keskiviikko 11. elokuuta 2010

Mahdoton tehtävä 1

Keskiviikko 4.8.2010

Se on aamuyö kun tätä kirjin ja paikka on Tornion vesitornin juurella kukoistavien lännen hernepensaiden katve. Nurmikko on tasainen teltan alla, väsyttää ankarasti, mutta mieli on myös omalla tavallaan myllerryksen vallassa niin, ettei heti nukutuksi saa. Keinuttaa. Vasenta jalkaa pakottaa ja kädet ovat turrat, Vasenpaan olkapäähänkin sytkii kipeästi.

Lähdin kotiportailta eilenillalla juna-asemalle klo 17.09. Perhe saatteli. Vilkutusta. Junalippu Kemiin maksoi  pyörineen 29.80€.

Luin junassa Palsan päiväkirjoja, mutta nukahdin heti. Heräsin Utajärvellä. Menin ravintolavaunuun juomaan kupillisen kahvia. Jatkoin lukemista.

Oulussa junanvaihto. Intercityssä oli pyörille omat koukut eteisessä, mutta niin ahdasta, ettei siihen laukkuineen kahta pyörää enempää sopisi. Toisen pyörän kiinnitti viereen kuopiolainen miekkonen joka myös vaihtoi samaan junaan mennäkseen Roihin. Mies kerkesi kertoa jo asemalaiturilla elämästään, pojan kuolemasta ja uudesta rakkaudesta, lapsesta. Minusta näytti siltä, ettei hänen varustuksensa kovin pitkää reissua varten ole. Ehkä hän oli menossa vain juopottelemaan ja pyörä oli vain rekvisiittaa? Alkoholismi ei ole mukava sairaus ja jos se yhdistyy elämässä muihin murheisiin, on sen etenemisen estäminen elimistön tuhoajana elämänikäinen tehtävä. Pyöräretkeni kohde, Kalervo Palsa oli yksi näkyvä esimerkki tästä. Mutta koska en ole varma miekkosen meiningistä, niin en sano mitään varmaa. Ja kun omankin viinankäyttöhalunsa kanssa saa jatkuvasti sylipainia käydä.

Junassa lukeminen jäi koska mies istui viereeni juttelemaan. Löytyi yhteisiä tuttujakin tavallaan. Kuopion ympäristön asioista oli paljon yhteneväisiä ajatuksia. Mies sanoi myyneensä elämäntyönään tauluja mutta jääneensä poikansa kuoleman jälkeen työkyvyttömyyseläkkeelle. 57 vuotias.

Juna oli noin tunnin päästä Kemissä. Pyöräilin sen autioilla kaduilla, oli merkillisen hiljaista. Kolme maahanmuuttajapoikaa kirmaisi kadun ylitse vinosittain editseni. Hieman syrjemmällä näkyi kaupungin talouden alamäki, muuttotappio ja työttömyys. Elämänusko luultavati sulaa lumilinnan myötä keväiseen mereen ja Kemi nukkuu kesät? Valokuvasin paloaseman. Ajattelin, että liekö vielä sama rakennus, jossa Erno Paasilinna teki palomiehen kesäduuneja aikoinaan.

Kaupungintalo näkyi paloasemalle kohoten korkeammalle kuin yksikään muu rakennus sen ympärillä. Virkamiehet ja -naiset täälläkin tarvitsevat näkyvyyttä luhistukoot vaikka kaikki muu. Kemin punaisuus ja muu vasemmistolaisuus ovat menneisyyttä. Etelän oikeisto antaa vain toiveen murusia tämän satamakaupungin tulevaisuudelle. Mitä politiikka yleensäkään muuta nykyisin on kuin jo hyvin menestyvien etujen ajamista?

