sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Kellokukka-Eskon kevät

Vähän on kelottunut olo. Verenmaku suussa, hampaat heiluvat, kieli rikki ja korvanlehdessä ihottumaa, sen nipukka raapimisesta halki. Kuumetta ja yskää.

Löin kirveelläkin polveen ja puukolla vuolin palkeenkielen peukaloon.

Kipuisaa on lumen jälkeinen elämisenaika muutenkin ollut. Päivisin kuloruohikoita olen sytytellyt ja kohta märin päin karkulaisliekkejä kuusenoksahosalla pieksänyt. Öisin unissani kuunnellut aitan seinien lävitse lumienrippeiden sulamista, hyttysten munintaa metsänrajan lammikonputamissa, sammakoiden kurnitusta; loputonta pariutumisten läiskettä ja litinää, ja kuinka viime yönä kauimmaisen salonlaidan käkikin avasi jo ääntään kesälle: Kukakäkikäkäkäkrääh...kukkuuu.

Lohkeilleelle takan arinalle kuitenkin jouduin virittelemään aamulla tulet kun räntää näin satavan balkaninvuokkojen päälle. Joku ohitsemenevä suhteeni ne punaisten kivien kehäämään rinteeseen, laakean pihapation alapuolelle toisen, ja samalla viimeisen kerran käydessään istutti; siitäkin on jo jokunen kesä nurin käännelty eikä naisesta muuta muistoa jäänyt. Järvelle päin katsovat balkanilaisten siniset silmät nyt.

Tavallisemmat kukkaset eivät ole vielä kuin vähän vihreää mutkaa työntäneet esiin mustasta mullasta. Libanoninvuokoille pyhitetty kulmaus ei ole elolle herännyt vaikka siitä keltakukat juurin, kevyesti maat möyhensin ja turvemultaa säkistä kaatelin. Köyryssä hartioin odottavat, sillä niitäkin aristuttaa uusi kesä, sen värien roisit kuviot, hauraat yönhämärät ja hetkessä ohitse huilahtavat, poutaiset näkymät järvenseljillä, kuikan huudot ja kurkien valitus.

Olisi pitänyt ruveta perennoiksi kaikki uusimaan, kukkalajikkeita vaihtamaan tulppaaneiksi ja orvokeiksi; kukkisivat jo kun lumien lomaan hieman pälveä sulahtaa ja heti kohta nousisivat kivien väleihin pihaesikot ja asterit ja edetessä kesän syyshohteet, sammalleimut ja rentojen akankaalien siniset matrassit. Mutta ei, jostakin syystä minun pitää erikoisuuksia tavoitella ja niistä huolta kantaa. Niin kuin nyt noista grillikatoksen istuimien viereen käsin kosketeltavaksi istuttamiani kevätkaihonkukkia, joilta myyrät ja home ovat talvella juuristoja tuhonneet. Kohonnevatko tälle kesälle kukkiviksi saakka lainkaan, ja kun minä niistä niin olen tykännyt, tai oikeastaan niiden ainaista kevätmieltäni myötäilevästä nimestä. Vähän samaan tapaan niiden kukintaa olen odotellut kuin Pauliinan saapumista muutamana keväänä peräjälkeen. Se tapaus kehittyi samoin eletyin vuosin kuin erään tuulihaukan kotoutuminen maisemaan. Monena kesänä se pesi rantaladon seinään asentamaani pönttöön. Siitä, pikkulinnuille ontoksi kaivertamastani pöllinpätkästä tikka nakutteli suuaukkoa suuremmaksi ja tuhosi siellä pesineen harmaasiepon munat kerta toisensa jälkeen. Sitten paikalle saapui tuiman näköinen, sulavasti räystäiden varjoista syöksähtelevä tuulihaukka, söi tuholaistikan, kantoi sen höyheniä pönttöön pehmikkeeksi ja alkoi taloksi.

