Päijänne jää aina sydämen puolelle 4

Pe 31.8.2012 Sahalahti, kaupan kahvio.

 Sata vuotta sitten elettäisiin ruiskuhilaitten aikaa.

Kello taisi olla kaksi iltapäivällä kun käyskentelin tuolla kirkon pihamaalla ja tarkastelin vanhan tapulin kiviportaita. Istuin linttikivellä hetken ja puraisin paria omenaa miettien jälleen, miksi näiden taivaalle törröttävien rakennusten läheisyyteen hakeudun. Uskonnollisuustuntemusten vuoksi en, koska sillä kohtaa minua on mykkää oloa vaan -jos on oloa lainkaan.

Ehkä kirkkorakennusten kanssa on vähän samoja ajatuksia kuin muunkin hulluuden jota ihminen kustannuksista piittaamatta harrastaa kuluttaen suotta asumansa maapallon ehtyviä energiavaroja. Siellä on pappia, pippiä, vinkkelinpiirtäjää, kunkkua ja ruhtinasta turhamaisuuksineen taustalla; halutaan jättää itsestä monumentti pelkän kourallisen tuhkaa sijasta. Haluavat nykyään guggenheimejakin vaikkei niilläkään yhtään mitään virkaa itse elämän suhteen ole, ja atomisiilojen valmistuksessa ne vasta pöljän töihin ovat ryhtyneet. Jonkun pienviljelijän kilometrien mittaisista, kaskimailta ja pelloilta kangin ja paljain käsin vyörytetyistä kivistä rakennetut kiviaidat ovat palvelleet aikakausiaan tarkoituksenmukaisemmin, ja olleet samalla sielunvoiteina köyhyyden ahdistuksessa elävälle tekijälleen.

K-markettikohan tämä on? Kahvion puoli muutamine kalusteineen hallimainen, olo sen mukainen. Kahvikin vähän luirua, maksoi 1 €, reissun halvin itse keitetyt poislukien. Panin kännykän ja lampun ikkunaneduspenkille latautumaan. Muutamia ihmisiä on syömässä ja ateriat näyttävät kotoisilta. Työmiesten pöydässä uunimakkaraa, lihapullaa, pottua. Vieruspöydän kahdella mummelillla sekä ukilla uunilohta, muusia, porkkananlinttejä ja vähän vihreääkin lautasella. Odottavat vanhukset jotain tuttua (taksia?), sen kuulin. Se oli lähtenyt viemään muita kyytiläisiä Tampereen suuntaan. Ulkoseinustalle kun  jätin pyörän, oli 5-6 koululaista pyöreän muovipöydän ympärysjakkaroilla keikkumassa. Suklaata, energiajuomaa, limpparia, munkkia, karkkia heilläkin posket pullollaan.

Kun läksin Kangasalta ajelemaan, siirtyi kevyenliikenteen väylä pientareelle ojan taakse. Se oli rakennettu Fortumin ja Gazbromin kaasuputken rakentamisaikaisten kaivantojen päälle eikä polkua oltu asvaltoitu. Aika raskas pyöräillä, koska murskesora ei ollut tiivis, mutta parempi kuitenkin kuin kymmenen senttiä leveällä nauhalla moottoriajoneuvojen kaistanlaidassa. Erään mäen päällä, Pelisalmen rantamaisemien jälkeen ison kiven kupeella oli paksu mies housut kintuissa. Vissiin kai paskalla ja säikähti kun minä niin äkkiä näkyviin ilmestyin.

Heti Pohtiolammen tienhaaran jälkeen vasemmalle aukenevilla pelloilla oli valkea tiilirakennus jonka syntyhetket tuuliviirin lukema osoitti olevan vuodelta 1927. Joku makasiini se on ollut, mutta en arvaa, mitä viljelijät aikoinaan siinä ovat pitäneet. Ei ainakaan sikoja, eikä lampaita ja epäkäytännöllisen näköinen viljavarastoksikin; 1918 sisällissodan aikaan nämä tällaiset ovat Kangasalan kupeilta Messukylään ja Kalevan hautausmaalle saakka olleet ruumiskasoja täynnä.

Sisälle makasiiniin ei päässyt kurkkailemaan eikä ketään sattunut käyskentelemään soraisilla poluilla, että olisin kysynyt. Pihassa polkupyöräily oli oikein liikennemerkillä kielletty, mutta kai se sen takia niin oli, koska näytti hevostilalta ja hevosethan eivät ajoneuvoista välttämättä tykkää. Autoja kyllä näytti parkkipaikallinen olevan ja jostain kai nekin sinne lieneet ajaneet.

Hevostenkuljetukseen käytettävä kalusto prameutuu vuosi vuodelta suuremmaksi, sen näki tämänkin kartanon tontilla jossa niitä oli useampikin. Minä oikeasti ihmettelen, että millä rahalla nykyinen hevostalous pyörii? Ei kai EU:n maataloustukia raviharrastustenkin ylläpitoon tarjoilla? Kun luksusluokan kuljetusauto maksaa satatuhatta, enemmänkin, niin pitää siinä hepan kuskeineen raviradan kehiä käydä kiertämässä, ja voitokkaasti, että sen hinta kuoleutuu. Hevosen kanssa vielä minun lapsuudessani jätkä sai uppuroida umpihangessa kovasti, että edes itselleen ja hevoselleen aperahat hankki. Ja nyt näitä elukoita on sadoin laumoin hupikäytössä pitkin pitäjiä!

Katselin karttaa. Pikkuiseen Pohjan kylään Kuhmoisiin päin olisi 21 km. Jos siitä kampeaisin Pälkäneen lievettä pienemmille asvalttipoluille kohteena Padasjoki? Ovat sellaisia seutuja, joissa en koskaan ole käynyt. Mitä nyt Padasjoelta joskus joku kirjeitä kirjoitteli...

Millainenhan lie seuraava teltanpaikka?