Kemin jälkeen ajelin hissuksiin tänne Tornioon. Luulin, että joku huoltoasema olisi auki lävitse yön, mutta kaupungin suulla sijaitsevat olivat menneet kiinni puoliltaöin. Hemmetinmoinen nälkä vaivasi, mutta onneksi Tornio ei nukkunut kuten edellinen kaupunki. Ihmisiä vaelsi leppeässä ilmanalassa, jo aika pimeässä kaupungissa muutaman ravintolanterassin välillä ja ainakin yksi grilli oli auki. Tilasin ison hampurilaisen, se oli tosi hyvä ja kun join vielä puoli litraa maitoa sen päälle, niin jaksoin lähteä etsimään teltanpaikkaa jonka löysin hautausmaan kiertäen tästä mäennyppylältä.

Sen verran astuin hautausmaan avoinna olevasta portista sisäpuolelle, että katuvalojen heikossa kajasteessa näin mäkitalojen ja rousujen hautakiviä. Molempinimisiä muistin Kittilän ajoiltani. Joku Rousu oli sähkömiehenä jollakin työmaalla ja eräs nosturikuski Mäkitalo ajoi humalassa Havatorilla taksin kylkeen. Ne olivat Ylitorniolta kotoisin molemmat. Sitten näin Talo-nimisen haudatun, tai näinköhän oikein? Oliko se Palo? Mutta Talo-niminen oli töissä isolla hotellityömaalla. Joskus vitsailtiin, että onkos koirat kuseksineet Talon nurkkijuureen. Tämä mies oli myöhemmin sairastunut syöpään.

Ainakin kerran olen nukkunut yön hautausmaalla, saattoi olla Kemijärvellä tai sitten Tampereella, tai molemmissa. Kuopiolaisella hautausmaalla olen kerran antautunut kiksautushommaankin nuoruudessani. Hautausmaat ova maailman turvallisimpia paikkoja jos ei satu samaan aikaan hautakivien kaatajien kanssa. Ja nekinhän lähtevät livohkaan kun  hämärässä hautapaaden takaa nousee karvainen ukon pää joka mumisee outoja...

Tein nämä merkinnät pyöränlampun valossa ja nyt yritän vielä lukea muutaman sivun...

Aamulla, edelleen keskiviikko 4.8.

Heräsin sopivaan aikaan. Klo lähentelee kymmentä. Ei ole satanut vaikka kosteaa onkin. Telttakankaan ja sadesuojan väli oli aivan märkä, mutta se oli omaa höyryäni.

Vesitornin kahvila avautuu juuri. Poika, joka kantoi "Kahvila avoinna" olevaa kylttiä oven pieleen, kävi jututtamassa ja sanoi, että kiipeähän kahville.

Tornissa onkin mukavat näköalat Tornion kaupunkiin. Kysyin pojalta, mistä suunnasta Aineen museo löytyy ja hän neuvoi.

Otin muutaman valokuvan, mutta on niin pilvisen harmaata kaikki, ettei huvita. Ja mitäpä merkillistä kuvattavaa täältä löytäsikään? Muuten tällainen ilma on joskus kuvauksellisempi kuin kirkas auringonpaiste.

Aineen Museon kahvio klo 12.45.

Kirjastossa luin Hesarin ja vähän Pohjolan Sanomia.

Museon johtaja, Katriina Pietilä-Juntura on lomalla. Hän on "Getsemaniaa" yhdistyksen puheenjohtaja ja olisin jututtanut. Sain kuitenkin veloituksetta itselleni Jyrki Siukosen "Laulu sieluni autiudesta" -kirjan jossa on kolme tutkielmaa Kalervo Palsasta. Olisi muuten maksanut 30€ ja jäänyt minulta hankkimatta.

Museon tämän hetkisen taidenäyttelyn "Aina ajattelen jokea" kävin tutkimassa. Siellä oli pari Vilho Lampea ja Tuuli, Sekä Tuula Mukkaa. Pekka Halosen ja Aimo Knervan panin myös merkille.

