maanantai 25. kesäkuuta 2012

Yöllisiä ysköksiä

                                 (lokilla jalaka kippee)

Poika nukkuu, se pienin, eilen synttäreitään viettänyt viisivuotias, lattialla patjan päällä, mutkasykkyrällä kuin iso katkarapu. Halusi tulla tähän kuuntelemaan kun minä näpsin näppäimistöä. Piirsi poika mahallaan maaten ruutulehtiöön auton, tai kottikärryn (yksi pyörä) jossa on mutkainen savupiippu katolla. Se ajaa tietä, jonka alittaa kahdella ristikkoikkunalla suljettu tunneli. Paperin keskellä on "rlämäauto" jossa on kolhuja jokaisella kyljellä. Vielä poika pyöräytteli, ennen nukahtamistaan kynä kädessä, naamastani karikatyyrin ja kysyi, näinkö pitkäksi aiot parltasi kasvattaa? Kritisoin, että kuvasta puuttuvat korvat ja nenä. Suivaantuneena lisäsi karvoja sojottavaan päähän jäniksen korvat, nenään ei välittänyt kynää tylsyttää. Ajattelen, että niin on jo pienenä kynän viivaan viehtynyt, kuin useat muut joista isona taiteilija on kyhäytynyt, kuolemansa jälkeen ylistettyjä moni.

Ajattelen nyt, että se on ihan näköinen, se piirros; suljen kuvan syvälle sydämeeni jos paperi vaikka tuosta tuhoutuisikin, tai tuuli sen vie.

Suoristan peittoa, en lue Descartesia enkä Platonia, en ota hyllystä esiin myöskään Nietzscheä enkä varsinkaan Dostojevskiä laajoine epistoleineen veljeksistä, joilla ei yhteistä äitiä ole ja isäkin pimppaan viehtyneenä vain irstaita mietiskelee. Minulle riittää nyt tieto siitä, että sellaisia kirjailijoita ja ajattelijoita on ollut olemassa ja että he ovat päänsä sisältöjä joskus uloskin valutelleet kuin kärräri betonikuraansa timpurien kyhäämiin vormuihin. Niitä ajatusläjiä ovat sitten jälkijunassa tulleet käännelleet, tehneet analyysejä ja vuolleet oletuksiaan ajanjaksojensa allakankulmiin. Aina jokunen filosofinen kokkare on omallekin polulle eksynyt, olen niitä ohimennen potkaissut ja ollut varpaastani kipeä pitkän aikaa. Tai luullut olevani, "kipeä".

Irrottelen kynän nukkuvan pojan nyrkistä, asettelen tyynyä posken alle, silitän vaaleita kesähiuksia, katselen vain ja tunnen jotakin...

Putkimies-Esko soitti eilen, minun hyvä kaveri. Sen päätä on särkenyt jo monta kuukautta, toista silmää vetää kieroon, huippaa ja pyörryttää. Sanoin, että mene lääkäriin hyvä mies. Sen poika, Nokian insinööri Salosta, joka muutti naimisiin Kanadaan, oli sanonut pistäytyessään kotikonnuillaan ennen lopullista lähtöään,  vähän samaa isälleen, ja että numero, johon soitat, on 112.

Sen ikäinen mies ja niin paljon putkilinjakilometrejä takana, ettei laskuissa kukaan pysyisi. Asbestissa rämpimistä, hitsauskäryjä, jengojen pakkaamista, työmaiden kylmyyttä ja vetoa, kuumuuttakin niin, ettei muuta helvettiä tarvitse enää kokea etteikö sen jo olisi oppinut tuntemaan. Vastasi hän, ettei ehdi nyt, on taottava muutama makkaratikku ja halstari, takkapuuteline ja hiilinhanko. Eläkkeen lisäksi niitä myy, muuten nälkä lyö miehen ketoon ennen kuin verisuonen murtuma ennättää. Ja sitäpaitsi Suonejoellakin ovat terveysasemien, joihin Eskokin on saneerauksia urakoinut, jonot niin pitkiä, että viimeistään niiden hännille tuupertuu.

