keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Rojua
Kävelin hetkisen yössä. Ihan pikku matkan vain. Pakkaslunta. Kuuraa ravisteli tuuli puista ja katulamppujen varsilta. Rusakko loikkasi postilaatikon vieritse ja joku toinen yksinäinen vastakkaiseen suuntaan narskutteli.
Kävelin, että saisin tuon rojukopan harteillani edes jonkinlaiseen järjestykseen.
Tulin takaisin, istahdin hetken hämärässä eteisessä riisumatta ulkovaatteita. Olin ajattelevinani jotain tärkeää, mutta ei se niin tärkeää ollutkaan.
Huoneeni lattialla on akkuporakonelaatikko jossa on muuta rojua, mutta ei koneita. Olen tehnyt viime aikoina remonttia alakerrassa ja se alkaa olla viimeinkin valmis. Listoituksethan minulta oikeastaan vain puuttuivat, ja myykit ikkunoiden pielistä. Käytävän puoleinen palomuuri on enää maalaamatta. Vedin siihen tasoitteet toissapäivänä ja eilen hioin vähän. Ja puuttuu pari eritasolistaa sekä kahden huoneen kynnykset. Tästä huoneesta myös kaapin päällikonsoli. Pikkujuttuja.
Yläkerrassa olisi vielä paljon tekemistä. Siellä paikat reuhottavat ilman levytyksiä ja makuualkoveista puuttuvat eristeetkin. Suihku laatoittamatta, kalustamatta ja keittiö vailla mitään.
Mutta mitäpästä näistä.
Olisihan se hyvä, jos paikat olisivat edes joltisenkinlaisessa kunnossa jos tämän joutuu myyntiin laittamaan. Ei mahda silti saada edes omiaan pois niin, että saisi asuntolainan maksettua.
Miten käynee. Huominen näyttää. Tai ylihuominen. Ensi viikko, tai -vuosi.
Kituutettu on tähän saakka ja kun lukee ihmisten kokemuksista milloin mistäkin, niin kituvat ne muutkin. Ehkä omissa ketunraudoissaan. Omatekemissään tai toisten asettamissa.
Aloitin kävelyltä tultuani uuden päiväkirjan. Se sattui sopivasti joulukuun ensimmäiselle, Oskari-sedän nimipäivälle. Ajattelin kirjoittaa sitä toisellatapaa kuin tähän saakka olen päiväkirjojani kirjoittanut. En laita jokaisen päivän kohdalle merkintää kelloaikoineen kuten olen 30 vuotta tehnyt. Kirjoitan vain mitä on ja niistä voinee suurinpiirtein ajankulun hahmottaa. Jos voi. Eihän sillä väliä ole jos oikeasti ajatellaan.
Kimmokkeen sain kirjailija Pentti Saarikosken, sotatuomari Paavo Alkion ja nyt sitten lisävahvistuksena sotaretkestään kertovan poliisi Taaveti Heikkisen julkaistuista päiväkirjoista.
Eivät edellämainiutut minulle tässä mielessä auktoriteettejä edusta. Tajusin vain yhden asian niitä lukiessani: oma isäni olisi saanut pitää päiväkirjaa elämänsä vaikeista vuosista, sota-ajastaan ja Unimäessä asumisestaan. Siitä, miltä tuntui, kun aika näytti, ettei neljästä pojasta kasva täystajuisia vaan he ovat kehitysvammaisia. Ja omasta alkoholismistaankin olisi saanut kirjoittaa, suhteestaan äitiini, siis vaimoonsa ja lapsiinsa. Ja siitä, kuinka haluaisi kuoleman tulevan. Ihan mistä vain olisi voinut kirjoittaa ja olisin niitä ahmien lukenut nyt, kun oma elämäkin on jo tälle kinkamalle kiivennyt.
On minulla tallessa isältä yksi sota-ajan "päiväkirja", mutta se on vain kopioita sen aikaisista rallatuksista. Luin minä nekin, ja moneen kertaan olen sitä vihkoa selannut kuin toivoen, että sieltä rivien välistä olisi isäni omiakin ajatuksia syliini karissut. Mutta ehkä ne olivat niissä lauluissa jo valmiiksi pureskeltuina? Mitä parikymppisellä miehellä kuoleman kentillä muuta voi olla mielessä kuin kaipuu jonnekin, haavekuviensa naisen syliin. Ja lopulta sinne jalkojen väliin.
Niin. Ajattelen siis, että lapsilleni sitten aikanaan nämä tulevat olemaan tärkeitä luettavia kun pois olen mennyt. Pidän itseni tärkeänä miehenä heille niin kuin pidin omaa isääni tärkeänä itselleni. Muuten en olekaan tärkeä.
Päiväkirjaa voisi toki pitää täällä blogissaankin, mutta ei se sellaista ole kuin itselleen kirjoitettaessa. Koko ajan olisi tietoinen siitä, että joku kurkkii olan takaa, tulee lukemaan sen. Henkilökohtainen päiväkirja on psykologi jonka vastaanotolla pitää käydä kun ahdistaa eikä kukaan muu kuuntele, mitä sinulla olisi sanottavaa.
Vihkoihin käsin kirjoitetut löytyvät vielä kauankin kirjoittajansa poistumisen jälkeen. Internetistä ei kukaan tiedä, milloinka se kaatuu kokonaan. Ja vaikka ei kaatuisikaan, kukaan ei niille jäljille lähde, joita tämä virtuaalilantala on täynnänsä.
tiistai 23. marraskuuta 2010
Pensselisedät ja - tädit
Voiko poliittista prosessia tutkia silloin kun se on käynnissä?
Pentti Saarikoski oli sitä mieltä, että ei voi koska silloin "... tutkija joutuu mukaan siihen, ja tekemään politiikkaa."
Kirjoittaessaan tuon huomion, Saarikoski eli Kekkosen, sekä myös oman elämänsä viimeisiä vuosia vaikka kumpikaan ei kuolemisiensa tarkkaa ajankohtaa vielä tiennytkään. Tosin Saarikoski ounasteli Kekkosen poistumista ja toivoi, että Kalevi Sorsasta tulisi hänen seuraajansa, Mauno Koivistosta ei missään nimessä. Kekkosen kuollessa hautaan meni myös Kekkosen diktatuuri vaikka tämän kaljupäinen haamu edelleen tutkijoitaan piinaa.
Kun Saarikoski tarkkaili Ruotsinmaalta kotimaansa tilannetta, hän havaitsi, että suomalainen politiikka oli jämähtänyt hämmästelemään näköpiirinsä uhkakuvia jäätyneine raajoineen keskelle lumista erämaata jossa valot Moskovankin alkoivat himmetä. Sekin pantiin merkille, kuinka viimeiset, änkyröiksi leimatut, kaivoivat ne nauriskuopat, joista vasta ensi kevään vaalien aikaan viimeiset mohikaanit kompuroivat eläkevirkoihinsa kirjoittamaan muistelmiaan.
Surku tosin, että Esko-Juhani Tennilälle ei Lapista uutta sijaista löydy.
Mutta miten tutkia nykyistäkään politiikan murrosta joutumatta sitä itse tekemään?
Gallupit eivät ole tutkimusta. Ne eivät anna edes osviittoja suunnasta, mihin suohon nyt kansakuntaa halutaan ohjastaa.
Minä en ole, eikä minusta ole politiikantutkijaksi, mutta aina jonkun päätelmän voinen kertoa omista politiikkamme pensselisedistä ja -tädeistä. Ehkä sutaisemaan jopa kaarevamman sateenkaarijäljen poliittisen kartan uusiutuvalle alustalle kuin Suvi Línden, joka arveli reilun kolmanneksen kansasta nuljahtavan persujen kelkkaan. Sateenkaarta tuskin näemme silti politiikan taivaalla lähivuosina. Pikemminkin se tulee muistuttamaan mustavalkoisen telkkarin lumisadetta jonka nukahtanut kansa on jättänyt yöhön rätisemään.
Tosin yhdellekään kansalaiselle tuskin kävisi sen hullummin kuin nykyisenkään soutamisen ja huopaamisen aikoina vaikka kaikki puolueet kokisivat veret hyydyttävän vaalitappion. Ja vaikka äänestysprosenttikin jäisi 17-19 kuten seurakuntavaaleissa ja nekin ropisisivat soinislaisten lantakärryihin. Ah sitä onnea kun Arkadianmäen paratiisiin kiipeäisi 200 perussuomalaista kaivelemaan Suomi-nimistä roska-astiaa!
Turha silti pelätä, että maamme vajoaisi diktatuuriin. Siihen ei ole valmiuksia muilla, kuin Nato-henkisillä kokoomukselaisilla ja niillä, joilla avaimet armeijan ylipäällikkyyteen ovat. Sen prosessin estäisivät EU:n muut jäsenvaltiot ja viime kädessä Venäjä. Sekä perussormi, joka vaihtaisi paikkaa huulilta persesilmään ja takaisin, että vastuunpainajaisen saisi oksennettua pois.
Loppujen lopuksi itse valtiona me kolisemme vaijerinnokassa tyhjänä kuin Itämereen laskettava kaasuputkenpätkä. Tätä maata eivät heiluta sisäiset uhat (ovatko oikeasti heiluttaneet koskaan), vaan aina muun maailman intressit. Eivätkä heiluttajat ole maahanmuuttajia ja pakolaisiakaan.
Pekkarisen hehkutellessa isänmaastaan kaivosteollisuuden huippuosaajaa se on yhtä suurta harhaa kuin nokialaisten pajunköysi jonka varaan heittäydyimme sen jälkeen, kun kumikengät alkoivat lipsua.
Eivät lelut ja niihin maasta kaivettavat arvometallit kansakuntia kovin kauaksi tulevaisuuteen vie. Varsinkaan, kun niitä tuottavat yritykset ovat myytävissä sumeilematta suurimmille sumuttajille maailman mihin kolkkaan hyvänsä kaupankäynnin eettisyyksistä ja ns. ihmisoikeuksista piittaamatta.
Ja kun kaikki ryövätään maasta, jonka pitäisi tuottaa ruokaa yhä kasvavalle väestölle maailmassa.
Pentti Saarikoski oli sitä mieltä, että ei voi koska silloin "... tutkija joutuu mukaan siihen, ja tekemään politiikkaa."
Kirjoittaessaan tuon huomion, Saarikoski eli Kekkosen, sekä myös oman elämänsä viimeisiä vuosia vaikka kumpikaan ei kuolemisiensa tarkkaa ajankohtaa vielä tiennytkään. Tosin Saarikoski ounasteli Kekkosen poistumista ja toivoi, että Kalevi Sorsasta tulisi hänen seuraajansa, Mauno Koivistosta ei missään nimessä. Kekkosen kuollessa hautaan meni myös Kekkosen diktatuuri vaikka tämän kaljupäinen haamu edelleen tutkijoitaan piinaa.
Kun Saarikoski tarkkaili Ruotsinmaalta kotimaansa tilannetta, hän havaitsi, että suomalainen politiikka oli jämähtänyt hämmästelemään näköpiirinsä uhkakuvia jäätyneine raajoineen keskelle lumista erämaata jossa valot Moskovankin alkoivat himmetä. Sekin pantiin merkille, kuinka viimeiset, änkyröiksi leimatut, kaivoivat ne nauriskuopat, joista vasta ensi kevään vaalien aikaan viimeiset mohikaanit kompuroivat eläkevirkoihinsa kirjoittamaan muistelmiaan.
Surku tosin, että Esko-Juhani Tennilälle ei Lapista uutta sijaista löydy.
Mutta miten tutkia nykyistäkään politiikan murrosta joutumatta sitä itse tekemään?
Gallupit eivät ole tutkimusta. Ne eivät anna edes osviittoja suunnasta, mihin suohon nyt kansakuntaa halutaan ohjastaa.
Minä en ole, eikä minusta ole politiikantutkijaksi, mutta aina jonkun päätelmän voinen kertoa omista politiikkamme pensselisedistä ja -tädeistä. Ehkä sutaisemaan jopa kaarevamman sateenkaarijäljen poliittisen kartan uusiutuvalle alustalle kuin Suvi Línden, joka arveli reilun kolmanneksen kansasta nuljahtavan persujen kelkkaan. Sateenkaarta tuskin näemme silti politiikan taivaalla lähivuosina. Pikemminkin se tulee muistuttamaan mustavalkoisen telkkarin lumisadetta jonka nukahtanut kansa on jättänyt yöhön rätisemään.
Tosin yhdellekään kansalaiselle tuskin kävisi sen hullummin kuin nykyisenkään soutamisen ja huopaamisen aikoina vaikka kaikki puolueet kokisivat veret hyydyttävän vaalitappion. Ja vaikka äänestysprosenttikin jäisi 17-19 kuten seurakuntavaaleissa ja nekin ropisisivat soinislaisten lantakärryihin. Ah sitä onnea kun Arkadianmäen paratiisiin kiipeäisi 200 perussuomalaista kaivelemaan Suomi-nimistä roska-astiaa!
Turha silti pelätä, että maamme vajoaisi diktatuuriin. Siihen ei ole valmiuksia muilla, kuin Nato-henkisillä kokoomukselaisilla ja niillä, joilla avaimet armeijan ylipäällikkyyteen ovat. Sen prosessin estäisivät EU:n muut jäsenvaltiot ja viime kädessä Venäjä. Sekä perussormi, joka vaihtaisi paikkaa huulilta persesilmään ja takaisin, että vastuunpainajaisen saisi oksennettua pois.
Loppujen lopuksi itse valtiona me kolisemme vaijerinnokassa tyhjänä kuin Itämereen laskettava kaasuputkenpätkä. Tätä maata eivät heiluta sisäiset uhat (ovatko oikeasti heiluttaneet koskaan), vaan aina muun maailman intressit. Eivätkä heiluttajat ole maahanmuuttajia ja pakolaisiakaan.
Pekkarisen hehkutellessa isänmaastaan kaivosteollisuuden huippuosaajaa se on yhtä suurta harhaa kuin nokialaisten pajunköysi jonka varaan heittäydyimme sen jälkeen, kun kumikengät alkoivat lipsua.
Eivät lelut ja niihin maasta kaivettavat arvometallit kansakuntia kovin kauaksi tulevaisuuteen vie. Varsinkaan, kun niitä tuottavat yritykset ovat myytävissä sumeilematta suurimmille sumuttajille maailman mihin kolkkaan hyvänsä kaupankäynnin eettisyyksistä ja ns. ihmisoikeuksista piittaamatta.
Ja kun kaikki ryövätään maasta, jonka pitäisi tuottaa ruokaa yhä kasvavalle väestölle maailmassa.
tiistai 16. marraskuuta 2010
Lämmintä kättä
U:n blogikirjoitukseen kommentoidessani huomasin, että aiheesta voisin ajatella omianikin. Niinpä sitten sovellan kommenttini myös tänne vähän paksumpana pajunköytenä.
“Olkimarsalkka ratsastaa ja kilpikonna käy heti selälleen”, Tuula-Liina Varis, Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994). Tuossa kirjan väliotsikossa tiivistettynä yhden avioparin epätasainen suhde.
Olen lukenut myös Mia Bernerin P.S:n, joka toi toi oman tarkastelukulmansa Pentti Saarikoskeen. Pidin siitäkin kertomisenkulmasta vaikka en aivan ymmärrä, miksi joku, vaikka suuresta kuuluisuudesta ja loppumattomasta nerouden ja kirjallisten oivallusten lähteestä onkin kysymys, alistuu huolehtimaan tästä.
Tuula-Liina kertoo Olkimarsalkassaan, kuinka ei hänkään ollut päässyt entisestä miehestään oikeasti eroon vaan edelleen kävi huolehtimaan nimismies Mikkonsa kanssa Saarikoskesta tämän tullessa kuolemaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1983.
Luultavasti tällaista huolehtimisviettiä ei edes osaa kyseenalaistaa silloin, kun sen tarve eteen tulee ja itsellä siihen kykyjä on?
Rakastavatko naiset renttuja siksi, että ne ovat kuin syliä kaipaavia, isoja lapsia?
“Kirjeessään vaimolle" Saarikoski näkyy omana itsenään, narsisti-alkoholistina ja pahimmanlaatuisena pillunistinä jotka luontenpiirteet jo Pekka Tarkan toimittamien Nuoruuden päiväkirjojen mukaan olivat selvillä hänelle itselleenkin jo hyvin varhain säilöessään dna:taan vihkojensa sivujen väliin. (Tarkka kirjaa tunnollisesti jokaisen runkkiläiskänkin toimitustyöhönsä).
"Kirje vaimolleni" on jo nimenä sellainen joka herättää ajatuksia. Saarikoski ritustelee kuitenkin tuon kirjan sisällöllä perinteisen kaavan pehkuksi kertoessaan viileän lakonisesti, mitä ajattelee. Mutta tyylihän onkin hänelle tietoinen valinta ja vain kirjallisuuden tekemisen keino. Ei muiden tunteiden ajattelu tai analysointi jonkun sellaisen mitättömyyden takia, kuin lasten tai perheen. Pentti Saarikoskella tuskin koskaan oli tavallisen kadunkulkijan tunteita ilman, etteikö hän niitä pyrkinyt hyödyntämään myös kirjallisessa tuotannossaan. Nerouden taakka, sitä se oli, mutta reppunsa loppuun saakka hänkin kantoi joskin apuakin siihen sai.
