Yöllisiä ysköksiä 2

Menisin hautaan minäkin kuin elämän koettelema äitini, meteliä pitämättä. Tämä tuli mieleeni edellisen yskökseni uudelleen luettuani.

Silmissä kirvankusta kun niin kirveltää. Sanomalehden painoväriallergiaa; Hesarin tulo loppui juhannukseen kuin koivujen pölytyskin, että eiköhän se taas tästä.

Netistä luin, että yökerhoisku tappoi yhden ja haavoitti monia kaukaisessa Mombasassa josta Taiska 1970-luvulla lauloi kovin illusorisesti: Pommein varustettuina kulkevat sielläkin nyt toiset.

Syyria on kylmää sotaa huokuva nalli Lähi-idän hiekkaisessa perseessä. Gaza/Israel, Iran, Irak ja Afganistan pysyvät toivottomina tapauksina. Kreikka ja Espanja pitelevät Euroopan unionien jäsenmaita tiukasti yhteiseltä uumalta ja imevät sen rintojen mahlaa samalla kun Venäjä raapii meidän hilseistä päälakea tökkien yhtä aikaa hiilihangolla Euroopan idänpuoleisen kyljen puolalaisiin lapaluihin.

Muuten Suomessa hukutaan, hirttäydytään, kurvataan junien ja rekkojen keuliin ja ajetaan kännikolareita suviöiden ihanassa hämyssä kuten ennenkin. Vaimonhakkaajapaidat ovat uusinta uutta elämänhallinnassaan rökäletappioita kärsineiden ihokkaina.

Luin joitakin kommenttipalstoja. Toisti joku jonkun toisen tai kolmannen toistoa Paavo Haavikolta, että jos valta annetaan kansalle, niin kenelle se annetaan? Minulle mulahti mieleen kuin suoveden syvyyksistä kaasukuplainen mytologiaoppi, jonka mukaan kansa olisi tahtova ja ajatteleva olento. Onko se? Miten se voi olla? Miten sitä voi olla yhtäkkiä jokin osanenkaan siitä; "kansan syvät rivit"?  Miten syvät? Entä pituus?

Jos mielikuvitellaan 5,3 miljoonaa suomalaista riviin Hangosta Utsjoelle, niin mikä osa siitä on syvyyttä ja mikä pituutta? Roikuskelevatko henkisten ominaisuuksien yhteneväisyydet siinä kuin paidanriekaleet piikkilangassa?

Kun kansan syvät rivit äänestävät historian äkkimutkassa vennamolaiset voittoon, sen sama mutka takaisin pongahtaessaan paiskaa seuraavissa vaaleissa ne tunkioon. Kolme peruspuoluetta kuitenkin pysyvät kuin Junttilan lahonneet tuvan hirret paskalla liisteröityinä koossa.

Toisaalla Kansan Syvät Rivit (ksr) on valmiiksi äänestäjien tietoisuuteen agitoitu puoluebrändi kunhan persujen haudalla testamenttia luetaan.

Millaistahan lienee olla kansan syvien rivien edustaja? Onko olo kuin kauppamatkustajalla joka aamuisin pakkaa näytelaukkunsa ja lähtee levittämään edustustehtävänsä syvintä olemusta maailmalle? Mitä palkkaa näille agitaattoreille maksetaan? Kuka maksaa? Ei ne ilmaiseksi kuitenkaan alati ole päivystämässä.

Minulle itselleni kansan syvät rivit ovat aina olleet käsinkosketeltava asia, ei pelkkä epämääräinen käsite; hyödyksi otettava rätti jolla pöytiä pyyhitään. Ne ovat ihan jotain muuta, kuin hetkellisen tarpeen ilmaantuessa hyväksi  käytettävissä olevaa, tunnotonta massaa. Minun kansani syvät rivit ovat niin syviä ja syvällä, että ovat jo aikoja sitten haistattaneet pitkät kaikelle sille, jolla luullaan olevan merkitystä kun pyöritetään lihaisia ihmispalloja vallan kabinetteihin. Ne löytyvät ihan muualta kuin edustajikseen ilmoittautuneiden puheissa tai kirjoituksissa.

Tämänkin pienen kaupungin aukisilmin kuljetusta pyöräilypyrähdyksestä kansan syvyydestä voi jo jotain päätellä.

Pietari Brahen patsaan luota, lasten leikkipuistosta lähtee uupuneen oloinen äiti työntämään lastenvaunuja torin halki, puhuu kännykkään, itkee, riitelee ja voi silminnähden pahoin. Kuulen puolikkaan lauseen: "...ei, ei minulla ole yhtään rahaa...".

Pultsari nukahtaneena torinlaidan penkille, toisen sammuneen pensaanjuurella nurmikolla, kolmannen kusella polkupyöränsä tangon välistä Pietarin patsaan jalustan kukka-asetelmaan.

Joenrantaväylällä katseeni tavoittaa nuorenparin ravistamassa lääkepurkista tabletteja kaljan kanssa huuhdeltavaksi alas mahaansa.

Kaupungin keskustassa kerjäläinen tulee paperimuki kädessä vastaan. Toinen toisella puolen kävelee vastapäiseen suuntaan.

Eksynyt vanhus töröttää pyörätuolissaan keskellä yksisuuntaista katua, näyttää neuvottomalta kun auto huudattaa torvea takana.

Kaupan kassajonossa eläkeläisrouva kilistelee viimeiset hilunsa kukkarosta, saa niillä maitolitran, pienen leipänyssäkän, kevytleviterasian ja lenkkimakkaraa jonka muovikyljessä on punainen 50%:n alennusleima.

Reilusti alaikäinen, pitkiä räkäkaaria syljeskelevä poika-tyttöporukka vetää iltamyöhällä tupakkaa, olutta ja energiajuomaa kauppakeskuksen oven edustalla. Toinen pienten miesten räkläparvi Nuasen joensuulta oikaisevan ikiaikaisen Tervakanavan ylittävän sillan alla vetää sauhuja niin, että sillalla kulkijaa haju huimaa.

Erään kerrostalolähiön parvekkeilla juodaan kaljaa, tupakoidaan, huudatetaan musiikkia, parilla ulokkeella käryää makkaragrilli ja yhdellä tapellaan niin, että valkea paidanhiha lähtee leijailemaan alas kuin suuri joutsenen sulka. Kohta sieltä lentää myös lippalakki ja lasten värikäs potkupallo ja kun ajan hiljalleen ohitse, tappelunmetakka siirtyy sisäosiin ja voin vain kuvitella, mitä siellä ehkä tapahtuu.

Nämä näkemäni kansan syvät rivit tuskin välittävät, kuinka maata ohjataan tai miten sen taloutta, ulkomaansuhteita ja kytköksiä suurempiin ympyröihin hoidellaan, tai saatikka miten maanpuolustus- tai maahanmuuttoasiat makaavat.

Mihin omaa kaupunkia, suomalaista yhteiskuntaa tai saatika koko maapalloa käsittäviin kysymyksiin todellinen syvien rivien edustaja kykenisi vastaamaan jos hänet äkkiä pensaanjuurelta heräteltäisiin?

Yöllisiä ysköksiä

                                 (lokilla jalaka kippee)

Poika nukkuu, se pienin, eilen synttäreitään viettänyt viisivuotias, lattialla patjan päällä, mutkasykkyrällä kuin iso katkarapu. Halusi tulla tähän kuuntelemaan kun minä näpsin näppäimistöä. Piirsi poika mahallaan maaten ruutulehtiöön auton, tai kottikärryn (yksi pyörä) jossa on mutkainen savupiippu katolla. Se ajaa tietä, jonka alittaa kahdella ristikkoikkunalla suljettu tunneli. Paperin keskellä on "rlämäauto" jossa on kolhuja jokaisella kyljellä. Vielä poika pyöräytteli, ennen nukahtamistaan kynä kädessä, naamastani karikatyyrin ja kysyi, näinkö pitkäksi aiot parltasi kasvattaa? Kritisoin, että kuvasta puuttuvat korvat ja nenä. Suivaantuneena lisäsi karvoja sojottavaan päähän jäniksen korvat, nenään ei välittänyt kynää tylsyttää. Ajattelen, että niin on jo pienenä kynän viivaan viehtynyt, kuin useat muut joista isona taiteilija on kyhäytynyt, kuolemansa jälkeen ylistettyjä moni.

Ajattelen nyt, että se on ihan näköinen, se piirros; suljen kuvan syvälle sydämeeni jos paperi vaikka tuosta tuhoutuisikin, tai tuuli sen vie.

