhoja kiehuvaan veteen. Makkaraakin se laittoi muutaman pötkylän paistumaan viilleltyään ensiksi teräväksi hiotulla leukullaan niihin omanlaisensa, ristikkäisvinot viillot niin, että paistuessaan makkaran kuve repeili täsmällisiksi ruuduiksi. Tietyssä vaiheessa Setäeemeli nappaisi ne heti pois tulelta ja sanoisi niiden olevan nyt täsmäpaistettuja kuin kevväiset vitut kanervapälvellä.

Kahvin laskeutumista odotellessa ja makkaroiden tiristessä tikkujen nenissä Setäeemeli kiehnäytyi aivan viereeni lankkupenkille vaikka tilaa olisi ollut istua muuallakin. Hän laski ensin varovasti karhean teurastajan kätensä polvelleni ja alkoi hivuttaa sitä hameeni alle. Koetin työntää kättä pois ja vetää hametta suojaksi, mutta en minä hänelle mitään mahtanut. Huusinkin, että lopeta, lopeta, mutta paskat se mitään välittänyt. Setäeemelin silmät pullistuivat kuopistaan ulos ja kuolaa alkoi valua suupielistä viiksille ja partaiselle leualle kun hän sai revittyä alushousuni pois.

Paljastettuaan raaoin riuhtaisuin alapääni, Setäeemeli nyki toisella kädellään vyönsä solkea hokien koko ajan, että setä vähän, setä vähän veljentytärtä, ihan vähän, elä hättäile elä, setä ihan hellästi, setä on ennekin näitä juttuja hoidellut...

Kun sitten Setäeemeli sylkäisi kourakuppiinsa ison kuolasyljen ja siveli rään violetiksi turvonneen vehkeensä nuppiin, hän survaisi  yhtään varoittamatta sen sellaista ennen  kokemattomaan vakooni, että menetin hetkeksi tajuntani. Tuntui, kuin sinne olisi työnnetty pottunuija eikä mikään ihmisen lihaa ja kudosta oleva jäsen.

7

Setäeemelin kuukasi sitten tapahtunut kuolema minulle nämä juhannuskokkoa polttavammatkin muistot mieleen nosti.

Menin hautajaisiin, mutta en Setäeemelin takia vaan isäni, joka ei enää jaksa paljoa liikkua pieniäkään matkoja. Sille on jo kaksi kertaa tehty ohitusleikkaus vaikka ei ole kuin kuudenkymmenenviiden vanha. Äitikään ei uskalla enää auton rattiin nousta kuin ihan lähikauppaan korkeintaan. Ovat muuttaneet kirkonkylän keskustaan omaan osakkeeseen ja sitä lapsuuden maatilaamme pitää nyt minun pikkuveljeni.

Setäeemeli oli veljeään kahdeksan vuotta nuorempi, eli minua kaksikymmentäkaksi vuotta vanhempi. Minua raiskatessaan hän oli mies parhaassa iässä, kuten tavattiin sanoa. Naisystävää, minkäänlaista normaalia seurusteluyritystäkään hänellä ei silti koskaan kai ollut.

Se oli sillä tavalla vajaa. Vai mistä tuollaiset taipumukset johtuvat? Olihan se kuitenkin minun isäni veli eikä isällä sellaisia kumpailuja nuorten tyttöjen perään ole tietääkseni ollut.

Olisi tehnyt mieleni pitää hautajaisissa puhe ja kertoa tämä sama tarina, mutta ei sitä voi. Ei vain voi.

Sitä mietin, että kuinkahan monta keskenkasvuista Setäeemeli kerkesi eläessään raiskata ennen kuin siankarva meni teurastamolla kynnen alle, kynsi tulehtui ja tulehdus eteni sydämeen saakka aiheuttaen kuoleman?

Emakon untuvakarvan kosto pahoista teoistasi, Setäeemeli.

Näillä käsillä

Mie tässä ajattelen nyt.

Se on vähän outoa tointa minulle.

Tai olenhan mie koko ikäni joutunut aivojani käyttämhän. Esimerkiksi sen harkinthan, millaiset tasoithet harkkoseinille ja levysaumoihin laatoitusten alle sipaisen. Senkin mie tarkistan ajatuksen kanssa, ovatko timpurit tainhet laittaa seinät vatupassiin ja nurkat kulumhinsa joshen ole niitä itte timprannut. Ja olen mie asiakkaille neliöinyt tarvikemenekitkin pilikulleen, laskenut laattajaot ja kuviot, poortien paikat ja kuunnellu siihen päälle emäntien ja isäntien toivhet vaikkakin toisinhan varpaita kipristellen. Keikalle lähtiissä on pitänyt miettiä ovatko pakettiautossa saumanarut, hammaslastat, laaserit ja leikkurit ja sun helevetin tuhannet muut tokhet. Niitä romppeitten saatanoita kerroksiin, kellareihin ja kylypyhuoneisiin telineitä ja rojuja väistellen lonkat kippeinä sitten kannellut.

Pyytäjille olen putkitöitäkin ja ilimastointeja vejellyt.

Mikä se nyt minullakhin oikea ammatti lie kun oshan vaikka koko talon alusta lophun tekasta?