La 1.9.2012 klo 08.45

Outoon paikkaan eksyin telttoineni. Vesijako-kylän kohdalla olin jo puhkiväsynyt joten työnsin pyöräni  kuloheinän valloittaman kahden rivitalon pihamaan halki takimaisen taakse. Siellä petäjikköisen kallionnyppylän ja pihamaan rajalle tekokuituisen majani lampunvalossa pystytin. Sadetta uhkasi, sen haistoi, ja ropistelikin se kohta suojuksen päälle mukavat tuutulaulut. Jossakin vaiheessa havahduin naisen ja miehen riitelyn ääneen kallion sivulla pimeässä näkemieni pihavalojen suunnassa, mutta ajattelin vain, että tulivat jostakin ja nyt siellä humalapäissään ramisevat.

Pihatiensuulla luki Amor Dei-koti ja talot haamottivat yössä verhottomin ikkunoin. Eteisten jakokaappien punaisista vilkkuvaloista (kameroita?) päättelin, että kai siellä jonkinlaiset virrat koko ajan päällä ovat. Nämäkään talot eivät ole kovin vanhoja (arvelen tyylistä, että 1970-luvun puolenvälin jälkeen). Silti helposti peruskorjattavaa rakennuskantaa kannattaa Suomessakin pitää tyhjillään kaikkialla; me olemme rikas maa. Soinislaiset itkevät rahansyytämisistä maailmalle, vaikka mitä väliä rahankylvösuunnilla on kun tästä teltan ovelta jo rakennuskustannuksiltaan miljoonia maksavia, autioita koteja oman isänmaan kamaralla katselee? Konkurssipesä kai tälläkin tontilla sijainnee?

 Mutta palataanpa Sahalahden jälkeiselle pätkälle.

Pohjan kyläkaupan päädyssä näin tomeran naisen laskevan isoon vihreään gallonaan vettä seinähanasta. Kurvasin kysymään, josko minäkin saisin pulloni täyttää. Jälleen piti kulkunsa selvittää siinä odotellessa ja olihan se ihan mukava juttutuokio. Kyllä minäkin katselin naista kiinnostuneena. Maaseudulla sitä tapaa vielä naisia, joiden pystyy kuvittelemaan hellan ääreen vauva toisessa kainalossa samalla kun toinen käsi vellikattilaa hämmentää. Tämäkin nainen kun tempaisi kymmenien litrojen vesiastian farmarinsa takaluukusta sisään, niin ei siinä ehtinyt esittämään, että jos minä nostaisin...

Mentiin sitten peräkkäin  vielä auki olevaan kauppaan ja kun naisen työnlaitaan tarttumaan tottuneet kourat tyhjää hypistelemättä nostelivat perunoita pussiin, leipäpusseja koriin ja maito-piimäpurkkeja kylmiöstä, niin sitä oli ilo katsella. Siinä minä sitten hoksasin, että äitiään se mies naisissa etsii, ja että sekö pahasta olisi? Muistelen jonkun kolumnin lukeneeni, jossa asiasta irvaili joku Freudia tankannut.

Tästä kaupasta ostin perunoita ja maitoa. Niin ja Luopioslaisen leipomon reikäleivän joka on, kun siitä aamupalakseni puolet jo söin, niin hyvää, että milloin olen sellaista saanut maistaakaan? Maito maksoi 1,05, leipä 2,25 ja potut 0,86 = 4,15 €.

Rautajärven tienristeyksen kyläbaarissa oli tunnelma jota harvoin tapaa. Join siinä kahvit (1,30 €) ja katselin ihmeissäni, kun kunnanvaltuuston(?) kokousta pitivät jatketun ikkunapöydän äärellä. Nuorehkoja, farkkuhousuisia naisia oli kahdeksan (puheenjohtaja heidän joukossaaan), miehiä yksi ainut ja yksi ala-asteikäinen tytär joka alkoi pelata nurkassa nettipeliä. Kuulosti, että jostain kiinteistön myynnistä tai vuokrauksesta olisi ollut kysymys. Puheenjohtaja kävi kännykkäneuvottelua jonkun paikallaolemattoman jäsenen kanssa ja aika sopuisan päätöksen taisivat aikaan saada. Minua harmittaa aina tällaisissa tilanteissa kuuloni heikkous.

Takanani kävi ovi kun terassilta muutamat nuoret miehet noutivat kaljaa tiskiltä, taisi joku ottaa vahvempaakin sillä talossa oli A-oikeudet. Kauppakin rakennuksessa sijaitsi, mutta sitä en heti sisääntullessa huomannut. Yksi vanhempi, hyvin laiha nainen oli ovensuupöydässä ruokailemassa ja kun lähti, kävi oikein kädestä pitäen kiittämässä baarin kipeälonkkaista emäntää. Näin kiittelijänaisen sitten vähän matkan päässä kääntyvän melkoisten, muovipusseihin pakattujen kantamusten kanssa syrjään viettävälle soratielle ja ajattelin, että näitä korveneläjiäkin vielä olemassa on. Ennenhän he olivat hyvinkin tavallinen näky lapsuuskunnassanikin.

Kyynärön tanssilavan huussissa kävin oikealla asialla. Siinä istuessani koetin lukea seinätekstiä, josta sen ytimen kyllä ymmärsin, mutta funktio tekstin kirjoittamiseen jäi vähän hämäräksi. Hetken mietin sitäkin, kuinka tanssilavat, isot ja pienet, ovat merkinneet enemmän elämässäni kuin konsaan kirkot tai kapakat. Niissä olen kaikki naiseni, joiden kanssa lapsiakin liudan tehnyt, tavannut. Lie muutakin iloa niiltä reissuilta elämään siunaantunut. Ehkä kuitenkin, jos olisi malttanut tupansa nurkissa yksikseen ikänsä pyöriä, elämässä olisi säästynyt myös monelta murheelta ja vaivalta joita toisen ihmisen kanssa oleminen aina merkitsee. Tätä eivät ymmärrä tietenkään ne, jotka eivät tanssilavojen seiniltä lattialle saakka ole koskaan uskaltautuneet. Mutta näinikin päin voin vain todeta, etten minä ymmärrä yksin ikänsä elämisestä yhtään mitään, haaveilen joutavia siis.

