Mustakantisen merkintöjä 3

Se on sunnuntai 18.7.2010. Heräilen hiljakseen muhkuraisella teltta-alustallani Lieksan Nurmijärven -kylän kotitalousjätteille nykyisin vallatun levähdyspaikan laidalla olevan ilmoitustaulun alla, jonka tarkoituksena on varmaankin alun alkaen ollut informaation antaminen kulkijoille ja kylän ihmisille paikallisista toiminnoista, kalastuksen harjoittamismahdollisuuksista, kesäteatteriesityksistä ja seurojen talon tansseista. Kaikesta kuitenkin aistii, että aika ja ihmiset ovat kulkeneet toiminnanpäivien ohitse tälläkin kylällä. Ehkä juopottelu on kantavin harrastus täälläkin.

Klo on kohta kahdeksan, pitää kaivaa repusta vähän sämpylää ja makkaraa, pari tomaattiakin nielaisen ja banaanin. Vettä päälle.

Muistan siinä ruokaillessani unen: Heräsin mukamas siihen, että teltan vetoketjua hilattiin hiljakseen ylöspäin ja alhaalla olevat vetoketjut ensin vasemmalle sivuun, sitten oikealle. Seuraavaksi ei tapahtunut mitään, kukaan ei tunkenut itseään sisälle, mutta ulkoa kuului kuin jokin eläin huohottaisi lyhyin, nykivin henkäyksin, melkein nikotellen. Unessa minua alkoi kuitenkin nukuttamaan oviaukon seuraaminen ja aloin painua "unessa uneen" kun valtavan suuri naisen rinta työntyi oudosti ovikankaan yläosan rakoon ja toinen vinoon alas. Väliä niillä oli ainakin puoli metriä. Olin sanovinani niille, että saatana tulukaa nyt molemmat tissit sissään muuten teltta on kohta täynnä itikoita. Kai minä sitten nukahdin koska en muista unesta muuta. Nyt ajattelen, että ne tissit olivat kuin jostain Picasson taulusta. Perin taiteellinen kuvajainen siis. Mulla seisoo.

Klo 11.30 Lieksan ABC. Juon päivän ensimmäiset kahvit. 30 kilsan polkeminen on takana. Parin jyrkemmän mäen ylänystyrät talutin pyörääni ja toisessa meni neljä tyhjin tarakoin vaeltajaa ohitseni. Kohta kuitenkin ohitin heidät alamäessä että heilahti. Sitten poljimmekin jonkin aikaa yhtä matkaa jutellen joutavia huohotuksen lomaan. Heitä oli kaksi naista ja kaksi miestä jotka olivat lähteneet pienelle sunnuntaiajelulle.

Kun lähestyin Lieksan kaupunkia, siirtyi vastaantuleva pyöräilijä kaistalleni pysäyttäen minut kysyäkseen, mistä tulen ja minne olen menossa. Jäntevä, ruskeaksi paahtunut, minua vanhempi mies joka alkoi kertoilla, kuinka hänen pyörällinen elämänsä on sujunut milloin Tanskan tuulisilla rannikoilla, Ruotsissa, Norjassa ja Suomessa. Juteltiin kotva ja lähtiesssään jatkamaan matkaansa, hän kysyi ikääni. Sanoi sitten omansa (65) ja tuumasi, että sinulle ehtii tapahtua vielä vaikka mitä seuraavan viidentoista vuoden aikana. Kyllä minä sen tiedän, mutta jotenkin säväytti kun ajattelin, että miksi tuo mies kävi mulle ennustamassa elämisen syklitystä.

Kun jatkoin matkaani, mietin Jonkerin koulun kaivonkannella istunutta 65-vuotiasta miestä joka oli töiden, nortin ja kaljan kurttuiseksi painama, elämänsä lopulle jo antautunut pyöräilemätön perussuomalainen kun taas tämä kaveri uhkui elämänuskoa ja vankkaa luottamusta siihen, että heittää vielä monta mielenkiintoista mutkaa pyörällään maanteillä. Sitäkin ajatuksissani sivusin, kuinka erilaisen avara ajatusmaailma muuallakin pyöräileellä eläkeläisellä oli ikänsä samaa kukkulaa asuttaneeseen verrattuna. Kummallakin oli kuitenkin oma elämänviisautensa tietyissä asioissa ja turhat huolet olivat kutistuneet jo käsin hallittaviksi, ehkä jopa kokonaan mielistä pois. Hautausmaan portti on raollaan kaiken leivän syöjille, kaikkien teiden polkijoille, oli heidän viestinsä.

Klo 12.45 Lieksan linja-autoasema on masentava näky. Siinä se asvaltoidun, yksinäisen kukkulansa päällä vahtii laatikonnurkkiaan, muistellen menneitä, vilkkaita vuosikymmeniään. Katolla olivat vielä matkahuollon ennen niin yleisesti käyttämä peltikuorinen kirjainyhdistelmä. Niitä ei paljoa enää näe missään kun pienempien kylien ja kaupunkienkin mh:t on ulkoistettu siwojen takaovien viereisiin nurkkiin. Kuten kunniakkaasti kansalaisia kauan palvellut Suomen Postikin jonka ankaran saneerauksen aloitti Pekka Veikonpoika Vennamo. Lieköhän näitä kukaan arkistoihin ja museoihin edes kuvannut ajoissa?

Klo 13 hujakoilla käyn mutkan satamassa katsomassa, millä kellonlyömällä laiva Kolille lähtee. Sitten pyöräilen komeaa koivu-poppelikujaa pitkin takaisin kaupungille päin.