Toisinhan miljoonat vitunmetrit ilimastonitikanalia, kuparia, rosteria, uponaalia, upolettiä ja lämmityskattiloita, patterien kopluuta, hanoja, pillunpesimhiä ja vessanpönttöjä. Sitten taas hehtaarisotalla ja kuukausikaupalla liimalaastia, kaakelia, linkkeriä, kiveystä, poorteja, saumaa ja pintojen pesuja niin että käet on niin tunnottomat, että syöntikin onnistuu ihan vain siksi, kun on näläkä.

Ja jos otan koko talon tehhäkseni, siinä sitten sivut hellinä koukheroin koko kesän jossei kethän kaveriksi irtoa. Joskus kun hyvä työpari on sattunut, niin on tehty kaksi, kolomekhin taloa vuojessa.

Silittele sitten hellästi eukkosi kupheita näillä! Sukkahousut ja yösilikit tarttuvat kämmenien pykimhin kiinni kuin tarralenkkarien remmit toisiinsa, saatana. Ja mitenkäpä elokuvissa näytetyn lailla näillä naisesi pakaroita puristelet iliman, etteikö verinaarhmuja kankkulihaan jäisi?

Voi vithu eilistä elettyä! Se näkhyy näissä käsissä.

Nyt on aikhaa istahtaa kotiporthaille ja ajatella. Vaikken ossaiskhan muuta miettiä ko työasioita.

Käthen pieni haava seinälaatan leikatusta syrjästä ja koko koipi tulehtu kyynärätaivetta myöten.  Neljäkymmentäkaksi vuotta olen näillä käsilläni työmaien kuonaa surutta sorkkinut ja nyt saatana tämä hemmetin vahinko sattui.

Persheellistä tämmönen. Kokonaisen kuukhauen käski olla tekemättä mithän, se tohtori. Sanoi, että tämä saattaapi vaatia sairaalakäynninkhin jossei ala mätä hävitä. Ja sitten mennee vielä toinenkin kuukausi hukhan...

...mutta emmie ole huomannukhan, että pihakoivut nuin ovat kasunhet, ja että eukko on istuttanut tontin kulumalle joskus marjapenshaita. Jothain vihannespenkkejäkin se on sinne jo kuokkinut ja tomaatintaimille muovisuojusta viritellyt...

...tuo tuomikhin varmaan parin viikon sisällä kukkii! Ja alakaa haisemhan. 

Voissssaatana kun eivät työasiat mielhen juolahtaisi! Tillistelisin tässä vain kesän tuloa ja olisin. Voisin lähteä mökillekhin ja laittasin katiskat järvhen... onkohan ne enhän kuosissaan kun en moneen vuothen ole semmosta kerennyt tekemhän...

Olisi ollut kaksi kylpyhuonetta, yhen rikhan pörrön uima-allas ja Harjun Untolle navetan karjakeittiön  laatat  tälle kuulle... 

...ja miten ne näitä sairaslomia oikein korvaavat? Saatanasti lääkärissäkäyntejä ja lanketteja, kelhaa ja vakuutusyhtiötä.

Emmie näihin ole ikänäni osannu varhautua, perkhele.

Miten mie tämmösillä koukhun jäykistynheillä koprilla mithän hakemuksia täytän?

Rohtunhet ja pykinhet suomuille sormetkin ko vanhan lahnan niskakörmy. Ja saatana kun vistottaa niissä kelojen konttoreissa lumerolappu kourassa ootella, jotta pääshee sinne lasikarsinhan asioitaan selevittämhän. Joskus siellä on semmonen katajapuska tuolissaan istumassa, että suhisee vain kuin tuuli kävisi pohjosesta.  Mie kun en kuule näillä rakennusmetelin särkemillä korvilla paljon mithän jos ei mulle huueta ko mestari Sonninen holohvin päältä timpurin perkheleille.

Tinttikhin tuli tuohon kivelle...

...mitähän kukkia kivenlaakion juuresta multapenkistä on tunkemassa? Keltasilta näyttävät, ja tuolla kauvempana on ihan ko vihreitä käpyjä karikheien seassa?  Eukko se tietäsi, mut ko se ei ole nyt tässä sanomassa.

Se se näitä pihoja laittelhee, mutta mie en niitä ehi millonkhan katella, en kysellä että mitä taimia se istuttelhee. Joskus loppukesästä aika värikästä tässä on kun iltasella töistä kothin hiiviskelen ja ölökin verran saunan jäläkhen terassilla istahan. Siihen nojakselle olen kyllä helposti nukahtanutkhin ja herännyt kun mäkärät  tökhivät nenänjuurta.

Joku virhe kai tässä on tullut tehtyä kun piti muuttaa entishen lastenhuoneeshen nukkumhan. Tai siksi, että mie kuorshaan ko vanaha puimakone...

...sano vaimo syyksi kun kehotti kerhämhän peiton ja muuttamhan vierestään pois.

Se tapahtu varmhan jo toissa vuonna kun Telle muutti Tornhion opiskelemhan.

Emmie tarkhan muista.

Minulla ovat aina vain työt mielessä.

Mihinkähän nekhin rahat on menhet jotka näillä käsilläni olen tienanut?

Autoihin, miljoonhin ajokilometreihin, työkaluihin, ruokhan, vaatheishin, kakaroihen koulujenkäynteihin...

...tätä taloakhin varten sitä rahantölömhyä raaviskelin pitkät arjhet, saatana. Velekhaa ei tarvittu ottaa. 