Suoristan peittoa, en lue Descartesia enkä Platonia, en ota hyllystä esiin myöskään Nietzscheä enkä varsinkaan Dostojevskiä laajoine epistoleineen veljeksistä, joilla ei yhteistä äitiä ole ja isäkin pimppaan viehtyneenä vain irstaita mietiskelee. Minulle riittää nyt tieto siitä, että sellaisia kirjailijoita ja ajattelijoita on ollut olemassa ja että he ovat päänsä sisältöjä joskus uloskin valutelleet kuin kärräri betonikuraansa timpurien kyhäämiin vormuihin. Niitä ajatusläjiä ovat sitten jälkijunassa tulleet käännelleet, tehneet analyysejä ja vuolleet oletuksiaan ajanjaksojensa allakankulmiin. Aina jokunen filosofinen kokkare on omallekin polulle eksynyt, olen niitä ohimennen potkaissut ja ollut varpaastani kipeä pitkän aikaa. Tai luullut olevani, "kipeä".

Irrottelen kynän nukkuvan pojan nyrkistä, asettelen tyynyä posken alle, silitän vaaleita kesähiuksia, katselen vain ja tunnen jotakin...

Putkimies-Esko soitti eilen, minun hyvä kaveri. Sen päätä on särkenyt jo monta kuukautta, toista silmää vetää kieroon, huippaa ja pyörryttää. Sanoin, että mene lääkäriin hyvä mies. Sen poika, Nokian insinööri Salosta, joka muutti naimisiin Kanadaan, oli sanonut pistäytyessään kotikonnuillaan ennen lopullista lähtöään,  vähän samaa isälleen, ja että numero, johon soitat, on 112.

Sen ikäinen mies ja niin paljon putkilinjakilometrejä takana, ettei laskuissa kukaan pysyisi. Asbestissa rämpimistä, hitsauskäryjä, jengojen pakkaamista, työmaiden kylmyyttä ja vetoa, kuumuuttakin niin, ettei muuta helvettiä tarvitse enää kokea etteikö sen jo olisi oppinut tuntemaan. Vastasi hän, ettei ehdi nyt, on taottava muutama makkaratikku ja halstari, takkapuuteline ja hiilinhanko. Eläkkeen lisäksi niitä myy, muuten nälkä lyö miehen ketoon ennen kuin verisuonen murtuma ennättää. Ja sitäpaitsi Suonejoellakin ovat terveysasemien, joihin Eskokin on saneerauksia urakoinut, jonot niin pitkiä, että viimeistään niiden hännille tuupertuu.

Niinpä. Työmies on viisikymmentävuotisen urakkansa tehnyt, joutaa mennä. Mutta ei silti näitä muutamaakaan vuotta eläkkeensä turvin voi hautansa umpeenluomista odotella rauhaisin mielin.

Luen minä kohta kuitenkin Haanpään Kiinankirjaa jota muutama sivu on jälellä. Tavaan, kun sattuu Samulinkin kirja auki olemaan, putkimiestä ajatellen pienen ajatuksenpätkän "Ne parantavat täällä vain virallisesti taudeiksi hyväksyttyjä, loput ne sijoittavat laitoksiin."

Minulla on sänkyni ympärystasoilla ja alahyllyllä levällään kirjoja joita olen hampsinut kuin hevonen ruohoa kivien väleistä. Siitä tietää, että on menossa kausi, jolloin ahdistaa ja olisin pikkuisen silittämistäkin vajaa. Olen silti näytellyt olevani edelleen huokuvien kirjoissa. Juhannuksen perheeni kanssa viettänyt, käyty Napiksella humpat ja kokot, syntymäpäiväkakkuja leiponut, ottanut vieraita vastaan, häärännyt ja ollut tolpillani.

Kun kykenisi ajattelemaan isoja, isompia asioita kuin päänsä joka on niin suuri, että joskus on rasittavaa kantaa sitä tyhjän panttina harteillaan. On minulla suuret nyrkitkin, ja kuin ulokkeitteni sisäisenä vastineena kookas sydän; siitä on kuvia katetroitu ja kardiologit kehuneet vaikka se niin epätasaiseen joskus rytkähtelee. Lihonut olen, painan nyt yhdeksänkymmentä kiloa kun rakennuksilla vasarahippasta leikkiessä ja telineillä voimistellessa paino pysyi kohtuullisessa 78. kilossa enimmillään. Päälaen kaljuun kasvaa hassusti joka kesä untuvaa, mutta parta alkaa olla kauttaaltaan harmaa. Neiti K kaupan kassalla sanoi, että miestä harmaa komistaa, mutta naisen täytyy heti mennä hiusvärikauppaan kun ensimmäinen poikkeava karva ilmaantuu. Lohkaisin, että miespä menee lääkäriltä (tai Thaimaasta) hakemaan viagrareseptin vaikka sen tarpeellisuutta ei karvakoodi ilmaisisikaan.

Harmaa on kuitenkin varma vanhuuden merkki. Ei meitä kaikkia piiloon puuteroida kauppareissulle kuin Clint Eastwoodia tai Brad Pittiä. Se yksi kotimainen kouho Mike Monroe on silti vanhemman näköinen kuin viisikymmenvuotiaat yleensä vaikka ei miehen alkuperäväri erotukaan kuvissa. Onko sillä edes sukupuolta? Ja entäs sitten se toinen yhtä kahjo, se...? no... en muista nimeä, mutta Itäkairan jänkänlaidalta Pelkosenniemeltä se on syntyisin; ottaako siitä pössyttelijästä selvän onko se koskaan ollutkaan alle kuusikymmenvuotias? "Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin..." Harmittomia idolpelättimiä nämä, mutta sanovat  tietäväiset, että tarpeellisia matoja ihmisen asuttamassa mullassa maan. Voi olla, että joskus tarpeellisempia kuin ollilat tai kaikenlaiset -ahot.

Käyn portailla kesäyötä katsomassa. Ripistelee hiljaista vettä tojotan rottelon katolle, puutarhakärryyn, lasten leikkisankkoon kivellä, tramboliiniverkkoon, asvaltille, ruohikkoon, pensaiden päälle. Kukatkin kastuvat, ja potut pihanperällä. Porkkanantaimia ei tarvitse juottaa kalliilla hanavedellä, ja etana näyttää sarvensa salaatinlehdellä. Ryyppäsin jaffanlopun pöydällä olevasta pullosta takaisin tullessani. Joskus yhteisenä olleen makuuhuoneen ohittaessani vihlaisee kaipuu mahanpohjassa. Tiedän kuitenkin, ettei sinne kannata mennä pettymään. Surullista. Ei näin saisi olla. Mutta rakkautta, sen kaipuuta, haluja eikä mitään ihmiseen kukaan toinen ihminen voi kantaa jos niitä ei luonnostaan synny, tai ne jostakin syystä ovat pois väistyneet. Niin voi käydä kesken iän kenelle meistä tahansa ja siinä sitä sitten oleskellaan olevinamme, kulisseissa lapsia varjellaan pahalta maailmalta, itseltämme ja sisällämme riehuvilta myrskyiltä.

Maailmani kupeet 2

Tänään paistoin itse uistelemastani puolitoistakiloisesta veisteltyjä haukifileitä. Seuraksi kypsyttelin wokissa pottuja. Lapsille laitoin lisäksi muusia; kuorin kaikki vanhat, itämään jo alkaneet perunat; niitä oli tiskialtaallinen. Ruisleipää, voita, maitoa ja lohkottuja tomaatteja nostin pöytään. Karjaisin ylitse huumaavan elämisenmelun: Syömään!

Valokuvaa (ensimmäistä ylinnä) olen käyttänyt ennenkin, ja sen ympärille ajatukseni myös nyt kiertyvät. Kuvassa ovat kaikki ne elementit, jotka hivelevät elämäni kupeita ja joiden vuoksi minun on kannattanut elää. Vettä, metsää, taivasta, lapsia... Hetki joka ei toistu samanlaisena, mutta on varioitavissa loputtomiin  kuin elämä itse.

Muu maailma ei silti päästä vähäistäkään ajattelijaa karkuun. Ei täällä mitenkään voi elää pelkästään omaa elämäänsä jossa olisivat vain neljä seinää ja jokaisella seinällä taulu joka vakuuttaisi oman kodin olevan kullan kallis. Jo se tietoisuus, että koti tosiaankin on kultaakin arvokkaampaa hankkia ja ylläpitää, ja että systeemi on luotu sellaiseksi, jossa joku muu rahastaa ihmisen elämisen tarpeilla pörssiin pelailemaan päästäkseen, raivostuttaa ja pahimmillaan ahdistaa niin, että kyseenalaistaa koko ihmisen elämän tarkoituksen. Niin mitätöntäkö tehtävää kuin rahankierrättämistä varten tänne on tultu? Yhtenä hyödynnettävänä taskuna miljardin taskun joukossako seisot? Et suinkaan sitä varten, että eläisit omaa, yksinkertaista elämääsi luonnon "ikuiseksi" kuviteltavissa olevassa luonnonkierrossa.

Siinä sitten saavat asiantuntijakaartit kokoontua tiuhaan miettimään, mikä yhteiskunnassa  ja ihmisen elämässä mättää kun se tekee tekoja, joita ei mielikuvitus oikein käsitä.

Pomarkkua ajattelen, sitä lasten isää, joka kykeni tekemään teon, jota on vaikea kuvitella tehtäväksi.