Hämärä alkoi painaa päälle kun saavuin Padasjoen kunnanrajalle. Miten kummasti kaikki rajat maailmassa mutkittelevatkaan kun sitä tarkastelee hyttysperspektiivistä. Hitlerin jengi olisi tietenkin tuhatvuotisen valtakuntansa vedellyt viivoittimella neliöisiksi hallintoalueiksi, ampunut moottoritiet halki mantereiden viivasuoriksi ja merien pienemmät selätkin ne olisivat varmaan silloittaneet. Pikkutiet ne olisivat nyrhineet nurin kasvamaan puuta ja muuta ja ihmiset pakanneet satojen kilometrien mittaisiin kerrostaloihin moottoriteiden varsille. Talot olisivat samalla toimineet tuotantolaitoksina liukuhihnoineen; tämmöisiä muistan siinä polkiessani kuvitelleeni.

Mutta komeita ovat haavikot olleet näillä Pirkanmaan, Hämeen ja Päijät-Hämeen seuduilla Keski-Suomen loppuosalta lähtien. Suoraryhtistä, tyveltään syltä paksuja puita olen nähnyt hehtaarisotalla. Kai se johtuu siitä, kun tulitikkuteollisuuden myivät muualle pilattavaksi.

Ennen tätä yöpymispaikkaa oli Palsan Vehnäjauhomylly. Museoksi muuteltuna, mutta kävijämäärältään kai aika vaatimattomana se hämärässä tien alitse solisten virtaavaa jokivettä kitansa kautta kuljetteli. Siinä sitten lampsi rätin päähänsä solminut mies muka postilaatikolleen läheisestä matalasta talosta. Kyselin siltä tietoja myllystä, mutta oli aika hiljainen kaveri. Kävi varmaan tarkistamassa mikä mies sillalle pysähtyi. Palsoja on tässä maassa ollut kautta aikain niin vähän, että liittyyköhän suku mitenkään Kittilän Palsan Kalleen?

Okay, klo on vartin ylitse yhdeksän. Hyvästelin tämän aution pihapiirin käymällä kyykkypaskalla katajapuskan takana.

Kilometrejä edellisestä leiristä, Ponsasta tähän 87.

Päijänne jää aina sydämen puolelle 3

Perjantai 31.8.2012

Anivarhain kävi pari korppia keskusteluaan teltan takaisessa kuusivaltaisessa sekametsikössä, sitten varikset joita säesti pikkulintu jolla oli niin kimakka ääni, että minäkin huonokuuloinen sen erotin. Nukahdin kuitenkin uudelleen, mutta kohta romahti taivaalta rantaveteen joutsenia ja kaikilla niillä oli ulos pyrkivää megalomaanista ääntä kaulanrotkottimet pinkeinä. Nousin katsomaan teltan oviaukosta ja näin kaksi aikuista ja neljä kesän vanhaa vasikankokoista lintua uivan kalkattaen edemmäs Längelmäveden aallonliplatukseen. Neljä poikasta? Varmaan adoptiolapsia vähintään puolet noista. Ja mistähän se "laulu" tuonkin linnun nimeen tulee?

Uniini vaikutti eilinen Orivesi käynti; muistot puhkoivat unentaulua. Ainakin se ajatus, että erästä elämän kipupistettä kohden taivalsin tällä kertaa eri suunnasta kuin tavallisesti. Ehkä tarpeellinen mylläys kunhan joudan asiaa ajattelemaan.

Nyyssösen ja Häkkisen unessa muistin. Nyyssösen piti jo Orivedellä tappaa itsensä, mutta vasta Helsingissä muutamia aikoja myöhemmin se oli kuolemaansa hypännyt; otti Häkkisen mukaansa, tai vastoinpäin. Jossakin vilkkaan unennäön harteilla kiikkui sekin Annikki Kariniemen sukulaistyttö, "Ikka". Se palasteli mulle pahvista punaisia palapelejä ja sanoi, että liimaa järjestyksessä vihkoosi ja kun se on valmis, niin hän sitten kertoo asiansa. Siinä olisi ollut roheva ja terve Pohjoisen nainen, mutta en uskaltanut vielä hypätä... Missähän olisin nyt jos silloin..?

Kännykkä jumissa, ei aukea, vai akkuko siitä loppui? Aukaisen läppäriä sen verran, että näen kelloajan ja se näyttää seitsemän kolmekymmentä. Täällä toimii mokkula nopeasti toisin kuin jossakin Pudasjärvellä tai Kainuun vaarojen kupeilla.

Ei auta, nousen ylös, työntelen yöllä palamatta jääneitä oksanpäitä ja risuja nuotiokiveyksen keskelle, vuolen puukolla muutamaan kuivaan keppiin kiehisenkiekuroita. Yhdellä tikulla roihut aikaiseksi jälleen kuin Erno vainaa tärkeänä piti. Vaikka mulle se on sama, kunhan vain syttyy. Keräilen vielä ympäristöstä oksaa ja puunrosua yltyviin liekkeihin ja laitan pakkiin Längelmävettä litteän kiven päälle liekkien kylkeen porajamaan.

Rannassa on pöytä ja penkit ja istun nyt odottelemassa kahviveden kiehumista. Niitä en voinut yöllä hyödyntää sillä nuotiopaikka on kauempana. Hiekalla oli irtonainen puistonpenkki jonka kannoin tulen ääreen ja aterioitsin mukavasti sen päällä.

