keskiviikko 25. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 6


6.8.2010 klo 08.20 Meltaus-Tolonen yksityispellon laita metässä

Heräsin nuuskutukseen. Jokin eläin kiersi telttaa. Äkkiä kuului ruminaa kuin kiertelijä olisi sotkeutunut johonkin. Otin kameran laukustani ja avasin varovasti vetoketjua. Olin laittanut pyörän teltan sivulle, mutta nyt se rojotti pitkin pituuttaan taimikossa ja sen päälle asettamani suojus ja sadevarusteet olivat hujan hajan kanervikossa.

Syyllinen möllötti vähän matkan päässä pihatiellä kuin odottaen rymyämisensä vaikutusta reviirille majoittujaan. Perhana kun ei koskaan ole karhu tai jokin jännittävämpi otus! (Kuva ylhäällä)

Hassuin tapaus on varmaan ollut se,  kun  Savonlinnan kupeessa, mäntykankaalla taivasalla nukkuessani oravat olivat kantaneet kokonaisen näkkileipäpaketin sisällyksen repun päältä vierestäni yksitellen mukanaan. Tiesin sen siitä, kun yksi kurre jältti leipäpalaa männynoksalla ja näytti siltä, kuin se hymyilisi ilkikurisesti. Vittumaisin se, kun satakiloinen humalainen rojahti Mikkeliläisen puistikon laitamilla teltan päälle keskellä yötä.

Näin unta kirjavaksi maalatusta naisesta. Naisella ei ollut yllään mitään, mutta maalaus oli niin taidolla tehty, että se kävi vaatetuksesta. Olimme teollisuushallissa, jossa valmistettiin makeisia. Pitkillä pöydillä kulhoja, kuppeja ja valtavia teräskorvoja sähkövatkaimineen jotka olivat kuin betoninsekoitukseen tarkoitettuja, kumipäällystekahvallisia ja niiden kyljessä vilahteli nimiä Metabo, Hitachi, Makita. Yhden punaisen koneen nimi oli Segestram ja jäin hämmästelemään lattialla olevan vanukasastian kannelle istahtaen, että ei voi olla perkele totta tuo! Maalattu nainen suikerteli kuin korkkiruuvi yhä lisääntyvien astioitten ja vatkaimien lomitse minua kohti, mutta juuri kun oli istahtamassa pyöreine pyllyineen kovana odottavaan syliini, se poron perhana tuli nuuskuttamaan.

Kertakaikkiaan taiteellinen uni, Segestramkin mukana! Noh, sehän huitoo niitä tahtipuikkojaan joskus kuin suunnittelisi leipuriksi ryhtymistä. Ja se unen nainen; kuin Marianne-karkin käärepaperi, mutta paljon enemmän värejä. Millaisenhan taulun olisi Palsa unesta, jossa ei ole ahdistuksen häivääkään, kankaalle rutaissut?

Maijasen kappeli klo 11.30

Helteessä polkemista. Tällä hautausmaalla tulee kirkasta ja hyvää juomavettä hanoista. (Hanoista, hih)Onneksi, sillä pullot ovat aivan tyhjät. Kahvia tekee mieli. Ja pillua. Kun tulin tähän, lähti Holckin haudan ruusubelargoniapuskasta nyrkinkokoinen jäniksenpoikanen karkuun. Olisinpa huomannut sen ajoissa, niin hautakivestä, kukista ja pupusta olisi saanut aikamoisen yhdistelmän valokuvaan.
Istun Maijalan kappelin kellokatoksessa. Ajattelin äsken, jos tulisi jokin häiriö tuohon kellon sähköiseen soittokoneistoon ja mäikäisisi äkkiä lyönnin yläpuolellani, niin säikähtäisinköhän sydänkohtaukseen saakka? Sopiva kuolema sekin. Niin kuin kaikki kuolemat.

Minulla on mukanani myös oma päiväkirjani Kalervo Palsan kuolinvuodelta 1987. Avaan sen elokuun kohdalta, sillä arvelen lueskellessani pysyväni ahdistuksen laitamilla päästäkseni lähemmäs mielenlaatua, joka silloin oli yhteneväinen Palsan kokeman Pohjoisen eksistentiaalisen ahdistuksen kanssa. Itse olin tuolloin 29 v, kahden tyttären isä.
"13.8.1987 klo 16. Piirtelen. Mietin. Marittalta tuli kirje. Elävä. Hänen tämänhetkisiä tunteitaan myötäilevä. On se ahdistavaa kun joku rakastaa. Lohtuna ainoastaan ajatus "kaikki hoituu jotenkin". Minäkin rakastan. Antaa ajan kulua. Aika tappaa. Tapamme aikaa. Tapamme ajan avulla tunteitamme. Tunteet kuolevat ajan kuluessa. Ihmisetkin. Vaikka ihmisiä tapetaan aikaan katsomatta."