Syitä miettivät nyt siis suomalaiset asiantuntijat viime aikojen lukuisia perhesurmia koskevien paperinivaskoiden äärellä.

Ovatko he asiantuntijoita oikeasti?

Ovatko he vain jälkien korjaajia, pöydän putsaajia; palokunta, joka syöksyy kolaripaikalle suihkuttamaan veren ja luunmurskan asvaltilta pois etteivät kauheuden jäljet lomalle kiihdyttelevien, kenties perille grilliensä äärille elossa selviävien tunnelmia häiritsisi?

Uskaltavatko nämä "asiantuntijat" koskaan ääneen lausua oikeista syistä  mitään kun heidänkin palkkansa maksellaan samoilta momenteilta, joka pahoinvointia kansojen joukkoon aiheuttaa?

Uskaltavatko he sanoa, että yli maanäärien levinnyt kuluttamisen ihannointi, kaikesta rahastaminen ja päihin taottu luulo siitä, että vain rahalla mitattavissa oleva ulkoinen habitus antaa ihmisenarvoisen elämän? Ja että luonnon kaikenlainen riistäminen, jonka lopputulemaa, kaiken kuolemaa,  Riossakin nyt 40 000 tuhatta ihmistä eri puolilta maailmaa pallottelee toinen toisilleen, vaikka se on kaikilla nähtävissä olevilla keinoilla tarkasteltuna aivan turhaa?

Paljonko kerosiinia tuollaisen ihmismäärän kuljettaminen maailmanääriin kuluttaa? Paljonko jo se tuhoaa ilmakehän otsonia?

Miksi tätä illuusiota ihmisen ylivertaisuudesta hoitaa itsensä aiheuttama mahdoton yhtälö pidetään väenväkisin yllä?

Taustalla tiedetään kyllä, että "uppoavien kustannusten" tiellä ollaan ja siksi kyljen kääntäminen on turhaa, mutta näytelmää pidetään yllä ja sitä seuratessahan tämä loppuaika kuluneekin mukavemmin.

Uskaltaako tällä loppusuoralla kuitenkin joku asiantuntijakin huutaa, että lopettakaa jo! Vähentäkää kulutusta jokainen "hyvinvointivaltion" asukas neljännekseen siitä, mitä nyt! Älkää helvetissä uskoko kataisia ja merkeleitä, että jatkuvan kasvun ja ylettömän kuluttamisen tie on ainoa tie yhteiskuntien ja sen ihmisten selvitä.

Jumalat on kokeiltu, sosialismi kopaistu, sekä maailmanlaajuiset sodat ja nyt ovat markkinavoimat tulleet tiensä päähän. Olisiko nyt itse ihmisen aika? Sen, joka ajattelee muutakin kuin ainaista yltäkylläisyydessä rypemistä?

Myöhäistä?

Entäs jos asiantuntijoista yksikin huutaisi niille, jotka kaikkea tätä ylettömyyttä yllä haluavat pitää, että pienentäkää pörssipelimerkkienne kokoa, menkää peliriippuvaisten hoitokoteihin siitä! Lakatkaa muutamaksi seuraavaksi vuosikymmeneksi kehittelemästä brändejä joilla ei elämän itsensä kannalta ole minkäänmoista merkitystä!

Lopettakaa isien ja äitien itsensä ja lastensa murhaaminen vuoksenne!

Maailmani kupeet

Tein syntiä tänään: söin iltapalakseni paistettuja muikkuja sinapilla voideltuina.

Muuten on satanut tällä pallonpuoliskon kohdalla mukavasti, ja lämpimästi. Potun varret jo korkealla ja porkkanatkin alkoivat itää, mansikoissa kukat ja sipulintirriäisissä vihreää pitkälti mullan yläpuolella.

Kun sade lakkasi klo 17. jälkeen, pyöräilin kirjastoon hakemaan Pentti Haanpään Kiinan matkapäiväkirjan tueksi Sallamaan Karin esseitä Haanpäästä. Näitä kahta kirjaa sitten luin aina kun perheen touhotus hieman laantui tai kun penakat katsoivat Mr. Bean lomailee-elokuvaa. Välillä voitelin leipäkakkua ojennettuihin käsiin, kaadoin maitoa laseihin ja lastasin tiskikonetta. Saunoakin piti ja sitä varten hakea puita pinosta joka sateilta suojassa vankkojen tuomenoksien  alla pihanperällä naapurin aitaa vasten nojailee. Yksi vahinkokin pitää tälle päivälle ylös kirjata: laakea uunivuoka sälähteli kappaleiksi keittiön laattalattialle kun aukaisin  patavaunun alimman liukulaatikon ottaakseni paistinpannun esille.

Kirjastosta tullessa kävin Citymarketin tarjouksista valitsemassa kolumbialaisia banaaneja, 0,6 kg kanafileitä, halpoja hollantilaisia terttutomaatteja salaatin höysteeksi, Pirkka-lenkkimakkaraa huomista kuppimakkarakeittoa varten ja tietenkin maitoa ja piimää. Vihannesosastolla jututin rouvaa jonka poika on oman poikani kanssa samalla luokalla. Tämän rouvan mies on täsmälleen saksalaislähtöisen suomalaisen julkimon Roman Schatzin näköinen; kerran junassa en mennyt jututtamaan koska luulin häneksi. Perhe asuu rautatieaseman luona vanhassa Vr:n kiinteistössä jota ovat kunnostelleet kodikseen.

Citymarketissa valitsen useimmiten neiti K:n kassan jos hän on töissä. K poikkeaa ehkä toisista työntekijöistä jollakin tavalla edukseen tai sitten se vain tuntuu minusta siltä. Joka tapauksessa hän vaihtaa aina jokusen sanan kanssani ja katsoo silmiin saakka ystävällisesti. Pienin poikanikin tykkää hänestä, menee jo edeltä hänen kassajononsa jatkeeksi vaikka se olisi pitempi kuin muiden. Olen muutaman kerran jututtanut neiti K:ta työaikansa ulkopuolellakin ja silloinkin hän vaikuttaa erittäin mukavalta ihmiseltä.

Varmaan joku hymähtää moiselle, mutta luulen, että monelle ihmiselle on tärkeää, kuinka vakiokauppansa kassa asiakkaaseen suhtautuu, mitä hänestä "säteilee" siitä ohitse pikaisesti vilahtajaan jolta joskus jopa ainokaiset sentit kilistelee kaupan pohjattomaan nieluun. Eräänä päivänä niin kävi eläkeläisemummolle edessäni. Häneltä puuttui jokunen kymmensenttinen loppusummasta eikä löytänyt kassiensa pohjiltakaan vaikka kuinka kaiveli. Sattui onneksi minulla olemaan sen verran housujeni taskussa ja mummeli pääsi tarjouskanankoipiaan paistelemaan. Mutta tällaiset pikkuasiat ovat tärkeitä vain pienillä paikkakunnilla. Suurten kaupankeskittymien ja metropolien jättimarketit ovat tuhonneet jo aikoja sitten asiakkaiden ja kaupan henkilökunnan väliset merkityksellisyydet. Helsingin Kauppatoristakin joku kirjoitti päivän lehteen, ettei siellä enää ole kodikkuutta, on vain ruokien käryjä ja rahastusta.

Kuppimakkarakeitossani erikoista ei ole kuin  nimi, mutta se kelpaa lapsille paremmin sillä tavalla nimettynä. Voin kyllä kouramittaisen ohjeen tähän hutaista huvikseni vaikka nykymaailma on jo täynnä kaikenlaisten kokkien reseptejä enkä siksi usko kiinnostuksen niihin olevan kovinkaan suurta.

Tilkka öljyä (tai voita) ja lenkkimakkaran siivuja paistinpannulle.

Sipulinpilkkeitä sekaan (myös valkosipulia, mutta penskoille ei saa kertoa).

Ruskistetaan niin, että makkaransiivut kupristuvat sieviksi "kupeiksi" (tästä hauska nimitykseni keitolle).

Tässä samalla olet tietenkin kuorinut jo perunat, porkkanat ja lantut vasemmalla kädelläsi ja lohkonut ne kattilaan kiehumaan.

Jotain pakastesekavihanneksiakin sinne voi viskata jos kuka tykkää. Tavallisia makaroonejakin joskus hyppysellisen huiskautan.

Liha- tai kasvisliemikuutio ei ole sekään pahasta laittaa sulamaan, ja mauste- tai mustapippurit kellumaan liemeen.

Olen joskus maustanut voimakkaammillakin mausteilla, mutta lapsille ne eväät eivät sitten ole kelvanneet. Mm. chilipippuri on mainio...

Puolipehmeitten edellämainittujen sekaan kaadellaan paistinpannun sisältö, kaapaise lastalla rasvat myös!

Lisää suolaa makusi ja tottumustesi mukaan.

