Mustakantisen merkintöjä 2

17.7.2010 klo 13.46. Pyörän mittari näyttää tässä Via Dolor.., ei kun Via Karelia-kyltin alla 132 km. Olen edennyt siis Kuhmosta lähtöni jälkeen 7 km. Janottaa, vesi vanhin  lääke siihen vaivaan. Juuri koskaan en muuta juokaan näin pyöräillessäni janooni.

Äskeisen tienhaaran kohdalla kääntyi iäkäs, musta mersu samaan suuntaan kuin minä, mutta äkkiä se jarrutti ja koukkasi kanervikkoon tasaiselle kankaalle kun siitä kuului jokin rymähdys alustasta. Rivakkaotteinen nuori pariskunta hyppäsi molemmat omilta puoliltaan tutkimaan tilannetta. Kai siitä jokin letku paukahti rikki koska jotakin nestettä näytti alleen puskevan.

Luin ensin "Talvisotatukilohta" ja kerkesin jo mietiskelemään, että mitä sitä vanhaa talvisotaa vielä savulohta myymällä tukemaan. Kävi mielessä tietenkin jokin veteraanikeräys tai vastaava. Lukihäiriöt ovat joskus kivoja.

Klo 14.37. Jyrkkäkosken talvisodan nujakoimispaikalla viisihenkinen perhe parveilee näytillä olevan telaketjutankin ympärillä. Yksi poika kiipeää pikkurumiluksen katolle ja koettaa käsillään kurkotella vehkeen sisäpuolisiin ohjauslaitteisiin. Nuori tyttö katselee hymyssäsuin ympärilleen tuskin kovinkaan syvällisesti tajuten, miksi jotain, hänen nuoresta vinkkelistään katseltuna, kauan sitten käytyä sotaa muistellaan laittamalla esille vanhentunutta kalustoa, muistopaaseja ja taisteluhautojen sortuvia kaivantoja.

Koskahan meidän olisi syytä ruveta unohtamaan näilläkin tantereilla tehdyt julmuudet? Luultavasti emme siihen tilaan ylety koskaan sillä uusi taistelutanner avataan aina jossain päin maailmaa kun jokin toinen kohta alkaa vähän rauhoittua. Ja pelkohan tietenkin on, että Suomi joutuu seuraavan suursodan taisteluatantereeksi kauttaaltaan itse siihen kykenemättä millään tavalla vaikuttamaan. Mitäs me pikkuiset natojen ja venäjien puristuksessa...

Muistopaaden kolhiintuneessa kuparilaatassa lukee "Tähän pysähtyi vihollisen eteneminen 16.12.1939", mutta onko vihollisuudet pysähtyneet koskaan ihmisten sydämissä?

Klo 15.50. Sivakan tienhaarassa katson kartasta, että jos lähtisin pyöräilemään tietä nro 9111 kohti Venäjän rajaa, olisi siellä runsaasti paikkoja, joissa talvisotaa muistellaan kivipaasein ja muistolaatoin. Sietä löytyisi Saunajärven taistelualueiden lisäksi pystytettynä kivi kolmelle mänttäläläiselle vainajallekin, mutta voin sen kiven kuvitella ihan tässä näin käymättä paikalla.

Mieleeni nousee mustavalkeat kuvat joita olen taistelutantereilta nähnyt. Elävästi luulen nähneeni sellaisenkin, jossa vihollisen jäätyneitä ruumiita on nosteltu vierekkäin jollekin suolle hankeen sillaksi kuin puupöllejä ja niiden ylitse on ajettu sitten tankeilla ja kuorma-autoilla. Voi olla, että tämä kuvajainen on vain unennäköä, mutta aivan hyvin se voi olla myös totta.