Niinpä. Työmies on viisikymmentävuotisen urakkansa tehnyt, joutaa mennä. Mutta ei silti näitä muutamaakaan vuotta eläkkeensä turvin voi hautansa umpeenluomista odotella rauhaisin mielin.

Luen minä kohta kuitenkin Haanpään Kiinankirjaa jota muutama sivu on jälellä. Tavaan, kun sattuu Samulinkin kirja auki olemaan, putkimiestä ajatellen pienen ajatuksenpätkän "Ne parantavat täällä vain virallisesti taudeiksi hyväksyttyjä, loput ne sijoittavat laitoksiin."

Minulla on sänkyni ympärystasoilla ja alahyllyllä levällään kirjoja joita olen hampsinut kuin hevonen ruohoa kivien väleistä. Siitä tietää, että on menossa kausi, jolloin ahdistaa ja olisin pikkuisen silittämistäkin vajaa. Olen silti näytellyt olevani edelleen huokuvien kirjoissa. Juhannuksen perheeni kanssa viettänyt, käyty Napiksella humpat ja kokot, syntymäpäiväkakkuja leiponut, ottanut vieraita vastaan, häärännyt ja ollut tolpillani.

Kun kykenisi ajattelemaan isoja, isompia asioita kuin päänsä joka on niin suuri, että joskus on rasittavaa kantaa sitä tyhjän panttina harteillaan. On minulla suuret nyrkitkin, ja kuin ulokkeitteni sisäisenä vastineena kookas sydän; siitä on kuvia katetroitu ja kardiologit kehuneet vaikka se niin epätasaiseen joskus rytkähtelee. Lihonut olen, painan nyt yhdeksänkymmentä kiloa kun rakennuksilla vasarahippasta leikkiessä ja telineillä voimistellessa paino pysyi kohtuullisessa 78. kilossa enimmillään. Päälaen kaljuun kasvaa hassusti joka kesä untuvaa, mutta parta alkaa olla kauttaaltaan harmaa. Neiti K kaupan kassalla sanoi, että miestä harmaa komistaa, mutta naisen täytyy heti mennä hiusvärikauppaan kun ensimmäinen poikkeava karva ilmaantuu. Lohkaisin, että miespä menee lääkäriltä (tai Thaimaasta) hakemaan viagrareseptin vaikka sen tarpeellisuutta ei karvakoodi ilmaisisikaan.

Harmaa on kuitenkin varma vanhuuden merkki. Ei meitä kaikkia piiloon puuteroida kauppareissulle kuin Clint Eastwoodia tai Brad Pittiä. Se yksi kotimainen kouho Mike Monroe on silti vanhemman näköinen kuin viisikymmenvuotiaat yleensä vaikka ei miehen alkuperäväri erotukaan kuvissa. Onko sillä edes sukupuolta? Ja entäs sitten se toinen yhtä kahjo, se...? no... en muista nimeä, mutta Itäkairan jänkänlaidalta Pelkosenniemeltä se on syntyisin; ottaako siitä pössyttelijästä selvän onko se koskaan ollutkaan alle kuusikymmenvuotias? "Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin..." Harmittomia idolpelättimiä nämä, mutta sanovat  tietäväiset, että tarpeellisia matoja ihmisen asuttamassa mullassa maan. Voi olla, että joskus tarpeellisempia kuin ollilat tai kaikenlaiset -ahot.

Käyn portailla kesäyötä katsomassa. Ripistelee hiljaista vettä tojotan rottelon katolle, puutarhakärryyn, lasten leikkisankkoon kivellä, tramboliiniverkkoon, asvaltille, ruohikkoon, pensaiden päälle. Kukatkin kastuvat, ja potut pihanperällä. Porkkanantaimia ei tarvitse juottaa kalliilla hanavedellä, ja etana näyttää sarvensa salaatinlehdellä. Ryyppäsin jaffanlopun pöydällä olevasta pullosta takaisin tullessani. Joskus yhteisenä olleen makuuhuoneen ohittaessani vihlaisee kaipuu mahanpohjassa. Tiedän kuitenkin, ettei sinne kannata mennä pettymään. Surullista. Ei näin saisi olla. Mutta rakkautta, sen kaipuuta, haluja eikä mitään ihmiseen kukaan toinen ihminen voi kantaa jos niitä ei luonnostaan synny, tai ne jostakin syystä ovat pois väistyneet. Niin voi käydä kesken iän kenelle meistä tahansa ja siinä sitä sitten oleskellaan olevinamme, kulisseissa lapsia varjellaan pahalta maailmalta, itseltämme ja sisällämme riehuvilta myrskyiltä.