Mutta nyt suunnittelemani yksinäinen kesä on alkamassa. Ketään en ole talven aikana tapaillut, mitään suhteita viritellyt. Suljin jo syksyllä kaikki mahdollisuuksien reitit kenenkään tulla kuin latoihin säilömistäni katiskoista nielut. Pauliinalle sanoin jo toissa kesänä, erään elokuun lopun kuutamoillassa, että nyt viritellään viimeiset yhteiset tulet grilliin. Kohotettiin shamppanjalasilliset, saunottiin ja nukuttiin vielä se yö yhdessä. Aamulla Pauliina pakkasi, kutsui taksin pihaan, halasi ja sanoi hyvästiksi muistavansa tämän elämänsä parhaana suhteena kukkamieheen Suomessa.

Riitta marraskuussa soitti, kitisi päänsärkyään, ikäväänsä, Turun syksyistä harmautta ja mereltä puhaltelevia kosteita tuulia. Vaihdoin seuraavana päivänä numeron kännykkään niin eipä soitellut enää. Kun vietin joulua Kempeleessä sukulaisten luona, sinne änkesi Laura. Painelin takaovesta pihalle, laitoin liiterissä moottorikelkan käyntiin ja kurvasin vähille hangille niin että savisella pellolla multamöykyt lentelivät. Olin koko päivän Mouringinjärvellä saaressa, keittelin nuotiolla kahveja ja paistelin makkaroita ja oli se tupsutukka illanhämärissä luovuttanut. Veli sanoi, että vasta sitten se lähti kun hän oli sanonut minun ajavan vaikka aventoon ennen kuin sen kanssa silmätysten asetun. Oli kai se niinkin se mielentila silloin, mutta että aventoon...

Helmikuussa käväisi Postineiti muutaman kerran, mutta hän on sovittu juttu kuin lehdet joita tilataan määräajoiksi. Ei siitä sen enempää kun ei se harmia kummallekaan tuota. Vähän ilonsipareita takkatulen loimotuksessa tuvanlattian lampaantaljalla kun ulkona pakkanen paukkaa ja tuuli ujeltaa. Sellaisia ihmisten suhteiden kuuluisi olla. Kuin maailmojen merillä seilaavat laivat; helppoja luotsailla satamaan ja yhtä helppoja asioiden toimituksen jälkeen irottautua jälleen merelle. Vaikka on niidenkin kohtaamisista ainakin yksi itkuinen balladi sävelletty.

Kun nyt tuo kirveeniskemä paranisi, mutta mokoma tulehtui. Kymmenkunta tiukkaa tikkiä visvaisin rei´in punaisessa polvensivunahkassa on. Saattaa joskus tappaa vaikka ei iso nirhaisu olisikaan. Kuoli toissavuonna Raahenmanukin naulanpistoon kun ei lääkäriin lähtenyt vaikka jalka turposi niin, ettei kenkään mahtunut. Perjantaina käveli kasivhuoneella naulaisen lautakasan ylitse ja seuraavana tiistaina oli vainaa. No, on mulla tähän antibiootit ja muut myrkyt, että eiköhän tämä tästä.

Jahah, taskussa soi... halloota, äeteekö se sieltä? ...niin...niin. Joo. No minä käyn kunhan tässä jalakkauvun kunnolla... niin niin, on se parantummaan päin jo... elä huoli... Ei, ei ole... kun en minä sen Lauran kanssa ennään... vai siellä kävi? Sano sille jos vielä rimputtelee ovella, ettei ala häiriöksi. Minäkään sen kanssa alkanut sen pitempään kun haistoin, ettei siitä mitään tule. Voi hyvä ihme kun ei aikainen ihminen usko oikeella... niin. Niin. Niinniin. Ei siitä sinulle saa harmia tulla. Se on vähän sekasin taas kevvään tulosta... Minä soitan Elmerille että jementää sitä naista, että se on ohi. Ohi! Oletko issää käyny..? Jaaha, mitä? Onko sanoja sanonu? Minä toissa päivänä soitin ja sillon ei vielä mittään, ihan makasi vain ja apulaitteilla hengitteli... no, ei se ennään jalakkeille nouse niin pahasti se halavasi, että elä isoja oottele sinäkään. Niin, nuo kukat meinovaavat ootattaa kukkimista tänä keväänä. Balakaninvuokot vasta kukkivat, mutta niinhän ne aina ensiksi viime vuosina... niin, kylymää on ollut... varmaan minä viikon sissään ajelen, käyn käyn ja sitten minä menen Lappiin, mänen ihan Inariin asti, ehkä Norjassakin osan kesästä vietän kun mulla on nyt tuo uusi asuntoautokin... niin, kyllähän minä issää ajattelen, mutta kun tämä kesä olisi viimeinkin omaksi suunniteltu... niin niin. Tiijäthän sinä minut, että mutta... mutta että kyllä minä tänä kesänä... Heippa äetee, minun pittää nyt...