Maritta oli minun "muusani", rakastajattareni Tampereen aikoihin. Tai minä olin hänen rakastajansa, ihan mitenpäin vain tai kumminkin päin. Nussittiin aina kun valvova silmä vältti, kun tilaisuus siihen tuli, tai se järjestettiin. Puhun nussimisesta koska se on rakennusmiehen kieltä. Sievistelevää fraseologiaa käyttäkööt ne, joille se luontuu. Molemmat jostain syystä, muutenkin kuin nussiaksemme, tarvitsimme salaiset toisemme vaikka se kuinka olisi ollut väärin puolisoitamme kohtaan. Voi tietenkin kysyä, olisimmeko ajasta tuolloin selvinneet ilman tuttavuuttamme? Ehkä minä en, mutta hän kyllä. Molemmin päin olen asiaa pohtinut. Ehkä me miehet olemme heikompi astia sittenkin? Marittan tapasin pari vuotta aiemmin Kyröskosken lavalla. Hän oli lapsuudenkodissaan kesälomalla Lahdesta ja kuskina vanhemmilleen. Se kävi helposti, tutustuminen. Kuin olisimme aina tunteneet toisemme. Muistan, kun M jännitti siellä Ikaalislaisen soratien varrella jonne teimme treffit niin, että piti mennä ravin taa kannonnenään istuksimaan ja päästelemään pieruja. Itse niin sanoi. Sanoin, että kotiseuduillesihan nuo päästelit ja sitten naurettiin. Joskus suhteen voi aloittaa vaikka pieruhuumorilla.

Ajattelen nyt, että ahdistukseni kesti 9 vuotiaasta ainakin 40 vuotiaaseen ennen kuin helpotti. Pitkä sairaskertomus ilman lääkitystä, vain oman diagnoosin varassa. Naureskellen ja näytellen. Juopotellen ja harhaillen. Kirjoitellen ja piirrellen. Hirnuen kuin hevonen. Humppa ja tango puudutuspiikkinä ja ainaiset salaiset suhteet. Melkein kaikki hellyttävän hyviä, jotkut jopa kauniita rakkaustarinoita ilman tulevaisuutta. Naiset ymmärtävät lapsia. Isoja, itkeviä lapsiakin joskus.

Tajuanko sitten nyt mukamas niin paljon, ettei ahdistus siinä mitassa enää koskaan yllätä? Arjen vaikeudet ovat edelleen samansuuntaiset. On huoli lapsista ja toimeentulosta, särkyneet eturaajat joilla ei kyetä enää pitkäjänteisiin vasarointeihin. Eivätkä henkiset välit nykyiseen vaimoonkaan ole ne parhaimmat.

Vain lapsuudesta tuleva ahdistus on poissa. Isän ja äidin ikävä on poissa. Ensimmäisen vaimon sairastumisen tuoma, käsittämätön pelko mielisairauksia kohtaan, sekin poissa.

Käsitän, mitä elämä on ollut sadan päiväkirjan kirjoittamisen jälkeen. Tuhannen muun tilityksen ja yhden kirjan käsikirjoituksen kirjoittamisen jälkeen. Olisiko tähän samaan pystytty muutaman vuoden terapiaistunnon tuloksena? Vieraan ihmisen, ammattiinsa lukeneen analysoidessa pään sisältöä? Tuskin minun tapauksessani. Tai Kalervo Palsan joka ei ehtinyt tehdä tilitystään loppuun saakka. Ei kai halunnutkaan.

Miten paljon meitä onnettomia täällä vaeltaakaan jotka eivät edes kuulaa kalloonsa uskalla ampua. Tai sitä "kujan päässä olevaa narua" kaulaansa sitoa. Onneksi ehkä niinkin ettei uskalla. Joku aina selviää.

Ajattelen helteen pehmittämin aivoin, mutta niin todesti. Jos en kirjoittaisi nyt, mitä ajattelen, se jäisi tuolla myöhemmin tekemättä.

