keskiviikko 8. joulukuuta 2010

Eri paria

Ajatuksenvirtaa ajatukset virtaa.

Ajan pyörällä ajanpyörässä.

En välitä voittajista, harvoin ketään kannustan. Mieluummin istun, juon kahvia, nyökkäilen.

Voittajat häviävät viimeiseksi. Häviäjät häviävät ensimmäiseksi. Kuka on siis voittaja?

Kirjailija Pentti Saarikoski vaelsi Euroopan reunalla, valtionvarainministeri Jyrki Katainen Euroopan Ytimessä.

Irlanti kaatuu, ei kaadu, kaatuu, ja jos kaatuu, kaatuu myös Portugali ja Kreikka. Mereenkö ne humpsahtavat? Onko Dublin sen jälkeen entisensä?

Pielavedellä tehdään valtioiden kaatumistenkin jälkeen muikkukukkoja ja Kuopiossa kaivetaan nenien lisäksi torin alusia.

Rahaliitoilla estetään sotien syttymisiä.

Rahalähetyksillä ammutaan horjuvia ja heikkoja. Kaapataan loppuun kalutut kainaloon ja tiristetään, kiristetään, uhataan, luvataan, kastroidaan. Elintilaa, saadaanko sitä kun ruumiita ei tule kuin valtioista?

Unessa olivat eriparia minun kenkäni ja olivat lisäksi väärissä jaloissa. Jalat olivat naapurin jalat.

Tikka nakutti kelossa: kekkonenkekkonenkekkonenkekkonen. Hiivin kannolta toiselle, puulta puulle ja kallionkielekkeeltä kallionkielekkeelle. Katsoin alas. Olin kaupungissa jonka joskus hyvin tunsin, mutta nyt se oli hakattu toiseen paikkaan; louhittu kallioon.

Mitä tästä ajattelin kun heräsin? En mitään. Keitin kahvit, laitoin kaurapuuroa, luin lehden ja herättelin lapset.

Vaimon kanssa emme ole hyvissä väleissä. Emme nuku samaa sänkyä. Omissa huoneisamme rakastelemme peittojemme kanssa. Olemme yksinäisiä sillä huoneemme ovat yhtä kaukana kuin Helsinki Tukholmasta; seinä välissä. Kaikki on sanottu, mutta mitään ei ole sanottu. Tai mikään sanottu ei ole jäänyt mieleen tai emme ymmärrä toistemme kieltä. Tätä ei voi hallita kuin olemalla poissa toistensa tieltä. Miten se onnistuu kun ovat samat omat lapset, samat omat lattiat ja samat omat lautaset? Ja kaikki mihin kosket on lähellä sinua ja elämääsi jota elät ja josta on huolehdittava että ne, joilla ei ole osaa eikä arpaa ongelmiisi, eivät särkyisi.

Jos kävisi kysymässä perheneuvolassa? Puhuisin neuvojan penkin alle ja sekin kohta vihaisi minua. Niin kuin vaimoni sanoo vihaavansa minua ja minun puheitani. Ja sitä, että tarvitsen naista muutenkin kuin lasteni äidiksi.

Mutta vihaako se oikeasti? Tietääkö tavallinen ihminen mitä viha on? Ehkä Vietnamissa My Lain aaveet kokeneet voivat sanoa, mitä viha voisi olla.

En minä tiedä, miten näistä mennään ensi vuoteen? Vaikka olen jo elänyt, en silti ole tätä elänyt. Ihminen ei ole kokemustensa summa, matemaattinen kaava jonka opittuaan pääsee kaikkien tilanteiden herraksi. Ei silloin, kun on muitakin tilanteen herroiksi haluavia. Tai kun herroja ei ole, on vain elämän narreja.

Vein pojat kouluun, kerhoon, kävin kirjastossa, lainasin Heikki Ylikangasta ja sen jälkeen kävelin torin ympäri. Katsoin punaista digitaalimittaria joka näytti miinusasteita 5. Marketista hain maitoa, tarjouskahvin ja kaksi banaania. Kaupan käytävällä näin naisen joka oli käynyt luonani kun olin vielä nuori. Hän ei nähnyt minua. Hänelläkin oli jo silmien alla ryppyjä ja harmaata hiuksissa. Muotitakki oli kiristetty mustin vöin laihalle uumalle.

Mitä hän tässä kaupungissa tekee? Ei hän ole täältä kotoisin. Onko hän mistään? 

Katselin partavesihyllyn takaa kun hän luki Ilta-Sanomien etusivua, nappasi sen koriinsa ja kävellä tikutteli laihoin jaloin pulkkien, liukureiden ja vaaterekkien välistä käytävän mutkaan ja hävisi näkyvistä.  Niin kuin silloin, kun hän ajoi Datsunillaan mökille Unimäkeen, tuli sisälle, oli vähän aikaa limittäin kanssani, avasi jälleen ulko-oven, tikutteli autolleen, avasi sen oven, luiskahti ratin ja selkänojan väliin, laittoi auton käyntiin, lukitsi turvavyön, avasi sivuikkunan, katsoi minua, vilkaisi peruutuspeiliin, käänsi auton aitan nurkalla, kurvasi tielle ja häipyi, eikä koskaan enää käynyt.