Rakensin tämän kaksikymmentä kaheksan vuotta sitten ylitöinäni yhtenä suvena. Sillon synty Uuno-Oskari, meijän ensimhäinen. Siitä muistan kun ristiäisiä ja harjannostajaisia vietettiiin samoilla veishuilla.

Kun Taijahelinä synty, niin sillon valamistu tuo ulkovarasto ja autokatos, leikkimökki ja sykkelisuoja.

Tellervon tyllykkä kun alkoi änkeytyä maailmhan, niin synnytysreissulle lähethin Kattilarannasta, mökkityömaalta kesken lathianvalun.

Niin. Rakentamisista mie asioita ja tapahtumia muistan.

Senkin kesän, kun menin naimishin Darjuskhan kanssa.

Sillon valmistu ensimhäinen, kokonhan itteni tekemä talo jonkun tunturinkylkhen Soankylässä. Oli se isäkin siinä avittamassa, ja setä, vaikka eivät ne paljoa enhän jaksanhet. Tupakehtivat vain enimmäkshen kaivannonreunalla kiven päältä neuvomassa.

Hyvin neuvoivatkin, ja siitä se lähti tämä minun ura niin että uskalsin ottaa omia urakoita.

Isällä ollut vasenta kättäkhän kokonhan. Silloli soassa ryystänyt ammus pikkurilhin ja nimettömän ja osan ranteestakhin Sallan jänkkään mätänemhän. Yksi kuula oli kulkenut uumanahasta läpi ja sirpale sipassut jakhauksen päälakhen. Isä oli kirvesmies, tai oikeammin salvosmestari kun hirsitaloja oli vuollut jo ennen sotia tarvihtijoille.

Setällä taas oli mennyt samalla lohkolla toinen silihmä ja korvanlehti, mutta taitava muurari siitäkin soan jäläkhen oli kehittynyt. Hauassa ovat molemmat olhet jo kauan, mutta eipä ole tullu käyvyksi.., vaikka miksipä se kylymiä hautakiviä kattelemalla oma elämä tulisi...

Darjushka se jääpi kohta eläkkhelle.

Mistäs minä sen muistan nyt yhtäkkiä?

Kaiten tuosta pian kukkivasta tuomesta. Ja siitä, kun Perävaaran tanssilavan kattoa olin korjaamassa ja se oli siellä talkooporukan kahvinkeittäjänä.

Se oli niitä aikoja, kun  Mukalta ilhmesty Kyyhky ja unikko ja minä luin sen. Enkä sitä ennen enkä jäläkhen ole mithän muuta kirjaa kokonhan lukenukhan.

Siinä kirjassa oli Darja niminen tyttö... niin kyyhky unikkoa rakastaa.., tai jottain semmosta höpsöä Mukka oli kirjottanut...

Tarja on Kemijärven tyttöjä, mutta mie aloin kuttumhan sitä sen kirjan tarinan takia Darjushkaksi...

Miten mie silleen siihen tyttöön hullusinkhan!

Nyt juuaan tätä arki-ilimhaa kuin hapanta sintua saatana.

Nämä käjet ja niillä tehyt työt, kokhon raavitut hyöyt ja maailmalle levinhet perilliset, mitä arvoa niillä on jos elämän loppulaushessa maistuu katkeruus kun hetkeksi sitä jääpi miettimhän?

Pitäsikhö minun tajuta jothain semmosta jota en ennen ole tajunnut?

Tajuta, että on se vaimokhin ollut tiukilla kun on lapsien kanssa niin paljon joutunut reuhkasemhan. Töihinsä päälle sekin...

...mie olen vain mailhmaa rakentanut saatana!

Pitäsikhö ostaa sille vaikka kukkia?

Millonkhan en ole semmosta erheystä tehny. Ei tällä perällä ole ollut tapana.

...jostain kai se on alotettava...

...korhjaisinko tuon pihakeinun ja kiveyksen reunat? Rännitkin pitäsi uusia, ja palotikhat ovat revenhet seinästä irti...

Mutta eihän se semmosta huohmaa. Se on niin tavallista että mie aina jothain olen tekelehtimässä.

Niitä kukkia kai minun pitää kammeta hankkimhan.  Saatana ostan semmosen puskan, että sen on pakko huomata.

Ja sitten rasvhan käet. Se lääkäri sanoi jothain, että kannattaisi pithää sormisthan ja kynsisthän huolta. Se kirjoitti jothain voiettakin särkylääke- ja antipioottiresepthin...

...onpas harakalla pitkä risu nokassaan. Mihinkä se peshää tokertaa... ahaa... tontinrajan kuushen mokoma... Nuita orahvia ei kyllä tarvitsisi ihmisten kesyttää ruokhimalla. Ne juuthat mylläävät sitten talojen ullakoilla eristeissä talavet...

...mutta työmasiina mie vain olen. Toisten käytettävissä niin kauvon kun jalat ja pää pelhaavat. Siitä sivukhin... eläkeiässähän sitä alan olla minähin...

...mie kun unissanikhin ossaan hommani. Mikhän ei uutta, ei outoa ole...

...mutta tämä ajattelu on...

Lähen sinne kukkakauphan, saatana! Sitäkin rookuspuotia olen joskus ollut vasaroimassa...

Meitä oli seitsemän...

...sitten kuoli isä.