Vielä olisi vähän matkaa Lohinivaan jossa tietääkseni on vielä baari olemassa. Siellä "aamun" ensimmäiset kahvit, toivottavasti. K-extra ainakin Sieppijärven puoleisella sivulla. Nälkä ei ole.
Kaukonen klo 16.

Istun bussipysäkin katoksessa. On varmaan yli 30 astetta plussaa. Syön "lämpimiä voileipiä" ja makkaraa, juustoa, tomaatteja. Vettä. Voi räytyy leivän päällä ja juusto sulaa. Makkaransiivut luistelevat leipäsen päällä, mutta kaipa nämä vielä syötäviä ovat. Nälkäänsä pistelee vaikka soraa tienravista.

Olen vaeltanut jo useita tunteja Kittilän puolella. Lohinivan baari oli vielä Rovaniemeä kun yhdistivät maalaiskunnan kaupunkiin. Kahvi maistui paremmalle kuin pitkään aikaan. Baarin pitäjä, nuori nainen kertoi äitinsä leiponeen varhain aamulla esillä olleet pullat. Otin mustikkapiirakan. Piti ottaa sitten toinenkin santsikupin kanssa. Käskin sannoo äetille terveesijä, että vievät kuluku-ukoilta kielen männessään. Tyttöä nauratti murteeni. Ja se vasta naurattikin, kun osoitin kampanisuja lautasella ja kysyin, miksi nuo eivät ole "jänkänisuja" kun ne täällä jänkien valtakunnassa kerran perinne-eineksiin kuuluvat? Minä nämä tyttöjen hymyilyttämiset vielä hallitsen. Kun ikää ja ruttuja tulee lisää, niin sitä enemmän nauravat.

Join kahvini valokatteella katetulla ulkoterassilla. Siihen tuli muitakin ohitsematkaajia. Kaikki kurauttivat pihaan autoilla. Sekin saksalainen, onnellisen kuuluisesti puheleva, suukkoja toisilleen jakava nuori pariskunta joka haki sisältä kahvit ja istui sitten hirsikehikon laidalle päät aurinkoon päin. Kun menin pyöräni luo, he nyökkäsivät minulle iloisesti, nostivat peukalon pystyyn ja sanoivat "Gud lak" tai jotain sinne päin. Nyökkäsin  "Thank you!"

Alakylässä oli poroja tiellä. Näki, kuinka syöpäläiset vaivasivat niitä. Liekö hirvikärpäsiäkin jo näillä leveysasteilla?

Yksi paikka, jonne Erno Paailinnan lapsuuden perhe evakkomatkallaan hetkeksi asumaan tuli, oli Kittilän Alakylän Mäkivaara-nimisellä tilalla. Missähän sekin tila lie? Onko siitä mitään jäljellä?
Ennen Alakylää oli "Esko Riekin jääkäreiden" etappi Niskakangas. Muistolaatat ja selostukset ajalta  1916-17 oli laitettu P-paikan takaiseen männikköön ja polku kivipaadelle kyllästetystä laudasta rakennettu.

Osaako näiden, sotaa ja sotia useimmiten sivuavien muistopaikkojen äärellä ajatella mitään muuta, kuin ihmisen loputonta hulluutta kuten senkin ajanjakson historiankirjoitukset kiistatta asioiden osoittavat olevan? Kuinka paljon energiaa ja yhteistä hyvää toistensa tappamiseen ovatkaan jotkut valmiita tuhlaamaan kun muuta, ja ehkä mielekkäämpääkin tekemistä olisi. Kivityömiehille ja louhosten omistajille pikkuisen lisätienestiä näissä, niin verisiin muistoihin tarkoitetuissa lohkareissa. Näidenkö ääressä pitäisi päänsä paljastaa?
Särestöntien tien haarassa pysähdyin hetkeksi. Peltitaulut ovat jo kauan osoittaneet nähtävyydeksi Reidar Särestöniemen vajaan kymmenen kilometrin päässä sijaitsevan ateljeekompleksin. Itse kävin siellä ensimmäisen kerran 1981. Se oli siinä kinkamassa kun Reidari itse keväällä lopetti huokumisensa saatuaan niin lujat rytmihäiriöt viinan ja lääkkeiden yhteisvaikutuksesta, ettei selvinnyt siitä. Jotain sen tapaista kuolemaa kohtihan hänkin meni melkein tietäen kohtalonsa. Eivät ne lasten limujuhlia ole olleet joita Särestössä on vietetty. Suotuisimmilla vesillä hän kuitenkin purjehti kuin nuorempi kollegansa Palsa. Palsan tie ei ollut Särestöniemen tie.

