18.7.2010 klo 18.00. Kolin satamasta muutama sata metriä ja jo piti pysähtyä! Heilakassa kännissä maantietä tallaava maastopukuinen mies tuli syli aukinaisena koko tien leveydeltä vastaan ja minun piti sille karjaista, että ukko perkele, jiät auton alle! Takaa mutkasta parahti paikalle vanha, musta Volvo ja kaksi moottoripyörää, ja mies selvisi tästä vain siksi, että horjahti sopivasti ravin suuntaan. Siihen äijä jäi ja luulen, että seisoo siinä vieläkin paskat lahkeesta valuen.
Perhana, kun olisi aikaa ja rahaa niin polkaisisin Joensuuhun, sieltä Heinäveden kautta Varkauteen ja tiet veisi vät kulkijaa aina vain edemmäs ja edemmäs...
Klo 19.30. Tuntui oudolta ajatella alamäessä sivuitse sujahtavan kyltin jälkeen, että Lieksan ja Juuan kunnanraja sijaitsee tällä puolella Pielistä vaikka sen tietää jo ennestäänkin.
Istun tässä vahingossa löytämäni kirkasvetisen lammen uimarannalla. Vesi on hirmuisen lämmintä. Äsken tässä oli vielä sakkia, kaksi lapsiperhettä ja toisen mummo ja ukki. Pienen pojan nimi oli Kaius, saman ikäinen kuin meidän Gaius! Oli utelias poika, kyseli kaikkea mitä mieleen juolahti. Hauska vesseli.
Satamasta ajellessani ohitin myös kahtapuolen tietä levittäytyvän pienen järven, jonka rannalla sijaitsevassa hirsihuvilassa sain parisen vuotta sitten muutaman yönseudun lämmitellä kylmien vesisateiden iskiessä maakuntaan kesken pyöräreissuni.
Ajattelen tässä myös Pentti Haanpäätä: Jossakin näillä main hän vuonna 1928 on istuksinut ja vetäissyt muistikirjaansa kuinka on "kusiaisia tämä Karjalan maa täynnänsä ja enpä kehtaa Kolin vaaralle kiivetä, koska siellä on vain autoja ja herroja ja hienoutta kuin Punkaharjullakin...". Jotain tämmöistä muistan niistä "vetäisyistä" olinhan niiden innoittamana itse pari vuotta sitten pitkällä pyörämarssilla ympäri Järvi-Suomen.
Äveriästä väkeä mahtaa tänä päivänä harmittaa, sillä eivätpä he paljoa erotu nykyisestä liikenteestä enää mikä Kolinkin vaaraa eestaas velloo ja kaasuttelloo... Mutta luultavasti he haluavatkin pysyä anonyymeinä, hajota massan sekaan sillä he itsekin tietävät, että suurin osa maailman rikkaiden taskuihin kertyneestä varallisuudesta on vääryydellä, luontoa ja toista lajitoveria polkemalla hankittuja.
Klo 21.30. Uimarannalta lähdettyäni istuksin tovin Kolinportin kahviossa ja pistäydyin lähtiessäni auki olevassa kaupassa evästäydennyksellä. Se huoltoasema kaipaisi jo saneerausta pikaisesti. Vähän yksi ja toinen kohta alkaa olla rempallaan. Muistelen käyneeni äitivainaan kanssa siinä kahvilla ja kuinka se tuntui suurelta, koska vielä eivät olleet nämä ohi kiirehtivien matkalaislaumojen tienvarsijättisyöttölät missään avautuneet.
Nyt otan kuitenkin evästä oikein antiikin ajan tunnelmissa. Kuin Roomassa olisin, vaikka enpä ole siellä koskaan käynyt, että kuvista vain muistelen. Tässä on Nunnanlahden uunituotannon sivutuotteita näytillä. Kivestä on veistetty kaikenlaista, mutta tuskinpa minun pihassani koskaan tällaista tulee olemaan. Ja tarvitsisiko kellään olla jos oikein tarkasti aattelee.
Tänne tullessani alitin kevyelle liikenteelle tarkoitetun tunnelin kautta valtatien ja pysähdyin kuvaamaan sen betonisiiin seiniin hienosti taiteiltuja, muinaisten keräilytaloudessa askarreilleiden heimojen ilmaisua tavoittelevia maalauksia. Olisiko ollut jonkun yläasteen tai lukion taideaineen opetukseen liittyvää, mutta tällaisia pitäisi olla nuorten mahdollista tehdä enemmänkin. Vaikka eihän tuhrutkaan tule maailmasta loppumaan...