Huhtikuuta kai elettiin kun ne olivat sahaamassa mäntytukkeja lauvoiksi Kervisensalolla. Kimposi sirkkelinterästä lauvansiuru isän rintalastan alapuolelta, flanellipaijasta ja nahkasta läpitte ja kylykiluihen välistä selekäpuolelta ulos. Siitä samasta kohti, jossa sillä oli kuulankulukema arpi sovasta muistona. Nyt vain ei ollut lääkintämiehiä paikalla ja isä kuoli verenvuotoon Ruunanrinteen mutkassa traktorin peräkärryn lavalle kun ne olivat viemässä sitä apua saamaan.

Isä oli totisenhyvä mies, sanoivat kaikki hautajaisissa.

Nuorin sisaruksista, Sinikka, täytti sinä vappuna kaksi vuotta. Minä olin silloin 12.

Sinikka, isän ja äitin silmäterä, hukkui juhannuksena viisi metriä syvään pihakaivoon. Oli kissaa silitellyt kaivonkannella ja laho kansi antoi periksi. Humpsista selälleen!

Sauli kahdeksan vuotta, putosi heinäkuussa hevosen vetämän heinäkuorman päältä ja löi päänsä kiveen. Kuoli elokuun ensimmäinen sairaalassa tajuihinsa tulematta.

Sitten lokakuun muikkuverkkoriitteillä hukkuivat Simo ja Santeri, kaksoset jotka olisivat täyttäneet seuraavalla viikolla viisi vuotta. Äitin ja minun mukana olivat verkoilla kun äkkiä nousi Pohjoisenmyrsky josta isä oli aina varoittanut. Sen suuret hyö´yt pirstoivat ukin veistämän paatin Närhiniemen isoja kiviä vasten. Aalto tuli ja vei pienet. Äiti ei jaksanut hameissaan niitä syliinsä kaahoa. Pelasti minut ja itsensä Pajusaaren isolle kivelle, huusi ja itki iltaan pimenevään niin, että se pelotti enemmän kuin vähitellen vaimenevat aallot ja kylmä, joka alkoi jo tajuntaa hämärtää. Ahkiorannan asukki, Tiikkajan Kaarle kuuli kusella käyvessään äitin parun aittansa nurkalle ja tuli pelastamaan isolla veneellään meijät. Simoa eikä Santeria ole löyvetty tähän päivään mennessä. Hautajaisissa lapioitiin vain avuttomia puheita kolkolle kuvalle Jeesuksen ristinjuureen alttarilla.

Tultiin seuraavan vuojen tammikuuhun. Meijän kotimökki syttyi yöllä tuleen. Saimi paloi mukana. Löytyi vain nuken peltiset silimät, isän tekemät, ja muutamat luunkappaleet jotka sitten pienessä arkussa helemikuun pakkasissa hautaan saateltiin. Saimi olisi täyttänyt aprillipäivänä neljä vuotta. Saimi nukkui yleensä äitin kainalossa, mutta äiti oli yöllä noussut navetalle kun Billnäs oli ruvennut poikimaan.

Lehmän nimi oli siksi Billnäs koska se oli säästynyt naapurin teuraskirveenhamaralta ja annettu hyväntahtoisesti meille meijän Loivan hukuttua ulukomehtälaitumella suolampeen pahimpaan onnettomuuksien sumaan lisälastiksi.

Niin. Äiti oli nähnyt mökinkaton tulenroihujen kajon navettaan ja juoksi huutamaan meitä hereille. Me oltiin jo, mutta Saimia ei löyvetty sängystä ja savu oli jo niin sakeaa, että oli pakko rynnätä ulos. Saimi oli vissiin herännyt ennen meitä tulenrätinään ja ryöminyt sängyn alle piiloon.

Minä olen ennään elossa. Nyt olen 33 vuotta vanha. Ja väsynyt.

Äiti kuoli kymmenen vuotta sitten. Liukastui kauppa-auton alle Riihenmutkassa nilippukelillä. Jalat katkesivat ja selkäranka murtui. Eli kolomatta viikkoa sen jäläkkeen.

Kun kävin äitin luona sairaalassa, äitin surullisia muistoja täynnä oleva pää pelasi vielä.

Me muisteltiin ankaraa elämää, onnettomuuksia ja kuolemia.

Muistettiin minusta puolitoista vuotta nuorempaa Samulia joka kuoli vahingossa Rautalammin linja-autoasemalla. Joku toinen olisi pitänyt tappaa, mutta mustasukkainen aviomies oli ampunut kohteestaan ohi ja pistoolinluoti sattui suoraan Samulia silmään.

Samuli oli juuri viettänyt kaksikymmenvuotissynttäreitään ja oli lähdössä Ouluun jossa opiskeli luonnontieteitä yliopistossa. Morsiamensa käsivarsille oli lyyhistynyt ja kerinnyt vain kuiskata, että isä tuli hakemaan, hyvästi.

Niin se äitikin kuolinvuoteellaan aprikoi. Että miksi se isä meijät kaikki ennen aikojaan luokseen haluaa?

Mutta miksi isä minut on unohtanut?

Minun nimi alakaa R:llä ja muihen sisarusten S:llä.

Onko sillä jokin taika tämän asian kanssa?

Miksi en kysynyt äitiltä?

Kenen poika minä olen kun en Kuolemalle kelepaa?

Aborttivastuu

I

Jänis, perkele!

Auton alla kolisi, taustapeilistä mies näki, kuinka kesäruskea karvamytty pitkine koipineen ja korvineen kieppui holtittomasti maantien pölypilvessä ja jäi reuhottamaan keskelle tietä kuin karvahattu.