2 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Tämä kirjoitus pisti kaikenlaisia ajattelemaan, kirjoittaa kun sinä Valto osaat.

Korkeasaaren johtajan poistuttua, joku intoutui muistopuheessa toteamaan, että luonnon monimuotoisuus olisi katoamassa. - Ei se ole, mihin ihmeeseen se siitä katoaisi. Evoluutioteorian mukaan uuttaa pukkaa kun vanha kuolee.

Entinen hälytyskeskus, nykyinen hätäkeskus kertoi hiljattain, että heille ei saa ilmoittaa mm. silloin kun kauppatorilla näkee yksijalkaisen lokin.

Hyvin sen ymmärrän, silti taannoin en voinut olla kertomatta ja mukana elämättä puutteellisin siivin varustetun variksen kanssa. Se tarasi elämänsyrjään kaiksesta huolimatta hyvin voimakkaasti.

Paskat. Jos olisin vain evoluution tuote, minua ei koskaan olisi syntynytkään. Siinä voimakkaimmat perivät maan, vaikka jotkut selittävät nykyään kehityksen olevan sattumaa. Sellaisenkin ymmärrän, jotain sitä kuitenkin aina on selitettävä.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, tiijä siitä osaamisestani...

Luonnon monimuotoisuus sellaisena kuin me olemme sen ehtineet vilaukselta nähdä, muuttuu ja katoaa kyllä, tilalle tulee ehkä kaikenlaisia mutaatioita joita omat jälkemme aiheuttavat. Jättiputket, palsamit ja lupiinit tulevat ja täyttävät maan.

Pitäisi puhua siitä, että luonnon muutosvauhti on liian nopeaa, ei pysy Lappikaan enää ilmastonmuutoksen mukana ja silminnähtävää tuhoa tulee lähivuosikymmeninä tapahtumaan.

Tilalle tulee jotain, se on varmaa jos ei pala ydintulessa koko höskä; meriin silti jäänee elämää ja sillähän on sitten taas aikaa odotella puoliintumisia kun kukaan ei ole niitä laskemassa... Onhan tullut dinosaurustenkin jälkeen ja yksi mutaatio menneen tuhon jäljiltä ollaan me.

Yhden Koiviston poistumisen yhteydessä tuskin suuria kannattaa alkaa maalailemaan.

Paljon se mies/kuitenkin ties.

Vammautuneet eläimet (maalla) tapettiin vielä minun nuoruudessani tavattaessa eikä niistä sen suurempaa numeroa tehty. Huvittaa ajatus, että nimismies Närhi olisi lähtenyt soiton tullessa siipipoikkista varista erikseen kylien perille lopettamaan. Olisi saattanut paskaisen naurun soittelijalle päästellä. Sanonut ehkä, että kynikää ja pankaa pataan, tämä mies näyttää hädällenne Närhenmunat!

Tuo kuvan lokki oli oikeasti kipeä jalastaan, ei se yhtään voinut sen varassa olla. Ja kun se laskeutui nurmikolle lammenrantaan känkkäsemään, hyökkäsi sen kimppuun ensin kaksi lajitoveria ja kun se lennähti niitä karkuun veteen, sisisorsaparisko alkoi siivillään läiminnän. Eli niin se luonto tekee, vajavainen tapetaan.

Tieten tahtoen ei ihmisen kuitenkaan eläimille pidä kärsimystä tuottaa, se on minulla ihan peruslaiksi kalloon jo lapsena istutettu.