Miksi muuten muistan, missä olin kun kuulin Saarikosken kuolemasta? Mitä merkitystä sellaisen muistiinsäilömisellä on? Ehkä viinaan kuolemisuutiset ovat lähellä sitä aivojen muistijuonnetta jonne myös isän kuoleman syy tallentui.
Yleensä kysytään, missä olit, kun J.F.K ammuttiin Dallasissa. Tiedän, että vuonna 1963 olin 5-vuotias joten jäljilleni on helppo päästä, sillä Unimäen marraskuun hämäryydessä, ehkä jo paksussa lumihangessa ei varmasti ole kauaksi tuolloin edetty pienen pojan pienillä jaloilla. Silloiselle pikkupojalle minkä tahansa maailman ukkelin ampuminen tai ampumatta jättäminen on ollut yksi lysti. Metsän pimeydestä tarkkailevat mörköjen silmät ovat olleet paljon todellisempia. Ja isän selässä pinkeänä kiiltävä, venäläisen pikakiväärin sivaltama muistoarpi.
En osaa sen kummemmin eritellä Saarikosken kirjoitusten aiheuttamia ajatuksia sillä hänenkin "löytämisen" aikoihin kirjallisuus vasta muutenkin alkoi avautua toisenlaisena maailmana päätalojen, rukajärven suuntien, pohjantähtien alusten ja tuntemattomien lisäksi. Tulivat Mukka, Vonnegut, Kundera, ja ehkä Dostojevskikin kiilasi mukaan kyytiin, vaikka en hänen tuotannostaan aluksi pitänytkään. Ja sitten Holokaust-kirjallisuus vei monet yöunet kun maailmanjärjestys haki uutta paikkaa tajunnassani kunnes rauhoituin lukemaan dokumentteja ja asiaproosaa sekä löysin esseet, satiirin ja aforismit. Lyhyen ajan sisällä tuli kuitenkin niin paljon uutta, että olin aivan läkähdyksissä niiden kanssa. Ja kun hoksasin lisäksi, että itsekin haluaisin kirjoittaa, mutta kysymys kuului, kuinka siihen oppisin.
Nyt en ole enää varma, mistä minun pitikään kirjoittaa? Kirjallisuudestako? Alkoholismista? Avioliitoista? Vaan samapa se sillekin näin äidin syntymäpäivänä. (Siis eilen kun aloitin tämän kirjoittamisen, olisi äitini täyttänyt 87 vuotta). Jykerrän joskus näitä lauseita itsestäni irti kuin murusia kuivahtaneesta leivänkannikasta tylsällä veitsellä.
Avioliitto-instituution keksiminen ja kehitys on evoluutiossa tapahtunut yksi erehdys. Tai oikeastaan kokeilu, kuten niin moni muukin niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan sivutuote. Käsitän sen niin, että tämäkin on vain alamaisten hallitsemisen väline joka vaihdetaan johonkin toiseen systeemiin kun aika on kypsä. Muutosprosessi on ollut käynnissä jo muutaman vuosikymmenen verran, ehkä puolet koko pariutumisorganisaation olemassaolosta. Nuoruudessani se oli lyömäkassarana avo- eli susipareja kohtaan ja nyt sillä mätkitään niitä, joilla eivät syntymässä saadut ulkoiset vermeet vastaa sisäistä olomuotoa.
Itse en voisi kuvitella eläväni jonkun aikuisen kanssa yksissä jos sen suhteen ei olisi muitakin funktioita olemassa kuin vain oleminen ja paneminen. Olisinko ollenkaan edes virallisesti naimisissa jos yksin olisin ollut siitä ratkaisemassa? Olenko naimisissa vain siksi, että se on toiselle osapuolelle tärkeää?
Sukujen traditiot painavat raskaana kivenä reessä.
Oleminen ja paneminen ovat kyllä mukavia ja kannatettavia asioita kun niiden eteen ei aseteta minkäänlaisia ehtoja sitoutumisesta. Olen ymmärtänyt jo (liian myöhään) itseni niin hankalaksi ihmiseksi, etten yrittäisi myydä enää tällaista edes käytettyjen aviomiesten kirpputorilla jollekin onnettomalle, yksinäisyyttä potevalle vanhallepiialle.
Lapset ovat ne, joiden vuoksi kestää kehnompaakin suhteen toimivuutta. Kestää omaa itseäänkin joka tuntee koko ajan olevansa väärässä paikassa, väärään aikaan ja vielä kuin olisi vieraaseen nahkaankin ujuttautunut. Oikeastaan olen tullut siihen (hataraan) johtopäätökseen, ettei ihmisen koskaan pitäisi mennä naimisiin-kaltaiseen olotilaan, ainakaan vain yksinäisyyttään pakoon.
Yksinäisyydestähän aina pääsee pois menemällä ihmisten joukkoon, mutta naimisiin olemisesta ei pääse yhtään mihinkään vaan on aina sen vanki vaikka kuinka ahdistaisi ja olisi vaikeaa olla. Mutta tämä tilanne pitänee paikkansa vain, jos on lapsia, ja niitähän minulla on useamman naisen kanssa.
Olen siis periaatteessa edelleen lasteni kautta moniavioisessa suhteessa lopun ikääni vaikka välillä toivon, että saisin olla vain, ja että korkeintaan olisin lapsilleni pelkästään se, mitä he tarvitsevat. Jos tarvitsevat.
Mitä aikuiset, itsenäiset ihmiset jonkun vieraan tuomilla lisäraajoilla tekevät jos niitä ei voi yhtäjalkaa askeltamiseen synkronoida?
Vaan kun nuoruutta, jossa nämä asiat olisi mahdollista harkita uudelleen, ei takaisin enää saa.
Olen sanonut usein vaimolleni, ettei me oltaisi yhdessä enää jos meillä ei olisi niin vahvaa sidettä lasten kautta. Hän on ollut samaa mieltä. Niin erilaisia me olemme että yhdessä asiassa voimme toistemme ajatuksiin yhtyä. Mutta vaikka olisimme samalla viivallakin luonteiltamme, niin olisiko se sen kummempaa? En tiedä, kun niin ei ole ja vain kokemus kustakin tilanteesta antaa tiedon.
Vastavoimista puhutaan paljon, mutta voiko kahden, yksityisen ihmisen elämä onnistua jos siinä vallitsee kauhun tasapaino ja ainainen kylmä sota?
Kun otsikoidaan erilleen kasvamisesta ja sen kautta “helposta erosta”, sekin lienee puppua jos suhde on kestänyt kauan ja kaikenlaisia sidoksia on syntynyt.
Tai sitten yhteen kasvamisesta vuosien saatossa niin, ettei osaa enää erota vaikka suhteen ylläpito perustuisi vain sen käytännöllisyyteen, omistuksiin, "hyötyihin" ja siihen, ettei viitsi täyttää muutamaa lankettia osoitteenmuutosilmoituksineen.
Onko asiaa edes ajateltu silloin? Onko ollut tarvetta ajatella kun niin säröttömästi on mennyt? Ehkä elämä on silloin hyvin?
Kuten U otsikoi oman kirjoituksensa, "ihminen on rooliensa rykelmä" niin siihen lisäisin, että ihminen on myös kiviraunio jonka uumenissa kaikenlaiset liskot ja sammakot talvehtivat. Käärmeetkin.
“Olkimarsalkka ratsastaa ja kilpikonna käy heti selälleen”, Tuula-Liina Varis, Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994). Tuossa kirjan väliotsikossa tiivistettynä yhden avioparin epätasainen suhde.
Olen lukenut myös Mia Bernerin P.S:n, joka toi toi oman tarkastelukulmansa Pentti Saarikoskeen. Pidin siitäkin kertomisenkulmasta vaikka en aivan ymmärrä, miksi joku, vaikka suuresta kuuluisuudesta ja loppumattomasta nerouden ja kirjallisten oivallusten lähteestä onkin kysymys, alistuu huolehtimaan tästä.
Tuula-Liina kertoo Olkimarsalkassaan, kuinka ei hänkään ollut päässyt entisestä miehestään oikeasti eroon vaan edelleen kävi huolehtimaan nimismies Mikkonsa kanssa Saarikoskesta tämän tullessa kuolemaan Pohjois-Karjalaan vuonna 1983.
Luultavasti tällaista huolehtimisviettiä ei edes osaa kyseenalaistaa silloin, kun sen tarve eteen tulee ja itsellä siihen kykyjä on?
Rakastavatko naiset renttuja siksi, että ne ovat kuin syliä kaipaavia, isoja lapsia?
“Kirjeessään vaimolle" Saarikoski näkyy omana itsenään, narsisti-alkoholistina ja pahimmanlaatuisena pillunistinä jotka luontenpiirteet jo Pekka Tarkan toimittamien Nuoruuden päiväkirjojen mukaan olivat selvillä hänelle itselleenkin jo hyvin varhain säilöessään dna:taan vihkojensa sivujen väliin. (Tarkka kirjaa tunnollisesti jokaisen runkkiläiskänkin toimitustyöhönsä).
"Kirje vaimolleni" on jo nimenä sellainen joka herättää ajatuksia. Saarikoski ritustelee kuitenkin tuon kirjan sisällöllä perinteisen kaavan pehkuksi kertoessaan viileän lakonisesti, mitä ajattelee. Mutta tyylihän onkin hänelle tietoinen valinta ja vain kirjallisuuden tekemisen keino. Ei muiden tunteiden ajattelu tai analysointi jonkun sellaisen mitättömyyden takia, kuin lasten tai perheen. Pentti Saarikoskella tuskin koskaan oli tavallisen kadunkulkijan tunteita ilman, etteikö hän niitä pyrkinyt hyödyntämään myös kirjallisessa tuotannossaan. Nerouden taakka, sitä se oli, mutta reppunsa loppuun saakka hänkin kantoi joskin apuakin siihen sai.
Miksi muuten muistan, missä olin kun kuulin Saarikosken kuolemasta? Mitä merkitystä sellaisen muistiinsäilömisellä on? Ehkä viinaan kuolemisuutiset ovat lähellä sitä aivojen muistijuonnetta jonne myös isän kuoleman syy tallentui.
Yleensä kysytään, missä olit, kun J.F.K ammuttiin Dallasissa. Tiedän, että vuonna 1963 olin 5-vuotias joten jäljilleni on helppo päästä, sillä Unimäen marraskuun hämäryydessä, ehkä jo paksussa lumihangessa ei varmasti ole kauaksi tuolloin edetty pienen pojan pienillä jaloilla. Silloiselle pikkupojalle minkä tahansa maailman ukkelin ampuminen tai ampumatta jättäminen on ollut yksi lysti. Metsän pimeydestä tarkkailevat mörköjen silmät ovat olleet paljon todellisempia. Ja isän selässä pinkeänä kiiltävä, venäläisen pikakiväärin sivaltama muistoarpi.
En osaa sen kummemmin eritellä Saarikosken kirjoitusten aiheuttamia ajatuksia sillä hänenkin "löytämisen" aikoihin kirjallisuus vasta muutenkin alkoi avautua toisenlaisena maailmana päätalojen, rukajärven suuntien, pohjantähtien alusten ja tuntemattomien lisäksi. Tulivat Mukka, Vonnegut, Kundera, ja ehkä Dostojevskikin kiilasi mukaan kyytiin, vaikka en hänen tuotannostaan aluksi pitänytkään. Ja sitten Holokaust-kirjallisuus vei monet yöunet kun maailmanjärjestys haki uutta paikkaa tajunnassani kunnes rauhoituin lukemaan dokumentteja ja asiaproosaa sekä löysin esseet, satiirin ja aforismit. Lyhyen ajan sisällä tuli kuitenkin niin paljon uutta, että olin aivan läkähdyksissä niiden kanssa. Ja kun hoksasin lisäksi, että itsekin haluaisin kirjoittaa, mutta kysymys kuului, kuinka siihen oppisin.
Nyt en ole enää varma, mistä minun pitikään kirjoittaa? Kirjallisuudestako? Alkoholismista? Avioliitoista? Vaan samapa se sillekin näin äidin syntymäpäivänä. (Siis eilen kun aloitin tämän kirjoittamisen, olisi äitini täyttänyt 87 vuotta). Jykerrän joskus näitä lauseita itsestäni irti kuin murusia kuivahtaneesta leivänkannikasta tylsällä veitsellä.
Avioliitto-instituution keksiminen ja kehitys on evoluutiossa tapahtunut yksi erehdys. Tai oikeastaan kokeilu, kuten niin moni muukin niin sanotun järjestäytyneen yhteiskunnan sivutuote. Käsitän sen niin, että tämäkin on vain alamaisten hallitsemisen väline joka vaihdetaan johonkin toiseen systeemiin kun aika on kypsä. Muutosprosessi on ollut käynnissä jo muutaman vuosikymmenen verran, ehkä puolet koko pariutumisorganisaation olemassaolosta. Nuoruudessani se oli lyömäkassarana avo- eli susipareja kohtaan ja nyt sillä mätkitään niitä, joilla eivät syntymässä saadut ulkoiset vermeet vastaa sisäistä olomuotoa.
Itse en voisi kuvitella eläväni jonkun aikuisen kanssa yksissä jos sen suhteen ei olisi muitakin funktioita olemassa kuin vain oleminen ja paneminen. Olisinko ollenkaan edes virallisesti naimisissa jos yksin olisin ollut siitä ratkaisemassa? Olenko naimisissa vain siksi, että se on toiselle osapuolelle tärkeää?
Sukujen traditiot painavat raskaana kivenä reessä.
Oleminen ja paneminen ovat kyllä mukavia ja kannatettavia asioita kun niiden eteen ei aseteta minkäänlaisia ehtoja sitoutumisesta. Olen ymmärtänyt jo (liian myöhään) itseni niin hankalaksi ihmiseksi, etten yrittäisi myydä enää tällaista edes käytettyjen aviomiesten kirpputorilla jollekin onnettomalle, yksinäisyyttä potevalle vanhallepiialle.
Lapset ovat ne, joiden vuoksi kestää kehnompaakin suhteen toimivuutta. Kestää omaa itseäänkin joka tuntee koko ajan olevansa väärässä paikassa, väärään aikaan ja vielä kuin olisi vieraaseen nahkaankin ujuttautunut. Oikeastaan olen tullut siihen (hataraan) johtopäätökseen, ettei ihmisen koskaan pitäisi mennä naimisiin-kaltaiseen olotilaan, ainakaan vain yksinäisyyttään pakoon.
Yksinäisyydestähän aina pääsee pois menemällä ihmisten joukkoon, mutta naimisiin olemisesta ei pääse yhtään mihinkään vaan on aina sen vanki vaikka kuinka ahdistaisi ja olisi vaikeaa olla. Mutta tämä tilanne pitänee paikkansa vain, jos on lapsia, ja niitähän minulla on useamman naisen kanssa.
Olen siis periaatteessa edelleen lasteni kautta moniavioisessa suhteessa lopun ikääni vaikka välillä toivon, että saisin olla vain, ja että korkeintaan olisin lapsilleni pelkästään se, mitä he tarvitsevat. Jos tarvitsevat.
Mitä aikuiset, itsenäiset ihmiset jonkun vieraan tuomilla lisäraajoilla tekevät jos niitä ei voi yhtäjalkaa askeltamiseen synkronoida?
Vaan kun nuoruutta, jossa nämä asiat olisi mahdollista harkita uudelleen, ei takaisin enää saa.
Olen sanonut usein vaimolleni, ettei me oltaisi yhdessä enää jos meillä ei olisi niin vahvaa sidettä lasten kautta. Hän on ollut samaa mieltä. Niin erilaisia me olemme että yhdessä asiassa voimme toistemme ajatuksiin yhtyä. Mutta vaikka olisimme samalla viivallakin luonteiltamme, niin olisiko se sen kummempaa? En tiedä, kun niin ei ole ja vain kokemus kustakin tilanteesta antaa tiedon.
Vastavoimista puhutaan paljon, mutta voiko kahden, yksityisen ihmisen elämä onnistua jos siinä vallitsee kauhun tasapaino ja ainainen kylmä sota?
Kun otsikoidaan erilleen kasvamisesta ja sen kautta “helposta erosta”, sekin lienee puppua jos suhde on kestänyt kauan ja kaikenlaisia sidoksia on syntynyt.
Tai sitten yhteen kasvamisesta vuosien saatossa niin, ettei osaa enää erota vaikka suhteen ylläpito perustuisi vain sen käytännöllisyyteen, omistuksiin, "hyötyihin" ja siihen, ettei viitsi täyttää muutamaa lankettia osoitteenmuutosilmoituksineen.
Onko asiaa edes ajateltu silloin? Onko ollut tarvetta ajatella kun niin säröttömästi on mennyt? Ehkä elämä on silloin hyvin?
Kuten U otsikoi oman kirjoituksensa, "ihminen on rooliensa rykelmä" niin siihen lisäisin, että ihminen on myös kiviraunio jonka uumenissa kaikenlaiset liskot ja sammakot talvehtivat. Käärmeetkin.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Nukahdin
Tuo oli unta. Oikeaa päiväunta. Luin Marjatta Ripsaluoman Torpeedoa (UltraArt 2010) joka tuuditti minut samankaltaiseen unennäköön jo toisen kerran kesken lukemisen.