Niin elämä kulkee.

Me kulumme ajassa joka ei koskaan lopu.

Kari Tapio on kuollut. Kusin samanmoisessa kännissä hänen kanssaan samaan ränniin Kalajoen juhannuksessa 1983. Olen kuunnellut kymmenet, sadat kerrat tanssipaikoilla ja levyiltä hänen laulujaan. "...on pohjan tähden alla/tää koti mulla mainen/mä elämästä laulan/olen suomalainen..."

Mutta hän oli jo iäkäs mies, piti luultavasti mennäkin jo?

Minun isäni kuoli 59-vuotiaana 30 vuotta sitten. Jouluksi.

10 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Jos Irlanti, tai joku muu talouden riskimaista kaatuu, eivät kiinteistöt ehkä humpsahda mereen, mutta rikkaat joutuvat siellä luopumaan viidennestä autosta, köyhiltä viedään kaikki.Sama vaikutus lievempänä käy läpi Euroopan, ehkä maailmankin.

Juha Siltalan lause sopii tähänkin paikaan: Voitot yksityistetään, tappiot sosialisoidaan.

Noihin yksityisiin asioihin varon visusti sanomasta mitään, saati neuvoja antamaan. Pakko vain todeta, että itse en ole osannut.

Isäni sydän petti 47-vuotiaana, minä olen jo vanhempi; ikäänkuin ikäni voiton puolella.

Kari Tapiokin oli aivan liian nuori kuolemaan, mutta samalla rännillä, samaan aikaan, olen ollut vain Dave Lindholmin ja Albert Järvisen kanssa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ensimmäisen kappaleesi asiasisältöä kävin päässäni lävitse kun ajattelin Irlantia. Kielikuvani vain olivat mitä olivat, mutta siltä itsestäni aina tuntuu, että vaikka ei ole mitään mistä enää jakaa, niin silti, kun joku oikein puristaa, tirahtaa vielä luiden välistä jotain.

Ja kun ajatuksissani kääntelin oman maamme talouden "kovaa ydintä", Jyrki Kataista kerhoineen Euroopan Ytimeen, olin ymmärtävinäni mistä tässä kaikessa on kysymys. Mihin kaikki tämä tähtää.

Visiot ovat kovanlaisessa tulevaisuudessa jossakin 100-200 vuoden päässä ja siitä eteen päin. Ja siihen yhteiskuntaan eivät heikot kuulu.

Tuo Juha Siltalan aforismi on kuvaava Euroopan rahaliittovaltiosta.

Nämä yksityisasiat ovat näitä: Ikäviä, itkettäviä eivätkä julkisuuteen tietenkään kovin soveltuvaisia, mutta kaipa sitä haluaa niitä aina pois mielestään kirjoitella. Muillekin kuin itselleen. Mulla kun on niin vähän lihallista lihaa olevaa porukkaa, muuta kuin kotiväki, ympärilläni. Ja ystävät, joille näistä voisi puhua, on melkein nollakappaleen luokkaa nykyisellään.

Mitäs kun ei ole työyhteisöä, ei mitään, enkä harrastakaan yhtään mitään. Tätä kirjoittamisen tolskaamista vain.

Tänään kyllä olen ajatellut Kari Tapiota. Se oli viime yönä vielä sellaista pintapuolista, ei oikein vielä uskonut koko kuolemanviestiin.

Iskelmäartistit ovat kuitenkin olleet tärkeitä tanssilavoilla ja Kari Tapio, vaikka hän muutaman kerran juopottelun takia jätti saapumattakin, oli takuuvarma tanssiporukan kerääjä koska kappaleet olivat tanssittavia&kuunneltavia.

Tuo, että juolahti Kalajoen juhannus mieleen, on aivan triviaali juttu tietenkin. Hökäisinpähän vain.

Nyt, kun olen kuunnellut hänen kappaleitaan muutamia, niin ei hän olisi vielä tarvinut poistua sittenkään.

Enemmänkin Reijo Taipale on ollut jo kauan jämähtäneempi, uudistuskyvyttömämpi, alkoholisoituneempi ja sellaisista artisteista tahtoo sitten lopussa tulla enemmän myötähäpeän aiheuttajia kun eivät malta pysyä poissa kompuroimasta. Erkki Junkkariselle mm. kävi niin, ettei osannut jäädä eläkkeelle seuraaman sivusta nuorempien touhuja.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Tulevaisuudenvisioiden onnettomuudessa on se onni, että ne eivät koskaan toteudu. Arvaa, onko eräänkin pää pysynyt näinä vuosina pystyssä muistamalla, että poliittiset "trendit" vaihtuvat melkein yhtä vikkelästi kuin muodin trendit. Kun muistaa, miten erilaiselta maailma näytti vuonna 2000 kuin 2010, ymmärtää miten erilaiselta kaikki taas näyttää 2020. Eikä kehitys suinkaan ole lineaarista, sellainenkin on usein ylhäältä päin meille syötettävää harhaa.