Satamantien varrella on myös Lieksan kirkko jonka arkkitehtuuri poikkeaa huomattavasti totutusta. Muistan, kun vuonna 1979 ajoin armeijan Saabilla (tai Volvolla) tämän kylän lävitse ja nähtiin kuljetettavan majurin kanssa vain vanhan kirkon hiiltyneet jäänteet paikalla, jossa nyt tämä valoisan näköinen rakennus sijaitsee.

Kuvaan tätäkin kirkkoa jälleen kerran paikasta, jossa minua muistutetaan sodissa kaatuneiden muistokivillä. Huomaan myös punagraniittisen (tai marmorisen) laatan johon on kaiverrettu 19. siviiliuhrin nimet. Suurin osa heistä alaikäisiä ja muutama aivan pieni vauva.

Käväisen myös sisällä kirkossa joka on sisältäkin hyvin valoisa ja avara. Ujon tuntuinen kesäopas ei sano yhtään mitään vaisun nyökkäyksen lisäksi. Mutta ehkä olen sen oloinen, ettei minulle kannata kirkon tarinaa kertomaan ruvetakaan.

Piirrän ukonkuvan(omani) ja päiväyksen esillä olevaan vieraskirjaan jonka sitten vasta huomaan olevan paikalla olevan taiteilijan taidenäyttelyn vuoksi esillä. Taulut ovat hyvinkin katseltavia, mutta jostain syystä nyt ei oikein ole intoa niitä katsella vaan lähden pois. Edes taiteilijan nimi ei jää mieleen.

http://www.youtube.com/watch?v=YTtYX85MDIQ

Klo 15.30 Pielis-laivan yläkannella käy tuuli ja aurinkokin alkaa pilkistellä ensi kertaa koko reissuni aikana näkyville.

Lieksassa söin lähtiäisiksi pizzan. Istuin sitä mutustelemassa Osuuspankin edessä olevalla patiolla, kun pyöräilevä pariskunta tuli kysymään suuntaa Ruunaankoskelle. Neuvoin sen minkä osasin ja katselin, kun he vierivät kadunviertä osoittamaani suuntaan. Naisella oli selvästi paha olla tässä maailmassa. Hän polki miehensä perässä vaaleanpunaisena kuin näkymättömän narun nenässä vedettävä lattialuuttu. Laihakin hän oli, ja punainen paise punaisen nenän alla, ylähuulessa, hohti tulehtuneena eikä päähän liimautunut, rasvainen tukka liikahtanutkaan tuulenpyörteen pyyhältäessä kadulla kulkijoiden ylitse sivuttain.

Mies siinä varmaan oli päättänyt piristää sairasta vaimoaan järjestämällä laivamatkan Kolilta Lieksaan ja pyöräretken Ruunaalle. Senkin panin merkille, että heidän retkikamppeensa oli pakattu vaarallisen huonosti tavallisten pyörien tarakoille  läpinäkyviin muovisäkkeihin. Heidän väljien asusteidensa taskutkin oli tungettu täyteen tavaraa, niin että pusakoiden vetoketjujen auki ollessa kummatkin puoliskot elivät joka kaarteessa omaa elämäänsä heilahdellen puolelta toiselle kuin variksenpelättimillä. Kameraa olisi tässä tilanteessa pitänyt käyttää, mutta olen niin arka kuvaamaan tuntemattomia ihmisiä, etten sitä toimeudu vähässä kummassa tekemään.

Lieksan kaduilla käyskenteli myös muutamia afrikkalaisperäisiä maahanmuuttajia. Olin lukenut huoltoaseman kahviossa Karjalaisesta, että Lieksan kaupungin anoma valtionavustus pakolaisten huoltamiseen on myönnetty täysimääräisenä. Tästä uutisesta eivät kaikki penninlaskijat pidä. Pohjoiskarjalalainen rasismihan pongahti Joensuussa ensimmäisenä otsikoihin jo vuosia ennen, kuin kaikki maalaiset edes käsitti, mitä sanalla tarkoitetaan. Jos Saksa olisi voittanut rodunjalostuskampanjalla ryyditetyn sotansa, ilmestyisi Suomessakin tällä hetkellä yksi ainut sanomalehti: Arjalainen. Sen tämänhetkistä päätoimittajaa voipi vain arvailla...

http://www.youtube.com/watch?v=YTtYX85MDIQ

http://www.youtube.com/watch?v=iCVOwbcGRks

Laiva saapuu Kolille tunnin myöhässä, eli klo 17.15. Varmaan vastatuulen takia, en tiedä, sillä nukuin ravintolan sohvalla alun kahvittelun jälkeen koko matkan. Eivätpä tulleet kantamaan ulos!

Muitakin matkustajia oli jonkin verran. Puolenkymmentä henkilöautoa, yksi pakettiauto ja kolme kevytpyöräilijää. Yksi miesryhmä oli ilmeisesti olustellut koko matkan, sillä heiluvaa heidän käyntinsä satamassa sitten oli.

Istuksin Kolin satamassa tovin. Katselen, kun laiva ottaa uudet matkustajat sisuksiinsa ja lähtee välittömästi takaisin ulapalle. Sen kääntyessä laivan potkurinpyörteet nostavat melkoisen ruskean liejun veden pinnalle, ja sen se kesäkausina tekee kaksi kertaa päivässä. Järvenpohjan sedimenttikerros mahtaa olla tässäkin satamassa ainaisessa liikkeessä...

Minua viehättää kovasti koiran ja tytön oleskelu satamalaiturilla. Kun he jäävät hetkeksi aloilleen istumaan, nappaan nopeasti kuvan sillä koira on niin sävysävyyn penkin värityksen kanssa, että luulisi tämän kuuluvan rannan kalustoon vakituisesti.

Tästäpä eteen päin jatkan seuraavassa bloggauksessani.