Unen tunne, että olisin halunnut vain nukkua ikuisuuden, voisi olla ihan hyvin tottakin, on minua niin paljon välillä väsyttänyt.
Tämä väsy ei ole sitä, mitä tunnetaan iltaisin kun on tarve mennä pitkälleen -tai pätkälleen; kukin pituutensa mukaisessa olossaan. Se on väsymistä, joka tulee, kun on tullakseen eikä mikään tekosyykään estä sen toteamista. Ja näitä, tämänkaltaisia väsymisen hetkiä tulee yhä tihenevässä tahdissa elämän iltaan kohden taivaltaessa.
Niitä tulee nuoremmillekin kuin minulle. Ja pian jo huomenna tiedän, kuinka on vanhuudessa sitten.
Joillekin lopunhetkien tuntemukset tulevat keväällä, joillekin kesän ollessa kukkeimmillaan ja joillekin syksyllä jolloin sitä voi sanoa vaikka lumen peloksi. Silloin tapahtuu paljon itsemurhia ja niiden yrityksiä, kuuluu toivottomia parahduksia yössä ja joku juoksee pakoon puukko kylkiluiden välissä.
Minulle nämä väsymisen tuntemukset eivät johdu vuodenajasta. Ne hetket hiipivät kuin ketut hämärästä koska vain, jopa kesken naurun saattaa iskeä sellainen tunne, että mitäs tässä hohotan kun haukotella pitäisi.
Surujakin minulla olisi kertoa asti, mutta pidättäydyn niistä nyt. Ystävilläni, jotka menettivät juuri pienen, pienen vauvansa, on paljon raskaampaa eikä heillä ole edes ketään läheisiä täällä Suomessa. Ajattelin viime yönä asiaa valvoessani, että näinkin ihmisiä maailma riepottelee. Pienen nepalilaisvauvan päätepysäkki oli jo lähellä sitä, missä elämän pitäisi alkaa, mutta äiti ja isä surevat nyt tuhkaa kaiken sen muun menetetyn lisäksi, jota heillekin monen miljoonan muun maailmanpakolaisen lisäksi kansojen psykopaattijohtajien vuoksi tarjoillaan.
Ja täälläkin saa pelätä sitä, että ulkomaalaiselta vaikuttava saa pimeästä pensaasta lähetetyn luodin sydämeensä. Ja vain sen takia, kun ampuja ei ymmärrä maailmasta yhtään mitään. Kunhan vain pelkää varmuuden vuoksi erilaisuutta ja erilaisia jotka eivät kuitenkaan erilaisia ole.
Miten kädetön sitä onkaan kun näkee kyynelten virtaavan kaukaa tulleiden poskilla. Ei voi tehdä mitään kuin olla vain sairaalasängyn päädyn takana ja antaa omienkin kyynelten virrata jos ei pidättelemään kykene. Toivon kuitenkin, että läsnäoleminenkin on jotain.
Timo K. Mukka kirjoitti pienen runon vuonna 1967. Olen ollut silloin vajaa kymmenvuotias, ja jota aikaa ehkä alussa tuoreeltaan kuvaamani uni ajasti.
Laitan tuon tekstin tähän muistokirjoitukseksi pienelle nepalilaisvauvalle joka ei voinut elää yhtään sekuntia ilmanalassamme.
KUU ON KELTAINEN
Kuu on keltainen,
taivas on keltainen,
sydämesi runko on keltainen.
Tule ikkunalle pieni lintu
ja pieni hiiri ja tyttö.
Ette tiedä miten ikävä minun on,
miten pimeä muuttaa värit,
sammuttaa lampun.
Runo on Toni Lahtisen toimittamasta kirjasta "Näin hetki sitten ketun" (WSOY 2010) johon hän on koonnut Timo K. Mukan lesken Tuulan sängynaluslaatikoissa unohduksissa olleita kirjoituksia. Sain kirjan lahjaksi kuten jo edellä mainitun Torpedonkin ja olen niihin hyvin mielistynyt. Niillä on oma merkityksensä siihen, mitä nyt, ihan tällä hetkellä ajattelen, ja siihen, että edelleen tunninkin päästä yritän ajatella vaikka kaikki niin turhalta välillä tuntuukin.
Kiitos teille ystävät jotka näillä lahjoilla minua muistitte.
Kuvassa kongolaiskaunotar pienen vauvansa kanssa täällä jossakin kun kevään 2009 aurinko paistaa meille kaikille maailman lapsille.
sunnuntai 24. lokakuuta 2010
Oikea asenne
Olen kolme vuotta, mutta joskus, kun haluan najjata, näytän uteliaille kieltä ja viittä sojmea ja sanon "viiti".
Minulla olisi kiije kasvaa koska isoveljet yltävät saunassa jo laipioon kun nousevat ylälauteilla seisomaan, ja vielä niin, että joutuvat kumajtumaan, että mahtuvat. Minulla vasta tukka hipoo pyykkinajuja lauteiden yläpuolella. Isosisko ei edes yjitä enää lauteille seisaalleen koska se on jo kymmenen. Eikä se halua enää käydä edes saunassa meidän poikien kanssa. Sitä en ymmäjjä, mutta ihan sama koska minä osaan ajaa polkupyöjälläkin jo iliman apujattaita!
Iskällä oli syntymäpäivät. Tein iskän kanssa täytekakun. Kakusta piti tulla semmoisen ukon näköinen joita iskä piijtelee sinne sun tänne, mutta enempi siitä tuli pingu. Siis pingviini. Laitettiin sille suklaasta napit takkiin, söjsselistä housut ja takki. Iso kejmanenä sille tuli ja silmiksi punaiset hedelmäkajkit. Suuhun laitettiin kynttilä ja molempiin käsiin kans. Iskä haluaisi olla saman ikänen kuin minäkin, mutta kyllä se tasan viisikymmentä vuotta vanhempi taitaa olla. Sitten otettiin kakusta valokuva.
Ja viejaat tulivat. Minun ystävätytöt ensin ja niiden pitkä velipoika Kojsey. Se on vasta 17, mutta kohta kaksi metjinen. Tytöt ovat pienempiä, ehkä kymmenen senttiä tai jotain. Pitkiksi tytöiksi iskä niitä sanoo, enklanniksi tallgijls, vaikketta uskokkaan, että sitä kieltä ossaan. Lapiokin äännetään leipio, senkin tuutikit! Nämä tytöt ovat tulleet Kambodzasta vaikka aluksi luulin, että Kompostista joka on tuolla meidän pihanpejällä. Ne joskus puhhuuvat (kuulema) khmejin-kieltä ja siitä kyllä en ymmäjjä puolta lujaustakaan, mutta mukavaa se on kuunnella.
Minä aina annan pusuja mun ystävätytöille, mutta sitä ei saa kenellekään kejtoa. Eikä sitä, että tytöt halivat minua niin paljon, että ihan hävettää (mukamas).
Mutta oikeesti mun pajas kaveji on Kojsey kun se jaksaa pitää selässään ja joikotella ja olla piilosta, vaikka ei sitä kyllä vaikea ole löytää kun ainakin jalat näkyvät meni se minkä taakse tahansa piiloon.Iskä puhuu aina politiikkaa tai jotain niiden isän kanssa. Hun Senistä ja Sam Jainsysta viimeksikin. Minä en tiedä, ketä ne ovat mutta sama sillekin! Jostain menneestä puhuivat kejjan monta tuntia ja luulin, että pejunakattilan kiehumisäänestä; polptpolpotpolpot. Kun Amajith oli tulkkina siinä välissä, niin tuntui, että monneen kejtaan samat asiat leiju ilimassa.
tiistai 19. lokakuuta 2010
Viimeinenkin pari kaapista ulos
Paljonko homoja (ja lesboja) Suomessa on?
Globaalimitassa puhutaan varmaan miljardeista?
Onko tilastoja, tai johonkin järkevään menetelmään perustuvaa analyysiä olemassa?
Saako tällaisen väestöryhmän muuten, kuin arvion perusteella tilastojuudasten ulottuville? Ovelta ovelle kyselynäkö kuin venäläinen väestönlaskenta?
Olisiko tämä lukumäärä sitten tarpeellista tietää?
Politiikassa populisteille sillä voisi olla merkitystä jos heitä olisi vaikkapa 500 000 viidestä miljoonastamme. Niin hedelmällisessä tilanteessa perus-penatkin kääntäisivät oitis heterotakkinsa ja alkaisivat kulkea gay-baareissa jakamassa vaalimainoksiaan.
Suomen romaneita taitaa olla 10 000. Pitkä tie heilläkin on ollut päästäkseen edes siihen "asemaan" jossa nyt ovat. He eivät juurikaan äänestä, joten puolestapuhujat on täytynyt löytyä muualta.
Mustalaisilla oli aikoinaan laulutaitoiset (mm. Taisto Tammi, Reijo Taipale, Hortto Kaalo-yhtye) esitaistelijoina, jotka loivat pohjaa ihmisyyden kunnioitukselle kulttuuritaustasta huolimatta. Nyt romaneilla on Ylellä kerran viikossa jopa omankieliset uutiset Romano mirits-ohjelmassaan. Mutta kovaa on mustalaistenkin puolestapuhujien työ ja jos he hetkeksi hellittävät, kenttä menee heti sekaisin.
Erilaisia laskentatapoja käyttävät saavat työttömien armeijan tilastoitua 250 000-500 000 haarukkaan. Siksi tätäkin silloin tällöin sivutaan eduskunnassa käytävissä keskusteluissa. Mutta näistä vain mainitaan, sillä tiedetäänhän köyhien ja raskautettujen äänestysinnostuksen laimeus jo vanhastaan.
Ehkä työttömät ja köyhät olisivat viime vaaleissa äänestäneetkin aktiivisemmin jos eliitin karrikoitu, mutta todellinen olomuoto olisi Oiva Lohthanderin hahmossa saanut mässäillä vaalivideolla kauemmin.
Ahneus tätä yhteiskuntaa ylläpitää, köyhät ovat vain välttämätön kansanosa johon paksusti voivat rikkauksiaan vertaavat ja voivat entistä paksummin ylentunnossaan.
Homoilla ja lesboilla tie ei ehkä ole niin pitkä enää kuin romaneilla on ollut. Pahin vaino on jo ohitse, ainakin niin kauan, kuin tämä kulutushysteriamuoto yhteiskunnassa on vallalla. Eli kun kansan huomio pysyy kiiltävissä autojen pelleissä, big brothereissa, peleissä, ja facebookissa loput. Tässä kinkamassa homojen etujärjestöt (mm. pitkään toiminut SETA) ovat saaneet asialleen paremmat jatkoasetelmat tuekseen kuin mustalaiset koskaan. Johanna Korhosen, Akuliina Saarikosken, Manne Maalismaan ja Kenneth Liukkosen tapaiset rohkeat sanansaattajat vievät asiaa eteen päin.
Homot ja lesbot ovat suurimmaksi osaksi "meitä", tätä valittua kansaa joka pettuleivän ääreltä tähän päivään on vaeltanut.
Homoja on ollut aina, kuten toisenvärisiäkin ja -kulttuurisia. Homoutta on myös toisissa eläinlajeissa, ei vain homosapiens-lajilla. Me emme voi valita sitä, millaisena tänne synnymme. Toistan tätä muidenkin sanomaa itsestäänselvyyttä koska se kaikille ei ole itsestään selvää. Ei edes lääkäriksi päntänneellä Päivi Räsäsellä.
Uskonnot ovat hallinnanvälineitä ja lyömäaseita olleet aina. Tai ainakin siitä saakka kun se suuntautuneisuus maanalaistoiminaltaan pääsi eheytymään. Nyt ote alkaa lipsua. Homonkaan päätä ei enää rusenneta ahtaan kaappinsa sarananpuoleisen oven väliin kuten tähän päivään saakka laeista ja asetuksista piittaamatta on tehty. Epilepsiaakin pidettiin 1970-luvulle saakka pahojen henkien perintönä kunnes lääketiede ja perinnöllisyystutkijat saivat argumenttinsa lävitse. Ja monet kehitysvammaisuuden muodot ovat järkeenkäyviksi selitetyt eivätkä isien tai äitien poliittisista tai muista aatteista, uskonnoistakaan, johtuvia. Silti nyt edelleen muutamat luulevat, että paholainen se homonkin kaapuun pukeutuu vaikka lie tuo jo tolloimmillekin selvinnyt, että miljardista siittiöstä munasoluun ekana kroolannut ei ole se, jonka hallussa olisivat valinnanavaimet siitä, millaiseksi ihmiseksi kehittyy.
Miksipä homot eivät siis astuisi kokonaan kaapeistaan ulos kun keskitysleirit ja mielisairaalat ovat sukupuolisen suuntautumisen vuoksi heille enää menneitten sukupolvien painajaisuni? Ei tätä enää räsäsiltä tai keltään tarvitse kysyä. Sillekin pitäisi olla aivan yksi lysti, vihitäänkö lisääntymätön pariskunta kirkossa vai kirkon takana virastossa. Tai Juankosken torilla. Ei homopareja tule koskaan olemaan niin paljon, että he liikakansoittumiseenkaan pystyisivät vaikuttamaan vaikka sekin tarpeen olisi.
Jos nyt tapahtuu ylilyöntejä homojen ja/tai homouden puolestapuhujilla, se saattaa tehdä kipeää, mutta ei varmasti koskaan niin kipeää, kuin on ihmiskunnan historiassa tehnyt homoille olla homo.
Kuvitelkaa te, jotka kuvittelemaan kykenette, sitä ahdistuksen ja tuskan määrää jota erilaisuus tässäkin muodossa ihmispoloiselle aiheuttaa yksilönä paremmiksi tuntevien joukoissa.
Kirkollekin vaikka sadantuhannen jäsenen menetys on pieni rangaistus siihen verrattuna. Nehän ovat vain kymmenysten maksajia ja kuviteltua suuruutta pönkittäviä tilastoja, nimiä jäsenluetteloissa ja hautakivissä.
lauantai 9. lokakuuta 2010
Syksyn huurut
Otsikko valitsi itse itsensä ylläolevasta kuvasta, ja jo aiemmin sivupalkissa olleen kuvan nimestä jonka poistin ja vaihdoin tilalle uuden. Nyt sivupalkin kuvassa poikani siristelee silmiään syysauringolle ukin halkopinon katveessa.
Mutta en minä kuvista aikonut mitään sanoa. Tönköt sormeni vain kirjoittavat mitä haluavat. Aivot tulevat perässä. Olen siis syyntakeeton mitä seuraavaksikin suollan.
Se onneton pyssyllä räiskijä joka pakoon poliiseja juoksi, on tullut takaisin kaupunkiin. Luin nettilehdestä. Tämä tummapipoinen, venäläiseksikin profiloitu oli käynyt kaupasta tölkillisen energiajuomaa ja siirtynyt nauttimaan sitä läheiseen lepikoon.
Mikä miestä juoksuttaa? Venäjä on tuolla (viittaan kintalla oven suuntaan).
Iltakeltainenlehdistö saa kohta mässäiltävää kunhan onnettoman kiinni saavat. Tai hän löytyy jostain itsensä uuvuksiin juosseena, kuulan kalloonsa ampuneena.
En ryhdy mielikuvittelemaan asian kanssa. Keksin tilalle vaikka lapsille lorun:
torilla
istui se gorilla
joka karkasi laulusta
oikoen kaulusta
tämä loru
vaikka ei ollut koru
nauratti meidän paulusta
Paska päivä takana. Vanha Madza, vuoden 1993 hätsiisbäks ei antanut sonnin astua. Sillä oli sekaisin lambda-arvot ja muutkin päästöt, alatukivarren pallonivel lonksui eikä kallistuksenvakain ollut enää kallistuksenvakain.
Ja kun minä en mitään muuta niin inhoa kuin autonrotteloiden remontteeraamista! Mutta kun ei ole varaa viedä edes Pärnäsen korjaamolle.
Kävin siis varaosakaupassa ja nousin pukill... eikun nostin auton pukille. Rontelia ja sytkytinsahaa piti käyttää, yksikään mutteri ei muuten auennut vaikka perkeleillä ja DDR...eikun CCR-llä niitä voitelin. Vaihdoin myös tulupat ja ilimansuodattimen. Lambda-anturi piti laittaa tilaukseen, sen vaihdan, jos osaan, ensi viikolla.
Madza pihassa - pizza mahassa, hokivat lapset.
Minä laskin, että auton osat maksoivat jo nyt enemmän kuin tuon ikäinen auto. Sillä on ajettukin melkein 500 tuhatta.
Nivelosat, muutama poltin, suodin, tulpat ja CCR 79€. Lambda-anturi 74€. Hylätty katsastus maksoi 69€ ja uusinta tulee maksamaan 35€. Yhteensä 257€
Miksi meidän pihassa seisoo tuo ilimanpillooja ja maailmanlopun vehje. Rahankuluttaja ja ainainen harmi.