Lato oli täynnä heinäseipäitä ja vain kapea kaistale niiden edessä oli vapaa. Leväytin vanhan pehkupaalin, teltan sateensuojaviitan ja Lieksasta ostamani kevytpeiton siihen. Kun herkesin selälleni, olin heti unessa vaikka palelsi niin, että leuat tärisivät. Heräsin aika pian kun itikat alkoivat tökkiä silmäluomia, poskia ja nenää. Avasin silmäni ja niitä oli todella taivaan täydeltä oviaukossa, mutta vetäisin vain viltin korvilleni ja jatkoin uniani.
Pari tuntia unta riitti ja nyt tässä laittelen kampetta kasaan aikomuksenani polkaista Nurmeksen entiseen kauppalaan, nykyiseen kaupunkiin joka kirkonkylästäkin asukaslukumääränsä mukaisesti kävisi. Mutta eihän kunnanjohtaja ole sama kuin kaupunginjohtaja!
Vettä ei kuitenkaan sada. Kuovi huudatti äsken kurkkuaan ja lokit kirkuivat tien toisella puolella pellolla. Muutama auto hurahtelee jo valtatiellä. Leipomon autoja ja kaljarekkoja, postinjakelijoita ja töihinmenijöitä. Ladon takana on hevoshaka, mutta ei siellä hevosia näy. Haisee kyllä hepalle vahvasti.
Olihan se tämäkin yksi yöpaikka, kuten kunnon kulkurille kuuluu ollakin. Nukkukoot pyöräilevät soininvaarat kaksinkertaisissa lakanoissaan retkeilessään valmiiksi paketoituja matkojaan rahalompsa tyynyinään ja peittoinaan. Tästä yösijasta "maksoin" 20 centtiä joka on pudonnut märkien verkkareiden taskusta pehkujen sekaan.
Porokylässä on pyörä joutanut jo kukkatelineeksi.
Nurmeksen puisessa synnytyssairaalassa olen minä aikoinaan käynyt syntymässä. Miksikähän kun melkein kaikki toiset sisaruksistani saavat kehua syntyneensä savusaunassa, siellä korvessa josta ollaan kotoisin? Voe äeti, voe isä minkä minulle teittä! Veittä minulta savuhajuisen itsetunnonnostatus juuritaikinan.
No, sitä sairaalaa ei enää ole eikä sitäkään (varmaan saman katon alla sijainnutta) jossa kymmenvuotiaana olin hoidettavana viikon verran. Muistan, kuinka kamalaa se oli. Varsinkin samassa huoneessa olevan miehen öiset mölinät ovat jääneet mieleen. Mies oli oikein karvaisen, mustan ukon torso joka päivällä jutteli mukavia pienelle pojalle, mutta kun yö saapui ja hän nukahti, hän alkoi välittömästi jumalattoman metelin kuin villieläin joka pimeässä repii kahleitaan huutaen äitiä, isää, ryssänperkelettä ja jumalaa apuun. Oikeastaan miehestä ei ollut paljoa jäljellä, sillä alruumis oli silpoutunut alimmaisia pakaralihaksia ja munia myöten kokonaan pois miinan tai jonkun muun ammuksen räjähdettyä sotareissulla jalkoihin.
Tuon sairaalajakson aikana luin ensimmäisen kerran Robinson Crusoen ja se kertomus sai varmasti lisätehosteita sotaveteraanin öisistä mölyämisistä.
Nonniin, mutta nyt olen siellä, mihin ajattelinkin matkakertomukseni päättyvän. Tästä on tosin kotiin vielä toistasataa kilometriä matkaa, mutta siitä en aio kirjata sanaakaan vihkoihini.
Ee muuta kuin pyöräilemisiin muutkin hullut!
8 kommenttia:
Valkoiseksi maalattu pyörä. Jostakin luin tai näin että se tarkoittaisi pyöräilijän kuoleman muistoa. Siis että auto oli ajanut pyöräilijän kuoliaaksi. En ole varma mistä päin tapa on peräisin.
Mutta niinkus tiedät, vilkasliikenteisillä teillä saa todella varoa, ettei jää auton alle. Kaupungissa autojen on pakko ajaa päin punaista ihan säännönmukaisesti, se kuuluu jotenkin autoilijan periluonteeseen.