Yhdellä seinällä oli Jussi Heikkilän "Ounasjoki" (1995) joka oli tehty laudasta ja juomalaseista joidenka sisältönä vesi. Siinä ajattelin, että Palsasta kertovaan juttuun sopisi sen tyylinen kuvitukseksi. Sellaisen voisin tehdä itsekin ja sitten valokuvata sen. Keräisin pullot vaikka Kittilän johtavan tien varrelta ja asettaisin sen Kittilän uimarannan hiekalle, Sodankylään menevän sillan kupeeseen. Museossa valokuvaaminen on kiellettyä.



Museon jälkeen kävin vielä hautausmaalla. Kirkon paanukattoa oltiin uusimassa, osa oli jo tervattukin. Säntillinen hautausmaa, siisti. Hautausmaan työntekijät olivat nytkin hommissaan sadeasut ja kumisaappaat yllänsä. Ripeksii koko ajan.

Söin kiinalais-ravintolassa riisiä ja friteerattua kuhaa. Maksoi 7.50€. Tyttö joka tarjoili, oli nuori ja rintava. Omistajanuorukainen laiha ja tietävä.

Läksin ajelemaan hissuksiin Tornionjoen ylittävää pitkää, valkoista siltaa takaisin tulojäljilleni. Sillan takana käännyin Kilpisjärven tielle. Tein jossakin pikkukaupssa evästäydennystä, banaania, leipää, juustoa, makkaraa. Kun pakkasin niitä kaupan pihassa laukkuihin, tuli siihen joku outo hiippari kyselemään, että mikäs nyt painostaa. Puhui mumisten ja kun minulla on huono kuulo, en ole aivan varma mitä se sanoi. Vastailin kuitenkin sinnepäin jotain vitsin tapaista. Miehellä oli yllään mustat farkut, oikean reiden ympärille sidottu nahkaremmi, bootsit ja likaisenharmaa mokkatakki. Joku huivi kaulassa ja kaljapullo kädessä josta hörppäsi välillä. Niin, ja pieni olkalaukku sekä jonkunlainen lierihattu pitkän, jo harmaantumaan alkaneen hiuspehkon päällä; entinen hippi.

Klo 16.20 17 km Roin suuntaan. Linja-autopysäkki jossa hyvä katos. Sataa kaatamalla, on pakko vain istua ja odottaa sen hellittämistä vaikka sadevarusteet ovatkin päälläni. Luin vähän aikaa ja alkoi nukuttamaan joten torkahdin joksikin aikaa, ehkä jopa tunnin nukuin tällä kapealla istuimella johon juuri ja juuri mahduin oikaisemaan koko lyhykäisyydessäni. Toisella puolella tietä tuli pikkutyttö kutsumaan ponejaan. Ne kirmasivat kovaa vauhtia tytön luo kauempaa laitumelta ja seurasivat häntä kiltisti aidan veräjästä pihatielle ja valtatien ylitse tälle samalle puolelle tietä jossa katokseni sijaitsee. Otin kuvia, oli niin mukavan näköistä touhua.

Autoja paukahtelee koko ajan ohitse vettä roiskien. Onko kaikilla ihan varmasti jonnekin pakottava tarve mennä?

Tässä on kaksi maataloa molemmilla puolin tietä, peltoja. Varikset lensivät laumana äskeiselle ponien olopaikalle tonkimaan. Pietaryrttejä ja eräitä muita keltaisia kukkia näen näiden teiden varsilla yllättävän sakeassa.

Kalervo Palsa tutki jossakin vaiheessa kukkia ja muutakin kasvustoa ahkerasti. Hän tunsi aika hyvin Lapin jänkäkasvuston. Siihen aikaan tehtiin kouluissa vielä retkiä luontoon, otettiin kasveja vihkojen väliin kuivamaan ja ne piti tunnistaa.  Minäkin olen sen ajan elänyt ja omat vihkoni niistä joutunut tekemään. Mihin tällainen, tärkeä oppiaine kouluista hävisi? Miksi?

Pitäisi lähteä polkemaan. Sade näyttäisi jo ohenevan vähitellen. Jos jaksaisi Tervolaan, tai jopa Muurolaan saakka vielä polkea tälle päivälle ja ensi yölle niin olisin huomenna hyvissä ajoin Rovaniemellä.