Tai oikeammin miksi meidän perheessä on kaksi autoa. Toinen, minun nimissäni oleva on vuoden 1990 Toyota. Ikäloppu neliveto joka on ollut lainassa parilla maahanmuuttajaopiskelijalla Joensuun puolessa koska he ovat tarvinneet sitä enemmän kuin minä joka en autoa tarvitsisi lainkaan.
Ossaisin minä olla kokonaan ilmankin (siis autoa). Ajelisin vain pyörällä sinne minne pitäisi päästä. Pitkäkään matka ei olisi minulle este. Ja mikä pakko mihinkään olisi lähteäkään? Menisin bussilla tai junalla. Tai liftaisin rahtiasemilta rekkojen kyytiin.
Me olemme rakentaneet itse tällaisen maailman jossa luulemme, ettemme pärjää ilman kulkuveuvoa. Mielikuvituksemme kulkemisten keinoissa ovat kutistuneet kuin Tolppa-Joonaksen nahkarukkaset kuumalla uuninpankolla; siellä missä voi sullaa, siellä nahka pallaa.
Hulluimpia lienevät asemiinsa fakkiutuneet suurkaupunkien autojonoissa matelijat, hermonriekaleidensa kanssa tuskailevat joilla ei kerta kaikkiaan voi mieleen välähtää mitään muutakaan keinoa päästä kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan työpaikkaansa ja illalla kotiin. Tältäkin kadulta moni kulkee virastokolosiinsa tai opettajantoimiinsa autolla (3km). Hui helevetti.
Hevoskärryistä se alkoi. Tai oikeastaan siitä, kun ihminen keksi opettaa norsun, puhvelin ja hevosen nöyristymään ratsuiksi. Jos se olisikin jäänyt sille tasolle, olisi paljosta säästytty. Tai sitten ei. Olisi vissiin jalostettu eläinrotu jonka mahan alla pyörisivät pyörät ja maha vaatisi toimiakseen dieseliä.
Rikki mennyttä hevosta ei korjattu, siitä tehtiin makkaraa.
Ja siitä kai on opittu vähitellen siihenkin, ettei rikkimennyttä tavaraakaan korjata, se viedään omantunnon tyynnytykseksi "kierrätykseen" ja ostetaan uusi. Korjaaminen harvoin kannattaa. Paitsi pääomakuluttomien autovanhusten.
Mutta kun ei jaksaisi aina tätäkään. Siis tätä kulutusyhteiskunnan kritisoimista, vaikka kiinalainen mielipidevanki saikin Nobelin rauhanpalkinnon tänään ja Kiinassa meni valtaapitävien housuihin ruikulit.
Luulisi maahanmuuttokriittistenkin joskus tympääntyvän maahanmuuttokriittisyyteensä ja vaihtavan kritiikin kohdettaan. Alkaisivat kritisoimaan vain ihmistä, itseään, tätä perhanallista lajia johon ei voi millään mittareilla olla tyytyväinen olkoon se joidenkin mielestä vaikka jumalasta kotoisin. Sen kuva suorastaan. Millaistahan helvettiä ne jumalaiset ihmisen esikuvat taivaissaan elävät kun jo maapallolla elämä on tällaista?
Mutta en minä osaa olla tökkimättä vaikka tiedän, että olen se kusta ruikkiva hyttynen valtamerilaivan reelingillä.
Lukekaapa uutisia Stora Enson vähättelevästä suhtautumisesta paikallisen väestön maanomistuksiin, koteihin ja alkuperäisiin keinoihin elannontuotannossa Brasiliassa, Kiinassa ja minne ikinä yhtiö onkaan lonkeroitaan soluttanut. Ylen pääuutisissa Röngän pikku haastattelu pani Stora Enson edustajan kiemurtelemaan tuolissaan ja vastailemaan mitä sattuu eli ihan muuta kuin kysyttiin. Se pelkäsi. Ei Matti Rönkää eikä meitä katsojia vaan työnantajaansa. Studiossa varmaan haisi pitkään hänen poistumisensa jälkeen pelon maustamalle virtsalle. Jouko Karvinen tietysti odotti mustan auton takapenkillä Pasilan pihalla kuin mafioso Corneleone juoksupoikaansa.
Stora Ensokin on ihmisen luomus. Ensin luotiin kuitenkin ihmisen tarpeet. Sanottiin, että tätä sinä tarvitset välttämättä. Ota lainaa ja hanki. Ja alamainen teki kuten "neuvottiin". Sitten alkoi tuotteiden mainostaminen. Haluja ja tarpeita laajennettiin. Perustettiin työryhmiä miettimään ihmisille näitä. Ja taas mainostoimistot saivat töitä, konsultit työsuhde-etuja ja -autoja. Ja niin edelleen. Me kaikki tiedämme kuvion mistä tähän kulutusyhteiskuntaan ollaan tultu vuosituhansien aikana. Evoluutio on kohdallamme tätä. Mitenkään muuten ei ole kehitytty, vain taannuttu bloireleiksi tehtaiden lihakoukkuihin.
Miksi muuten ihminen luulee, että se on itse itsensä rakentanut? Että sen kuuluu olla ylpeä itsestään?
Minusta näyttää pikemminkin siltä, että meitä rakentavat monikansalliset yhtiöt tuottamiensa kulutustavaroiden ostajiksi ja orjiksi tekemään itsellemme näitä meille lobattuja tuotteita ja tavaroita.
Me teemme siis sen itse.
Joku muu kerää potin.
Mutta mitä se, joka kerää potin, tekee sillä keräämällään potilla?
Panee keksijät ja konsultit töihin, keksii lisää "hyödykkeitä", ostaa lobbarit, konsultit ja rakennusliikkeet ja rakentaa lisää tehtaita.
Pelaa se toki välillä pörssikasinoa ja muita juttuja, mutta aina se sen verran kumartuu kengännauhojensa suuntaan, että näkee, missä päin maailmankolkkaa olisi vielä jotain hyödynnettävää.
Miettikääpä sitäkin, kuinka nämä pelurit ovat ostaneet meidän pääpoliitikkommekin pelaamaan omaan pussiinsa.
Miettikää ministeri Pekkarisen lausuntoja jotka koskevat maata nimeltä Suomi ja sen "valtavia mahdollisuuksia" päästä maailman johtavaksi kaivosteollisuusmaaksi...
...siis mihin minä näitä kritiikin aiheita karkuun pääsisin? Hommaforumin palstoilleko? Hännystelemään jouto-ukko Halla-ahoa ja populisti Timo Soinia?
Hah ja nyt nukkumaan. Aion nähdä unta, jossa Mauri Pekkarinen ui Unkarin patoaltaan murtumasta syöksyneen kaltaisessa punaisessa vedessä Siilinjärven Kemiran tehtaan (vai Grow Houru tai mikä se nykyisin on) Raasionsalolle padotussa valtavassa kaivosjätealtaassa ja laulaa Maamme laulua niin että sieraimissa punaiset kuplat poksahtelevat.
Mutta en minä kuvista aikonut mitään sanoa. Tönköt sormeni vain kirjoittavat mitä haluavat. Aivot tulevat perässä. Olen siis syyntakeeton mitä seuraavaksikin suollan.
Se onneton pyssyllä räiskijä joka pakoon poliiseja juoksi, on tullut takaisin kaupunkiin. Luin nettilehdestä. Tämä tummapipoinen, venäläiseksikin profiloitu oli käynyt kaupasta tölkillisen energiajuomaa ja siirtynyt nauttimaan sitä läheiseen lepikoon.
Mikä miestä juoksuttaa? Venäjä on tuolla (viittaan kintalla oven suuntaan).
Iltakeltainenlehdistö saa kohta mässäiltävää kunhan onnettoman kiinni saavat. Tai hän löytyy jostain itsensä uuvuksiin juosseena, kuulan kalloonsa ampuneena.
En ryhdy mielikuvittelemaan asian kanssa. Keksin tilalle vaikka lapsille lorun:
torilla
istui se gorilla
joka karkasi laulusta
oikoen kaulusta
tämä loru
vaikka ei ollut koru
nauratti meidän paulusta
Paska päivä takana. Vanha Madza, vuoden 1993 hätsiisbäks ei antanut sonnin astua. Sillä oli sekaisin lambda-arvot ja muutkin päästöt, alatukivarren pallonivel lonksui eikä kallistuksenvakain ollut enää kallistuksenvakain.
Ja kun minä en mitään muuta niin inhoa kuin autonrotteloiden remontteeraamista! Mutta kun ei ole varaa viedä edes Pärnäsen korjaamolle.
Kävin siis varaosakaupassa ja nousin pukill... eikun nostin auton pukille. Rontelia ja sytkytinsahaa piti käyttää, yksikään mutteri ei muuten auennut vaikka perkeleillä ja DDR...eikun CCR-llä niitä voitelin. Vaihdoin myös tulupat ja ilimansuodattimen. Lambda-anturi piti laittaa tilaukseen, sen vaihdan, jos osaan, ensi viikolla.
Madza pihassa - pizza mahassa, hokivat lapset.
Minä laskin, että auton osat maksoivat jo nyt enemmän kuin tuon ikäinen auto. Sillä on ajettukin melkein 500 tuhatta.
Nivelosat, muutama poltin, suodin, tulpat ja CCR 79€. Lambda-anturi 74€. Hylätty katsastus maksoi 69€ ja uusinta tulee maksamaan 35€. Yhteensä 257€
Miksi meidän pihassa seisoo tuo ilimanpillooja ja maailmanlopun vehje. Rahankuluttaja ja ainainen harmi.
Tai oikeammin miksi meidän perheessä on kaksi autoa. Toinen, minun nimissäni oleva on vuoden 1990 Toyota. Ikäloppu neliveto joka on ollut lainassa parilla maahanmuuttajaopiskelijalla Joensuun puolessa koska he ovat tarvinneet sitä enemmän kuin minä joka en autoa tarvitsisi lainkaan.
Ossaisin minä olla kokonaan ilmankin (siis autoa). Ajelisin vain pyörällä sinne minne pitäisi päästä. Pitkäkään matka ei olisi minulle este. Ja mikä pakko mihinkään olisi lähteäkään? Menisin bussilla tai junalla. Tai liftaisin rahtiasemilta rekkojen kyytiin.
Me olemme rakentaneet itse tällaisen maailman jossa luulemme, ettemme pärjää ilman kulkuveuvoa. Mielikuvituksemme kulkemisten keinoissa ovat kutistuneet kuin Tolppa-Joonaksen nahkarukkaset kuumalla uuninpankolla; siellä missä voi sullaa, siellä nahka pallaa.
Hulluimpia lienevät asemiinsa fakkiutuneet suurkaupunkien autojonoissa matelijat, hermonriekaleidensa kanssa tuskailevat joilla ei kerta kaikkiaan voi mieleen välähtää mitään muutakaan keinoa päästä kymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan työpaikkaansa ja illalla kotiin. Tältäkin kadulta moni kulkee virastokolosiinsa tai opettajantoimiinsa autolla (3km). Hui helevetti.
Hevoskärryistä se alkoi. Tai oikeastaan siitä, kun ihminen keksi opettaa norsun, puhvelin ja hevosen nöyristymään ratsuiksi. Jos se olisikin jäänyt sille tasolle, olisi paljosta säästytty. Tai sitten ei. Olisi vissiin jalostettu eläinrotu jonka mahan alla pyörisivät pyörät ja maha vaatisi toimiakseen dieseliä.
Rikki mennyttä hevosta ei korjattu, siitä tehtiin makkaraa.
Ja siitä kai on opittu vähitellen siihenkin, ettei rikkimennyttä tavaraakaan korjata, se viedään omantunnon tyynnytykseksi "kierrätykseen" ja ostetaan uusi. Korjaaminen harvoin kannattaa. Paitsi pääomakuluttomien autovanhusten.
Mutta kun ei jaksaisi aina tätäkään. Siis tätä kulutusyhteiskunnan kritisoimista, vaikka kiinalainen mielipidevanki saikin Nobelin rauhanpalkinnon tänään ja Kiinassa meni valtaapitävien housuihin ruikulit.
Luulisi maahanmuuttokriittistenkin joskus tympääntyvän maahanmuuttokriittisyyteensä ja vaihtavan kritiikin kohdettaan. Alkaisivat kritisoimaan vain ihmistä, itseään, tätä perhanallista lajia johon ei voi millään mittareilla olla tyytyväinen olkoon se joidenkin mielestä vaikka jumalasta kotoisin. Sen kuva suorastaan. Millaistahan helvettiä ne jumalaiset ihmisen esikuvat taivaissaan elävät kun jo maapallolla elämä on tällaista?
Mutta en minä osaa olla tökkimättä vaikka tiedän, että olen se kusta ruikkiva hyttynen valtamerilaivan reelingillä.
Lukekaapa uutisia Stora Enson vähättelevästä suhtautumisesta paikallisen väestön maanomistuksiin, koteihin ja alkuperäisiin keinoihin elannontuotannossa Brasiliassa, Kiinassa ja minne ikinä yhtiö onkaan lonkeroitaan soluttanut. Ylen pääuutisissa Röngän pikku haastattelu pani Stora Enson edustajan kiemurtelemaan tuolissaan ja vastailemaan mitä sattuu eli ihan muuta kuin kysyttiin. Se pelkäsi. Ei Matti Rönkää eikä meitä katsojia vaan työnantajaansa. Studiossa varmaan haisi pitkään hänen poistumisensa jälkeen pelon maustamalle virtsalle. Jouko Karvinen tietysti odotti mustan auton takapenkillä Pasilan pihalla kuin mafioso Corneleone juoksupoikaansa.
Stora Ensokin on ihmisen luomus. Ensin luotiin kuitenkin ihmisen tarpeet. Sanottiin, että tätä sinä tarvitset välttämättä. Ota lainaa ja hanki. Ja alamainen teki kuten "neuvottiin". Sitten alkoi tuotteiden mainostaminen. Haluja ja tarpeita laajennettiin. Perustettiin työryhmiä miettimään ihmisille näitä. Ja taas mainostoimistot saivat töitä, konsultit työsuhde-etuja ja -autoja. Ja niin edelleen. Me kaikki tiedämme kuvion mistä tähän kulutusyhteiskuntaan ollaan tultu vuosituhansien aikana. Evoluutio on kohdallamme tätä. Mitenkään muuten ei ole kehitytty, vain taannuttu bloireleiksi tehtaiden lihakoukkuihin.
Miksi muuten ihminen luulee, että se on itse itsensä rakentanut? Että sen kuuluu olla ylpeä itsestään?
Minusta näyttää pikemminkin siltä, että meitä rakentavat monikansalliset yhtiöt tuottamiensa kulutustavaroiden ostajiksi ja orjiksi tekemään itsellemme näitä meille lobattuja tuotteita ja tavaroita.
Me teemme siis sen itse.
Joku muu kerää potin.
Mutta mitä se, joka kerää potin, tekee sillä keräämällään potilla?
Panee keksijät ja konsultit töihin, keksii lisää "hyödykkeitä", ostaa lobbarit, konsultit ja rakennusliikkeet ja rakentaa lisää tehtaita.
Pelaa se toki välillä pörssikasinoa ja muita juttuja, mutta aina se sen verran kumartuu kengännauhojensa suuntaan, että näkee, missä päin maailmankolkkaa olisi vielä jotain hyödynnettävää.
Miettikääpä sitäkin, kuinka nämä pelurit ovat ostaneet meidän pääpoliitikkommekin pelaamaan omaan pussiinsa.
Miettikää ministeri Pekkarisen lausuntoja jotka koskevat maata nimeltä Suomi ja sen "valtavia mahdollisuuksia" päästä maailman johtavaksi kaivosteollisuusmaaksi...
...siis mihin minä näitä kritiikin aiheita karkuun pääsisin? Hommaforumin palstoilleko? Hännystelemään jouto-ukko Halla-ahoa ja populisti Timo Soinia?
Hah ja nyt nukkumaan. Aion nähdä unta, jossa Mauri Pekkarinen ui Unkarin patoaltaan murtumasta syöksyneen kaltaisessa punaisessa vedessä Siilinjärven Kemiran tehtaan (vai Grow Houru tai mikä se nykyisin on) Raasionsalolle padotussa valtavassa kaivosjätealtaassa ja laulaa Maamme laulua niin että sieraimissa punaiset kuplat poksahtelevat.
torstai 7. lokakuuta 2010
Leikattu sukupuoli, leikattu konjakki, leikattu etuus
Imatran entinen pappismies on nytten pappisnainen joka pääsi Wille Riekkisen alamaiseksi Kuopioon. Nyt hän ehkä on likipitäen lähellä sitä, mikä hän on ollut tuntemuksiensa mukaan lapsesta saakka miehisen kuorensa alla. Ehkä joku karva vielä hakee paikkaansa iholla ja kävelytyyli vaatii harjoittelua, mutta luultavasti rintsikat sujahtavat jo aika tottuneesti rintalihaksien peitoksi ja etuhalkeimella varustetut bokserit ovat vaihtuneet pitsireunuksiseksi pikkareiksi. Mitä niiden sisällä nyttemmin sitten on, sitä en ryhdy arvailemaan koska ei ole hajuakaan sukupuolenleikkaushoidon tuloksista vaikka kai sekin Wikibediassa selitettäneen.