Itse olen nykyisin käyttänyt ruuanlaitossa hieman vaniljalle (tai "ruusulle") tuoksahtavaa Himalajan vuorisuolaa (nepalilaisten tuttavien vaikutusta) ja sitä ei tarvitse kovin paljoa Pan-suolaan verrattuna laittaa. Eikä ole enää kovin paljoa kalliimpaakaan merisuolaan verrattuna. Verenpaineen vaaraa lisäävää Jozoa ei ole meillä näkynyt ainakaan kymmeneen vuoteen.

Odotellessasi kata pöytä.

Vedä vellikellon narusta ja kutsu väki syömään.

Kirjasto- ja kauppareissun jälkeen laitan seuraavat sairaalakäynnit järjestykseen muistiin, tilaan yhden labra-ajan netin kautta kun huomaan, että sellaiseen lähetteissä kehotetaan. Ajattelen hetken mahdollisuutta, että jotain keuhkoistani sittenkin löytyy. Ehkä kasvain tai koteloitunut asbestimöykky, kolareissa katkenneiden kylkiluiden jättämä vaurio tai timpurinkynän pätkä jonka olen työparin vitsille nauramaan rähähtäessäni joskus henkeeni vetäissyt. Tupakantervaa sieltä ei löydy, se on saletti. Asia vaivaa silti.

Useasti viikossa pyöräilen kaupungin ympäri. Joskus päivällä lasten kanssa, mutta viimeistään illalla sitten yksikseni. Lenkin pituus on yli 20 km. Jos laajennan lenkkiä Kulunnan kautta Kirkkoaholle, tulee pyörän mittariin helposti 40 kilometriä saatika että Vuokatin lenkin huitaisen: 90 km. Oulujärven ympäriajo (270 km) vaatiikin sitten kahden päivän tunnit kun en mikään rastiveikko ole. Vaalassa teltta pystyyn ja siinä kehonsa kipeitten kohtien makustelua, pällistelyä puskassa ja itikoiden läimimistä. Ajattelua sen minkä aivonnysillään voi.

Kuvan lokki on mäkisestä maastosta Kajaaninjokea kohti lirittelevän puron suulta, likaisenväriseltä ja roskaiselta Kätönlahden lammelta (Kainuussa on kummallisia paikkojen nimiä joihin en savolaisena totu: Kättö, Kuurna, Jormua, Kuluntalahti, Känttäjä, Parkua, Mainua...). 

Lampi on eristetty joskus tiellä joen putamasta, varsinaisesta Kätönlahdesta. Tien alitse menee pelkkä viemäriputki josta pikkukalat pirskahtelevat vastavirtaan putkensuulta lampeen; näin sen ihmeen jonakin iltana kun istuin pensaiden välissä olevalla puistonpenkillä ja ruksasin vihkooni jotain joutavaa mieleenjuolahtanutta. Lokit iskivät heti kirkuen kalaparvea verottamaan. Urospuolisia pullasinisorsia lammessa uipi sankoin joukoin, ja kevään muutosta siihen jäi telkkäpariskuntakin. Viime- ja toissakesänä pesi lammen rannalla punasotka ja poikueet olivat runsaslukuiset, mutta nyt niitä ei ole näkynyt.

Eräänä iltana pensaidenvälipenkillä istui pariskunta, mies iso ja karvainen eikä nainenkaan tainnut hänelle niissä ominaisuuksissa hävitä. Ne suutelivat. Ja keskustelivat. Ja suutelivat taas. Ottivat pitkiä huikkia viinapullonsuulta, suutelivat ja ottivat taas. Pariskunnan polkupyörät olivat siistissä jamassa polun varren pajupuuta vasten. Miehen sinimustan pyörän tarakalla oli lankakori ja korissa vaatteita ja niiden päällä venytteli harmaanjuovikas kissa. Se oli kytketty valjaisiin, mutta näytti siltä, ettei sitä olisi huvittanut makuupaikkaa jättää vaikka valjaita ei olisi ollutkaan. Naisen punaisen pyörän ohjaustangossa roikkui musta laukku, tarakka oli tyhjä. Olisin halunnut ottaa valokuvan kissasta ja pyöristä, ja vaikka itse pariskunnastakin, mutta en ilennyt. Kesän ilot, ne kai ovat tuollaisia parhaimillaan. Mikä sitten lie kullakin tulos jos kovin ahkeraan niitä iloja viinalla voidellaan...

Kun lapset ovat siunaantuneet levolle, otan yöllisen ajanpätkän haltuuni, kuuntelen Leonard Cohenia kun muuta en keksi, luen ja suunnittelen tämän kirjoituksen loppuun; se on koko päivän takaraivoni puolella kasvanut, ei isoksi, mutta sellaiseksi kasvaimeksi joka kirjoittamalla pitää pois leikata.

Olen huomaamattani lukenut Kiinan päiväkirjaa jo sivulle 54. Pentti on matkallaan merkinnyt muistiin esim. seuraavaa:

"Tulva on Kiinan kansan vanhoja vihollisia, saattaa olla vanhinkin. Mutta nykyinen hallitus kävi sen kimppuun yhtä päättäväisesti kuin toisten vihollistensa: feodalismin, kapitalismin, imperialismin... 1950 päätettiin Huai-virta panna valjaisiin. Tulvien estäminen on pääasia. Siinä sivussa tulee vettä varastoiduksi ja maankastelu järjestetyksi, aukeaa laivaväyliä ja saadaan sähkövoimaa. Nyt on kahden vuoden aikana siirretty maata 500 miljoonaa kuutiometriä, uomia on rakennettu 2280 kilometriä, suojapatoja 2180 kilometriä ja kolme säiliöjärveä on valmiina. On siinä kiinanpoika pistänyt lapiota maahan! Sillä koneita on toistaiseksi vallan vähän."

Nyt ehkä tiedämme enemmän siitä, millaisia hintoja niin kiinalaiset kuin muuallakin maailmassa kansat ovat saaneet maksaa moisista urotöistä. Haanpääkään ei ihan varma ole ollut kaiken näkemänsä oikeellisuudesta, sen kyllä vaistoaa tietystä ironiasta jota hän muistiinmerkintöjensä sekaan on ujuttanut vuoden 1953 Kiinan matkallaan.

Ehkä tämän päivän onnellisin asia on tämä Haanpään Kiinankirja jonka posti toi ja sitten neiti K:n ystävällinen hymy siellä kaupan kassalla. 

Nyt haluaisin sankasti tietää myös, mikä oli saman päivän onnellisin asia miljardööri Björn Wahlroosilla? Sitä asiaa en mielikuvittelemaan kykene.

Eristyksen purku

Aamiaiseksi neljän viljan puuroa, keitetty kananmuna, kaksi ruisleipäviipaletta, kaksi rasvalevitenappia, kaksi kalkkunaleikettä, kolme kurkkuviipaletta, lasillinen maitoa, puolentoistadesin muovitetra ananasmehua ja vuorokauden ainoa kahvikupillinen maidon ja sokerinjytysen kera.

Kyllä näillä töin näillä eväillä pärjää.

Yöllä häiritsi kameran mulkosilmä vaikka sitä en havahtunut varsinaisesti katsomaan kertaakaan. Pelkkä sen olemassaolon tieto riitti.

Unen suorilla osuuksilla Vladimir Putin soitti sälöille runneltua punaista pianoa venäläisen puoliperävunun ohjaamossa ja Kristiina Halkola lauloi rakastamisen vaikeudesta sen resuisella pressukatolla. Rekka ajoi pienen kylän halki jossa oli mielenosoitus. Värikästä joukkokokouskulkuetta johti Jyrki Katainen lipuntankoa napinlävestä napaansa tukien. Lippuun oli piirretty maahan poljettu, alaston, laihaluinen alamainen selkänsä päällä iso rautainen taos: €.

Ensimmäinen selkeämpi ajatus unesta herättyäni oli Eurooppa ja sen lähihistorian lukuisat keskitysleirit ja Halkolan laulusta irtaallaan rimpuilevat sanat "ostettu rakkaus vain masentaa". Solmiintuivatkohan uneni mutkat Jyrkin ja laulun sanojen kautta jotenkin Espanjan ja Kreikan surkeaan taloudenpitoon? Nuorempana uneeni olisi sekoittunut runsain määrin eroottisia kohtauksia, mutta nyt sitä häilyi vain viiruina väreissä; Putinin punaisen pianon vanerisälöissä.

Venyttelen sängylläni, katselen kattoon ja kameran mustaan lasisilmään. Ajattelen ihmisiä, jotka joutuvat alati valvovan silmän alla olemaan. Mietin tätä ihmislajia, joka on ahmimiskehityksessään päätynyt pisteeseen, jossa valvonta on itsestäänselvyys ja yksityisyys vain harha, vapauden illuusioista nyt puhumattakaan.

Siksi kai ihminen susia vihaakin kun se niin vapaana metsissä jolkottelee ja syö mitä huvittaa. Ihmisen susista kesyttämiä koiriakin, jalostettua omaa lihaansa.