Jatkan matkakuvausta seuraavassa...

4 kommenttia:

Iines kirjoitti...

Mies polkee pohjoisessa tavoitteena Kalervo Palsan jäljet. Junassa hän lukee Palsan päiväkirjoja ja nukahtaa heti. Loistavaa, Valto, pidän tällaisesta kumartamattomuudesta, joka saattaa olla tahatontakin. Kuitenkin, rinnastus on herkullinen, kuten monet virkkeesikin:

Autoja paukahtelee koko ajan ohitse vettä roiskien. Onko kaikilla ihan varmasti jonnekin pakottava tarve mennä?

Tyttö joka tarjoili, oli nuori ja rintava. Omistajanuorukainen laiha ja tietävä.


Mies yöpyy hautausmaiden tuntumassa, ja pyöräillessä tietenkin sataa. Kirjastonhoitajakaan ei ole paikalla ja matkalla kohdattu kaveri on työkyvytön ja ehkä vähän deekiksellä tai menossa sille?

Ja nuo valokuvat, Kemi, VPK, hautausmaa, pari ankeaa lehmää ja pikkuinen lehmityttö, eivät edes ne huomaa kuvaajaa - hieno tilanne, luonnollinen.

Kiitos Valto! Tämä on upea kertomus matkalta.

Valto-Ensio kirjoitti...

Iines, minäpä tässä jatkan päiväkirjojeni tutkimista ja niiden soveltamista tänne blogimaailmaan. Reissu oli mitä antoisin jälleen kerran ja yhden sattumayllätyksenkin tulen vielä kertomaan.

Ehkä ihmisen raadollisuuden huomaaminen ei kumartelua tarvitsekaan, mutta se, että joku jaksaa omasta kurjuudestaan, sen tunteesta huolimatta edes yritää luoda sisäisen pakon sanelemaa kertomusta myös muiden nähtäville, on ehkä jonkinmoisen kunnioituksen arvoinen. Ehkä suurenkin.., en tiedä vielä sillä ajattelu sen suhteen on kesken.

Siksi tuo "Mahdoton tehtävä"-otsikko. Laitan vielä ?-merkin tämän mahdottomuuden eteen...

Riku Riemu kirjoitti...

Sinulla on tässä sellainen intensiteetti, ettei kommentilla oikein haluaisi häiritä kesken kirjoitusten.

Olikohan -73, tai -74, kun menin silloin vielä oppikoulu-nimellä kulkevaan laitokseen. Pakollinen kasvien keräily kansioon oli päättynyt juuri aiemmin. Se on ikäni harmittanut, kasveja en juuri tunne. Olisi tietysti pitänyt itse opetella - paljon olisi pitänyt.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku, et häiritse lainkaan. Olin jo kirjoittamassa yöllä jatkoa, mutta sitten alkoi nukuttamaan niin vietävästi, että piti jättää julkaisematta ihan virheiden vuoksi... tai vihreiden... Nauratti nimittäin kun kamerastani löysin kuvan tienvarsiviitasta jossa luki Vihreänlämmöntie. Se oli muistaakseni Rovaniemeltä Meltaukseen (Kittilään) Ounasjoen itäkairan puoleisen tien varrelta napattu kuva. Kuvia kaikenkaikkiaan oli taaskin kertynyt yli 500!

En minäkään muista paljoa kasvien nimistöä, mutta mulla on täällä kotona puutarhurikoulut käynyt ammattilainen (vaimo) niin häneltä aina varmistan kasvien nimiä. Ja jos hänkään ei muista, niin osaa ainakin lajin perusteella etsiä.

Kouluissa saisi jokatapauksessa olla luontoonmenemistunteja muutenkin, kuin pari kertaa vuodessa makkara- ja limsaretket jollekin läheiselle lammelle. Sielläkin vertailevat sitten vain voileipiensä välien sisältöä ja karkkipussien tarjontaa keskenään.