Raju, ulkoinen muutos liki 60 vuotta muuta näytelleelle. Ehkä Olli-Veikko teki oikein kun loi nahkansa ja on nyt sinut minänsä, Marja-Siskon kanssa. Ehkä hänen on parempi olla jäätyään eläkkeelle roolista, jota ei omakseen tuntenut. Minä kannatan Olli-Siskon ratkaisua. Hän on yksi niistä rohkeista, jotka uskaltavat osoittaa, vaikkakin viivellä, ettei maailma ole sitä, miltä se puolivaloilla ajavien silmälasien takaa saattaa näyttää.
Ne, jotka kustannuksista ovat huolissaan, laskeskelevat parhaillaan paljonko kaikkien transsukupuolisten ihmisten hoidot omaksi itsekseen pääsemiseksi tulisivat yhteiskunnalle maksamaan jos se luokiteltaisiin Kela-korvausten piiriin kuuluvaksi.
Järjestäytyneessä yhteiskunnassa ihmisyksilön hinta on määritelty. Missään nimessä hän ei elämänsä aikana saisi maksaa enemmän kuin on tienannut. Mieluummin hintaan on määritelty katekin ja nykyään sen suhdeluku lienee sama kuin kahvikupillisella baarissa. Tulevaisuuden budjeteihin tullaan määrittelemään tästä lähtien myös sukupuoleen liittyvät korjausmenot. Pedofilit laitettaneen paljastuttuaan suoraan vankimielisairaaloihin. Tai katoliseen kirkkoon piispoiksi.
Terveen elämänkaaren ennusteelle, henkilö A:n osalle on laskettu, että hän osallistuu veroistaan koskaan töihin kykenemättömän henkilö B:n aiheuttamiin kustannuksiin terveiden henkilöiden C:n ja D:n keralla. A, C ja D laitetaan pyrkimään siihen, että he tienaavat myös itse työhistoriansa aikana omat kulunsa ja eläkkeensä. Mieluummin kuitenkin niin, että kuolevat pois eläkkeellelähtöpäivänään. Ainakin A ja D kuten niin usein käy. C:lle on varattuna kuntoutusjaksot Varkaudessa ja saattohoitopaikka Rinnekodilla jos sitä pentelettä ei saada juomaan itseään hengiltä ajoissa.
Minne nettovoitot sitten menevät, niin siitä ei ota selvää kukaan sillä voittoa kirvehtivä liikelaitos nimeltä Yhteiskunta Oy on yhtä epämääräinen työmaa kuin Olkiluoto 3. Keltä sellaista tulostaulukkoa edes voisi kysyä? Voisi olla, että kävisi kuin asiakkaalle, joka vaatisi Espoon Sähkö Oy:tä piirtämään kansalaisenkin ymmärtämän kuvan siitä, miksi hänen varsinainen ostamansa tuote, eli sähkö maksaa vähemmän kuin sen siirtäminen jostakin tuntemattomasta paikasta käytettäväksi.
Yhteiskunnan jäsenten hyväksi nettovoitot eivät jokatapauksessa palaudu vaikka kuinka kokoomus yrittää niin väittää. Tai keskusta, tai demarit. Tai mikä puolue hyvänsä.
Sillä puolueet eivät johda yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa johtavat esimerkiksi Nokia, UPM, Stora Enso, Neste Oil ja Fortum jotka jakavat ripeneitä (lue lahjuksia) voitoista hallitustensa jäsenille, poliitikoille ja muutamalle asiantuntijalle. Sekä Jormalle ja Nallelle.
Yhteiskunta on kuin Olli-Veikko sisällään Marja-Sisko sillä erotuksella, ettei sillä ole määriteltävissä olevaa sukupuolta. Ehkä se on kuin se paljon keskustelua aiheuttanut neutraali- eli kolmas sukupuoli. Ainakin ulospäin.
Kun todellisuus siitä, mitä yhteiskunta kohdussaan ja koko sisuksissaan kantaa, älytään laajemmalti, on liian myöhäistä tehdä mitään.
Yhteiskunta kasvattaa sisällään aina parasiitteja, loisia ja ytimennäivertäjiä. Nämä kielikuvat on haettava olemassaolevista, sillä hirviöllä yhteiskunnan sisällä ei ole vielä koskaan kehityksen tässä vaiheessa nimeä.
Nämä ytimennäivertäjät eivät suinkaan ole romanikerjäläisiä, maahanmuuttajia tai puliukkoja. Hehän ovat totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Iholla niin sanotusti ja vain kutittavat.
Aiempina vuosituhansina yhteiskuntien sisällä kasvaneet hirviöt ovat olleet caesereita, napoleoneita, kaarle suuria, stalineita ja hitlereitä.
Nyt ne ovat kasvottomia pelureita, maailman tasolla korttia läiskiviä narsisti-kasinohuijareita. Edellä mainittujen esi-isiensä jalostuneita hirviölapsia joille mikään muu ei merkitse mitään, kuin että vain kuppaussarvet ovat kunnossa ja maailman imentä tyhjiin kaikilla tasoilla tulee viimeinkin onnistumaan.
Raju, ulkoinen muutos liki 60 vuotta muuta näytelleelle. Ehkä Olli-Veikko teki oikein kun loi nahkansa ja on nyt sinut minänsä, Marja-Siskon kanssa. Ehkä hänen on parempi olla jäätyään eläkkeelle roolista, jota ei omakseen tuntenut. Minä kannatan Olli-Siskon ratkaisua. Hän on yksi niistä rohkeista, jotka uskaltavat osoittaa, vaikkakin viivellä, ettei maailma ole sitä, miltä se puolivaloilla ajavien silmälasien takaa saattaa näyttää.
Ne, jotka kustannuksista ovat huolissaan, laskeskelevat parhaillaan paljonko kaikkien transsukupuolisten ihmisten hoidot omaksi itsekseen pääsemiseksi tulisivat yhteiskunnalle maksamaan jos se luokiteltaisiin Kela-korvausten piiriin kuuluvaksi.
Järjestäytyneessä yhteiskunnassa ihmisyksilön hinta on määritelty. Missään nimessä hän ei elämänsä aikana saisi maksaa enemmän kuin on tienannut. Mieluummin hintaan on määritelty katekin ja nykyään sen suhdeluku lienee sama kuin kahvikupillisella baarissa. Tulevaisuuden budjeteihin tullaan määrittelemään tästä lähtien myös sukupuoleen liittyvät korjausmenot. Pedofilit laitettaneen paljastuttuaan suoraan vankimielisairaaloihin. Tai katoliseen kirkkoon piispoiksi.
Terveen elämänkaaren ennusteelle, henkilö A:n osalle on laskettu, että hän osallistuu veroistaan koskaan töihin kykenemättömän henkilö B:n aiheuttamiin kustannuksiin terveiden henkilöiden C:n ja D:n keralla. A, C ja D laitetaan pyrkimään siihen, että he tienaavat myös itse työhistoriansa aikana omat kulunsa ja eläkkeensä. Mieluummin kuitenkin niin, että kuolevat pois eläkkeellelähtöpäivänään. Ainakin A ja D kuten niin usein käy. C:lle on varattuna kuntoutusjaksot Varkaudessa ja saattohoitopaikka Rinnekodilla jos sitä pentelettä ei saada juomaan itseään hengiltä ajoissa.
Minne nettovoitot sitten menevät, niin siitä ei ota selvää kukaan sillä voittoa kirvehtivä liikelaitos nimeltä Yhteiskunta Oy on yhtä epämääräinen työmaa kuin Olkiluoto 3. Keltä sellaista tulostaulukkoa edes voisi kysyä? Voisi olla, että kävisi kuin asiakkaalle, joka vaatisi Espoon Sähkö Oy:tä piirtämään kansalaisenkin ymmärtämän kuvan siitä, miksi hänen varsinainen ostamansa tuote, eli sähkö maksaa vähemmän kuin sen siirtäminen jostakin tuntemattomasta paikasta käytettäväksi.
Yhteiskunnan jäsenten hyväksi nettovoitot eivät jokatapauksessa palaudu vaikka kuinka kokoomus yrittää niin väittää. Tai keskusta, tai demarit. Tai mikä puolue hyvänsä.
Sillä puolueet eivät johda yhteiskuntaa. Yhteiskuntaa johtavat esimerkiksi Nokia, UPM, Stora Enso, Neste Oil ja Fortum jotka jakavat ripeneitä (lue lahjuksia) voitoista hallitustensa jäsenille, poliitikoille ja muutamalle asiantuntijalle. Sekä Jormalle ja Nallelle.
Yhteiskunta on kuin Olli-Veikko sisällään Marja-Sisko sillä erotuksella, ettei sillä ole määriteltävissä olevaa sukupuolta. Ehkä se on kuin se paljon keskustelua aiheuttanut neutraali- eli kolmas sukupuoli. Ainakin ulospäin.
Kun todellisuus siitä, mitä yhteiskunta kohdussaan ja koko sisuksissaan kantaa, älytään laajemmalti, on liian myöhäistä tehdä mitään.
Yhteiskunta kasvattaa sisällään aina parasiitteja, loisia ja ytimennäivertäjiä. Nämä kielikuvat on haettava olemassaolevista, sillä hirviöllä yhteiskunnan sisällä ei ole vielä koskaan kehityksen tässä vaiheessa nimeä.
Nämä ytimennäivertäjät eivät suinkaan ole romanikerjäläisiä, maahanmuuttajia tai puliukkoja. Hehän ovat totaalisesti yhteiskunnan ulkopuolella. Iholla niin sanotusti ja vain kutittavat.
Aiempina vuosituhansina yhteiskuntien sisällä kasvaneet hirviöt ovat olleet caesereita, napoleoneita, kaarle suuria, stalineita ja hitlereitä.
Nyt ne ovat kasvottomia pelureita, maailman tasolla korttia läiskiviä narsisti-kasinohuijareita. Edellä mainittujen esi-isiensä jalostuneita hirviölapsia joille mikään muu ei merkitse mitään, kuin että vain kuppaussarvet ovat kunnossa ja maailman imentä tyhjiin kaikilla tasoilla tulee viimeinkin onnistumaan.
lauantai 2. lokakuuta 2010
Mystinen kalakukko
Taikina: Ruisjauhoja, vettä, suolaa. Sitkokseksi voi ropsauttaa mukaan kouranpuolikkaallisen vehnäjauhoa.
Taikinamöykky sivalletaan kylmästi veitsellä kahtia.
Jaetut taikinapalat pölökytään kaulimella levyiksi. Reunat tasataan. Pohjapuolen taikinalevyn keskelle hurautetaan joko tavallista puuroriisiä, ohraryynejä tai isoja kaurahiutaleita. Tässä tapauksessa laitoin riisiä ja kauraa.
Siivutetut sianlihapalat ja muikut (tai ahvenat) ladotaan vuorotellen taikinalevyn päälle nätiksi keoksi. Muista ripistellä suolaa joka kerrokseen.
Sitten kansi kiinni.
Varaa puhdasta vettä astiaan ja liimaa veden sekä taidon kanssa taikinalevyjen reunat kiinni.
Koska puulämmitteisen uunin lämpötilaa on hankala säätää, niin esipaistaminen kannattaa tehdä sähköuunissa jos omistaa sellaisen. Siannahkapala kukon päällä tässä vaiheessa antaa sulaessaan kuorelle oman makunsa. Jos ei pidä siitä, sen voi käydä naulaamassa ulkoseinään tilttalteille.
Jotta lapsetkin kiinnostuisivat leipomisesta, voi taikinanlopuista muovailla vaikka savolaisukonpäitä -tai jäniksiä.
Vajaa tunti sähköuunin kovimmilla lukemilla paistunut kalakukko kääritään ensiksi tiiviisti alumiinifolioon.
Sitten otetaan sunnuntain Hesari (liekö suurikin häpäisy, kun ei Savon Sanomiin?) ja kääritään kerros kerrokselta kalakukko sen sisään. Olen joskus käyttänyt lisäksi paperikassia päällikerroksena.
Eilen tuliseksi lämmitetty uuni on seuraavan päivän iltana sopivan lämmin (110-150 astetta) jolloin kalakukon voi huoletta asettaa arinalle yön ajaksi hautumaan.
Tänä aamuna klo 07.00 kukkoa on syöty jo aimo pala aamiaiseksi. Tällä pärjää pitkälle.
Ja savolaisukon pää tuli paistetuksi eilenillalla sähköuunin jälkilämmössä, sikarikin on niin aidon värinen että! Ottaisivatkohan Kiasman kokoelmiin tällaisia taiteenteon ulottuvuuksia? Taikina säilyy kuivettuuaan kymmeniä vuosia sopivan kuivissa olosuhteissa jos eivät hiiret pääse järsimään. Minulla on känttysiivu yli viidenkymmenen vuoden takaa tallessa. Löysin sen tämän, vuonna 1953 rakennetun talon sahanpuruista vintiltä.
Vuoden 1953 pullaa.
lauantai 25. syyskuuta 2010
perjantai 24. syyskuuta 2010
Mustetta nenässä
Kuljen poikani kanssa joenrannan puistossa. Nurmikoilla nousee valkosuomuisia mustesienikikkeleitä, naakat ja lokit siirtelevät pudonneita puidenlehtiä ja etsivät niiden alta syötävää. Etanoita, matoja, kohmeisia hyönteisiä, ehkä jonkun murusen ihmisenkin sinne viskaamaa hampurilaisen palasta. Tuuli käy jostakin lännen suunnalta. Tihkua.
Sivupolulta lähestyvä, pikkuinen, kumaraharteinen ja harmaapäinen mummeli pysähtyy poikani kohdalle joka talloo mustesienirykelmää nurmikkoon. Ryppyisten poskien iholla on tuulenkäynnin kyyneleitä, vähän vertakin on raikas ilma vielä nostanut löysän nahkan pintaa punertamaan. Ajattelen, että siinä lapsi toiselle lapselle sanoo jotakin, ehkä sienien polkemista toruu, ehkä kertoo jotain mukavaa: Noin minäkin tein kun vielä jalka nousi, silloin kauan, kauan sitten, ehkä vuonna 1925, tai jotain. En kuule, niin hiljainen on mummelin puhe. Ehkä puhe ei enää edes toimi?
Siinä lankeaa sisälleni outo rauha. Kuin en koko ikänäni olisi muuta tehnyt kuin kuljeskellut lasteni kanssa jututtamassa vanhuksia, loikkinut nurmikoilla potkiskelemassa sieniä, metsien poluilla männynkäpyjä tai istunut ongella kivikkoisilla jokien ja järvien rannoilla, lasketellut talvisin mäkien kupeita ja iltaisin paistanut räiskäleitä, juonut kaakaota, piirrelyt, värittänyt ja lukenut tarinoita tuhansien ja yksien kansien väleistä.
Kaikki mitä työkseni olen puurtanut, tuntuu unennäöltä. Kuin miljoonaa vasaranlyöntiä en olisi koskaan lyönyt, kuin turhia olisivat rakennusten tupaantulijaiset olleet, puheidenpitäjien argumentoinnit ja työmiehille suunatut myöhäiset kehut. Kuin onnettomuuksia, joissa mieltäni ja ruumistani on koeteltu, ei olisi koskaan tapahtunut.
Satapäinen lokkiparvi käyskentelee kaupunkilaisten venelaiturilla. Viranomaisten hälytysvalolla merkitty kumivene keinuu yksinään toisellla puolella laituria ja toisen puolen laiturilenkkeihin on kiinnitettyinä enää kaksi kesämenijää. Muut veneet on viety jo talvehtimaan pihoihin tai vuokravarastoihin muualle. Toinen laituri on kokonaan autio, ei yhtään lokkia edes, kuin kysymystä vailla, miksi se on tuohon rakennettu?
Isokokoinen, vanha mies, joka on kaikkina päivinä pyörineen liikkeellä tässä kaupungissa, istuu punaisella, kivetyn joentöyrään puistonpenkillä ja katselee surullisenoloisena joelle. Olen ajatellut usein, että tuota miestä pitäisi joskus päästä puhuttamaan, mutta aina olen laistanut sen ja siirtynyt syrjään kun siihen olisi siunaantunut mahdollisuus. Miehellä on säällä kuin säällä nahkasaappaat, vaaleat reisitaskuhousut ja iso, roikkuva kangastakki ylävartalonsa peittona ja sen alla kevyt, tekovillainen pusero tai joskus perinteinen Jussipaita. Litistynyt, loivalippainen hattu, ehkä sarkaa, lätsöttää pitkien ja harmaiden hiusten päällä kuin siihen liimattuna. Vanhus ei ole alkoholisti vaikka hänellä joskus tököttääkin viini- tai lonkeropullo tarakan lankakorissa muiden ostosten ja eväiden joukossa. Hän pitää myös huolta puhtaudestaan ja näyttää siltä, että ainoa pinttynyt tapa kaupungilla kuljeskelun lisäksi on tupakka.
Miehen roikkuvien luomien välistä pilkottavat, verestävät silmät eivät katso tuntematonta koskaan päin. Ja työntäessään pyöräänsä, hän katselee vasemmalle maahan eturenkaan viereen kuin sanoen, en kaipaa seuraanne, antakaa minun olla. On hänellä kuitenkin joku tuttukin torinlaidoilla maleksivien eläkeläisten joukoissa. Olen nähnyt hänen heitä jututtavan joskus, mutta hän erottuisi heidänkin joukoistaan vaikka hänet ensikertaa näkisi.