Mutta niinhän ihminenkin tekee, mutta ilman suden vapautta. Kaikenlaisten rajojen ja pykälien asettamassa häkissään se syö heikompaansa. Ärisee ja murisee, näyttelee ksylitolilla kiillotettuja hampaitaan. Puree se vahvempaansakin kun takaapäin pääsee iskemään. On onnellinen, kun näkee lajitoverinsa itkevän elämänsä raunioilla.

Ihmisen järki osoittaa käyttäytymisensä nurinkurisuuden, ja sen, kuinka se yrittää suojella itseään näkemästä omaa hirviömäisyyttään. Mutta koska on helppo kääntää päänsä kanavaa kun itsellä kaikki on hyvin, peittyvät maailmojen surkeudet ajatusten ulottumattomiin.

Minun näillä mietteillä mitään väliä ole. Paremmin niitä on kaiken rosoisuutensa takana pohtinut Linkolan Pentti ja vaikka myhäilevä Silvastin Eero eläessään. Nämä nimet nyt vain ensiksi mieleen tässä pompahtivat, niin kuin jollekin toiselle Platon tai Nietzsche.

Oven lasi-ikkunasta katselin ruokailun jälkeen pitkään rakennusmiesten touhuja. Minun kuuluisi olla tuolla, ajattelin. Isäni sanoi kysyjille, kun viisikymmenviisivuotiaana joutui rukajärveläisten kuulien repimän selkänsä takia sairaseläkkeelle, että kirveestä mäni varsi.

Mitä minä olen kohtaloani uteleville kertonut? Yleensä on pitänyt käydä laaja taustakeskustelu kaikista autokolareista, pyörällä kaatumisista, tellingeiltä tippumisista ja viimeisen tapaturman juonikuvio jonka jälkeen vasaranheilutus jatkuvassa juoksussa kävi mahdottomaksi. Olisi hyvä pitää repussaan epikriisit, magneetti-, röngten ja ultraäänikuvat ja pitää esitelmä, miksi raskaan työn tekijä voi kesken elämänsä ammattinsa opettelusta syrjään joutua. Ulospäinhän minä olen mitä terveimmän näköinen, reilu viisikymppinen mieshenkilö Suomesta. Mutta näkisittepä sisälleni, kuinka rikkirevitty, väsynyt ihminen siellä kyyristelee. Oikeasti olen siis näyttelijä joka kirjoittaa joka päivälle uudet vuorosanat itselleen.

Huono omatunto, sekö vaivaa? Olisihan sitä aina jonkun jalkalistan lyöjänä lattioilla ryöminyt. Mutta olisiko yksikään isojen työmaiden mestari työnsä valikoijaa kauan katsellut?

Olenko katkera? Paljonko olen palkkatuloja menettänyt jo nyt? Miksi vakuutusyhtiöt eivät suostuneet maksamaan uudelleenkoulutustani? Olinko minä vakuutusyhtiöiden lääkärienkien mielestä niin romu jo, ettei minusta uuteenkaan hommaan olisi ollut? Mitä ajatteli eläkeyhtiön silloinen päällysmies Kalevi Hemilä kun sihteerin eteen työntämästä puolen metrin paksuisesta paperipinkasta allekirjoitettavaksi valikoitui minua koskeva eläkepäätös?

Kaikkea sitä täällä eristyksessä joutaa pähkäilemään. Sitäkin, kuinka mitättömäksi olijaksi itsensä tuntee kun koettaa olla pelkästään lapsilleen isä, huoltaja ja kaksikymmentäneljätuntia heidän ulottuvillaan. Minäkin ehkä ymmärrän äitien historiaa vasta omien kokemusteni kautta.

Henkilökuntaa kolisteli sisään ihan yllättäen. Kaksi nuorta naista ja ilman maskia, ilman harsoja ja suojakäsineitä! Olivatpa ihania ilmestyksiä. Kertoivat, että tähän astiset kokeet ovat kaikki olleet negatiivisia tarttuvien tautien osalta. Voin valmistautua kotihoitoon lähtöön, mutta tutkimukset jatkuvat jo parin viikon sisällä erilaisilla kokeilla, koepaloilla keuhkoista, sydäntutkimuksilla ja muutamilla eritenäytteillä; mies käydään lävitse perinpohjin kun kerran aloitettu on!

Naiset rampsauttelivat lukot aukiasentoon, sanoivat, että nyt voit vapaasti liikuskella myös käytävässä ja missä vain. Läksin heti kahvioon ja join ison kupillisen kerman kanssa. Sen jälkeen muutamia poiskirjautumistoimia, vähäisten tavaroiden pakkaaminen ja soromnoo; pahoja ei toisistamme ajatella.

Kävelin rautakehäisistä lasiovista ulos. Aurinko paistoi, oli juuri ripsauttanut lämmintä vettä ja kukkivien tuomien tuoksu oli huumaava. Mieli kummallisen osaamattomana hiiviskelin kaupunkiin, ihmisten kansoittamille kaduille, sen sydämeen Raatihuoneentorille, enkä ymmärrä, miksi Erätukusta kävin ostamassa 14,6 kg:n ongensiimaa 150 metriä?

Eristys

Eristyshuoneen koko on 7 kertaa 6,5 reipasta askelta. Lattiassa sininen muovimatto, paitsi sinisin verhoin eristetyn, kolmanneksen tilasta vievän wc- ja suihkutilojen osuus jossa maton väri on beige. Betoniset seinät ovat vaalein värein maalatut, raskaat desibeliovet tiikkiä jäljittelevällä, beigellä muovisekoitteella päällystetyt.

Sähköisesti eri asentoihin säädettävää sänkyäni vastapäätä seinällä, katonrajassa on 32 tuuman telkkari ja sen alapuolella vasemmalla korkea vaatekaappi jonka vieressä helakansinistä pyykkisäkkiä varten pyörillä oleva metallinen teline. Sisäovista toisen vieressä on lukittu elämänluukku josta ruuat ja juomat tarjoillaan ja likaiset astiat nykäistään eteistiloihin takaisin. Myös lehdet, tiedotteet, kyselykaavakkeet ja allekirjoitettavat kuulustelupöytäkirjat jaetaan sen kautta.

Sängynvieren pienen pöydän metallijalassa on magneettikiinnityksellä kaukosäädin jonka keltaisista, vihreistä ja punaisista nappuloista saa valot, hälyttimen ja radion toimimaan. Toinen kierrejohtiminen, harmaan väritön säädin on sängyn toimintoja varten. Sen tauspuolella on muovinen koukku, josta laitteen voi ripustaa teräksiseen sängyn laitaputkeen. Television kaukosäädin on erikseen ja se on kirkkaaseen muovipussiin narusulkimen taakse sujautettu.


Yöpöydässä on kaksi eri kokoista vetolaatikkoa (sinisiä nekin), raamattua, katekismusta tai virsikirjaa kummassakaan laatikossa ei ole, ainoastaan laminoitu ohjelappunen jossa yksityiskohtaisesti selostetaan säätimien toiminnot ja radiokanavat; samma på svenska. Pöydän jalkaputken sisään menevällä akselilla saranoitu ruokailu- ja kirjoitusalusta kääntyy tarvittaessa linkkuun pöytälevyn alle piiloon. Kaksi roska-astiaa mustin jätesäkein häiritsevät ruokailunäkymiä oviseinustalla. Toisen kannessa lukee sekajäte, toinen on pelkkä kanneton muovipönttö. Visusti lukittuja ovia on kaksi; toisesta tullaan sisälle ja toiseen on liimattu käskylappu jossa ehdoton kehotus ainoasta poistumissuunnasta. Kolmaskin ovi on, se johtaa ulos, mutta ulos ei voi mennä sillä se on kaksinkertaisin lehdin varustettu ja myös lukkoja on kaksi. Ovessa on kuitenkin ikkuna, jonka voi sälekaihtimin varjostaa yöksi koska ulkovalot loistavat kirkkaasti. Kuitenkin oven yläpuolella seinässä on oven levyinen, matala ikkuna, jossa sälekaihtimia ei ole ja yöllä suorakaiteen muotoinen valo paistaa suoraan muovimattoon puoleen väliin huonetta.

Kattoon, television yläpuoliseen nurkkaukseen on kiinnitetty kameran lasinen mulkosilmä. Se on toiminnassa, mutta ei nauhoita eikä ota ääntä vastaan. Käytävänpään lasikopissaan öisin vartiota pitävä henkilökunta vilkaisee siihen säännöllisin väliajoin. Itsetyydytystä ei siis tässä huoneessa voi harrastaa ellei tykkää tehdä sitä julkisesti. Nenää silti kaivan estottomasti ja raavin häpeilemättä niitä paikkoja joita kulloinkin kuivassa huoneilmassa kutittaa.