Klo 17.30. Jonkerin vanhan, aikoja sitten lakkautetun kansakoulun pihassa räksyttää lyhyestä talutushihnasta portaisiin solmittu piski ja kaivonkannella istuu olutta hörppäävä mies. Ryppykasvoisella miehellä on virveleitä ja muita onkia vieressään kannella ja muutamia jo tyhjentyneitä oluttölkkejä kaivonrenkaan kupeessa. Sanon miehelle terve. Hänkin huitaisee kättään tervehdykseksi pyyhkäisten samalla itikkaparvea otsaltaan. Mies komentaa koiraa hiljenemään. Samassa harppoo heinikon lävitse liiteriltä päin myös miehen tomeranoloinen vaimo joka sanoo iloisesti iltaa.

Alamme juttelemaan.

He ovat tästä läheltä kotoisin kumpikin, reilusti yli kuusikymmenvuotiaita eläkeläisiä jotka kalastusreissulla pitävät taukoa tässä sukulaisen omistamassa paikassa ennen kuin menevät seuraavaa lampea koettamaan.

Poristaan paikan lähihistoria halki poikki ja pinoon. Käymme lävitse Jonkerin kylän entisen vilkkauden ja sen tyhjenemisen tuomat muutokset, teiden kunnospidot, kalansaaliit ja postinkulut. Pikkuisen kaljoissaan olevaa miestä haluttaisi jutella varmaan vaikka kuinka kauan, mutta itikoita alkaa ollaa niin julmetusti, että on kaikkien viisainta lähteä liikkeelle. Saan kylmänraikasta vettä pulloni täyteen sokkelinjuuren hanasta ja neuvot muutaman kilometrin päässä olevalle tulihtapaikalle. Heippa ja soromnoo, mentiin!

Tulihtapaikka onkin vain muutaman kilometrin päässä ja kurvaan levennykselle metsän katveeseen joenmutkaan. Paikka on Teljonjoki.

Ensiksi minun on lakaistava tulihtaringin ympärys tuhannesta tupakantumpista, pullonkorkista ja muusta törystä ennen kuin voin edes ajatella siinä eväitä nauttivani. Edelliset käyttäjät ovat jättäneet makkarankääreet, paperitollot ja tyngiksi poltetut makkaratikkunsakin levälleen penkeille ja penkkien alusille. Semmoisia törkymooseksia ihmiset lienevät olleet siitä lähtien, kun ei ole enää jälkiään tarvinnut vihollisen pelossa siivota pois.

Varastossa on kuitenkin hyvät puuklapit jotka syttyvät "yhdellä tikulla" kuten olen lukenut Antti Tuurilta Erno Paasilinna-vainaan kehuneen omia tulentekotaitojaan.

Juuri kun olen saanut ryynimakkaran lämpimäksi ja eväsleivän päälle voita, kurvaa paikalle farmarimadza. Nelikymppinen, vanttera kuljettaja käy kusella ojanpenkalla, laskeutuu joenrantaan huuhtaisemaan kouriaan ja tulla lumpsii sitten muina miehinä luokseni. Sanoo olevansa tulossa tyttäriensä kanssa Rompemarkkinoilta. Juttelemme pärehöylä- ja katontekonäytöksestä jossa hänen sukulaisensa on päällyspäsmärinä. Kertoo ylpeänä olevansa 80 vuotta vanhan yrityksen nykyinen jatkaja ja että yrityksen ala on puutavaran kuljetus. "Rekan ratissa on tullut maisemat ja autotiet tutuksi niin lähikunnissa kuin omassakin. Firman hallia et voi olla huomamatta jos ajat Lieksassa sopivasti ohitse", hän sanoo. Sanoo vielä nimensäkin, mutta se ei jää enää päähäni.

Niinpä.

Klo 19.30 polkaisen Kainuun puolelta Pohjois-Karjalaan.