Ainakin Vaasan kaupungissa poliisia ei näy eikä kuulu ja valoristeyksissä on todella usein vaarallisia paikkoja. Saati sitten tavallisella suojatiellä, joka ei autoilijalle merkitse enää mitään. Yleensä ne tulevat sieltä nurkan takaa suoraan suojatielle ja jäävät siihen sitten odottelemaan tuleeko jostain muita autoja.
Jalankulkija ja pyöräilijä eivät ole näille tyypeille tien käyttäjiä.
Mutta hyvä kun sait reissusi tehdyksi. Toivottavasti hyvää oloa nyt sitten kestää! Ja pojat olivat iloisia kun ilmestyit kotiin. Ja alkavat kinuta uutta pyöräretkeä ihan kohta.
Ripsa, mielenkiintoinen tieto tuo valkoisen pyörän tarkoitus! Ajoin Lieksan Nurmijärvellä myös sellaisen ohitse. Se oli laitettu Viekin tinhaaraan ja oli tosi komiasti kukitettu. Jotenkin vain aamu-unisena en sitä älynnyt pysähtyä valokuvaamaan. Harmittaa.
Voisiko "Valkoinen pyörä=omistajan kuolema" -olla siis pohjois-karjalalaista perinnettä? Muistelen nähneeni jossain Joensuun kieppeillä, ehkä Liperissä joskus myös sellaisen...
Tuosta poliisi-autoilija "sympioosista" siten, että aika mahdotonta kai se nykyisillä liikennemäärillä kaikkia autoilijoita vahtia on. Kameratkaan kun eivät riitä, mutta asennekasvatus ja lopulta kaikkien autojen poishäviäminen turhan liikkumisenvälineenä olisivat ainoita ratkaisuja. Toisaalta onhan onnettomuudet kovasti vähentyneet autoilun alkamisesta tähän päivään tilastollisesti tarkasteltuna. Onnettomuudet taasen ovat sitten sitä rajumpia, koska nopeudet ovat hirmuisia taitoihin ja tien kuntoon suhteutettuina.
Ihminen on mikä on ja ratin takana se muuttuu joskus vielä kummallisemmaksi.
Kylttien kilometrit houkuttelevat jatkamaan yhä uusiin kaupunkeihin: "ei se niin kaukana ole."
Hiljakkoin tuli vanha suomalainen elokuva, jossa Jussi Jurkka naisineen nukkui yön kokonaan ilman vaatteita jossain heinikossa, vain joku vaatteista peittona toimien.
Olisi siinä todellisuudessa itku, parku ja perkeleet aamulla soineet, kun kaksi pukamista ja paukamista turvonnutta ihmistä olisi kohmeisena herännyt. Vaikka tänä kesänä tosin on ollut öitä, jolloin lämmintä, ilman tuollaista edeltävää sateessa kastumista, on riittänyt.
Kuvaus silpoutuneesta veteraanista on vaikuttava; tuollaista kai se sota on. Paljon kohtuttomuutta, kärsimystä ja hukattuja elämiä elossa selviytyneilläkin.
---
Ikuistamisen arvoinen reissu, jonka jatkoksi aion lukea piakkoin uudestaan vanhasta polkupyöräkierroksestasi, josta vain hämärästi muistan.
Riku, kyllä ne aikatavalla "pikap...ja" ovat kesäyössä lemmiskelyt jos ollenkaan tohtii pusikkoon mennä. Noh, nuorena kyllä, muttei enää.., ehkä.
Tuosta sotaveteraanista vielä. Ajattelin aihetta nyt tarkemmin ja aivan puistatti, sillä kun hänet kohtasin siellä sairaalassa, oli vuosi 1968 ja sodasta kulunut liki 25 vuotta.
Koko ajankohan hän lie niitä painajaisiaan yöt karjunut? Ja mitenkä kauan vielä sen jälkeen? Ja oliko hänen alaruumiinsa silpoutunut kerralla sellaiseen kuntoon, vaiko vähitellen kirurgien toimesta aina pala mädäntymään alkanutta nikerretty vähitellen pois?