Tässä on pieni niemi joka on veneitä ja veneteloja vierivieressä täynnä. Veteen mutkalla hetkuva laiturikin hiekalta veteen kurottaa. Takana metsikössä ovat pukukopit, matonpesu- ja kuivaussysteemit ja huussi puiden katveessa metsässä. Ilmoitustaululla on järjestyssäännöt joiden pykälä numero 4 kieltää leiriytymisen.

Millaisenhan sakon Kangasalan vene- ja uimarantojen päällikkö minulle lähettääkään tästä luvattomasta yöpymisestä? Voinko viedä asian hoviin kun en yöllä taulua nähnyt koska se oli valaisematon ja aivan pihan perällä eikä jo tiensuulla tänne käännyttäessä?

Pesaisen hikisen paidan samalla kun käyn vielä uimassa. Se kuivanee sitten tavaroiden päällä koska näyttää tulevan aurinkoinen päivä. Pari hiutikulunutta t-paitaa ja haaroista rikki olevat kalsarit survaisen roska-astiaan. Näin minulla kuorma kevenee.

Tämä ranta on pienikivisempi kuin edellinen, yölläkään en varpaitani niihin lyönyt. Tulee raikas olo ja munasillaan tuulettelen vielä kun juon kahvit ja otan vähän aamupalaa. Kukosta jää paksulti liisteitä seuraavaa, lujempaa syömisen tarvetta varten; paras osa tuosta satoja (tuhansia?) vuosia vanhasta, aina käyttökelpoisesta ruuankuljetussysteemistä.

Rannantuntumassa kasvaa melkoisia tervaleppiä, teltta on pimeässä sattunut yhden sellaisen juurelle. Vehmaat seudut ja varmaan lieroiset myös, mutta kun peltoaukeilla maata tonkaisee, niin savi siellä pääasiassa on. Muinaisten merien vaikutusta tällä korkeudella vielä.

Kerran minua jututti vanhempi mies, joka sanoi lapsuutensa vittumaisimpia töitä olleen puikulannosto Tornion savisilta pelloilta käsipelissä. Minulla ei sellaisia kokemuksia ole, sillä Savossa peltoalat, vaikka paikoin kivisiä ovatkin, ovat myös muhevaa multaa paksuina kerroksina kauttaaltaan. Savikerros saattaa olla jossain metrin, puolentoista syvyydessä. Kun sitä ei mene rakennuksen paikalta puhkaisemaan, tulee kosteuden (radonin?) nousua ehkäisevä kerros siihen luonnostaan.

Mutta nyt pitää suoriutua tietä nielemään.

Istun nyt Kangasalan kirkonkylän hautausmaan portin sisäpuolen penkillä. Puolta päivää kohta elellään. Kännykän laitoin latautumaan valopylväässä olevaan pistorasiaan. Jospa se alkaisi toimia. Vähän jo epäilen, että olisi jäänyt laskut maksamati ja se ainiaaksi minulta on vaiennut.

Hiljaistenmiestenlaaksoa, Parantajantietä ja Rapu-Santerinpolkua oli matkan varrella, ne jäivät mieleeni aamupäivän puolentoista tunnin matkalta. Leiripaikalta lähtiessä, siinä sadan metrin päässä tiessä melkein kiinni oli talo, jonka ulko-ovea oli nuori nainen sulkemassa. Sanoin sille huomenet ja kerroin, että luvattoman leiriytymisen suoritin tuossa teidän uimarannalla. Sitä vähän huvitti. Muutaman muunkin sanan  vaihdoin ja sitten se lähti tummansinisellä Temprallaan kylille päin ajelemaan.

Olisin voinut kulkea myös Kautialan kylätietä, mutta pian olikin pääväylän varteen rykäisty mukavasti rullaava pyörätie ja siinä sitten huilailin ilman ohitse rävähtävien autojen ilmavirtoja.

Hevosia näin kymmenien laumoina pitkin tuloreittiä. Ravi- ja muuta harrasteratsastusta kai niillä suoritetaan nykyisellään pelkästään. Vaan pitää siellä tulosvolyymiäkin olla takana sillä hevonen syö kuitenkin kuin hevonen, talvellakin tallissa; olen tätä asiaa ihmetellyt ennenkin.

Kun käännyin 58:lta kylän keskustaan johtavalle Kuohuntielle, seuraani lyöttäytyi jäntevä, puhelias, vanhempi, hyvän elämän elänyt mies pyörineen. Se hoihkaisi, että otahan kulukuri omenia reppuusi kun tien vierellä niitä puissa ja maassa läjäpäin oli. Mies kertoi pitkän pätkän elämästään pyörän ja emäntänsä  kanssa. "Vain" kaksikymmentä vuotta oli kesät talvet pyöräillyt työmatkat Tampereelle ja takaisin. Torin kohdalta se poikkesi muualle ja minä menin ostamaan munkkikahvit. Niitä nauttiessani katselin ihmisten läjääntymisiä ryhmiksi juttelemaan ja ainakin viisi syyskuolemaansa odottavaa ampiaista istahti sokerisen munkkini päälle. Parveilevista ihmisistä ei samaan olisi. Torilta jäi mieleeni hauskanoloinen nainen jonka myyntipöydällä oli poronlihapurkkeja ja muita Lapin antimia. Iskin sille silmää kun menin ohitse. Mukavan hymyn sain palkinnoksi.

Katselin ja kiertelin aurinkoisen Kangasalan keskustan katuja joita ajelin jo 80-luvulla samanmoisin kulkupelein muutamina kesinä. Ei tämäkään paikka kovin hirveästi ole muuttunut, mutta kuulin, että Haralanharjun näköalatorni on sen jälkeen parikin kertaa tuhopoltettu. Kisarannan humpalluspaikkakin olisi mukava näin tavallisen päivän valossa käydä katsastamassa, mutta kun...