Läänien ja kuntien vaakunoiden symboliikkaa olen ajatellut. Joskus ne pitävät aika hyvin paikkansa sen suhteen, mitä niillä ylipäätään on ajateltu paikkakunnasta viestitettävän. Tämän reitin varrella Sotkamon vaakuna on kaikkein hailein. Ehkä se, ettei siihen ole sinisävyjä enempää värejä suunniteltu, tekee siitä huomaamattoman. Kuviokin, joka ehkä vettä ja taivasta kuvastaa, on jotenkin liian pelkistetty, abstrakti. En nyt muista, missä muualla olisi yhtä valju vaakuna. Kittilän vaakunan ahmaa kyllä ihmettelin sillä kyseinen eläin ei kovin runsaslukuiseksi lisäänny kun se pääsee jo poromiesten kelkkojen alustoissa hengestään sillä vihataan sitä niin verisesti. Kittilän vaakunaeläimeksi sopisi paremmin korppi kaarnikanlehvä nokassaan, ja kun se vielä istuisi jonkin kelon oksanhangassa. Minulla muuten on Kittilän kunnanvaakuna mökillä aitassa. Siitä on värit tippuneet aikojen saatossa pois. Lapin teitä auraileva kaverini antoi  sen kerran, että jos sen maalaisin itselleni muistoksi. On jäänyt sekin tekemättä...

Klo 19.30 pitää ihan pysähtyä tutkimaan heittolaatikon kummallista Hesarikertymää. Siihen ovat jääneet sunnuntailehdet tammi-kesäkuun ajalta läjään lojumaan. Lähistöllä näen ison talon jonka pihatiellä ei ole paljoa liikettä ruohon kulumattomuudesta päätellen ollut aikoihin, joten Hesareissa nimenä oleva Keltinkangas Lauri on kai muuttanut ikuisiksi ajoiksi pois täältä. Muulle postille ovat sukulaiset osoitteenmuutoksen tehneet, mutta lehti on unohtunut muutamaksi kuukaudeksi.

Tai jotain muuta on tapahtunut. Mitä vain voi vilkas mielikuvitus tästäkin huomiosta loihtia.

Maailma on pieniä arvoituksia täynnä. Vaikka eihän ne nyt niin ihmeellisiä ole jos ne saa ratkaistuakin, mutta niin kauan ne mieltä kutkuttavat, kun pysyvät arvoituksina.

Klo 20.00 Otetaan Karjalaa kierros! Kumman kautta mennään; taivaan vai helvetin?

Teljoen jälkeen alkaa sora rapista pyörien pinnoissa. Ympärillä on sitä metsää, jonka olemus on tuttua lapsuuteni ajoilta. Tämänkaltaisten kuusien ja mäntyjen keskellä olen kolmetoista vuotiaaksi saakka elänyt enkä voi sitä sisimmästäni kadottaa niin kauan kuin näitä maailman maanteitä tallaan. Ei niitä kuvia metsäyhtiöiden raiskauskampanjat saa hälvenemään. Vaikka metsien avulla on tätäkin maata selvitelty sotakorvauksista ja tehty väliaikaisesti niinsanotuksi hyvinvointivaltioksikin, niin olisivat metsät saaneet silti jäädä sellaisiksi kuin ne  luonnontilassa kuuluisivat olla. Sukupolveni ihmislajin kustannuksella ehkä, mutta kaikesta huolimatta silti. Näkeehän nyt jokainen, jolla silmät katsoa on, ja kuulevat ne, joilla kuulevat korvat kahta puolen päätä sijaitsevat, että kuinka kaikkea sitä, mikä metsistäkin on viety, ja nyttemmin juurineen viedään, ja rahaksi muutetaan, että ei niistä kertyneistä hyödyistä juuri rahtuakaan suinkaan käytetä yhteiseen hyvinvointiin vaan vain yksien ja samojen rahamaailman valloitusretkiin ympäri maailman. 