Taisi se kuolla, ajatteli mies, mutta pysähtyi kuitenkin, peruutti jäniksen ruumiin kohdalle ja nousi autosta. Mies tökkäsi kengänkärjellä henkensä heittänyttä, astui sitten muutaman askeleen auton ravinpuoleiselle sivulle ja kusi pitkän kaaren maantienojaan huitoen toisella kädellään mäkäriä kasvoiltaan. Katseli harvaa männikköä ja kuunteli pikkulinnun tirskutusta. Ravisti, laittoi elimen housuun ja vetäisi vetoketjun kiinni.

Sitten mies meni jäniksen luo, otti sälöisiä luita törröttävästä takajalasta kiinni ja kantoi rennon lihäläjän kivenjuureen raviojan taakse. Ei tällaista paistia olisi lapsuudessani korpille jätetty. Näki mielessään äitinsä liemuhellan hiilloksen edessä laittamassa perunoita kiehumaan ja jäniksenlihoja sianihraan käristymään.

II

Vaattojärven rantapaviljongin kesälomatanssit olivat alkaneet. Ruotsinlomalaiset pörräsivät humalaisina parkkipaikalla. Ottivat pitkiä ryyppyjä pulloistaan ennen kuin horjuivat lippuluukulle. Makkarankäry, tupakansavut, ölähtelyt ja mölähtelyt ja tanssinjytke täyttivät pohjoisen kesäillan.

Kauko Simosen tango satu ruskeista silmistä helähti juuri soimaan kun mies astui kaljaa kittaavia lomalaisia täynnä olevan kahvion kautta lavan ovensuuhun. Yksi pariskunta kompastui nurin heti lihavan miehen jalan nuljahdukseen alkutahdissa. Toinen  pariskunta jäi nojaamaan toisiinsa orkesterikorokkeen edessä. Kuusi muuta pariskuntaa rymysi seinänvierustan penkeillä. Jokunen selvempipäinen pari meni sulavasti heti alkutahdeilla pitkin liukasta lautalattiaa. Ja vain yksi yksinäinen nainen istui kauimmaisessa lavannurkkauksessa.

Mies ei aikaillut. Haki. Sai luvan. Vetäisi tottuneesti vaalean kauniin itseään vasten ja alkoi viedä.

Huh, olipas se, huokaisi nainen kun Simonen lopetti laulamisen.

Näinhän sitä meillä, sanoi mies ykskantaan.

Ja alkoi viedä seuraavankin pelin päännyökkäyksellä ja kädellä lanteelta puristaen merkin antaen.

Koko illan siinä tanssivat. Ei paljoa puhetta tarvittu.

Kummatkin tiesivät miten jalkaa laittaa ja lannetta taivuttaa. Laittaako posken poskea vasten vai nopeammalla irti toisistaan.

Rumballa mies sitten sanoi, tanssitaanko niin kuin turkulaiset?

No miten, nainen kysyi.

Mies painoi otsansa naisen otsaan ja alkoi viedä.

Kiva tyyli niillä, sanoi nainen pelin lopussa.

Sitten hän suuteli miestä suulle.

Mennään sitten minun  majalleni kun tanssit on tanssittu, sanoi nainen.

No sepäs, sanoi mies.

Keskiyöllä hämärsi hieman. Aurinko ei kuitenkaan hävinnyt täysin taivaanrannan taa. Järvenrannassa oli pikku tappelu, mutta kukaan ei puuttunut asiaan kun molemmat tappelijat nojasivat vain toisiinsa ryysyjä kiskoen, kaatuillen ja kierien. Joku lähikatselija nauroi ja huusi hyvä Teuvo, pane se syömään ruohoa, hähäää.

Väki alkoi väsyä, taksit suhasivat, autot hävitä parkkipaikalta. Sääskiparvet takoivat hikisiä kasvoja, kaljujen kupeita, paitojen lävitse ja naisten paljaita sääriä, polvia, reisiä.

Naisen Volvon luona mies kysyi, ajanko perässä.

Joo, aja. Ja nainen suuteli vielä kerran miestä suulle.

III

Olipas se makiaa, sanoi nainen.

Niin oli, mies siihen.

Lämmitetäänkö sauna?

Tuo rannalla olevako?

Niin.

Jeps. Minäpä lähen tuhraamaan tulta.

Juotko kahvit sitten?

Jeps.

Mies meni Muonionjoen rantaan. Katsoi hetken leveänä, rauhallisena vuolteena kulkevaan veteen. Kusaisi koivunvänttyrän juureen lyhyesti. Huuhtaisi kätensä ja naamansa joen viileässä vedessä. Meni vasta sitten hirsiseinäiselle saunalle joka oli joskus ammoin vuoltu kahden ison kiven väliin  ja alkujaan ollut sisäänlämpiävä, mutta remontoitu uloslämpiäväksi. Kiukaassa vesilieriö, paneloidut seinät ja haapapuusta leveät lauteet.

Hyvin syttyi, sanoi mies kun palasi.

Niin. Löysit sytyketuohet?

Jeps. Kaikki tarvittavat ja kannoin joesta vedet.

Otahan kahvia. Tykkäätkö kun olen ihan vain näin, alasti tässä?

Jeps. Olenhan minäkin.

Naitaisko nyt uudestaan?

Jeps.

Ja sitten saunaan. Uimaan. Saunaan. Uimaan. Naimaan. Aamuun asti.