Reidarilla olivat lujat taideopinnot Leningradissa ja Helsingissä ja syntyi samalla paljon vaikutusvaltaisia kontakteja. Ehkä ystävyyksiäkin jotka olivat välikätenä periferian taiteilijan ja Helsingin, jopa Euroopan taidemesenaattien yhdistämisessä sitten, kun taiteilija itse siirtyi takaisin synnyinseudulleen etsimään väriyhdistelmiä luonnosta jonka parhaiten tunsi. Taidekin oli sovinnaisempaa kuin Palsalla vaikka homoerotiikkaa paljosta hänen taiteestaan löytyykin. Sitä, mikä salaisuutena niin kauan oli miehen mieltä painanut täällä pienissä ympyröissä ja yksin ollen eikä eläessään ehtinyt vapauttaa vaikka lakeja muutettiinkin suotuisammiksi.

Kalervo Palsallakin kuuluisuuteen oli jo eläessään  mahdollisuutensa, mutta hänellä oli heikompi luonne, syvempi lapsuudenkokemusten vamma, trauma, päässä sekä alkoholi, joka vei niin alas, että oksalakka, pulijuoma ja tenttukin tulivat tutuksi. Reidari ei tarvinnut koskaan niihin turvautua.

Lapsuudenkokemuksista siinä, missä Reidarilla oli hyvä koti sen ajan mittapuiden mukaan ja joka vielä säilyi saksalaisten poltetun maan taktiikalta, Palsa joutui jo pienenä näkemään kaiken sotien jälkeisen ahdistuksen poltetun kirkonkylän keskellä. Näkemään ja kokemaan niiden herkkäsielujen töytäilyt itsensä ongelmien kanssa, jotka sotien runtelemana tulivat kotiin ja näkivät vielä senkin, että kaikki entinen, kodit oli tuhottu.

Palsan sukupuolisesti ahdistavan taiteen taikinajuurena olivat näkymät, jotka hänelle oman kodin lankkulattialla avutuivat jo, ennen kuin muuta maailmaa oli pienokainen edes nähnyt. Kulkurien ja joutoukkojen juopottelut avoimen huoruudenharjoittamisen tilassa, jossa ei lapsilla ollut paikkaa minne viattomien silmiensä katseen olisi siksi aikaa kääntänyt. Olisi ollut edes joku aikuinen, joka olisi vienyt lapset pois. Kysyä tietenkin voi yhden huoneen pirtissä, että minne? Sosiaalihuoltoa ei ollut ja kullakin kyläläisellä olivat omatkin murheensa.

Vain vahvat selvityivät. Ne, joiden kykynä on ihmislajin sankoissa joukoissa sulkea silmänsä kaikelta ahdistavalta. Ja ne, jotka kaaoksenkin, tai kaamoksen, keskellä tekevät voittoa vaikka muiden murheilla. Herkät nerot, joidenka aivot kypsyivät liian nopeasti, liian varhain käsittämään asioita, joidenka edessä aikuinenkin järkyttyy, eivät kestä. Eivät, vaikka ulkoisesti kaikki alkaisi menestymisen myötä sujuakin. Lapsena saatu suru, vaikka se olisi koteloitu ja terapoitu näkymättömiin, on siellä jossakin. Odottaa kriisiä, varomattomuuden hetkeä, jolloin varppeillaan oleva ihminen herpaantuu ja iskee.
Jätkien sielut siirtyvät poroihin. Kukahan se tässäkin vaeltaa?

(Huh huh. On niin paljon vielä tuota pv-kirjatekstiä, etten malttaisi lopettaa vielä. Kittiläänkin on vielä matkaa yli 20 km ja helle on kova. Joko sivujeni selaajat ovat kyllästyneet tähän Päätalomaiseen matkantekoon?)

7 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Pitkään en tajunnut mikä eläin kamppeesi kävi sotkemassa, viimein ymmärsin katsoa kuvaa, jossa syyllinen lienee.

Kirjoittamisella saattaa tosiaan olla terapoiva vaikutus, asioita tajuaa paremmin kun elämäänsä paperille pistää ja siitä kertailee.