Kuva tuosta miehestä ikäänkuin tarkentui kun kirjoitin muistoni hänestä. Hän oli sen yhden suomalaisen näyttelijän, mustakulmaisen ja -karvaisen näköinen, mutta kun en muista nimeä. Hoitajat kääntelivät miestä kuin sianruhoa siinä petillä eikä siihen aikaan ollut vissiin tapana peitellä sermeillä vierustovereita vaikka heille mitä tehtiin. Joka tapauksessa ihmettelen, kuinka selkeästi hän nyt muististani tähän kaivautui???
Kaikkia kysymyksiä alkoi herätä kun tätä miettii. Sitäkin, kuinka paljon heitä on tullut "meidän" sodistamme ja kuinka paljon muualla maailmassa ja kuinka paljon edelleen...
Ei kärsis ajatella, ei!
Mikä se on, joka ajaa yksinäisen matkamiehen matkantekoon, mikä miestä ajaa? Jotakin outoa viehätystä näissä vaellustarinoissa on, jokin tarve tai himo siinä tyydyttyy, kun lähdetään yksin eteenpäin ja tiedetään, että voi poiketa minne vaan ja tehdä koukkaisuja, ollaan oman itsen ja samalla maailman herroja. Vapaudenkaiho? Uusien asioiden hinku ja vieraiden ovien avaaminen, kun ei tiedä varmaan, mitä takana on? Jonkinlaista aarteenetsintää minusta.
Kokonaisuutena hieno sarja, jota ei pilattu kuluneilla nähtävyyksillä - mikä on tavallisin helmasynti näissä raporteissa. Sivupolut ja omat havainnot ja muistot ovat parasta antia.
Pst Mies tarkoittaa tässä tietenkin ihmistä.
Iines, just tässä tein seuraavan, lyhykäisen polkupyöräretkeni hahmotelmaa. On vielä epätietoista, voinko sen toteuttaa sillä tarjosin sitä lehteen, johon olen ennenkin kirjoittanut ja siellä tullaan vasta ensi viikolla lomilta.
Miestä (tapauksessani nimenomaan) laittaa liikkeelle tieto siitä, että jokaisella yksin tehdyllä polkupyöräretkellä pääsen lähemmäs itseäni, sitä maisemaa, joka täällä sisälläni on. Ulkoinen havainnointi on edelleen enimmäkseen vain sitä, mitä kykenen muille kertomaan.
Itseen on pitkä matka.
Jos kaiken sen, mitä päässääni liikkuu noilla retkiläni, kykenisin kuvaamaan, olisin ehkä lähempänä sitä itseä jota etsin. En voi sanoa suurellisesti, kuten jotkut toiset, että "maailmaa" lähempänä; saareni on niin pieni, jolla reittini liikuskelevat.
Mutta vielä olen monen polkupyörän ketjun venymisen takana. Tuhansien mailien päässä jotain kuitenkin, kuin metsänraja ruman hakkuuaukion takalaidalla, kuvajaisena sinertää.
Nämä eivät ole uusia asioita vaan niitä, joita ihan omassa sängyssäni joskus yöllä mietin. Pyöräillessäni niihin tulee ehkä ilmavuutta kuin puolukkapuuroon vatkaamisen jälkeen.
Voi olla, että kaiken selvittyä, minua vain pierettää kovasti ja kuolen pois.
Valto Ensio, kääntelin kortteja kirjakaupan telineessä ja mieleen jäi väite, että tie itseen on elämänmittainen. Mitäköhän yllätyksiä vastaan vielä ehtii tulla? Matkatarinasi on mukavaa luettavaa ja valokuvat maustavat sitä lisää.
Delilah, mukavaa että tykkäsit matkapäiväkirjastani.
Se Lieksan tiellä kohtaamani vanhempi pyöräilijä sanoikin, että paljon voi vielä tapahtua seuraavan viidentoistavuoden aikana, ja niinhän se on jos elää jaksaa.
Voihan sitä yrittää kuvitella jo valmiiksi, mutta kaltaiselleni "suunnitelmatalous" ei onnistuisi kuitenkaan.
Paljon, ja pahoja "yllätyksiä" en enää itselleni kylläkään toivo sillä toisinaan tuntuu, että vastapainona olevat elämäniloiset, reippaat lapsetkaan eivät aina jaksa voimia minulle antaa. Vai tuntuuko nyt siksi siltä, että on elokuun ensimmäinen taas..? Yritän kirjoittaa siitä seuraavan postaukseni sillä se on minulle merkkipaalu niin hyvässä kuin pahassakin.
Lähetä kommentti