IV

Minäpä tästä lähden Kittilään, sanoi mies iltapäivällä.

Niin. Tykkäisin jos voisit jäädä.

Olisi se vain...

Onko huomenna töitä?

On. Iso työmaa ja vähän miehiä.

Tuota, soitellaanko kuitenkin?

Soitellaan joo.

Suutelevat. Puristelevat miehen auton luona toisiaan.

V

Kuukausi on kulunut. Mies saapuu töistä kämpälleen. Huomaa tutun näköisen Volvon vierasruudussa parkkipaikalla.

Yllätyitkö? kysyy nainen.

Jeps, vähän.

Minun piti tulla, kuiskatessaan tämän nainen halaa miestä hellästi.

Miks?

Voitaisko mennä sisälle?

Jeps.

Keitänkö kahvit?

Joo.

Käyn suihkussa. Kaapissa on kupit. Leiponut en ole.

Joo.

Juovat kahvia vaiti ollen. Mies ritustelee sokerinpalat kahvikuppiin, hämmentää. Ikkunassa pörrää yksinäinen kärpänen.

Niin mikä asia sulla oli?

Tuota... rakasteltaisiinko ensin?

Jeps.

Kaidan sängyn pussijousitettu patja ottaa vaimeasti huokaisten alastomaksi riisuuntuneen pariskunnan syleilyynsä. Mies katsoo kuvioita seinätapetissa ja näkee orgasminhetkellä lapsuutensa ahonlaidan mansikoineen siinä. Naine valittaa hiljaa, itkeekin vähän. Hänelle hetki on vain suurta tunnetta, ei kuvia, ei kimaroita, ei ääniä, ai hajuja.

Voi että olen tätä kaivannut, huokaisee nainen.

Niin. Minäkin. Mutta tämänkö vuoksi..?

Ei. Mulla on...

No, kakaise pois vain. Mies minä olen enkä hiiri.

Minä olen raskaana.

Niinkö?

Niin.

No jopas.

Jopas jopas.

Molemmat nauravat.

Mutta en voi pitää lasta.

Niinkö.

Niin.

En jaksa.

Minulla on semmoinen sairaus.

Jaa.

Ja luulin, tai siis lääkäri on sanonut, etten koskaan voisikaan tulla raskaaksi.

Jaa. Oletkos ennen tullut?

Joo. Kaksi kertaa, mutta molemmilla tuli heti kesken.

Ehkä nytkin?

Ei vaikuta siltä.

Joko kävit lääkärissä?

Ensi viikolla.

Missä?

Rovaniemellä

Pitkät matkat.

Niin.

No. Sinä tiijät itsesi.

Niin tiedän.

Nainen alkaa itkeä. Mies ottaa hänet syliinsä. Lohduttaa hiljaisin silityksin.

VII

Kännykkä helähtää soimaan haalarin taskussa. Mies laittaa vasaran raksiinsa ja siirtyy kuukulkijan toiseen laitaan, kauemmas työparistaan.

Niin.

Minä täällä.

Terve.

Nyt se varmistui.

Niinkö?

Niin.

Milloinka menet?

Huomenna.

Millä?

Taksilla.

Se on kallista.

Joudatko viemään?

En millään.

Niin.

Mulla on rahat vähissä.

No, minä maksan puolet kuluista.

Hyvä.

Soitatko sitten sairaalaan?

Joo. Lähetä numero tekstarilla.

Minua niin itkettää koko ajan.

Elähän nyt.

Olisitpa mukana koko ajan.

Niin.


VIII


Haloo.

Minä.

Terve.

Miten se meni?

Pahasti.

Nainen itkee hillittömästi puhelimeen. Miehenkin on vaikea olla.

Niin. En pysty kättä ojentamaan.

Niin et pysty. Anteeksi.

Sattuuko sinuun?

Sattuu. Mieleen eniten, mutta muutenkin. Ja verenvuoto ei meinaa talttua. Joudun olemaan täällä ainakin viikon.

Niin. No. Jos olet vielä perjantai-iltana, tulen käymään.

Hyvä.

Miten minä maksan oman osuuteni?

Annan tilinumeron.

Entä summa?

Tiedän sitten lopullisen kun pääsen täältä pois.

Joo.

Pärjäätkö sinä? Voin lähettää rahaa jo arviolta.

Niin. Tiukkaahan se on.

Pane se tilinumero tekstarilla niin käyn illalla maksuautomaatilla.

Laitan. Kiitos.

Riittääkö 500?

Riittää.

Hyvä. Yritä pärjäillä. Käy sairaalapastorin tai sosiaalihoitajan luona vaikka.

En tiedä niistä. Minua vain itkettää kuitenkin.

Niin.

Soiton loppu

Eräsmies oli kirjoittanut lukemansa kirjan tyhjille nimiö- ja loppusivuille:

Lapsille. Naapureille. Isoisälle. Enolle Amerikassa. Veljelle Intiassa. Toiselle veljelle Intian Valtameren pohjassa. Siskolle Göteborgissa. Omalääkärilleni joka muutti Englantiin. Outille. Sakarille. Äidille haudassa. Isälle sen vieressä. Entiselle akalle, sille kuolleelle. Elävälle myös, mutta entiselle sekin. Sille kippurakärkiset lapikkaat omistavalle morsiamelleni nuoruudesta Nuorgamissa. Muille hulluille.