Erilaisia sotaväen kokoontumispaikkoja lienee maamme pullollaan, kussakin joku lohkare laatalla varustettuna. Täälläkin mutaman kilometrin päässä iso jääkauden siirtolohkare, jossa joku muistolaatta. Väittäävät suomensodan sotureiden siellä ehtoollista nauttineen, tiedä tuosta. Ja olisiko kymmenen kilometrin päässä kotoani, Nurmijärven puolella toinen saman moinen, jonka monet väittävät pää punaisena olevan sen saman, jota Aleksis kuvitteli seitsemän veljeksen lehmiltä pakoepisodin sijoituspaikaksi.

Säreistöniemen maallinen vaellus taisi olla hieman suotuisampaa kuin Palsan, muistelen silloisen presidentinkin, sen kaljupäisen, käyneen luonaan saunomassa. Hymyssä siitä oli silloin valokuvien kera.

Anna Valto palaa vain, niin kauan kuin juttua tulee, vaikka useampiakin vielä, kyllä näille lukijat saat! (Eikä tämä mitään Päätalomaista ole, se mies kävi ulkohuussisakin kaksi- kolmekymmentä sivua.)

Iines kirjoitti...

Eihän näihin kyllästy, vaan tempautuu mukaan. Joka sanan olen lukenut ja tykännyt lukemastani, sillä sisälläni asuu pieni mies. Voisin hyvin itsekin tehdä kirjallista matkaa ja muistella siinä havainnoin nin sivussa omaa elämääni, tiettyjä kohtauksia, jotka uudet ympäristöt mieleen nostavat. Se vissiin on matkanteon yksi tarkoituskin, matka itseen ja samalla matka pois itsestä, uusiin maisemiin.

Palsa-rinnastus tuossa piirroskohdassa on herkullinen, ja antaa uskottavuuttaa kiinnostuksellesi kyseistä kirjailijaa kohtaan.

Lisää vaan tätä sarjaa. Matkahan on vielä kesken.

PS Tämä tulikin vahingossa kuvablogin profiililla, vaan ei kai haitanne. En osaa vaihtaa tässä vaiheessa!

Anonyymi kirjoitti...

Rikun kanssa samaa mieltä, tuon viimeisen kappaleen suhteen.

En minä ole jaksanut lukea Päätaloa koskaan, vaikka olen ihan tosissani yrittänyt. Pikkuserkulla oli ne kaikki ja joka kesä jaksoi vängätä että lue, kun minua vetivät silloin Halldor Killjan Laxnes ja Mika Waltari, lähinnä. Ja tietysti Aila Meriluoto. Olen mahtanut olla ehkä 12-13-vuotias silloin.

Serkku tuli isoäidin kamarin ikkunalle kopistelemaan, että herää jo. Lähdettiin soutamaan ruuhella, uimaan, patikoimaan pitkin helteistä saarta eikä mistään muusta saanut puhua kuin siitä Päätalosta joka hänellä oli kesken.

Serkku tietysti lintsasi talon töistä sillä verukkeella että minusta pitäisi pitää huolta, kun talonväki on pellolla. Tosiasiassa minä sanoin aivan samaa talonväelle syyksi siitä, miksi en itse ole pellolla vaan jossain teillä tietymättömillä. Tietymättömistä isoäiti valitti että oli jo soittamassa etsintäpartiota kun ei aamupuuroonkaan ole edes koskettu.

Serkulla oli repussa voileipiä. Kun äitinsä silmät olivat välttäneet teki ne meitä kumpaakin varten. Ja siis Päätaloa...

Kyllä sinä Valto Ensio olet ihan eri planeetalta. Suorita nyt edes pieni tekstivertailu, sillä lailla ihan objektiivisesti.

Ripsa

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, enpä hoksannut laittaa viittausta valokuvaan. Pitänee korjata asia ettei joku toinenkin kamppaile kamppeensotkijan mystisyyden kanssa.

Kirjoittamisella on terapoiva vaikutus, olen yksi esimerkki siitä. Mutta ettei päiväkirjahuudahdukset jäisi pelkiksi huudahduksiksi, täytyy niihin sisältyä itselle joko tiedostettu tai tiedostamaton pyrkimys jonkin tärkeän asian ymmärtämiseen.

Pitää lukea kaikenlaista kirjallisuutta, lehtiä, kolumneja ja psykologiaa. Tai vaikka Freudia vaikkei ymmärtäisi höekäsen pölläystä koko ukon höpinöistä. Olen huomannut, että jossain vaiheessa kuitenkin välähtää. Keskustelut monenlaisten ihmisten kanssa auttavat eteen päin myös.