Marketista ostin 4 riisipiirakkaa ja jäätelötuutin (2,79 €). Kangasalan 100-vuotiaasta, yksityisomisteisesta kirjakaupasta hankin uuden kartan (12.50 €) koska entisestä ovat taitosten kohdalta kaikki pikkutiet näiltä seuduilta  puhkikuluneet. GT-karttaa olisin kaivannut, mutta ei ollut, piti tyytyä tavalliseen autoilijan tiekarttaan.  Sitten kävin ajatuksenpistosta paikallislehden toimituksessa kysäisemässä Kauhasta, mutta se oli mennyt koulutuspäiville, tai jonnekin. Jätin käynnistäni lappusterveiset.

Kun tulin tuosta rautaisesta portista hautausmaan sisäpuolelle, saapui tänne myös Pentti Saarikoski-partainen, rosoisiakin vuosia kokenut, laiha mies reppuineen. Tuumasi, että tosson mun entisetkin perseenkuvat ja istahti penkin päähän. Sanoi Pikonlinnan bussia odottelevansa; maksa-munuaistautinen  muija siellä hoidossa. Laitettiin tovi sanoja toistemme korviin menemään: Elämästään hänenkin puolentunnin jutustelun jälkeen voisi novellin kirjoittaa, panisin nimeksi vaikka Kankaanalla Saarikosken näköinen mies.

Jotenkin tuntuu, ettei täällä saa valokuvatuksikaan mitään näin matalalla kun itse kylän keskusta toreineen sijaitsee. Kuviin tulee vain autojen kattoja, kylkiä ja tylsiä rakennuksia. Kirkonseutua olen kuvannut joskus aiemmin ja nyt ei huvita yhtään. Ihmisiä olisi aina mukava kuvata, mutta minä harvoin ilkeän kun nysäputkillani en voi tehdä sitä kauempaa. Ympäristössä olisi näköalatorneja, tai jos kiipeäisi vaikka jollekin harjanteelle, tulisi avarampi olo, mutta olen nyt vähän tahdoton ja lohduton hetken aikaa ja hautojen hiljaisuus on tälle olotilalle otollisin.

Tampere houkuttaisi. Siellä olisi ystäviä ja tuttuja ja kaikkea, mutta jos sinne polkaisen, olisi vähintään kaksi päivää varattava matkaan pituutta lisää. Mutta toisaalta muistojen vyöryt, jotka hyvälle alulle olivat eilisen Orivesikäynnin jälkeen rullaltaan aukeamassa, saattaisivat saada Tampereen kaduilla liikaa koivensijaa päässäni...

Perkele, repäisen itseni irti täsä paikasta ja lähden Kuhmalahden tielle: Klo on 13.30.

Päijänne jää aina sydämen puolelle 2

Torstai 30.8.2012

Ohoh, nukuttipas. On jo yhdeksän kello ja vielä tässä venyttelen. Joutsenetkin törähtelevät kauempana Keurusselällä; sitä vettä tämä Varpaasalmikin lienee? Kaunis aamu kun kurkkasin ulos, ja turvallista on ollut sillä valvontakameran väsymätön silmä katsoo pihlajapuskan takaa. Saattaapi ne ihmetellä, jos videota selaavat, telttailijaa tuntematonta. Mutta enpä minä tässä pahanteossa ole.

Näin katalaa unta joka saapui sen jälkeen kun havahduin autonovien läimäyksiin ja heikkoon pulinaan parkkipaikalla, ja kun siitä sitten lähtivät kumit vinkuen kurvaamaan pimeyteen. Unessa joku halusi murskata kalloni rautakangella. Kun telttakankaan lävitse rusahdellen tökkivä rautakanki pieksi patjaa ja makuupussia hajalle, havaitsin sen omaksi keltaiseksi kangekseni jonka joku on varastanut kotoa kellarinoven vierestä. Ei näyttänyt uni, kuka minua niin kovasti vihasi.

Laitoin rantaan tulet. Polttopuita rapsin naulaisista laudanpätkistä ladon alta ja muutaman kalikan löysin myös rannasta. Kohentelin lahot pölkyt rautaritilää varten ja siinä litrainen Keurusselän vettä nyt odottelee kiehumispistettään. Sitten lisään pöönäjauhot, selkiytän ja kaadan termoksen täyteen. Loput kahvit ryypin tässä kalakukon kyytipojaksi. Laituri onkin kelpo pöytä aamiasen nautintaan.

Puolen kahden maissa olin täällä reilun kuuden tuhannen asukkaan Mänttä-Vilppulassa. Kaupunkikin tämä muistaakseni on. Ja onhan se, kun on liikennevalot ja kaikki. Olenkohan koskaan aiemmin tästä edes autolla lävitse ajellut? Istun kaupunginlaidan kahvilan ulkoterassilla jonka kohdalle myös bussit näyttävät pysähtyvän. Join munkkikahvit (2,80 €). Kun saavuin kaupunkiin, piti ensimmäiseksi etsiä pyörähuolto sillä polkimet alkoivat jälleen valituksensa kovasta kohtelusta. Mäntän Fillarihuolto auttoi. Sen omistaja vaihtoi  polkimet (15 €) ja nyt uskaltaa taas jatkaa matkaa. Puutarhurilta tuli tekstiviesti: "Kiitos kortista, pusi pusi."

Äsken jututin pöydän toisenpään lasisilmäistä miestä, tai hän se aloitti. Sanoi: "Olen mää huano ihiminen, voi että mää olen huano ihiminen."

Minä: -No mikäs se miehen noin huanoksi tekee?

Lasisilmä: -Mää oon tosi huano ihiminen vaan. Mää olen kuule juanu, mää olen kuule juanu koko ikäni... Viime yänkin mää olin putkas Jämsäs...

M: -Niin moni on juomista ikänsä harrastanu, ja ollut putkassahin.

L: - Mut mää olen juanu kohta Runtinmäenki paikan , prrrkele.

M: -No sithän sitä joutaa vaikka kuoltak?

L: -Nin joutaaki, ja kualen kans. Mää olen sen suunnitellu valamiiksi. Mää juan pakkasella itteni pökerryksiin ja alan maate hankeen, se o siin sitten, saatana.