Meitä on.
Tiedän, että itsekin erotun ja että minut on laitettu merkille tässä pienessä kaupungissa.
Aina olen erottunut.
En tiedä, onko se ollut hyvästä vai pahasta, mutta nyt, kun kuljen tässä poikani kanssa ajatuksissani muita kulkijoita tarkkaillen, en välitä siitä.
Ja vaikka piiloutuisn millaisten vaatteiden alle, erottuisin kuin mustesieni vihreällä kedolla jota tekee jonkun aina mieli potkaista.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Älä astu Miinaan
Eräs Loiva nainen josta kehkeytyi äkkijyrkkä itsensä ilmaisija, taiteilija mitä suurimmassa merkityksessä ja joka vielä kuolemansakin jälkeen tulee liikauttamaan ihmisten mieliä laajalti, tykkäsi myös, että Suomenkarja eli kyytöt tulee pelastaa sukupuutolta. Ne suomalaisukujen pelastajalehmät, joiden lämmintä kylkeä vasten monen köyhän suurperheen äidit ovat lahonurkkaisen navettansa pimeissä nurkissa kyyneliään vierittäneet lypsyjakkaralla istuessaan veisaten virttä minä vain olen mato matkamies maan.
Miina on ollut oikeassa; kyytöt on pelastettava. "Äyskäreistä" ei ole kriisintullen mihinkään. Ne sotkeutuisivat ylisuuriin utareisiinsa jo evakkotaipaleidensa alkumetreillä eivätkä niiden valmiiksi pureskelluissa rehuissa heikentyneet turvat jaksaisi jäkkiheinätupasta tai pajun sitkeää kuorta nälkäänsä märehtiä.
Mutta siinä Miina on tehnyt virhearvion, että hän itse on niitä lehmiä hoitanut ja laitumelta toiselle Mannerheiminkadunkin kautta kuljetellut, alituisten häätömääräysruoskien viuhuessa laumansa yllä. Hän on hyvä äänitorvi asialle, mutta ei työntekijänä pärjää alalla harjaantuneelle.
Hoitajakseen nautaeläimet tarvitsevat ammattilaisen, karjakon ja täyspäiväisesti työlleen omistautuvan emännän, ei postmodermistia jolla on oma missionsa taiteentekijänä peltilehmien hitsaajana.
Jos Miina olisi oikeasti kyyttökarjanhoitaja ammatiltaan, ei häneltä yhtäkään taideteosta olisi syntynyt kuin hutaisemalla jotain sinnepäin olevaa oman seinustansa väritykseksi.
Asialleen omistautunut ja perinteitä vaaliva kyyttökarjanhoitaja Miina olisi veistänyt lypsyjen ja ruokintojen välillä heinäseipäitä, porannut niihin käsiporalla reikiä ja vuollut puukolla tappeja. Aikaa olisi kulunut pisteaitatarpeiden teossa, nijeiden halkaisuissa ja niiden aitatolppiin nijomisessa, veräjänpielien korjailuissa ja uusien aidanseipäiden haalimisessa. Latoja olisi pitänyt veistää niittysarkojen päihin, niiden kattoja korjailla ja kiviensä päältä nuljahtaneita nurkkasalvoksia tunkata ja oikoa. Kun sapilaatkin olisi sopivansutjakoista näreistä tiheiköstä valittu, nikerretty poikki ja vuoleskeltu sileiksi käsisijoineen alkaisi talvivarastojen haalinta kerpunteolla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sen jälkeen kolmen viikon heinänniitot, seivästämiset, kuivatus ja latoihin suolaaminen. Kova olisi myös talkoovoiman mankuminen heinätöihin huhkimaan näistä vehnäsillä ja energiajuomilla itsensä turvottaneista digikansalaisista jotka sitten lyllertäisivät ensimmäiseen pelto-ojaan hukkumaan. Oma aikansa kyyttökarjanhoitaja Miinalla olisi kulunut myös kasvimaiden kitkijänä, lannalevittäjänä keväisin ja hevosuatran ohjaimissa pottumailla.
Navettarakennusten huoltoa, kaivoveden kantamista, äpäreen tarkkailua ja pilvien liikkeiden ennustelua.., voi voi kuinka moninaiset olisivatkaan kyyttökarjanhoitaja Miinan arkipäivät täynnänsä...
Ei kyyttökarjan sukua muine perintötietoineen pelasteta ostoheinillä eikä häätöuhkauksilla tai lööppimateriaalina olemisella. Ei sitä pelasta sekään, että Maarit haastattelee Miinaa leppoisassa studiotunnelmassa inhimillisten tekijöiden ollessa päällimäisinä puheenaiheina.
Kyyttökarjan pelastaa vain ehtoisa emäntä, riuskoin varsin varustettu nainen joka taitaa käsinlypsyn, hiehon astutuskäynnit ja poikimiset ja jonka talikosta pehkuinen lehmänpaska lentää kaarella lantalan kauimpaan nurkkaan jo heti ensiheitoilla kun sateisen syksyn kastelema maa alkaa routaan vetäytyä. Ja joka, vaikka mieli tekisikin, ei taiteilijan sutiin tartu kuin kansalaisopiston järjestämällä pikakurssilla lomittajan harjatessa sillä aikaa muhkuraisia lehmänkylkiä navetan lyhdynvalossa ja siskontytön kaitsiessa mankuvaa kakaralaumaa kotona saamattoman ukonturjakkeen kuorsatessa ukkivainaan höyläämässä päästävedettävässä tuvan etelänpuoleisessa nurkassa.
Miina on ollut oikeassa; kyytöt on pelastettava. "Äyskäreistä" ei ole kriisintullen mihinkään. Ne sotkeutuisivat ylisuuriin utareisiinsa jo evakkotaipaleidensa alkumetreillä eivätkä niiden valmiiksi pureskelluissa rehuissa heikentyneet turvat jaksaisi jäkkiheinätupasta tai pajun sitkeää kuorta nälkäänsä märehtiä.
Mutta siinä Miina on tehnyt virhearvion, että hän itse on niitä lehmiä hoitanut ja laitumelta toiselle Mannerheiminkadunkin kautta kuljetellut, alituisten häätömääräysruoskien viuhuessa laumansa yllä. Hän on hyvä äänitorvi asialle, mutta ei työntekijänä pärjää alalla harjaantuneelle.
Hoitajakseen nautaeläimet tarvitsevat ammattilaisen, karjakon ja täyspäiväisesti työlleen omistautuvan emännän, ei postmodermistia jolla on oma missionsa taiteentekijänä peltilehmien hitsaajana.
Jos Miina olisi oikeasti kyyttökarjanhoitaja ammatiltaan, ei häneltä yhtäkään taideteosta olisi syntynyt kuin hutaisemalla jotain sinnepäin olevaa oman seinustansa väritykseksi.
Asialleen omistautunut ja perinteitä vaaliva kyyttökarjanhoitaja Miina olisi veistänyt lypsyjen ja ruokintojen välillä heinäseipäitä, porannut niihin käsiporalla reikiä ja vuollut puukolla tappeja. Aikaa olisi kulunut pisteaitatarpeiden teossa, nijeiden halkaisuissa ja niiden aitatolppiin nijomisessa, veräjänpielien korjailuissa ja uusien aidanseipäiden haalimisessa. Latoja olisi pitänyt veistää niittysarkojen päihin, niiden kattoja korjailla ja kiviensä päältä nuljahtaneita nurkkasalvoksia tunkata ja oikoa. Kun sapilaatkin olisi sopivansutjakoista näreistä tiheiköstä valittu, nikerretty poikki ja vuoleskeltu sileiksi käsisijoineen alkaisi talvivarastojen haalinta kerpunteolla juhannuksen jälkeisellä viikolla. Sen jälkeen kolmen viikon heinänniitot, seivästämiset, kuivatus ja latoihin suolaaminen. Kova olisi myös talkoovoiman mankuminen heinätöihin huhkimaan näistä vehnäsillä ja energiajuomilla itsensä turvottaneista digikansalaisista jotka sitten lyllertäisivät ensimmäiseen pelto-ojaan hukkumaan. Oma aikansa kyyttökarjanhoitaja Miinalla olisi kulunut myös kasvimaiden kitkijänä, lannalevittäjänä keväisin ja hevosuatran ohjaimissa pottumailla.
Navettarakennusten huoltoa, kaivoveden kantamista, äpäreen tarkkailua ja pilvien liikkeiden ennustelua.., voi voi kuinka moninaiset olisivatkaan kyyttökarjanhoitaja Miinan arkipäivät täynnänsä...
Ei kyyttökarjan sukua muine perintötietoineen pelasteta ostoheinillä eikä häätöuhkauksilla tai lööppimateriaalina olemisella. Ei sitä pelasta sekään, että Maarit haastattelee Miinaa leppoisassa studiotunnelmassa inhimillisten tekijöiden ollessa päällimäisinä puheenaiheina.
Kyyttökarjan pelastaa vain ehtoisa emäntä, riuskoin varsin varustettu nainen joka taitaa käsinlypsyn, hiehon astutuskäynnit ja poikimiset ja jonka talikosta pehkuinen lehmänpaska lentää kaarella lantalan kauimpaan nurkkaan jo heti ensiheitoilla kun sateisen syksyn kastelema maa alkaa routaan vetäytyä. Ja joka, vaikka mieli tekisikin, ei taiteilijan sutiin tartu kuin kansalaisopiston järjestämällä pikakurssilla lomittajan harjatessa sillä aikaa muhkuraisia lehmänkylkiä navetan lyhdynvalossa ja siskontytön kaitsiessa mankuvaa kakaralaumaa kotona saamattoman ukonturjakkeen kuorsatessa ukkivainaan höyläämässä päästävedettävässä tuvan etelänpuoleisessa nurkassa.
lauantai 4. syyskuuta 2010
Kirjoitin tänään mustakantiseeni...
La 4.9.2010 klo 06.10
Heräsin aikaisin. Päätä vähän kivistää. Kahvia 2 kupillista. Riisipuuro hautumaan. G ja P nukkuvat vielä. S ja E ovat Vaasassa, tai oikeammin E on kummiensa luona Kokkolassa ja vain S on Vaasassa. Häneltä alkoivat talven opiskelut jälleen. Minulla oli vielä torstaina 39 astetta kuumetta, eilen se laski äkkiä normaaliksi ja olo kohentui. Lapset sairastivat alkuviikosta ja me aikuiset saamme taudit aina vuorollaan jälkikäteen. Perheiden sairaspäivämäärät vuodessa saattavat olla yhteensä jopa kuukauden mittaisia. Oliko se viime talvena kun sikaflunssa ja oksennustautiaalto iski, oltiin kuusi viikkoa niin, että aina oli joku kipeänä. Yäk.
Pilvet retalehtavat kovien tuulien ajamina taivaalla. Pihamaan pyörteissä roskia ja lehtiä. Iso rusakko, jolla on kolo korvassa lompsi kukkaperennan katveesta Riston puolelle naapuriin. Harakoita, räkättejä ja monenlaista pikkulintua käy nurmikoilla. Muutto käynnissä. Kerran laskin työhuoneeni ikkunasta muutaman neliön alalle yli 50 räkättiä. Siinä madot saivat sateessa kyytiä suolenmutkaan.
Syksyllä ja keväällä ihmisen kuuluisi olla metsässä, ei kaupungissa. Ei edes näin laidalla jossa talot ovat vierivieressä ja luonto tulee siivin pihaan -jos tulee. Oravatkin ovat niin kesyjä, etteivät oikein viehätä ja repivät sitäpaitsi rakenteita hajalle jos mihin kyntensä kiinni saavat. Joskus joku niistä kuolee vintille tai muihin eristeisiin ja raato alkaa haista uskomattoman härskille. Sanonta "haisee kuin kärpän raato" pitänee siis paikkansa myös oravan kohdalla. Kyseenalaista se, että oravia ja muita luonnonvaraisia eläimiä opetetaan tietentahtoen ruokinnalla kaupunkioloihin.
Keväällä oli yksi oravanpoikanen eksynyt raolleen unohtuneesta kuistin ovesta sisälle ja tunkeutunut varajääkaapin jäähdytyssäleikön väliin. Kuulin onneksi sen äännähtelyt jotka olivat kuin kovaa kakkaa änkäävän vauvan ähinää. Nyin oravan väkisin ritilästä irti rukkaset kädessä ja nakkasin pihalle josta se juoksi kadun ylitse toiselle puolelle häviten pusikoihin.
Haen Hesarin. Laatikossa on myös yksi höpökaupunkilehti ja sen välissä nippu mainossaastaa. Niin kuin ei riittäisi jo Hesarissa ylitse loikattavat tuotesivut.
Kuinka paljon itselleen turhasta joutuu maksamaa tilaamissaan sanomalehdissä? Kuinka paljon kalliimpi Hesari olisi ilman mainoksia? Ohuempi se ainakin olisi. Milloinka minun ikäiseni, sanomalehtiä penskasta asti tavannut, oppii kaiken haluamansa lukemaan netistä? Maistuisiko aamupuuro samalle näyttöpäätteen äärellä? Entä vietettäisiinkö sekään hetki yhdessä muun perheen kanssa? Olenko minä "poissa" jos luen lehteä kun muut syövät vai jääkö siitä lapsille turvallinen olo, jota muistella aikuisena: Iskä se aina luki lehen uamuapuuron aekaan.
Ajatukset harhailevat.
Äsken ne käväisivät Unimäessä 1960-luvulla. Silloin oli muutama vuosi niin köyhää, ettei kai tullut mitään lehtiä. Ehkä Kansan Sana. Mutta mainoksiakaan ei tarvinnut sen pirtin piisissä poltella. Voin siis peilata nykyisen postilaatikkoni sisältöä sitä aikaa vasten.
Eikö kehitys tuotteiden tarpeellisuuden mukaan olisi saanut kehittyä vaan että tuotteita pitää myydä vain, että joku kasvoton klikki kipuaa Lontoon pörssiin? Kohentuuko kansantalous tarpeettoman myynnillä ja niiden mainostamisella? Tällaisella rakennetaan yhteiskuntia enemmänkin kuin hiekalle. Minusta perustuksia on valettu jo kauan silkkaan paskaan.
Minun silmiin tämä tällainen harhassa eläminen ei kovin hyvältä ole näyttänyt vuosikymmeniin. Ajattelen joskus "rahat poes-liikkeiden" krääsähyllyjen ja huonon tavaran äärellä sitä, miksi tuo tai tuo tuote on myynnissä. Tarvitsenko minä sitä? Tarvitseeko kukaan sitä? Miksi tätä saastaa varten pitää vielä laatikkotolkulla tuhlata paperia? Tätä paskaako varten metsät ovat sitä, mitä ne nykyään ovat?
Ai niin, "ilmastotalkootkin" ovat myyntiartikkeli. Sana "Päästökauppa" sen sanoo. Tässä ihmiskunta on ylittänyt jo sen kynnyksen, ettei millään ole enää mitään väliä. Päästökauppamarketissa olemme sellaisten myyntiartikkelien hyllyjen äärellä, ettei sadasosakaan asiaa sivuavista ihmisistä edes ymmärrä, mistä on kysymys. Rahaa sen ympärillä pyörii maailmankatoilla jokatapauksessa miljarditolkulla. Napajäätiköiden sulamisvedet tulevat sitten aikanaan huuhtelemaan kaiken tämän roskan huithelevettiin. Mutta sehän on sitten joskus...
Äh. Alan saarnaamaan itselleni. Kummitäti Silja sanoikin minusta pienenä, että tuosta poejasta tulloo pappi. Onneksi ei. Tai no. Olisihan se helpompaa elämää vaikka pappina oleminen ollut. Vaikka se kuolevien alituinen siunaaminen maanuumnmeniin niillä argumenteilla joita hautojen äärillä vainaja vainajalta lausutaan olisi saattanut ruveta kyrsimään kuin valtionvarainministeri Kataista ulkoministeri Ilkka Kanervan naisjutut.
Entäs jos olisi sellaisen kaavun sisään sattunut syntymään kuin Imatran kirkkoherra (evp) Marja-Sisko Aalto; munat pois ja vittu tilalle vasta myöhäisessä keski-iässä kun aika ja lääketieteelliset menetelmät niin sallivat?
Onko elämä helpointa niiden päiden alla, joissa ei ajatuksia ole. Olisinko voinut siis vaihtaa mieluummin osia vaikka yhden kehitysvammaisen veljeni kanssa? En olisi. Sama lopputulema. Heitäkin on potkittu niihin syvällisiä ajattelemaan kykenemättömiin päihin täällä ajassa. Epäilen jopa, että ainakin yksi heistä kastroitiin Hämeenlinnan Perttulassa tuolla, jo mainitsemallani 60-luvulla vaikka käydessäni penkomassa maakunta-arkistoja niiltä ajoilta, en näistä asioista mitään merkintöjä löytänyt. Arkistoja voidaan aina siistiä, muokata ja tehdä aikakauttaan kuvaavina kauniimmiksi kuin ne koskaan ovat olleetkaan. Kääntäisivät nyt sen Kekkosenkin taanalle kokonaan kuivamaan ajoissa, ja ne perkeleen tiitiäisten listat pois sieltä kassakaapista!