1. Suomi on niitä harvoja maita maailmassa jossa ajatellaan enemmän ala- kuin yläpäällä. Napaan sille on tungettu yksi älynväläysten keskus Oulu ja perseeseen naapurikarhulta lainattu pihkatappi. Tätä ylvääksi asukkaidensa toimesta kehuttua Suomineidon kaljua ei silittele kuin vuonojen tuulet ja Jäämereltä puhaltava arktinen hysteria joka aiheuttaa toisinaan kovia reumakohtauksia sen varpaissa. Niissä, jotka likoavat valtavien vesiliikenneruuhkien jäljiltä olevassa paskasaavissa, Itämeressä.

2. Talo paloi, tässä lähellä. Viime syksynä. Kaveri soitti Pohjoisesta, että olenko elossa. Sanoi lukeneensa lehdestä, että keski-ikäinen mies paloi talonsa mukana. Uutisessa oli mainittu asuinlähiöni. Sanoin sille, että en vielä, mutta kohta. Se nauroi. Luuli vitsiksi. Ihan oikein. Vitsihän se olikin. Hänelle. Niin kuin ennenvanhaan kun vielä vitsailin minäkin.

3. Kuljin talon ohitse eilen viimeksi. Sen seinällä roikkuu palanut kitara kieliensä varassa. Se oli askinsa pohjimmaisen tupakan vuoteessaan polttaneelle elämänsä tärkein kapine. Tiedän sen koska kävin siellä usein ryyppäämässä. Kuuntelemassa sen miehen lauluja. Kaikki Vladimir Vysotskit alkukielellä. Stenka rasinin se lauloi aina kun ensimmäinen pullo oli tyhjentynyt. Venäjäksi senkin. Kitaraa se piteli vain polviensa ja tuolin käsinojien tuessa hyväillen sen kieliä pitkittäin litteällä, messinkisellä pikkupullolla. Ääni oli erikoinen. Sanoi tehneensä messinkipullon itse, tähän tarkoitukseen. Uskoin häntä kun kuuntelin.

4. Se oli asunut Pariisissa mutta myös Moskovassa. Teki kirkkojen kultakupoleita, tsasounien sipuleita ja erikoistilauksesta antiikkisia messinkiornamenttien valumuotteja ja joskus toisinaan itse valujakin nuorena. Ja vielä vanhempanakin, kun sillä oli molemmat kädet tallella ja kaikki taidot hioutuneet huippuunsa hän oli kysytty mies varsinkin Idässä. Vasen käsi katkesi irtipoikki tyhmässä paikassa. Varastohylly kaatui päälle kun  hän oli hakemassa messinkilevyjä rahti-aseman varastosta. Yksi levy irtosi korkeammalla laiturilla olevasta pakasta erilleen ja niisti käden kyynärtaipeen yläpuolelta poikki kuin giljotiini. Tämä tapahtui Puolassa, Varsovan lähellä pienessä Piastovin kaupungissa. 

5. Puolassa vielä silloin, ennen solidaarisuusliikettä, vietiin irronneet raajat kaatopaikalle. Tai heitettiin kulkukoirille sairaalan ikkunasta.

6. Naapurini palaneessa talossa asuneet ihmiset olivat viimeisensä ottajille antaneet. Alkoholipirulle, viinakaupalle, lähiöbubille ja valtiolle. Viimeiset kuluivat hautajaisjärjestelyihin ja kirkkoihin kuulumattoman hautapaikkaan. Kunhan vielä perunkirjoitukset, kiinteistön omistajuussuhteet ja velat on selvitetty niin joku uusi ihmisten soitimilla pariutunut lypsettävä voi linjapukit uudelle rakennusprojektille tontinkulmiin naulailla.

7. Mistä ihmisen elämän onnistumisessa tai epäonnistumisessa on kysymys?

8. Mielen "terveydestä".

9. Pitkästä pinnasta.

10. Yksinkertaisuudesta.

11. Midaksen sormesta.

12. Muutamat uupuvat yhden lapsen äitinä tai isänä. Joillakin kakaroita saa olla seitsemän ja he eivät kuin porskuttavat. Ottavat vielä hoitoonsa senkin yhden matkallaan uupuneen jälkikasvun.

13. Jotkut kiertävät maailman merillä, komennushommissa ja muissa raskaissa töissä ikänsä ja kun aloilleen jäävät, muutamat iloiset arvet paahtuneessa ihossa kertovat kuljetun ladun sommanjäljistä ja poluilta poikkeamisista, mutta mies on kuin peltiä. Kumisee ja rumisee, huojuu ja heiluu, juttua riittää ja laulu raikaa. Kupsahtavat sitten siihen paikkaan kuin äkkiä olisi matkamittari täysi.

14. Olen näitä nähnyt.

15. Kun sydän pettää kesken ajon saa ihminen kunnialliset hautajaiset, hyvät puheet ja komeat seppeleet.

16. Uupumuksen räjäyttäneen hautajaisissa vain vaivautunut virsi matelee kirkonpenkeissä, lehteilee hetken virsikirjoja selkänojien hyllyillä ja luikahtaa ulos hengittämään.

17. Ihan äsken oli sellainenkin tapaus. 

18. Seurakuntatalolla peijaisten ja jälkipuheiden väliin tungettu voileipäkakku maistuu bentsodiatsepiineille ja diapamille. Pappi kieltäytyy toisesta kupillisesta vilkaisten kämmenmikrostaan aikataulua. Kurvaa kohta Volvollaan ristimään Velipekkajortikkaa.