Kari Tapio oli nuorempi kuin minun isäni, sellaisista nuorukaisista kuin Juice, Kirka ja Gösta Sundqvist nyt puhumattakaan. Isäni on edelleen työelämässä. Minä en ole, mikä sinänsä on asetelmallisesti aika hämmentävää.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, mites on käynyt George Orwellin "ennustuksille"? Ainakin yhteiskunta, sen jäsenet lemmikeitä ja tuotantoeläimiä myöten, on hyvin valvottuja; navettojenkin oloja kameransilmä seuraa; susillekin kaulapanta laitetaan; "Kalevi" kurkikin matkaa kameran kanssa kaukomaille.

Ei se ihan 1984-vuoden aikana tapahtunut eikä siihen mennessä, vaan kehitys alkoi valvonnan suuntaan kehittyä 1980-luvulta.

Menet minne vaan niin kuvan susta saan.

Kyllähän politiikan ja talouselämän "kova ydin" "trendien" merkityksen ymmärtää, ne ovat vain viihdettä massalle. Eikä "ne" oikeasti välitä näistäkään "kriiseistä". Tehtailtuja juttuja kaikki tyynni jo nykyisin. Mutta maailman haltuunotosta tulevaisuuden vesineen ja energioineen nyt on kysymys. Sen "ne" ovat ottaneet visiokseen.

Tuo "ne" (keitä "ne" ovat) tulee hyvin esiin Samuli Parosen aforismeissa. "Ne" ovat ajattomia toimijoita jälkeläisineen siellä taustalla.

Olen aiemmin pysähtynyt miettimään kuolemaa näin tiiviisti (kuin nyt Kari Tapion kohdalla), vain kun serkkuni tekivät itsemurhan, isäni kuoli ja sitten Erno Paasilinna menehtyi syöpään. Paitsi silloin, kun ensimmäinen vaimoni joutui mielisairaalaan enkä itse olisi jaksanut enää elää koska kaikki muukin rymähteli niskaan.

Juicen kuolema oli ihan normaali tapahtuma hänen elämäntapaansa kun seurasi. Miksei tietysti Paasilinnankin kohdalla kun hänellä kärysi se syöpäkääryle koko ajan huulessa.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Orwellin ennustukset eivät tosiaan ole nykypäivästä kovin kaukana. George kuitenkin tiettävästi kirjoitti 1984:nsä kritiikiksi tuolloin nousussa olleelle fasistiselle suuntaukselle. 1960-, 70- ja osin 80-luvunkin päinvastaista yhteiskuntakehitystä hän ei osannut ennustaa.

Parostakin olen joskus vähän lueskellut. "Niiden" käsite on kuulunut myös minun sanavarastooni Samulista riippumatta. Aika ajoin sitä pysähtyy ja muistaa, ettei "niitä" oikeasti ole muualla kuin omassa päässä, tai vielä pikemmin, että jos on olemassa "ne", kuulumme myös itse aivan ehdottomasti "niihin".

Jokke Karjalainen kirjoitti...

...Paitsi, että nyt puhun puppua. Sodan (ja fasismin näennäisen kaatumisen) jälkeenhän se Vuonna 1984 vasta julkaistiin. Olinhan minä huolimaton.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju, eipäs kun Vuonna 1984 ensi painos julkaistiin v. 1949. Toinen elokuvasovitus tuli v. 1984.

Suosittelen Hannu Mäkelän "Samuli, muistelma Samuli Parosesta", Otava 2006.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Öh, käsitimmeköhän me toinen toisiltamme jotain väärin? "Vuonna 1984" on siis kirjan nimi. Julkaisuvuosi on tosiaan 1949. Minulla oli aiemmassa se ajatusvirhe, että kuvittelin sen olevan noin 1939. Vaan ei, natsien ja muiden fasistien jo kaatunut esimerkkihän Orwellia innoitti.

Valto-Ensio kirjoitti...

Jesh, minä se sekoilen. Lukaisin nopeasti ja vastasin vielä nopeammin viimeisimpäsi enkä kerrannut edellisiäsi...

No, haitanneeko tuo... kävipähän vuosiluvut joiltakin osin ainakin selväksi.

Hankala kirjan nimi muuten tuollainen. Mutta "...vuonna kahdeksanviis..." lauloi eput...

http://www.youtube.com/watch?v=1sttFo8wCrk

Ripsa kirjoitti...

Mitä tulee kansallissosialismiin, niin muistaakseni Orwell taisteli Espanjan sisällissodassa Francoa ja sen saksalaisia liittolaisia vastaan. Samoin siellä oli Hemingway, mutta vissiin enemmän kirjurina.

Sen minä muistan kirjasta 1984, että Orwell kirjoitti sitä 1948, eli siis antoi nimen vuosiluvun mukaan mutta kirjoitettuna kuin LuKi-häiriön vallassa. Mikä tahansa se vuosi nyt onkin, niin joka tapauksessa se kuvaa totalitärismiä, jota on aina olemassa jossain päin.

Kiinan nobelisti esimerkiksi istuu vankilassa eikä juhlissaan Oslossa.