P heräsi, raahusti pissille silmiään hieroen. Meni takaisin lastenhuoneeseen, kääntyi ovella: "Iskä joko lastenohjelmat alkaa?" "Ei vielä, vajjaan tunnin piästä." "Mmmh." Alkaa kuulua legopalikoiden kolinaa.
Meillä on aina sunnuntaisin riisipuuro, mutta nyt laitoin vahingossa jo lauantaiksi. Tajusin sen vasta nyt. Olen päivistä sekaisin. (Tunnen niin monta Päiviä, heh heh)
Hämmennän puurokattilaa. Kohta saa lisätä suolan. Ripautan aina riisipuuroon myös teelusikallisen hedelmäsokeria. Äiti laittoi palasokeria muutaman; kai sen muistoksi. Mannapuuroa jos keitän, vatkaan yleensä loppuvaiheessa kananmunan, se antaa mukavan pehmennyksen siihen. Sen ehdin "opettaa" äidillekin ennen kuolemaansa ja hän tykkäsi sellaisesta puurosta. Sanoi vielä, että miksi ei tuota hoksattu kun Siilinjärven aikaan oli 500 munijaa kanalassa?
Kaikenlaisia tapoja. Niin kuin sekin, että en raski aina heittää vanhaksi käyviä leivänkannikoita pois vaan teen niistä leipäressua ja jos penskat eivät muuten syö, ruilautan lautaselle hieman ketsuppia niin johan kelpaa. Makaroniakin sen kanssa voi tarjota, tai keitinpottuja. Tämä aikakausi ei ymmärrä tällaista nuukuutta.
Näin yöllä unta: Parkkeeraan autoja kosken partaalla puiden väliin. Niiden kuljettajat eivät itse uskaltaneet ja siksi minut on siihen työhön palkattu. Lähellä on iso hotelli ja lentokenttä sekä metron suuaukko ilman raiteita suoraan maanuumeniin lentokentän alapuolisessa rinteessä. Metrojuna käy näyttämässä keulaansa säännöllisesti siinä, mutta ketään se ei ota, ei jätä. Lentokentän takaa yrittää aurinko sinnikkäästi nousta, mutta se ei pääse milloinkaan metsänrajasta ylemmäs kun jo lötsähtää takaisin kuin munankeltuainen nurin käännetystä emalikupista lattialle. Lentokone lähestyy aikomuksenaan laskeutua, mutta se vetää kentän kohdalla laskeutumistelineet sisäänsä ja nousee takaisin taivaalle kaartelemaan. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtumat ovat vain aikomuksia kuten minun autojen parkkeeraaminenkin. Aina kun saan auton parkkiin ja menen hakemaan uutta, edellinen on takaisin jonossa odottamassa. Kyllästyn ja istahdan isolle kannolle keskellä parkkipaikkaa ja alan kiroilla: "Mitä vittua minä tämmöseen olen hommautunut, saatana!"
Semmoinen uni. Sain se kuitenkin vihkooni kirjattua vaikka viime vuosina unien muistiin merkitseminen on jäänyt vähemmälle. Nyt niitä kuitenkin katselee ja "tulkitsee" ehkä kypsemmin. Nuorena unet olivat kaaosmaisia, joskus jopa järkyttäviä. Varsinkin, kun oli ollut joku vaikea jakso elämässä. Silloin kirjoitin niitä paljon mustakantisiini muistiin ja se ehkä kävi jonkinlaisesta itsensä auttamisesta hankalien päivien ylitse.
Mutta tekniikka, kuinka kirjoittaa unien aivan abstraktien tapahtumien kuvioita edes lähimainkaan samalle tunnetasolle kuin mitä ne unennäön aikana ovat, on aikatavalla mahdotonta. Jää vain kertomuksen muoto, tai kuin luetteloita muistettavista asioista.
Klo 09.30
Molemmat pojat ovat heränneet. On syöty aamupala ja otettu pramille lauantain karkkipäivä. Lauantaina saan lautaset tyhjenemään paremmin kun sanon, että karkeille pitää mahhaan tehä telineet puurosta. Se juttu on naurattanut aina lapsia. Nyt pienintäkin kun se alkaa ymmärtää asioiden yhteyksiä koko ajan enemmän.
On ne vesseleitä nuo mun poijat. Tai meidän tietenkin.
Joskus tuntuu, kun olen niin paljon heidän kanssaan, etteivät äidin kanssa enää pärjääkään niin hyvin. Tai äiti ei pärjää. Tietysti äiti on töistään ja opiskeluistaan joskus niin väsynyt, ettei hän jaksa. Sen enempää kuin minunkaan kanssani.
Nyt on ehkä seesteisempi jakso tulossa. En tiedä. Se, riita, kun syttyy niin kovin äkkiä, mutta sammumaan sitä ei helposti saakaan. Ja kun tappelunaiheiden etsintä eskaloituu kahvipannun pesemisjärjestyksestä suuremmille kehille hyvin nopeasti. Pian ollaan arvioimassa toistemme lapsuudenaikaista kasvatussysteemiä, sukulaisuuksia ja miten muut ovat asioitaan osanneet hoitaa vaan miksi me ei! Saatana, nih! Ja vittu kun rahatkaan eivät riitä mihinkään! Sitten huudetaan kuin italialaisissa perheissä kuulema on tapana. Ei järjen häivää lauseissa, sanoissa, perkeleisiin latatuneissa tunteissa. Lapsellista kiukkua vain.
On meillä raha-asioiden lisäksi ainakin yksi perusongelma josta käydään eron partaalle meneviä "keskusteluja", mutta eipä sitä nyt jaksa tässä itsekseen puida. Éikä se miksikään ole tähänkään saakka muuttunut. Ehkä, kun täydellinen kyllästyminen aiheeseen saavuttaa lakipisteensä, se siirretään syrjään kokonaan kuin kelvottomiksi käyneet, lahot heinäseipäät. Siinä vaiheessa yleensä tulee myös avioero, sen olen näkemästäni tämän elämänpolun varrella päätellyt.
En mä tiedä. Emme me täällä käydessämme käytöstavoille oppia ehditä. Ainakaan me, joilla ei autokauppiaan luonnetta ole. Eli oikeastaan emme opi smalltalkia jolla kuitataan niin monesti, ja niin paljon, kaikkea primitiivistä mitä ihminen sisällään kantaa. Ainakin paremmissa perheissä joiden portinpielet kultaa ovat.
Klo 11.00
G on oppimassa pyttyyn kakalle. Helpottaa kohta alituinen vaipparuljanssi ja pyllynpesu. Ja sitten? On ehkä aika mennä minunkin siihen tulevaisuuteen, jossa ei enää vaippaikäisiä tule olemaan kuin lapsenlapsissa.
Lapsia minulla on ollut 20-vuotiaasta saakka. Suurin osa elämästäni on ollut toisista huolehtimista vaikka ei se ehkä sivullisista aina ole siltä näyttänytkään. Mutta huolehtinut olen. Sen tietää täällä sisällään, ja kaikessa, kuinka suhtaudun maailmaan. Ahtaat taloudelliset raamit omaavalla on aina enemmän huolta kannettavanaan. Rikkaat ovat oikeasti huolissaan vain rahoistaan. Senkin olen nähnyt ja kokenut.
Kävin välillä lukemassa Ripsan, Iineksen ja Kemppisen blogeja. Pistäydyin myös skeptikon päiväkirjasta lukemassa "Puumaseksi ja jakojäännösten juhlaa"-artikkelin.
Iineksen tämänkertaisen postauksen kommenttiosastolla ammattilaiset käyvät debattia opettamisesta, opettajista ja kasvatuksesta yleensä. Tervettä väittelyä -ainakin osittain. Se yksi "Kommenttijape" vain tunkee väliin kuin olisi suurikin asiantuntija kasvatusasioissa. Mutta kai hänellä on olemassa jokin sellainen syntymässä saatu persoonallisuushäiriö, jota hän itse ei huomaa?
Mikäpä minä olen tietenkään sitä arvioimaan, mutta jos esiintymään pyrkii, on oikaisuja kyettävä vastaanottamaankin, ei vain jakelemaan niitä aiheesta kuin aiheesta. Psykopatia on yksi vaarallisin ihmismielen kautta esiintyvä häiriön laji. Sille altistuneet aivorakenteet tekevät ihmisestä loistavan sumeilemattomia näyttelijöitä jotka ovat yhdeltä kantiltaan hyvinkin miellyttäviä eivätkä aina läheisetkään tiedä, miten he saattavat käyttäytyä toisaalla, jossa kääntävät itsensä kanavalta toiselle. Näitä on maailmanjohtajista pienimpiin raahustajiin sellaisilla paikoilla, jossa he saavat aikaan vähintään pahaa mieltä jos eivät aina ihan taivaisiin yltäviä krematorioiden savupatsaita tai kuolemankarkotuksia siperioiden kylmyyksiin. Tämän hetken ehkä vaarallisimmat psykopaatit ovat kunnianarvoisa Kim Jong-il Pohjois-Koreassa ja Mahmud Ahmadinedžad Iranissa.
Välillä puen poikia pihalle. Varoittelen kadulle menemisestä. Autot ajavat joskus hurjaa vauhtia ohitse eikä mopopojillakaan mielikuvitus yllä sellaisen ajatteluun, että pihapuskan takaa saattaa syöksyä pikkuinen lapsi kadulle. Tällä kadulla kuulema on 70-luvulla kuollut yksi lapsi auton alle juostuaan pihasta auton eteen.
Mummolle soitetaan kun P keksi, että hän haluaisi mummolaan. Katsellaan netistä bussien aikatauluja ja matka maksaísi pojasta vain 4.20, mutta P ei uskalla lähteä sillä. Mummo sitten aikoi hakea iltapäivällä P:n autolla.
Pakataan siis kassit valmiiksi. Kumikengät ja pottupellollekin kelpaavat varusteet mukaan. Olkoon maanantain poissa eskarista kun sinne asti menee.
Niin. Tässä kun tätä "kasvatushommaansa" jokatapauksessa työkseen tekee, niin aika huvittavilta tuntuvat niiden niin kovin varmat mielipiteet lastenkasvatuksesta joilla ei minkäänlaista tarttumapintaa ole suhteessa lapsiin. Teoriapölyä vain aivolohkoissa. Maltillisia opettajien puheenvuoroja, kuten bloginpitäjä Iines on, on syytä kunnioittaa sillä on se kenttä minun lapsuuteni ajoista huomattavasti suoristunut. Opettajat ovat vain tänä päivänä helisemässä niin kovin monimuotoistuneen opetettavan väen kanssa, etten yhtään ihmettele, jos siellä välillä uuvutaankin. Jos luokassa on uskontokuntiakin viisi ja uskonnottamat päälle, niin sekin tuo jo paineita taiteilla itse opetettavan materiaalin perille menemisen kanssa.
Minä en muuta tiedä, kuin mitä olen omien lapsieni kautta saanut tuta monella paikkakunnalla. Nyt pojilla on hyvät opettajat ja eskarikin on alkanut P:lla luistaa mukavasti.
Klo 12.30
Olen lueskellut ja korjaillut jo jonkin aikaa myös romaanikäsikirjoitustani. Minulla on se sekä muistitikulla että paperiversiona ja jälkimmäinen tuntuu paremmalta korjattavalta lyijykynällä marginaaleihin. Ja onhan se mukavan kuuloista kun kiukuspäissään ottaa ja repii koko nivaskan pillunpäreiksi.
Ehkä käsikirjoituksesta vielä joku päivä syntyykin jotain? Nyt olen saanut siihen jo uutta ulottuvuutta, mutta sitä saatanan "valokatkaisijaa" en kyllä aio tietentahtoen kertomukseeni sisällyttää. Naksahtakoon lukijoiden päässä ledit vilkkumaan kunhan lukevat. Jos pääsevät koskaan lukemaan. Tai sitten kynttilätuijut sillä suurin osa kertomukseni aikakaudesta taitaa sijoittua pimeään korpeen, sähkölinjojen ulottumattomiin.
Huomaan, että olen tehnyt kovasti töitä myös Kalervo Palsa-juttunikin suhteen. Dedline on 16.9 ja minulla tarina valokuvien plokkausta vaille on miltei valmis. On siinä monta yötä valvottukin.
"Mulla on nälkä, mulla on nälkä, mulla on..." Ga tuli laulellen sisälle. Laitoin palasta. Pitää kohta ruveta kuorimaan pottuja ja tehdä niistä jotain keittoa. Nakkeja siellä ainakin olisi, mutta taisin tehdä ihan vastottain sitä. Noh, keksin ruuan nimen kyllä, kun alan jääkaapille ja ruokavarastoihin päin vilkuilla. Ei niissä koskaan niin monimutkaisia eineksiä ole, että sormi suuhun menisi.
Klo 13.30
Mummo ei ole vielä tullut. P kävi myös ottamassa palasta ja nyt on leikkimässä naapurin lasten kanssa. Katselin juuri ikkunastani kadun ylitse ja valtava tilhiparvi ruilahti kauempana olevan naapurin pihapihlajaan. Tuulee edelleen. Maailma sestoo tässä ilmanalassa tällä kulmalla näin.
Siirtelin sitä mukaa tämän tekstin vihkostani (editoiden hieman) tänne blogiini. On siis tuoretta tavaraa, mutta ei pelkkää ajatuksen virtaa silti. (Kuvatkin ovat ihan just otetut paitsi keskimmäinen joka on eilenillalla, saunan jälkeen räpsäisty)
Heräsin aikaisin. Päätä vähän kivistää. Kahvia 2 kupillista. Riisipuuro hautumaan. G ja P nukkuvat vielä. S ja E ovat Vaasassa, tai oikeammin E on kummiensa luona Kokkolassa ja vain S on Vaasassa. Häneltä alkoivat talven opiskelut jälleen. Minulla oli vielä torstaina 39 astetta kuumetta, eilen se laski äkkiä normaaliksi ja olo kohentui. Lapset sairastivat alkuviikosta ja me aikuiset saamme taudit aina vuorollaan jälkikäteen. Perheiden sairaspäivämäärät vuodessa saattavat olla yhteensä jopa kuukauden mittaisia. Oliko se viime talvena kun sikaflunssa ja oksennustautiaalto iski, oltiin kuusi viikkoa niin, että aina oli joku kipeänä. Yäk.
Pilvet retalehtavat kovien tuulien ajamina taivaalla. Pihamaan pyörteissä roskia ja lehtiä. Iso rusakko, jolla on kolo korvassa lompsi kukkaperennan katveesta Riston puolelle naapuriin. Harakoita, räkättejä ja monenlaista pikkulintua käy nurmikoilla. Muutto käynnissä. Kerran laskin työhuoneeni ikkunasta muutaman neliön alalle yli 50 räkättiä. Siinä madot saivat sateessa kyytiä suolenmutkaan.
Syksyllä ja keväällä ihmisen kuuluisi olla metsässä, ei kaupungissa. Ei edes näin laidalla jossa talot ovat vierivieressä ja luonto tulee siivin pihaan -jos tulee. Oravatkin ovat niin kesyjä, etteivät oikein viehätä ja repivät sitäpaitsi rakenteita hajalle jos mihin kyntensä kiinni saavat. Joskus joku niistä kuolee vintille tai muihin eristeisiin ja raato alkaa haista uskomattoman härskille. Sanonta "haisee kuin kärpän raato" pitänee siis paikkansa myös oravan kohdalla. Kyseenalaista se, että oravia ja muita luonnonvaraisia eläimiä opetetaan tietentahtoen ruokinnalla kaupunkioloihin.
Keväällä oli yksi oravanpoikanen eksynyt raolleen unohtuneesta kuistin ovesta sisälle ja tunkeutunut varajääkaapin jäähdytyssäleikön väliin. Kuulin onneksi sen äännähtelyt jotka olivat kuin kovaa kakkaa änkäävän vauvan ähinää. Nyin oravan väkisin ritilästä irti rukkaset kädessä ja nakkasin pihalle josta se juoksi kadun ylitse toiselle puolelle häviten pusikoihin.
Haen Hesarin. Laatikossa on myös yksi höpökaupunkilehti ja sen välissä nippu mainossaastaa. Niin kuin ei riittäisi jo Hesarissa ylitse loikattavat tuotesivut.
Kuinka paljon itselleen turhasta joutuu maksamaa tilaamissaan sanomalehdissä? Kuinka paljon kalliimpi Hesari olisi ilman mainoksia? Ohuempi se ainakin olisi. Milloinka minun ikäiseni, sanomalehtiä penskasta asti tavannut, oppii kaiken haluamansa lukemaan netistä? Maistuisiko aamupuuro samalle näyttöpäätteen äärellä? Entä vietettäisiinkö sekään hetki yhdessä muun perheen kanssa? Olenko minä "poissa" jos luen lehteä kun muut syövät vai jääkö siitä lapsille turvallinen olo, jota muistella aikuisena: Iskä se aina luki lehen uamuapuuron aekaan.
Ajatukset harhailevat.