Kun lapsena saa kokea jotakin ikävää, harvoin kukaan on selittämässä, että lapselle ei ensinnäkään saisi edes niin tapahtua ja jos tapahtuu, olisi joku akuutisti sen aiheuttamaa traumaa purkamassa. Se jää sitten sinne reppuun ja alkaa vaivata jossakin vaiheessa. Tässä Freud oli takuuvarmasti kollegoineen aivan oikeassa.

Hymähteleväthän jotkut, että no, sehän on vain semmoinen "terapiakirjoittelija", mutta jos tällainen keino on olemassa, niin miksei sille annettaisi sille kuuluva arvo?

Moni kirjailija, Kalle Päätalo mm. terapoi elämäänsä koko ikänsä kirjoittamalla. Ja ehkä siinä sivussa lukijoidensakin elämää ja ongelmia. Silloin ne hyllykilometrit eivät ole turhaa tavaraa.

Muuten kaikkeen pitäisi pilleri olla ojentamassa.

Medikalisoitumisesta on muutenkin viime aikoina taasen ollut aika voimakkaita puheenvuoroja. Markku Myllykangas ja Tomi-Pekka Tuomainen mm. kirjoittivat vastikään pamfletin "Pharmageddon" tästä aiheesta. En ole vielä lukenut. Kuuntelin radiosta ja luin lehdestä.

Amerikassa syövät miljardikiloissa laskettavia määriä mielialalääkkeitä, ja suurin osa ihan vain siksi koska siltä tuntuu ja mainokset niin kehoittavat, ja kohta harva osaa mitään kirjoittaa saati lukea muuta kuin välähteleviä kuvia mainostauluilla.

Palsan Kalleltakin jos olisi viety kynät ja pensselit pois, hän ehkä jo seuraavana päivänä olisi mennyt narun jatkoksi.

Vaikea selittää, mutta jotain sinne päin tässä taas tuli. Niin minne päin?

Eli just tätä, että kun kerkeää jotain kirjoittaa itsestään ulos, tulee tienhaaraan jossa on vain röykkiö uusia kysymyksiä ratkottavana. Ehkä se kirjoittamisessa ja pohtimisessa onkin mielenkiintoisinta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines. Hyvä ettet kyllästy ja mukava nähdä sinut silmäkulmankin puolelta välillä.

Matka itseen ja matka itsestä pois, sitä tämä koko elämä on. Kummanko matkan sitä ensiksi tekee?

Minulla näiden matkojen tekeminen ei kovin helposti sohvalta käsin tapahdu. Pitää lähteä liikkeelle ja heti on helpompaa ajatella. Mikähän sen niksi lie?

Maisemat eivät ehkä ole aina uusia, mutta ne näyttäytyvät aikaperspektiivin ja kulkuvälineen (tässä tapauksessa polkupyörän) ansiosta eri kulmasta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa. Minä luin Päätalot kaikki jonnekin vuoden 1980 paikkeille, mutta sitten tuli vain kertastoppi. En ole varma, mistä se johtui, mutta aloin noin vain tykätä lyhyemmästä proosasta enemmän ja siirryin mielipidekirjallisuuteen, esseisiin, pamfletteihin ja tavallisempaan kertomakirjallisuuteen. Hemingway, Vonnegut, Kundera -tyyliset purivat heti. Sen muistan, että Pentti Saarikoski teki joillakin kirjoillaan erityisen vaikutuksen.

Päätalo tuli kertomuksineen hyvin lähelle sitä maailmaa, jossa itse lapsuuteni elin ja olin. Ainainen köyhyys, kylmyys, äidin aherrus, isän poissaolot... sotakin oli läsnä vielä puheissa niin voimakkasti.

Ehkä keskenkasvuiselle sopivaa ainakin jotkin Päätalon kirjoista, mutta kun niitä lukevat inoola ja kehuen professorit ja kaikenlaiset oppineet, niin kyllä niissä täytyy jotain yleismaailmallista olla?

Riku Riemu kirjoitti...

Kerron tähän vielä, että herjastani huolimatta olen minäkin Päätaloa lukenut melkein hyllymetrin verran, tykkäsinkin. Seikkaperäisessä kuvaustavassa on puolensa, kun kuvaa "tekoselkosiansa" ennen sotia.