Koetin sanoa lasisilmälle, että kyllä ne huanot ihimiset ovat tälläkin hetkellä Syyriassa ja muissa paikoissa joissa lapsia, naisia ja vanhuksia murhataan. Sähän vaan itteesi telot sillä alakomahoolilla.

L: -Joo, Syyriassa... niin ja saatana Epyktissä ja Israelissa, ja Usassa ne vasta huanoja ovat, ihimiset katos. Mut ku mää olen juanu tyäniki, mää kuule olin kaheksantoista vuatta tossa Paperilla katos saatana, mut mää vaan join saatana. Voi että mää olen huano ihiminen...

Lasisilmä kääräisi muovikassin, jossa oli litteä muovipullollinen viinaa jalkojensa juuresta oikean käden hilseilevään kouraan, asensi alumiinisen keppinsä vasempaan kyynärtaipeeseen ja huonouttaan mutisten lähti ylittämään parkkipaikkaa, käveli ontuen ja yläruumis kummallisesti kieronvinossa, mutta osui kuitenkin kaupan vieressä olevaan aukkoon metsässä ja hävisi sinne.

Pitää kirjata ylös parin viimeisimmän tunnin taivallus.

Kun läksin Varpaasalmesta ja työnsin pyörääni erästä jyrkähköä mäkeä ylös, niin otin talteen tienviereen pudonneen vatupassin. Mäen päällä oli postilaatikko, jätin vatupassin laatikon suojana olevalle koristeelliselle lipalle. Saattaa V. Savikko ihmetellä, että mistäs se tommottinen on ilimaantunut. Toivottavasti ymmärtää hyvän päälle, sillä vatupassi oli takavuosikymmenien ruotsalainen laatutuote jollaisia ei kaupasta enää saa rahallakaan. Timpuria, joka sen peräkärrystään on kadottanut, harmittaa, ja kovasti.

Puoliltapäivin olin maakuntien rajalla. Tuli Pirkanmaa, jäi Keski-Suomi ja tienvieressä kukkivat kurtturuusut kuin muistoksi auton murhaamalle mäyrälle, jonka turvonnut raato haisi niin pahalle, että yökkäilin kauan ja hartaasti kuvien ottamisen jälkeen.

Muutaman kilometrin matkalla kävivät Paholainen ja Jeesus kovaa kamppailua pylväspaikoista. Eivät välittäneet, vaikka jo paljon aiemmin tolppien kylkeen niitatut Hengenvaara-julistukset ilmoittivat karusti mitä tuleman pitää jos asioilla leikkiä lyödään tai peräti kiipeilemään aletaan.

Mäntässä, fillarikorjaamolla käynnin jälkeen ajelin kirkon pihaan. Sen tornin huipuksi oli asennettu sakaramiina kuin valmiina räjähtämään jos vaikka enkeli aikoisi laskeutua sitä kautta paimenille puhumaan.

Ilmoitustaulun alla, kirkon sokkelinjuuressa oli joku käynyt yöllä rukoilemassa ja höystänyt rukoustaan koskenkorva-vodkalla.

Kun sitten käännähdin lähteäkseni liikkeelle, huomasin muutamien pinjojen ahdistaman aukion laidalla patsaan joka muistutti erehdyttävästi Aleksista Helsingissä ja niinhän kyltissä kerrottiin: Väinö Aaltosen kubistinen Aleksis Kivi 1930-luvulta. Sen perustalta on myös Hesan patsas suunniteltu.

Lähden nyt, kun klo on puoli kaksi, ajelemaan Vilppulan kautta kiertävää reittiä kohti Orivettä. Laskeskelin mielessäni, että Oriveden seuduilta pitäisi löytää seuraava yöpymispaikka. On hyvä ilma, puolessapilvin, eikä tuule. Tuli nuoria tuohon pöytään juomaan redbulleja ja limppareita ja syömään imeliä. Kaikkialla sama ilmiö; kaksin käsin "energiaa" naamaan koska elämä on niin rasittavaa vaikka ei sirpin varteen tarttua olekaan tarvis.

Klo 20.00 Istun koivupölkyn päällä pellon ja metsän laidassa. Pienen peltopläntin rehunsilppuu on jäänyt kesken, kone seisoo urassa ja sen lietsotorvi kurkottelee hämärään kuin paksukaulainen kurki. Joku akseli siitä lie katkennut kun noin kenottaa? Runoilijantie, lukee tienviitassa. Kävin kävelemässä tietä kauempana siintävän veden suunnassa, mutta siellä oli asutusta joten enpä jää tähän öitsimään vaikka kuinka saisin runollisia unia nähdäkseni. Sen verran istun, että vetäisen lauseita muutamia.

Vilppulassa näin Oskar Merikannon siellä viettämien kesien vuoksi pystytetyn muistomerkin, ja hautausmaan kautta koukkaisin vaikka paskattikin sillä kohtaa aika kovasti. Oli siisti se vainajien mäntykankainen, hiekka-alustainen leposija, ja laaja. Paljon oli sankarivainajiakin ja pari nimeä muista hautakivistä jäi mieleeni: Arnkil, jonka nimisen kirjailijan muistan ja sitten sukuhauta viidelle Lewisonille joista viimeisin 1990 kuollut Sten Åke oli vaihtanut tupla-w:n tavalliseksi. Oli siinä kookas puukirkkokin joenrannassa ovet reikelissä ettei sisälle päässyt kurkkaamaan. Mutta mitäpä siellä olisi sellaista jota ei ole jo tälle iälle nähnyt. Loviisan kirkko jos olisi ollut kyseessä, olisi voinut ne kirkonpenkkien persien painaumat käydä tsekkaamassa.