19. Varis istuu seurakuntatalon tontinkulmalla, männynoksalla. Raakkuu oman virtensä kevään tuuleen. Toinen vastaa ja niin nekin lähtevät. Yhdessä.

20. Varisparisko kantaa kohta risuja pesäänsä toisaalla kun vaatimattoman kokoinen hautajaisväki, vainajan sisar ja sen mies sekä kaksi murrosikäistä poikaa ja yksi kymmenvuotias tyttö -vainajan  lapset lähtevät tilataksilla jälkimmäisten kotiin miettimään nuorten huomista.

Ventti: Ja taivas, se aukeaa ilta-aurinkoon, alakuloiseen, hiljalleen huomisen murheita kirjoittaviin säteisiin.

22. Tai iloja.

23. Palaneen talon palaneesta omistajasta jäi haudattavaksi vain se toinen  käsi. Se oli roikkunut ikkunasta kitaran yläpuolella ja pudonnut sokkelinjuureen juuri, kun palokunta saapui paikalle.

(minä koko romaania jaksa kirjoittaa. tässäkin luin juuri yhden, mutta siitä tuntui puuttuvan nämä hännättömät jutut vaikka tyhjiä sivuja oli näin paljon!)

Liikut kiinni

 

Kävin Kajaanin Teatterin "Seminaari"-esityksessä. http://www.kajaaninteatteri.fi/index.asp?pid=610&level_id=1

Nopeasti aikaansaatu, upea, surullinen, kuvia raastava tragikomedia kertoi syistä ja seurauksista, ja ehkä yritti kurkistaa tulevaisuuteenkin KOKY:n (Kajaanin opettajankoulutusyksikön) lakkauttamisprosessista. Kävi varmaan sellaisellekin, jolla ei siteitä tuohon kouluun ole, täysin selväksi, mikä maailmaa tällä hetkellä johtaa.

Johtajat eivät  ole kataisia, soineja, kiviniemiä, urpilaisia, arhinmäkiä tai sinnemäkiä kuin kulissitolppina edessämme ettemme oikein näkisi. He ovat Kameradenpolizeita, kaveripoliiseja.

Tämän päivän kasvoton käskyttäjä on kylmälle rahalle rakennettu, täysin vastuuton markkinatalous joka nämäkin kaikki edellä mainitut  organisaatioineen (valtioineen) ja äänestäjineen on ostanut käsikassaroikseen. Päästänyt ne ilman liekaa tullittomin veräjin oleville, mantereiden kokoisille laitumille.

2000-luvun gestapot, stasit ja kgb:t ovat saamassa viimein kauan ja hartaasti rakentamisen alla olleen orwellilaisen aitauksen valmiiksi.

Kansalaisten mieliin on kääritty miljoonien kilometrien mittaiset piikkilanka-aitaukset, luottokorttien, kännyköiden ja tietokoneiden vahtitornit ja sateliittiseurannat. Kohta ollaan viimeisessä vaiheessa, eli siru ranteeseen jo synnytyksen yhteydessä.

Tiedän, tämä on viime vuosien paljon toistettu kauhukuva, mutta katsokaa mitä sanamyllyä poliitikkomme wahlroosien ja murdochien suina ovat taas neljä edellistä vuotta jauhaneet, ja tulevat jauhamaan seuraavatkin 4 tai 1000 vuotta.

Toistolla toistoa vastaan. Aivopesulla aivopesua pesemään.

Jos teatteri, tai taide yleensä, voisi maailmaa parantaa silloin, kun se eniten on haavoilla, niin ehkä jotain olisi tehtävissä.

Poliitikot eivät siihen ole koskaan pystyneet eivätkä nytkään pysty. Eivät ymmärrä edes haluta. Miksipäs sitä; elämä on polvihame vain ja kangas kallista, mutta jos Vuitton kustantaa niin lyömme vaikka kettingillä totuuttamme kansan tyhmään kaaliin.

Taide on yleensä "vain" kipeiden asioiden ja tapahtumien, kuten sotien, terapointia. Sille passaa siis hymähdellä.

Mutta taiteen avulla historia joskus kirjoitetaan niin kuin se on. Silloin hetken hurmosmiehet teloitetaan säälittä unohduksen pilkkakirveellä. Se vain, ettei aikajanansa häpeäpaaluun kytketyt siitä ehdi lohtua saamaan. Eikä ehdi laji oppia virheistä kun uutta tyhmyriä pukkaa menneisyyden kohdusta typeryyksiään tekemään.

Jos minulta nyt kysyttäisiin, tuon teatteriesityksen jälkitunnelmissa, että oletko vihainen ja kenelle, mille, vastaus olisi yksiselitteinen: Ihmiselle, perkele! Sille ahneelle paskiaiselle jota se myötäsyntyisesti on eikä edes viisaiden, koulutettujen aivojensa avulla kykene sitä ymmärtämään; oppimaan paheholismistaan pois.

Esityksessä heilutettiin mustaa banderollia jossa valkoisin kirjaimin luki: "HAUTAAMMEKO LAPSEMME ELÄVÄLTÄ?"

Me hautaamme itsemme aina uudestaan lapsiemme mukana.

Liian selkeinä näen syyt, miksi itkeä. Ne, ja tulevaisuus on kuvassa. Minusta viis.