Minulle sallitiin tänne kirjoja mukaan. Lähtiessä tungin kameralaukkuuni Erno Paasilinnan Lausui alustaja joka korosti- ja Harri Tapperin Pitkäsuisten suku-kirjat. Ne on kohta lävitse kallittu. Eilen sain tänne Hesarin ja siitä jäi mieleen etusivun Elina Grunströmin kolumni Nykyajan torpparit. Ajattelin yöllä sen johdosta lähinnä Lauri Ihalaista sekä muita kovia ay-pomoja, enkä mitenkään kauniisti sillä vainaja Jorma Reinin turpeat juopon kasvot tunkivat aina päälimäiseksi. Saattoi olla, että näin Ihalaisesta unta sillä hän oli puhumassa Raatihuoneen torilla ennen tänne joutumistani. Paikallinen demarikansanedustaja sitten maakuntalehden kuvassa käveli varpaillaan kuvaajan ohitse ja näytti melkein yltävän Ihalaista olkapäähän. 


Lähtiessäni sain ottaa myös oman miniläppärin ja mokkulan laukkuuni. Eristyksessä oleville ei talon langattomaan salasanoja jaella. Seinät ovat yli puoli metriä paksut, joten kiinnitin mokkulan pitkän johdon päähän, siirsin pyykkisäkkitelineen mahdollisimman lähelle ulos antavaa ikkunaa ja irroitin sängynpäätytelineestä sen peltiselle kannelle käsidesifiointiannostelijan johon sidoin vastaanottimen kuminauhalenkillä. Silti yhteydet pätkivät tai eivät toimi tuntikausiin. Mahdollisista langattomista verkoista ilmaiseva laatikko ilmoittaa, että talon sisäinen wlan toimisi täysin tehoin, mutta kun ei ole niitä salaisia sanoja...

Täällä on seinällä myös lukollinen, keltainen laatikko jossa on käytettyjä neuloja. Se on kohta täysi, sillä minuakin on käyty tökkimässä jo monasti.

Kyllähän maailmassa vielä kunnon kumisaappaita valmistetaan, ja ihan oikeasta kumista. Siivoojan essujen ja harjojen vieressä suihkutilan lattialla ovat vaaleat kumikkaat ja niiden kyljissä lukee DUNLOP, ei ELOP. Suihkun kahtapuolen ja vielä lavuaarinkin vieressä on monta desinfiointipulloa ja muutama saippua-annostelija; lavuaariin roiskuvat veret pitää itse pestä.

Eilen ja toissa päivänä, sekä tänä aamuna ryin moneen purkkiin räkää, toisinaan tuli verta. Purkit vietiin visusti suljettuina pois. Joissakin niistä oli 50%:sta alkoholia, mutta en maistanut silti. Sitten ne ottivat senkkaa muutenkin; moni lasiampulli täyttyi. Nenään eivät onneksi lyöneet, kiduttivat neuloilla ja puhumalla samalla mukavia.

Monta kertaa ovat käyttäneet hyvin vartioituna ja suojiin pukeutuneena monen mutkan ja hissimatkan takana kellarissa. Siellä laitteet hoitelevat ruumiinsisältöni kaikuluotauksen, välillä vain ihmiskuulustelijan ääni kaiuttimesta kehottaa hengittämään syvään, hengittämättä, saa hengittää. 


Tänä aamuna laittoivat betonimyllyn suuta muistuttavaan laitteesen. Sitoivat kädet ranteista pään yläpuolelle vaikka särkynyt olkapääni ei olisi siihen asentoon voinut luonnostaan taipua. Laitteen lasisessa (tai kirkasmuovisessa) pyörivässä kehässä vilahteli vaaleita kohtia, muuta siitä ei erottanut. Valkoinen kaiutin alkoi huudella taas kehotuksia ja kun oli kertaalleen lävitse menty, tuli vartija putken toisen avoimen pään kautta ja laittoi jodia kyynärtaipeeseen eilen teipattuun kanyyliin menemään. Munissa tuntui ensimmäisenä, ne menivät ihan kuumiksi ja kielelle nousi karvas, metallinen maku. Ja taas ruumislauta allani liukui, nyt takaisin päin ja koko ajan hyrrä pyöri.


Kun lukemiset tänään loppuivat eikä netti toiminut kunnolla, katselin ikävissäni ulos pidemmän aikaa. Vastapäätä töröttää sateiseen ilmanalaan lämpökeskuksen piippu ja vain vähäinen höyryjuova erottuu nousevaksi taivaalle. Sen vieressä on jokin kummallinen, isoa pääläriä muistuttava säiliö ja sen harteilla on jopa kahvat kuin jättiläisen nostotoimia varten. Kai se jokin hakesiilo lie. Vasemmalla kauempana on laitoksen henkilökunnan asuntoja ja oikealla ajoramppien ja -teiden sekä parkkipaikkojen takana rakennetaan melko laajaa uudisrakennusta. Joku sanoi, että sinne tulee uudet kylmätilat ruumiiden säilytykseen ja lääkevarasto sekä toimistotiloja. 


Huomiovärisissä liiveissä työskenteleviä, kypäräpäisiä rakennusmiehiä vasaroi jokaisella kulmalla, eritasokatoilla ja kerroksissa. Ylhäällä raanan kopissa nosturiukko (tai -akka) on laittanut pahvia etelänpuolesta auringonpaistetta vastaan niin, ettei miehestä erota muuta kuin kädet vivuilla, nekin tänne saakka vain arvuutelemalla koska vähän muistaa, millaista nosturinkopissa on kun jossain harjannostajaisissa kiivettiin sellaiseen juomaan kaljaa ja katselemaan tunturimaisemia.


Äsken käveli valtavalanteinen nainen ikkunan editse. Se puhui kännykkään ja poltti tupakkaa ja tuli kohta takaisin sillä oven editse kulkeva betonikäytävä päättyy kaiteeseen muutaman metrin päässä ovesta. Tälle päivälle olen laskenut kahdeksan taksikäyntiä viereisen, ikkunaan näkymättömän pääsisäänkäynnin edessä, muutaman yksityisen ajoneuvon ja rampin alitse vilahtelevien ambulanssien keltaiset katot. Yksi nuorukainen sai sakot kun sen auto oli enemmän kuin puoli tuntia vastapäisessä vinoparkissa. Poikaa vitutti selvästi ja sen paksuna oleva tyttöystävä pani tupakaksi ennen kuin kävi omalle puolelleen auton sisälle. Renkaista jäi asvalttiin mustaa kun ruostepilkkuinen, punainen Madzan rämä liurusi mäkeä ylös.


Henkilökuntaa on paljon. Heistä minä en näe muuta kuin silmät, sillä maski peittää kasvot kokonaan ja päät on peitelty joko huivein tai harsoin. Jokaisella on tummansininen, peittävä työasu huoneeseentuloharsojen alla. En ole oppinut tuntemaan kuin yhden, Raahesta kotoisin olevan miehen, sillä hän puhuu samanlaista murretta kuin eräs Keminmaalta kotoisin ollut työparini monta vuotta sitten. On melkein yhtä isokokoinenkin. Siivooja, joka aamuisin käy hyvin suojautuneena huitaisemassa vähän lattiaa ja pyyhkäisemässä pintoja, on matalaääninen ja savoa vääntävä ja tunnistettavissa toisesta siivoojasta, joka pesee ainoastaan suihkutilat eikä puhu tervehdyksen jälkeen sanaakaan.


Verenimijöitä käy kaksi. Toinen on pukenut aina yllensä vahvan suojavarustuksen ja toimittaa asiansa kiireellä, mutta toinen pitempi ja laihempi tulee sisään vain maski ja suojaharso päässä. Kertakäyttökäsineetkin se riisui kun yritti etsiä kyynärtaipeesta vielä pistämätöntä kohtaa. Se puheleekin mukavia ja vastaa jos siltä jotain kysyy. Se katajaisempi kuussakävelijä ynähti viimeksi, kun kysyin nyt otettavan veren määränpäätä ja tarkoitusta, että pari putkea ne vain nyt käskivät ottaa, eikä muuta.


Minua väsyttää ja kurkku on kipeä, vähän ahdistaa rinnastakin. Yöllä heräsin sydämentykytykseen pari kertaa ja kun nukahdin, näin unta kodista ja avoimista ovista, auringosta ja kuinka leuto kesätuuli puhalsi hatarien lautaseinien raoista suoraan kasvoilleni.


Olen kirjannut kaikki tapahtumat, ruokailuajat, henkilökunnan käynnit, tarjottavat ruuat, pistämiset, yskimiset, paskomiset ja suihkussakäynnit muistiin ja nyt ne jo alkavat toistaa itseään.

Moneskohan päivä jo lie kiinni? Eivät antaneet tänä aamuna aamupalaa, ja päivän ainoan kahvikupillisen toi yksi naisvartija vasta äsken. Käyttivät taas kokeissa ja sen kuului tapahtua tyhjin vatsoin. Pitkäkestoisen kokeen jälkeen piti juoda nesteitä kolme litraa, että varjoaineet laimentuisivat vaarattomiksi, ja nyt sitten lorottelen pytyllä joka viidentoista minuutin jälkeen niitä pois. Kusi haisee ihan Jozolle, tai sitten kuvittelen.


Nyt särkee päätä ja olen valmis tunnustamaan ihan mitä vain vaativat!

Lauran kevät

Teki muuten vinon tempun Esko talavella minule!