Vasta kun minä ja ikäiseni ovat poistuneet täältä, ryöstöretkeläiset ja heidän isiäänkin kovempiotteiset jälkeläisensä voivat huokaista helpotuksesta sillä sitten ei ole enää muistelijoita, ei pamflettien kirjoittajia, eikä uusia linkoloitakaan enää korpikuusikoiden katveista törkyturpineen esiin nouse.

Jos tuon "Cajanderin säästömetsän" viestiä haluaisi tulkita, saisi siitäkin aika ilkeämielisä aatoksia nostetuksi esiiin, mutta toteanpahan vain, etteivät näiden kylttien takusissa hääräilevät itse ole niitä maailman siivompia kulkijoita missään, missä he näyttäytyvät -jos näyttäytyvät.

Klo 21.45. Mikä hemmetin betonibunkkeri tähän on valettu, ja mitä varten? Muista rakennuksista ei ole mitään merkkejä ja tämänkin hiekkabetoniseinät ovat vain jotain 125 millisiä, ettei sitä miksikään suojaksi sotia varten ole rakennettu. 50-vuotiaita puita on kuitenkin sen päältä pitkään kantoon harvesterilla nurin napattu, että aika kauan on metsien kätköissä arvoitus tämäkin saanut lymytä.

Klo 22.00 Talvisodan Heinäjoen motti. Panssariesteet ovat hämärässä kesäyössä kuin kumaraisia ihmishahmoja harmaissa mantteleissaan. Niitä on kuljetettu valtavat määrät pitkin Suomen rajoja. Panee miettimään, että niidenkin kanssa ovat työmiehet saaneet oman sotansa käydä ennen kuin sen aikaisilla koneilla ja kuljetuskalustolla, puhumattakaan mitättömistä nostolaitteista, kivet ovat paikoilleen asennetut.

Vähän matkan päässä panssariesteistä on tuoreempi muistutus ihmiselon hauraudesta valkoisen ristin muodossa. Tulee mieleen se punainen BMW joka Kaitainsalmen jälkeen ampaisi ohitseni ja varmasti vauhti oli 150 jos ei enemmänkin. Jos sellaisen ohjuksen eteen kapealla tiellä vaikka hirvi nousee ojasta...

Klo 23.00. Pystytän  telttani Nurmijärven kylätaulun katveeseen ja käyn joessa peseytymässä uiden pienoisen lenkin lämpimässä vedessä.

Kohta toiselta rannalta, jo aiemman humalaisten melun lähteiltä, rantasaunalaiturilta lähtee kaksi miestä omatekoisella, moottoroidulla koplukallaan. Ovat päissään puheen pulputuksesta päätellen. Samassa oikealta, joen ylitse kulkevalta sillalta alkaa kuulua kenkien kopinaa ja yksinäistä purpatusta. Pian koivujen oksia käännellen oikaisee melko paksupyllyinen nainen vaaleanvihreässä asussaan rantaa kohden siideripurkki toisessa ja valkea laukku toisessa kädessä heiluen.

Kun hän huomaa minut ja yrittää tulla kohti tervehtiäkseen, niin korkokenkäinen jalka nuljahtaa juurakossa ja muuttaa naisen hyllyvää kulkusuuntaa kohti rantaa. Nainen kiroaa perkelettä ja vittua. Miehet koplukassaan huomaavat hänet ja huutavat, että mitä sie Marjukka hutsulainen siellä, alahan tulla tänne, me ootetaan sinnuu, semmonenhan se puhe oli... Niinpä Marjukka alkaa vastata möklyillä paksukielisesti miehille ja kiirehtii kyytiin. Sen jälkeen ei seurueen suunnalta järjensanaa kuulu kun he lähtevät lipumaan moottori prutkuttaen myötavirtaan häviten kohta mutkan taakse.

Painun telttaan ja olen varmaan kohta unessa.

Pyöräreissu jatkuu seuraavassa postauksessa. Silloin saavun Lieksaan ja sieltä matkustan laivalla Pielisen muikkualtaan ylitse Kolia kohti...