Kun olin hautausmaalta kurvannut takaisin valtatielle, ajoi rinteessä rinnalleni pieni mies ja alkoipa hänkin kyselemään matkani tarkoitusperiä, määriä ja kilometrien kulutusta. Kerroin. Ja siihen hän, että 1950-60-70-luvuilla hän polki ainakin Kuusamossa ja sitten paljon täällä etelämmässä. "Oli tiet eriä kuin nykyään", se vielä huikkasi kun kiihdytti vauhtia ja paineli menemään. Vanhus (ainakin 80 vuotias) oli sitonut vanhan matkaradion tankoon eteensä ja sieltä tuntui kuuluvan Yle1:n kultakuumetta. Enkä minä sen koomin miestä tavoittanut.

Liikenne yllättävän vilkasta Keuruu-Orivesi välillä. Rekkoja ja pitkiä jonoja niiden takana. Pari vaarallista, keltaisilla suoritettua ohitustakin näin jossa ohittajat selvisivät omalle kaistalleen kolaroimatta vain siksi, että muiden ajoneuvojen kuljettajat olivat varppeillaan ja väistivät.

Tienvarren kukinnot ovat runsaita. Ihmisen mielestä eitoivotut kasvit valtaavat alaa joutomaalta jota tiet valtavine pientareineen kaikkialla edustavat. Kun ihminen niitä säännöllisesti niittää, kasvi sopeutuu ja kasvattaa maata myöten luikertelevat versot, kuten  kurtturuusu, jättiputki ja lupiini ovat jo osautuneet tekemään. Juupajoen seuduilla näin paljon myös siniohdakkeita ja keisarinliljoja, lupiinejakin jonkin verran, mutta eniten pisti silmiin kurtturuusun yleisyys. Kauempana tiestä, niittokoneiden ulottumattomissa lujavartiset väinönputket ja paksummat, violetit ohdakkeet olivat vallanneet itselleen elintilaa ja kun katselin tarkemmin joitakin viljavainioita, oli ohdake tontteja niistäkin varaillut laajasti.

Luonto käyttää hidasta, mutta äärimmäisen väsyttävää, voimakasta valtaansa silloin, kun se sille on elinehto. Näin erään kallioleikkauksen päällä kuusentarrin joka oli kasvattanut juurensa kallionhalkeamaan ja vuosia sitä lusto lustolta paksunettuaan, oli se voittanut kovan kiviaineksen ja niin vain iso möhkäle kiveä makasi avuttomana ravissa.

Puintikausi on parhaillaan. Siellä täällä hyrräsivät puimakoneet ja lauloivat viljankuivurit. Sato on ehkä huono sateisen kesän jälkeen vaikka luin jostain, että paikkapaikoin jopa kohtalainen. Mutta jos sataa nyt kun vilja pitäisi saada laareihin, niin eipä se sitten liene edes kohtuullisesti onnistunutta. Isoja ovat kuitenkin viljavat alat täällä päin verrattuna pohjoisempiin maisemiin.

Poljin pitkiä matkoja ilman kenkiä. Sillä tavalla olen vähitellen pääsemässä jalkasäryistäni eroon. Mikä siinä lienee? Pitäisiköhän opetella käsilläpolkemista, että lakkaisi koskemasta myös olkapäihin?

Pitkässä, loivassa mäessä oli bussilevike ja levikkeellä nainen rassaamassa polkupyöräänsä. Pysähdyin kysymään, että tarvitseeko rouva apua ja siihen tuli rempseä vastaus että "perkele joo". Ketjut pyörästä olivat luiskahtaneet ja niin väljällä, että aina, kun nainen yritti lähteä polkemaan, ne luiskahtivat pois. Sanoin, että mulla on jakari niin kiristetään kun näkyy varaa olevan. Kaivoin etulaukusta avainpussukkani, käänsin pyörän selälleen, löysäsin muttereita ja jarrukengästä ristipäällä ruuvin, kiristin ketjun, tein äskeiset toimenpiteet päinvastaisessa järjestyksessä ja käänsin pyörän takaisin oikein päin. Nainen sanoi, että vittu kun kävi sulta helponnäköisesti tuo homma. "Mun miesystävä on sellanen lehmäntissikoura, ettei sillä pysy ku kaljamuki niissä."

Nainen oli aika hauskannäköinen soikeilta kasvoiltaan, huomasin. Sillä oli keltainen kesämekko ja hassusti matalissa, punaisissa tennareissa paksut sukat syrtyssä kuin kiireellä olisi jostakin lähtenyt ja säärissä oli aika paksu karvapeitto. Mekonnapeista puuttui ainakin puolet ja tissit, melko kookkaat, näkyivät olevan ilman liivejä. Käsivarsissa oli suhteessa muuhun ruumiiseen huomattava pituus ja tummien hiuksiensa päälle se oli jotenkuten kietaissut maastokuvioisen liinan, vai mikä huivi lie ollut, ja kaulassa sillä oli raskas, ympyriäinen hopeariipus jonka keskellä kaksi hahmoa kaarellauumin toisistaan poispäin. Olemuksesta tuli mieleen Miina Äkkijyrkkä nuorempana. Nainen kysyi minulta "mikäs hullu se sää olet lasteines?" ja jälleen selostin matkani ääriä, johon se tuumasi, että "on se saatana hyvä kun muitakin kahjoja tiellä liikkuu kuin mää."

Kysyin naiselta, saanko ottaa hänestä kuvan, mutta hän kielsi jyrkästi. "Mää mikkään valokuvamalli ole, eikös se päällepäinki näy, helevetti." Tämän se kuitenkin sanoi lommoposket naurussa ja kun hyppäsi pyörän selkään niin että mekonalus vilahti, se huikkasi, että ensi kerran kun ohite kuljet, tuu käymään. "Tarjoon ainaski kahavit. Mää asun tossa seuraavasta tienhaarasta kilometrin päässä pellon takana mettässä."