Mutta ei se mittään, huhhailen nyt tämän raitin päästä päähän ja takasin, sitten huilailen kylän laijemmille väylille, kierrän vaikka kakskakkosta Leppiniementielle ja Saarivirrasta joen taakse ja tulen alajuoksulla Kiimingintietä ylite.

Siinä se päivä sitten pian illassa on.

Pitkillä ja levveillä pellonpientareilla kun kävelee, ei tunnu niin ahtaalta elämä, varikset ja naakat vain silimittellee ja joku traktorimies kopissaan pyyhkii kaljua päätään ja muutamat pienemmät eläjät huvikseen risukasoja polttavat, niin kuin äiti ja isä eilen.

Valtatie; lukenu tuonkin kyltin tuhannesti tai tuhannen tuhannesti!

Se mennee ohite kauppojen, Alkon, pikku baarin... ja Tervareitin toimituksen.

Toimittajat verhojen raoista kuvvaavat minnua, huomena sitten  on juorujuttu lehesä... tai oikeemmin ei, mitästä ne minusta... kävelijästä joka joskus oli sielä kesätoimittajana.

Kerran tein artikkelin mielisairaasta, joka tänne kotiseuvuilleen avohoitoon joutui Heikiharjusta kun se lakkautettiin.

Mies oli ollut kaksikymmentäviisivuotta sairaalan seinien ympäröimänä jotka äkkiä vaihtuivat vappaaseen taivaaseen, avariin maisemiin ja...ja... viimen se hoksasi, ettei kukaan jokeakaan vartioinu...

Minule sitten tultiin sanomaan, että turhaan painomustetta yhen höpsön elämäntarinaan meni siinähin, olisi riittäny ne rivit hautajaisten jäläkeen seurakunnan uutisissa...

Olisi silti hyvä, että joku kiinnostuis, tulisi juttelemaan, mutta kaikkoavat kauas kuin johin tarttuvatautinen kulukuri tienviertä lampsisi.

Puliukot torilla joskus huikkoavat, että tuu sie Laura heijän hoiviisa, mutten minä niin hullu ole, minun lääkereseptejä ne vain vailla olisivat, ja porukkapanoja jos kenestä niistä vielä semmosiin olisi... Mikkohin, entinen koulukaveri sieltä huutelee useampi aamu...

Nyt tuli tämä kevätkurraus minule aikasin, taisin oirehtia jo joulun aikoihin.

Kävin lääkereseptin uusimassa Oulussa ja tammi ja helemikuu menivät jotenkin, pystyin olemaan vielä Vaasasa, ja töissäkin melekein koko aijan, mutta sitten...

...sairaan mieli muuttuu niin vähästä.

Tarte kun räystäihen vesitippuja katela auringon valosa muutaman tunnin niin kohta alakaa kävelytyttään, ja ajatuksetkin muuttuvat kymmenen askelen pituisiksi pätkiksi.

Paitsi Maria Vaaralla joka hulluuvestaan kirjotti niin että hengästytti sen lukeminen.

Kun omiani joskus muistiin laitan, tulee muutama sananen lauseentynkä ja pitää kävellä toisen pöyän äärele kirjoittamaan toinen.
 
Eskoo mulla nyt tuli ikävä, mutta ei sen numero vastannu.

Kempeleessä sen äitikään muuta ku ovenraosta jututti.

Elemeri sitten kuhtu sisäle kun se äiti lähti jonnekin, mut sitten sehin hermostu kun minä vain tuvan lattiaa nurkasta nurkkaan harpoin.

Se ei varmaan nähny niitä ukkoja ja akkoja ja lapsia ja lehemiä joita minä näin ja ihimetteli, kenelle minä juttelen kun en sille.

Sen verran sain sanotuksi, että mulla on Eskoo ikävä, että soita ja kerro se asia.

Ja anteeksi pyysin.

Äitile tuli surua taas kun tulin viime viikola tänne Muhokselle taas.

Tulin karkuun sitä toista Lauraa, sanoin isäle ja se lähti heti yökalale Oulujoele eikä ottanu minua mukkaan vaikka pienenä aina ennenko muita.

Se pelekää, että kaajan venneen niinko sillo kun nämä olotilat alkoivat.

En minä tahallani keikuttanu, liikkeelle piti vain päästä kun ne jotkut tuola päässä asustelijat niin vaativat, mutta veneessä kävely ei tietenkään luonnistanu.

Isän piti lyyä melalla ja sitoa verkonriimulla, että herkesin aloilleni ja se tuntu pahalta vaikka ei se kovasti... sielä joen pohjassa varmaan muuten oltasiin ja minulehan se vain hyvä olisi.

...ja äetillä olisi ikävä molempia...

Minä laihun palajo usseimpina kevväinä vaikka toiset, jotka syövät samoja lääkkeitä, lihovat lihaläjiksi joista ei sorkkaa ei etusia erota.

Sitä kai minähin pelekään.

Ensimäisinä vuosina kävelin  pitkin maanteitä, suoraan vain ja sivuilleni vilikuilematta.

Muistan sairastumisen ekakevvään kun kerralla lampsin Kajaaniin asti.

Toisela kertaa Rovaniemelle, ja Ouluun kävelin kymmeniä kertoja.

Isä joutu minua hakemaan, mutta sitten se kyllästy, tai väsy ja sano, että jos vielä kerran Ivalosta asti pittää hakkee, niin se on viimenen kerta.

Tottelin issää.

Sitten olen tullut kävelemään vain näitä Muhoksen maisemia keväät ja kesät elo-syyskuule asti ja kun helepottaa, menen takasin  Vaasaan ja töihin jos lääkäri lupaa.

Vaasasa en ossaa mennä sairaana mihkään.

Sielä Vanahan Vaasan raunijoilla iski paniikki kun se iso valakee rakennus laattakäytävän päässä oli kuin entivanahaset mielisairaalarakennukset.

Kukka-Esko, voi Esko voi Esko!

Kellokukka-Eskoksi muut sannoovat kun sillä on sen niminen kukkakauppa.

Sen tapasin kun olin terveenä ollu parisen vuotta ja uskalsin jo tansseihin jopa.

Se tuli kerran asuntovaunusa kanssa Tyrnävälle naistentansseihin ja siitä se alako.

Se on hyväjalakanen parketilla ja sitä naiset kilipaa hakivat.

Sillä kertaa minä pääsin sen kainaloon kun se tuosta vain isommitta puheitta vei sinne vaunuusa.

Ja minähän tietysti rakastuin siihen!

Enkä kertonu, että pää on mulla ihan pökiö, että olen sairas.

Vaikka tuskinpa sillä mittään merkitystä olisi ollutkaan kun se mies ei kuitenkaan vakituista naista itelleen millonkaan ota.

Mutta haaveet...on niitä sairaillahin.

En naista semmosella viherpeukalolla varustettua ole tavannu ku mitä Esko on, ei äitikään vaikka sillä kukkia aina on ollut tuvat ja pihat valloillaan.

Esko saa minkä tahansa lajin kaktuksetkin kukkimaan, ja pihat kaikki loistivat vaikka millasin värein heti kesän alusta.

Niitä kukkarintuuksia kun katselin, niin tuntui monasti, että ne ihan terveyttä ihmiseen antasivat.

Eskolla puutarhaharrastuksen takia niitä naisia riittää ympäri maailman.

Ja kun on se kukkabisnes Hollannin matkoineen.

Naamakirjassa sillä ei taija mieskavereita olla yhtään.

Sen Pauliinan minä repisin kappaleiksi jos vastaan tulisi, mutta onneksi se asuu jossakin Itä-Preussissa ja kai käy vain joskus, niinko sillon kun minä olin menossa Eskon luo muka yllätyskäynnille...

Esko ja sen kukat olisivat parantaneet minut, mutta kukapa semmoseen uskosi...

Sairaat aivot pysyvät sairaina vaikka niitä Substralissa liottaisi, sanoi Eskon sisko.

Se on mielisairaanhoitajana Oulussa ja sattumalta siellä sen tapasin muutaman kerran ennen kuin vaihtoivat toiseen hoitajaan, minä kun siltä aloin tivaamaan Eskosta kaikenlaista...

Mutta nyt en saa ajatella enempää Eskoo, en sen kukkii, en sen sukulaisii.

En saisi ajatella mittään, kävellä vain ja laskea askelia, ja niitähin vain kolomeenkymmeneen kerrallaan.

Jos ottasin suunnan ja kävelisin jokeen, siitä isän veneen vierestä kivilaiturille ja sen päästä niihin pieniin pyörteisiin ennen koskea... samasta kohti kuin se sairas avohoitoon päässyt, jonka tarinan loppuun kirjoitin sen oman ajatuksen, että ei tämä maailma hulluja keskuudessaan suvaitse vielä pitkään aikaan, jorpakkoon täältä joutaa...

...ja oikeassa se mies oli.