Äsken ne käväisivät Unimäessä 1960-luvulla. Silloin oli muutama vuosi niin köyhää, ettei kai tullut mitään lehtiä. Ehkä Kansan Sana. Mutta mainoksiakaan ei tarvinnut sen pirtin piisissä poltella. Voin siis peilata nykyisen postilaatikkoni sisältöä sitä aikaa vasten.
Eikö kehitys tuotteiden tarpeellisuuden mukaan olisi saanut kehittyä vaan että tuotteita pitää myydä vain, että joku kasvoton klikki kipuaa Lontoon pörssiin? Kohentuuko kansantalous tarpeettoman myynnillä ja niiden mainostamisella? Tällaisella rakennetaan yhteiskuntia enemmänkin kuin hiekalle. Minusta perustuksia on valettu jo kauan silkkaan paskaan.
Minun silmiin tämä tällainen harhassa eläminen ei kovin hyvältä ole näyttänyt vuosikymmeniin. Ajattelen joskus "rahat poes-liikkeiden" krääsähyllyjen ja huonon tavaran äärellä sitä, miksi tuo tai tuo tuote on myynnissä. Tarvitsenko minä sitä? Tarvitseeko kukaan sitä? Miksi tätä saastaa varten pitää vielä laatikkotolkulla tuhlata paperia? Tätä paskaako varten metsät ovat sitä, mitä ne nykyään ovat?
Ai niin, "ilmastotalkootkin" ovat myyntiartikkeli. Sana "Päästökauppa" sen sanoo. Tässä ihmiskunta on ylittänyt jo sen kynnyksen, ettei millään ole enää mitään väliä. Päästökauppamarketissa olemme sellaisten myyntiartikkelien hyllyjen äärellä, ettei sadasosakaan asiaa sivuavista ihmisistä edes ymmärrä, mistä on kysymys. Rahaa sen ympärillä pyörii maailmankatoilla jokatapauksessa miljarditolkulla. Napajäätiköiden sulamisvedet tulevat sitten aikanaan huuhtelemaan kaiken tämän roskan huithelevettiin. Mutta sehän on sitten joskus...
Äh. Alan saarnaamaan itselleni. Kummitäti Silja sanoikin minusta pienenä, että tuosta poejasta tulloo pappi. Onneksi ei. Tai no. Olisihan se helpompaa elämää vaikka pappina oleminen ollut. Vaikka se kuolevien alituinen siunaaminen maanuumnmeniin niillä argumenteilla joita hautojen äärillä vainaja vainajalta lausutaan olisi saattanut ruveta kyrsimään kuin valtionvarainministeri Kataista ulkoministeri Ilkka Kanervan naisjutut.
Entäs jos olisi sellaisen kaavun sisään sattunut syntymään kuin Imatran kirkkoherra (evp) Marja-Sisko Aalto; munat pois ja vittu tilalle vasta myöhäisessä keski-iässä kun aika ja lääketieteelliset menetelmät niin sallivat?
Onko elämä helpointa niiden päiden alla, joissa ei ajatuksia ole. Olisinko voinut siis vaihtaa mieluummin osia vaikka yhden kehitysvammaisen veljeni kanssa? En olisi. Sama lopputulema. Heitäkin on potkittu niihin syvällisiä ajattelemaan kykenemättömiin päihin täällä ajassa. Epäilen jopa, että ainakin yksi heistä kastroitiin Hämeenlinnan Perttulassa tuolla, jo mainitsemallani 60-luvulla vaikka käydessäni penkomassa maakunta-arkistoja niiltä ajoilta, en näistä asioista mitään merkintöjä löytänyt. Arkistoja voidaan aina siistiä, muokata ja tehdä aikakauttaan kuvaavina kauniimmiksi kuin ne koskaan ovat olleetkaan. Kääntäisivät nyt sen Kekkosenkin taanalle kokonaan kuivamaan ajoissa, ja ne perkeleen tiitiäisten listat pois sieltä kassakaapista!
P heräsi, raahusti pissille silmiään hieroen. Meni takaisin lastenhuoneeseen, kääntyi ovella: "Iskä joko lastenohjelmat alkaa?" "Ei vielä, vajjaan tunnin piästä." "Mmmh." Alkaa kuulua legopalikoiden kolinaa.
Meillä on aina sunnuntaisin riisipuuro, mutta nyt laitoin vahingossa jo lauantaiksi. Tajusin sen vasta nyt. Olen päivistä sekaisin. (Tunnen niin monta Päiviä, heh heh)
Hämmennän puurokattilaa. Kohta saa lisätä suolan. Ripautan aina riisipuuroon myös teelusikallisen hedelmäsokeria. Äiti laittoi palasokeria muutaman; kai sen muistoksi. Mannapuuroa jos keitän, vatkaan yleensä loppuvaiheessa kananmunan, se antaa mukavan pehmennyksen siihen. Sen ehdin "opettaa" äidillekin ennen kuolemaansa ja hän tykkäsi sellaisesta puurosta. Sanoi vielä, että miksi ei tuota hoksattu kun Siilinjärven aikaan oli 500 munijaa kanalassa?
Kaikenlaisia tapoja. Niin kuin sekin, että en raski aina heittää vanhaksi käyviä leivänkannikoita pois vaan teen niistä leipäressua ja jos penskat eivät muuten syö, ruilautan lautaselle hieman ketsuppia niin johan kelpaa. Makaroniakin sen kanssa voi tarjota, tai keitinpottuja. Tämä aikakausi ei ymmärrä tällaista nuukuutta.
Näin yöllä unta: Parkkeeraan autoja kosken partaalla puiden väliin. Niiden kuljettajat eivät itse uskaltaneet ja siksi minut on siihen työhön palkattu. Lähellä on iso hotelli ja lentokenttä sekä metron suuaukko ilman raiteita suoraan maanuumeniin lentokentän alapuolisessa rinteessä. Metrojuna käy näyttämässä keulaansa säännöllisesti siinä, mutta ketään se ei ota, ei jätä. Lentokentän takaa yrittää aurinko sinnikkäästi nousta, mutta se ei pääse milloinkaan metsänrajasta ylemmäs kun jo lötsähtää takaisin kuin munankeltuainen nurin käännetystä emalikupista lattialle. Lentokone lähestyy aikomuksenaan laskeutua, mutta se vetää kentän kohdalla laskeutumistelineet sisäänsä ja nousee takaisin taivaalle kaartelemaan. Tuntuu siltä, että kaikki tapahtumat ovat vain aikomuksia kuten minun autojen parkkeeraaminenkin. Aina kun saan auton parkkiin ja menen hakemaan uutta, edellinen on takaisin jonossa odottamassa. Kyllästyn ja istahdan isolle kannolle keskellä parkkipaikkaa ja alan kiroilla: "Mitä vittua minä tämmöseen olen hommautunut, saatana!"
Semmoinen uni. Sain se kuitenkin vihkooni kirjattua vaikka viime vuosina unien muistiin merkitseminen on jäänyt vähemmälle. Nyt niitä kuitenkin katselee ja "tulkitsee" ehkä kypsemmin. Nuorena unet olivat kaaosmaisia, joskus jopa järkyttäviä. Varsinkin, kun oli ollut joku vaikea jakso elämässä. Silloin kirjoitin niitä paljon mustakantisiini muistiin ja se ehkä kävi jonkinlaisesta itsensä auttamisesta hankalien päivien ylitse.
Mutta tekniikka, kuinka kirjoittaa unien aivan abstraktien tapahtumien kuvioita edes lähimainkaan samalle tunnetasolle kuin mitä ne unennäön aikana ovat, on aikatavalla mahdotonta. Jää vain kertomuksen muoto, tai kuin luetteloita muistettavista asioista.
Klo 09.30
Molemmat pojat ovat heränneet. On syöty aamupala ja otettu pramille lauantain karkkipäivä. Lauantaina saan lautaset tyhjenemään paremmin kun sanon, että karkeille pitää mahhaan tehä telineet puurosta. Se juttu on naurattanut aina lapsia. Nyt pienintäkin kun se alkaa ymmärtää asioiden yhteyksiä koko ajan enemmän.
On ne vesseleitä nuo mun poijat. Tai meidän tietenkin.
Joskus tuntuu, kun olen niin paljon heidän kanssaan, etteivät äidin kanssa enää pärjääkään niin hyvin. Tai äiti ei pärjää. Tietysti äiti on töistään ja opiskeluistaan joskus niin väsynyt, ettei hän jaksa. Sen enempää kuin minunkaan kanssani.
Nyt on ehkä seesteisempi jakso tulossa. En tiedä. Se, riita, kun syttyy niin kovin äkkiä, mutta sammumaan sitä ei helposti saakaan. Ja kun tappelunaiheiden etsintä eskaloituu kahvipannun pesemisjärjestyksestä suuremmille kehille hyvin nopeasti. Pian ollaan arvioimassa toistemme lapsuudenaikaista kasvatussysteemiä, sukulaisuuksia ja miten muut ovat asioitaan osanneet hoitaa vaan miksi me ei! Saatana, nih! Ja vittu kun rahatkaan eivät riitä mihinkään! Sitten huudetaan kuin italialaisissa perheissä kuulema on tapana. Ei järjen häivää lauseissa, sanoissa, perkeleisiin latatuneissa tunteissa. Lapsellista kiukkua vain.
On meillä raha-asioiden lisäksi ainakin yksi perusongelma josta käydään eron partaalle meneviä "keskusteluja", mutta eipä sitä nyt jaksa tässä itsekseen puida. Éikä se miksikään ole tähänkään saakka muuttunut. Ehkä, kun täydellinen kyllästyminen aiheeseen saavuttaa lakipisteensä, se siirretään syrjään kokonaan kuin kelvottomiksi käyneet, lahot heinäseipäät. Siinä vaiheessa yleensä tulee myös avioero, sen olen näkemästäni tämän elämänpolun varrella päätellyt.
En mä tiedä. Emme me täällä käydessämme käytöstavoille oppia ehditä. Ainakaan me, joilla ei autokauppiaan luonnetta ole. Eli oikeastaan emme opi smalltalkia jolla kuitataan niin monesti, ja niin paljon, kaikkea primitiivistä mitä ihminen sisällään kantaa. Ainakin paremmissa perheissä joiden portinpielet kultaa ovat.
Klo 11.00
G on oppimassa pyttyyn kakalle. Helpottaa kohta alituinen vaipparuljanssi ja pyllynpesu. Ja sitten? On ehkä aika mennä minunkin siihen tulevaisuuteen, jossa ei enää vaippaikäisiä tule olemaan kuin lapsenlapsissa.
Lapsia minulla on ollut 20-vuotiaasta saakka. Suurin osa elämästäni on ollut toisista huolehtimista vaikka ei se ehkä sivullisista aina ole siltä näyttänytkään. Mutta huolehtinut olen. Sen tietää täällä sisällään, ja kaikessa, kuinka suhtaudun maailmaan. Ahtaat taloudelliset raamit omaavalla on aina enemmän huolta kannettavanaan. Rikkaat ovat oikeasti huolissaan vain rahoistaan. Senkin olen nähnyt ja kokenut.
Kävin välillä lukemassa Ripsan, Iineksen ja Kemppisen blogeja. Pistäydyin myös skeptikon päiväkirjasta lukemassa "Puumaseksi ja jakojäännösten juhlaa"-artikkelin.
Iineksen tämänkertaisen postauksen kommenttiosastolla ammattilaiset käyvät debattia opettamisesta, opettajista ja kasvatuksesta yleensä. Tervettä väittelyä -ainakin osittain. Se yksi "Kommenttijape" vain tunkee väliin kuin olisi suurikin asiantuntija kasvatusasioissa. Mutta kai hänellä on olemassa jokin sellainen syntymässä saatu persoonallisuushäiriö, jota hän itse ei huomaa?
Mikäpä minä olen tietenkään sitä arvioimaan, mutta jos esiintymään pyrkii, on oikaisuja kyettävä vastaanottamaankin, ei vain jakelemaan niitä aiheesta kuin aiheesta. Psykopatia on yksi vaarallisin ihmismielen kautta esiintyvä häiriön laji. Sille altistuneet aivorakenteet tekevät ihmisestä loistavan sumeilemattomia näyttelijöitä jotka ovat yhdeltä kantiltaan hyvinkin miellyttäviä eivätkä aina läheisetkään tiedä, miten he saattavat käyttäytyä toisaalla, jossa kääntävät itsensä kanavalta toiselle. Näitä on maailmanjohtajista pienimpiin raahustajiin sellaisilla paikoilla, jossa he saavat aikaan vähintään pahaa mieltä jos eivät aina ihan taivaisiin yltäviä krematorioiden savupatsaita tai kuolemankarkotuksia siperioiden kylmyyksiin. Tämän hetken ehkä vaarallisimmat psykopaatit ovat kunnianarvoisa Kim Jong-il Pohjois-Koreassa ja Mahmud Ahmadinedžad Iranissa.
Välillä puen poikia pihalle. Varoittelen kadulle menemisestä. Autot ajavat joskus hurjaa vauhtia ohitse eikä mopopojillakaan mielikuvitus yllä sellaisen ajatteluun, että pihapuskan takaa saattaa syöksyä pikkuinen lapsi kadulle. Tällä kadulla kuulema on 70-luvulla kuollut yksi lapsi auton alle juostuaan pihasta auton eteen.
Mummolle soitetaan kun P keksi, että hän haluaisi mummolaan. Katsellaan netistä bussien aikatauluja ja matka maksaísi pojasta vain 4.20, mutta P ei uskalla lähteä sillä. Mummo sitten aikoi hakea iltapäivällä P:n autolla.
Pakataan siis kassit valmiiksi. Kumikengät ja pottupellollekin kelpaavat varusteet mukaan. Olkoon maanantain poissa eskarista kun sinne asti menee.
Niin. Tässä kun tätä "kasvatushommaansa" jokatapauksessa työkseen tekee, niin aika huvittavilta tuntuvat niiden niin kovin varmat mielipiteet lastenkasvatuksesta joilla ei minkäänlaista tarttumapintaa ole suhteessa lapsiin. Teoriapölyä vain aivolohkoissa. Maltillisia opettajien puheenvuoroja, kuten bloginpitäjä Iines on, on syytä kunnioittaa sillä on se kenttä minun lapsuuteni ajoista huomattavasti suoristunut. Opettajat ovat vain tänä päivänä helisemässä niin kovin monimuotoistuneen opetettavan väen kanssa, etten yhtään ihmettele, jos siellä välillä uuvutaankin. Jos luokassa on uskontokuntiakin viisi ja uskonnottamat päälle, niin sekin tuo jo paineita taiteilla itse opetettavan materiaalin perille menemisen kanssa.
Minä en muuta tiedä, kuin mitä olen omien lapsieni kautta saanut tuta monella paikkakunnalla. Nyt pojilla on hyvät opettajat ja eskarikin on alkanut P:lla luistaa mukavasti.
Klo 12.30
Olen lueskellut ja korjaillut jo jonkin aikaa myös romaanikäsikirjoitustani. Minulla on se sekä muistitikulla että paperiversiona ja jälkimmäinen tuntuu paremmalta korjattavalta lyijykynällä marginaaleihin. Ja onhan se mukavan kuuloista kun kiukuspäissään ottaa ja repii koko nivaskan pillunpäreiksi.
Ehkä käsikirjoituksesta vielä joku päivä syntyykin jotain? Nyt olen saanut siihen jo uutta ulottuvuutta, mutta sitä saatanan "valokatkaisijaa" en kyllä aio tietentahtoen kertomukseeni sisällyttää. Naksahtakoon lukijoiden päässä ledit vilkkumaan kunhan lukevat. Jos pääsevät koskaan lukemaan. Tai sitten kynttilätuijut sillä suurin osa kertomukseni aikakaudesta taitaa sijoittua pimeään korpeen, sähkölinjojen ulottumattomiin.
Huomaan, että olen tehnyt kovasti töitä myös Kalervo Palsa-juttunikin suhteen. Dedline on 16.9 ja minulla tarina valokuvien plokkausta vaille on miltei valmis. On siinä monta yötä valvottukin.
"Mulla on nälkä, mulla on nälkä, mulla on..." Ga tuli laulellen sisälle. Laitoin palasta. Pitää kohta ruveta kuorimaan pottuja ja tehdä niistä jotain keittoa. Nakkeja siellä ainakin olisi, mutta taisin tehdä ihan vastottain sitä. Noh, keksin ruuan nimen kyllä, kun alan jääkaapille ja ruokavarastoihin päin vilkuilla. Ei niissä koskaan niin monimutkaisia eineksiä ole, että sormi suuhun menisi.
Klo 13.30
Mummo ei ole vielä tullut. P kävi myös ottamassa palasta ja nyt on leikkimässä naapurin lasten kanssa. Katselin juuri ikkunastani kadun ylitse ja valtava tilhiparvi ruilahti kauempana olevan naapurin pihapihlajaan. Tuulee edelleen. Maailma sestoo tässä ilmanalassa tällä kulmalla näin.
Siirtelin sitä mukaa tämän tekstin vihkostani (editoiden hieman) tänne blogiini. On siis tuoretta tavaraa, mutta ei pelkkää ajatuksen virtaa silti. (Kuvatkin ovat ihan just otetut paitsi keskimmäinen joka on eilenillalla, saunan jälkeen räpsäisty)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