Ennen Orivettä oli jonkun autonmyyntipisteen taakse laitettu kolmipyörä-moottoriajoneuvo jalustan päälle korkealle. Siinä olivat juuri sakottamassa jotakin hurjastelijaa jonka äsken vastaani tullut moottoripyöräpoliisin tutka luultavasti käräytti kiirehtimisestä. Liikkuva poliisi siis liikkuu edelleen.

Oriveden sisääntuloreitillä ajelin rauhallisesti. Kyläkuvasta välittyvät ensituntemukset, muistot; huoltoasema, kaupat, baarit... Mitä niistä muistan kun aikaa on kulunut liki kolmekymmentä vuotta? Oriveden opiston rakennukset olivat kuitenkin päällepäin samanlaiset, oli parkkipaikkakin muuttumaton ja, niin, muutama opiskelijakin siinä käyskenteli luomatta silmiään muuhun kuin eteensä käden pidellessä kännykkää johon rallatteli kuin tärkeääkin kerrottavaa olisi.

Täälläkö niitä suuria kirjailijoita tehtaillaan? Täälläkö on sanojen veistoluokka josta tarvittavat opit saa se, joka kirjailijaksi aikoo? Montako kirjailijaa olet maailmalle antanut, Oriveden Opisto? Kallis konsulttitoimistoko vain?

Ahdisti hetkellisesti. Mielessäni kuulin Risto Ahdin äänen ja ainoan asian, jonka muistan hänen sanoneen, että valehdelkaa kirjoittaessanne niin paljon kuin ilkeätte sillä valehdellessanne löydätte lähimmäksi totuutta. Tai jotenkin sinne päin. Mutta on tuon asian niin moni muukin sanonut eikä se nyt aina voi paikkaansa pitää. Itse Ahdin kirjailijanelämä on ollut ymmärtämäni mukaan niin kuopatonta, että valehdeltava hänen onkin kun pelkästään päänsä sisältä kokemuksia runoihinsa ammentaa.

Sama oli Tabermanni-vainajan, tai Jari Tervolla edelleen. Viimeksi mainittu olisi kyllä voinut jonkun toisen aihepiirin valehtelunsa kohteeksi ottaa kuin sen Layla-kirjassa olevan. Siinä valehtelussa hän epäonnistui täydellisesti.

Tarvitseeko Sofi Oksasen valehdella Viron historiaan perustuvissa kirjoissaan? Tai Katja Ketun Kätilössään? Reetta Onkelikin kun Ilosella talolla paiskasi, se sattui totuudellisuudessaan syvälle ihmisiin.

Vyörähtivät myös henkilökohtaiset Oriveden aikaiset tapahtumat esille. Silloisen vaimon ensimmäinen psykoosi, se, kun ei siitä minulle lääkärit mitään sanoneet ja kun luulin, että raivokohtaukset, sairaalaanhakeutumiset ja kamalat epilepsiakohtaukset johtuivat Sirkasta jonka vaikutuspiirin humalluttamaksi hetkeksi jouduin. Ja kun tulin Orivedelle lasten kanssa kun äiti ei jaksanut olla niille äiti ja kuinka nuorempi tyttäristä alkoi voida pahoin äidin ikävässään enkä minä saatana sitä ymmärtänyt. Eikä kukaan viisaampi mitään sanonut. Voi vittu, että elämä oli sekaisin. Ja tein aivan ääliömäisiä asioita.

Sitten muutettiin Tampereelle. Ja kaikki oli seuraavat kymmenen vuotta yhtä helvettiä. Mutta kai sekin on selviytymiskeino, että tekee elämässään mielettömyyksiä kun se sairaampi hulluus on siinä käden ulottuvilla koko ajan eikä tiedä, mitä sille tehdä?

Nyt, tällä kohtaa ymmärrän olevani anteeksipyynnön velkaa omille, nyt aikuisille tyttärilleni; en osannut, mutta eläkää elämäänne silti. Äidin sairaudelle luovuttamista ei mikään olisi kuitenkaan voinut estää.

Löysin pimeässä Ponsan kohdalla Längelmäveden rantaan. Tässä käyvät kyläläiset uimassa ja on venepaikatkin varattuja. Kuu ohuen pilviverhon takaa tulee aivan kohta kokonaan näkyviin, ja sitten on veden maisema kuullisen kaunis. Maksaisi joku turisti tällaisista näkymistä paljon jos se hänelle valmiiksi paketissa tarjoiltaisiin.

Pystytin teltan, lapoin kamat sisään ja sitten haalasin lampunvalossa metsästä risuja ja oksia ja jonkun paksummankin puunkelleksen löysin. Sytytin tulet ja panin potut kiehumaan sillä nälkä on aivan valtaisa. Keitän sitten sen jälkeen vielä kahvit. Olen nyt mahallani teltassa, mutta kuumottaa kovasti loppukiri eli  käyn heti uimassa.

Klo on ylitse puolenyön. Voisin kai päivitellä taas retkeni kulkua, mutta hyvä minun nyt on. Kuutamo on niin kirkas, että melkein näin syödä sen valossa perunaa, kalakukkoa, voita, leipää ja raakaa sipulia. Nyt oli maitoakin juomiseksi jota Oriveden S-kaupasta hankin muutaman muun ostoksen lisäksi (5,37 €). Passaa tässä puhtaana ja täysinvatsoin alkaa unia kuulostelemaan.

Kilometrejä näiden etappien välillä 85.

Luen kuitenkin mitä Kallisella olisi sanottavaa yölle kaunisnimisen järven rannalla.

"Nykyisen yhteiselämämme luonnottomuus on siinä, että me paisutamme, pöhötämme luonnolliset ja sinänsä oikeutetut tarpeemme luonnottomiksi. Meitä villitsee poroporvarillinen paljouden tarve, rellestämisen, pöyhkeilyn, isottelun, upeilun tarve. Ja kuta enemmän rellestämme, maksamme rahaa ja pöyhkeilemme rahankäytöllämme, sitä viheliäisemmäksi käy sisäinen sielunelämämme." (1950-luku).