Kellokukka-Eskon kevät

Vähän on kelottunut olo. Verenmaku suussa, hampaat heiluvat, kieli rikki ja korvanlehdessä ihottumaa, sen nipukka raapimisesta halki. Kuumetta ja yskää.

Löin kirveelläkin polveen ja puukolla vuolin palkeenkielen peukaloon.

Kipuisaa on lumen jälkeinen elämisenaika muutenkin ollut. Päivisin kuloruohikoita olen sytytellyt ja kohta märin päin karkulaisliekkejä kuusenoksahosalla pieksänyt. Öisin unissani kuunnellut aitan seinien lävitse lumienrippeiden sulamista, hyttysten munintaa metsänrajan lammikonputamissa, sammakoiden kurnitusta; loputonta pariutumisten läiskettä ja litinää, ja kuinka viime yönä kauimmaisen salonlaidan käkikin avasi jo ääntään kesälle: Kukakäkikäkäkäkrääh...kukkuuu.

Lohkeilleelle takan arinalle kuitenkin jouduin virittelemään aamulla tulet kun räntää näin satavan balkaninvuokkojen päälle. Joku ohitsemenevä suhteeni ne punaisten kivien kehäämään rinteeseen, laakean pihapation alapuolelle toisen, ja samalla viimeisen kerran käydessään istutti; siitäkin on jo jokunen kesä nurin käännelty eikä naisesta muuta muistoa jäänyt. Järvelle päin katsovat balkanilaisten siniset silmät nyt.

Tavallisemmat kukkaset eivät ole vielä kuin vähän vihreää mutkaa työntäneet esiin mustasta mullasta. Libanoninvuokoille pyhitetty kulmaus ei ole elolle herännyt vaikka siitä keltakukat juurin, kevyesti maat möyhensin ja turvemultaa säkistä kaatelin. Köyryssä hartioin odottavat, sillä niitäkin aristuttaa uusi kesä, sen värien roisit kuviot, hauraat yönhämärät ja hetkessä ohitse huilahtavat, poutaiset näkymät järvenseljillä, kuikan huudot ja kurkien valitus.

Olisi pitänyt ruveta perennoiksi kaikki uusimaan, kukkalajikkeita vaihtamaan tulppaaneiksi ja orvokeiksi; kukkisivat jo kun lumien lomaan hieman pälveä sulahtaa ja heti kohta nousisivat kivien väleihin pihaesikot ja asterit ja edetessä kesän syyshohteet, sammalleimut ja rentojen akankaalien siniset matrassit. Mutta ei, jostakin syystä minun pitää erikoisuuksia tavoitella ja niistä huolta kantaa. Niin kuin nyt noista grillikatoksen istuimien viereen käsin kosketeltavaksi istuttamiani kevätkaihonkukkia, joilta myyrät ja home ovat talvella juuristoja tuhonneet. Kohonnevatko tälle kesälle kukkiviksi saakka lainkaan, ja kun minä niistä niin olen tykännyt, tai oikeastaan niiden ainaista kevätmieltäni myötäilevästä nimestä. Vähän samaan tapaan niiden kukintaa olen odotellut kuin Pauliinan saapumista muutamana keväänä peräjälkeen. Se tapaus kehittyi samoin eletyin vuosin kuin erään tuulihaukan kotoutuminen maisemaan. Monena kesänä se pesi rantaladon seinään asentamaani pönttöön. Siitä, pikkulinnuille ontoksi kaivertamastani pöllinpätkästä tikka nakutteli suuaukkoa suuremmaksi ja tuhosi siellä pesineen harmaasiepon munat kerta toisensa jälkeen. Sitten paikalle saapui tuiman näköinen, sulavasti räystäiden varjoista syöksähtelevä tuulihaukka, söi tuholaistikan, kantoi sen höyheniä pönttöön pehmikkeeksi ja alkoi taloksi.

Mutta nyt suunnittelemani yksinäinen kesä on alkamassa. Ketään en ole talven aikana tapaillut, mitään suhteita viritellyt. Suljin jo syksyllä kaikki mahdollisuuksien reitit kenenkään tulla kuin latoihin säilömistäni katiskoista nielut. Pauliinalle sanoin jo toissa kesänä, erään elokuun lopun kuutamoillassa, että nyt viritellään viimeiset yhteiset tulet grilliin. Kohotettiin shamppanjalasilliset, saunottiin ja nukuttiin vielä se yö yhdessä. Aamulla Pauliina pakkasi, kutsui taksin pihaan, halasi ja sanoi hyvästiksi muistavansa tämän elämänsä parhaana suhteena kukkamieheen Suomessa.

Riitta marraskuussa soitti, kitisi päänsärkyään, ikäväänsä, Turun syksyistä harmautta ja mereltä puhaltelevia kosteita tuulia. Vaihdoin seuraavana päivänä numeron kännykkään niin eipä soitellut enää. Kun vietin joulua Kempeleessä sukulaisten luona, sinne änkesi Laura. Painelin takaovesta pihalle, laitoin liiterissä moottorikelkan käyntiin ja kurvasin vähille hangille niin että savisella pellolla multamöykyt lentelivät. Olin koko päivän Mouringinjärvellä saaressa, keittelin nuotiolla kahveja ja paistelin makkaroita ja oli se tupsutukka illanhämärissä luovuttanut. Veli sanoi, että vasta sitten se lähti kun hän oli sanonut minun ajavan vaikka aventoon ennen kuin sen kanssa silmätysten asetun. Oli kai se niinkin se mielentila silloin, mutta että aventoon...

Helmikuussa käväisi Postineiti muutaman kerran, mutta hän on sovittu juttu kuin lehdet joita tilataan määräajoiksi. Ei siitä sen enempää kun ei se harmia kummallekaan tuota. Vähän ilonsipareita takkatulen loimotuksessa tuvanlattian lampaantaljalla kun ulkona pakkanen paukkaa ja tuuli ujeltaa. Sellaisia ihmisten suhteiden kuuluisi olla. Kuin maailmojen merillä seilaavat laivat; helppoja luotsailla satamaan ja yhtä helppoja asioiden toimituksen jälkeen irottautua jälleen merelle. Vaikka on niidenkin kohtaamisista ainakin yksi itkuinen balladi sävelletty.

Kun nyt tuo kirveeniskemä paranisi, mutta mokoma tulehtui. Kymmenkunta tiukkaa tikkiä visvaisin rei´in punaisessa polvensivunahkassa on. Saattaa joskus tappaa vaikka ei iso nirhaisu olisikaan. Kuoli toissavuonna Raahenmanukin naulanpistoon kun ei lääkäriin lähtenyt vaikka jalka turposi niin, ettei kenkään mahtunut. Perjantaina käveli kasivhuoneella naulaisen lautakasan ylitse ja seuraavana tiistaina oli vainaa. No, on mulla tähän antibiootit ja muut myrkyt, että eiköhän tämä tästä.

Jahah, taskussa soi... halloota, äeteekö se sieltä? ...niin...niin. Joo. No minä käyn kunhan tässä jalakkauvun kunnolla... niin niin, on se parantummaan päin jo... elä huoli... Ei, ei ole... kun en minä sen Lauran kanssa ennään... vai siellä kävi? Sano sille jos vielä rimputtelee ovella, ettei ala häiriöksi. Minäkään sen kanssa alkanut sen pitempään kun haistoin, ettei siitä mitään tule. Voi hyvä ihme kun ei aikainen ihminen usko oikeella... niin. Niin. Niinniin. Ei siitä sinulle saa harmia tulla. Se on vähän sekasin taas kevvään tulosta... Minä soitan Elmerille että jementää sitä naista, että se on ohi. Ohi! Oletko issää käyny..? Jaaha, mitä? Onko sanoja sanonu? Minä toissa päivänä soitin ja sillon ei vielä mittään, ihan makasi vain ja apulaitteilla hengitteli... no, ei se ennään jalakkeille nouse niin pahasti se halavasi, että elä isoja oottele sinäkään. Niin, nuo kukat meinovaavat ootattaa kukkimista tänä keväänä. Balakaninvuokot vasta kukkivat, mutta niinhän ne aina ensiksi viime vuosina... niin, kylymää on ollut... varmaan minä viikon sissään ajelen, käyn käyn ja sitten minä menen Lappiin, mänen ihan Inariin asti, ehkä Norjassakin osan kesästä vietän kun mulla on nyt tuo uusi asuntoautokin... niin, kyllähän minä issää ajattelen, mutta kun tämä kesä olisi viimeinkin omaksi suunniteltu... niin niin. Tiijäthän sinä minut, että mutta... mutta että kyllä minä tänä kesänä... Heippa äetee, minun pittää nyt...

Voi tuota äitiä. Ja voi minua ihteeni. Vaikka toisaalta mitäs tässä. Kukkakaupan möin ja kasvihuoneille sain uudet yrittäjät, rahhaa on tilillä ja maalima minullekin viimein avoin. Osaisin nyt vain lähteä niin kuin ajatellut olen ja koko talven suunnitellut. Luuta ovelle ja menoksi. Olokoon nuo kukat enemmiltä huolilta tämän suven...