Voi tuota äitiä. Ja voi minua ihteeni. Vaikka toisaalta mitäs tässä. Kukkakaupan möin ja kasvihuoneille sain uudet yrittäjät, rahhaa on tilillä ja maalima minullekin viimein avoin. Osaisin nyt vain lähteä niin kuin ajatellut olen ja koko talven suunnitellut. Luuta ovelle ja menoksi. Olokoon nuo kukat enemmiltä huolilta tämän suven...

6 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

tuossa on nyt ihan oikea erakko eikä tällainen puolikas, joka asuu kaupungissa ja näkee silloin tällöin tuttuja.

Pidän tuosta kielestä ihan tavattomasti. Asuttiin perheen kanssa 30 vuotta sitten 35 savun kylässä, se oli viimeinen paikka jota saattoi kutsua yhteisölliseksi. En ole tavannut ihmisiä niin läheltä sen jälkeen.

Se että kylä eli yhdessä teki sen, että oli helpompi lähteä muuallekin.

Tämä oli hyvä tarina, ihan oikea ja tunnussa ei ollut mitään väärää. Ellei Saisio olisi jo käyttänyt nimeä niin tämä voisi olla Elämänmenoa.

Valto Ensio kirjoitti...

Niin, Ripsa, erakko ja "erakko"... en ajatellut Eskoa tältä kantilta lainkaan, sillä onhan hän aika kovasti ihmisten kanssa tekemisissä ollut ainakin nykyiseen kevääseensä saakka. Vasta nyt, kun on luopunut bisneshommistaan kasvien ja kukkien parissa, hänellä saattaa olla aikaa vaikka erakoitumiseen.

Mielenerakko, kausierakko...

Mutta en minä tätä ala puhki selittämään. Tarinoiden tarkoituksenahn me tiedämme muutenkin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa vielä. Uteliaisuuttani kysyn, missä tämä 35 savun kylä sijaitsi ja minkä nimisenä? Tuskin pahastuvat nykyisellään luultavasi vielä vähemmin savuin elävässä kylässä asukkaat jos paljastat...

Ripsa kirjoitti...

Jaa, joo, ei se mikään salaisuus ole, yhden Topin vuokralaisina oltiin Evijärven Särkikylässä.

Ripsa kirjoitti...

Kissa kiehnäsi sylissä. Olen Leon koneella, joten sen mielestä minä puhun sille väärällä äänellä tai olen kukaties peräti tuntematon, johon pitää hieroa poskien hajuja, että muut kissat tietävät että minut on jo omistettu ja nimetty.

Piti sanomani tuosta tarinastasi, etten ottaisi mitään pois. Siinä on hyvä pitkä mietintä käynnissä, ja se on kutakuinkin selvä ja valmis.

On sulla varmaan kokoelma jos toinenkin jo olemassa. Laitapas joku Kaltioon. Minusta se olisi hyvä foorumi.

Kulttuuriradio mainitsi oikein isosti Kaltion tänään ja harmittelin ettei sitä vielä tullut postissa. Kuulin Kultakuumeen vain ohimennen, niin että en ole ihan varma siitä minkä takia ne niin hyristelivät.

Valto Ensio kirjoitti...

No niin, aukesihan tämä! Olen taas sairaalassa, nyt muiden syiden vuoksi kuin viimeksi. Jospa talven aikana kehittyneen väsymyksen syy löytyy, tai että ei mitään löydy niin sekin helepottaa. Voi alkaa korvien väliänsä sitten epäilemään. Monta päivää kuitenkin kokeet kestävät kuulema jos vähäinenkin positiivinen löydös haaviin tarttuu. Just tulin röngtenistä ja lääkäri kävi kuuntelemassa sisuskalujen ääniä: röyhtäisin kovasti, niin ainakin sen se kuuli. Lääkärin nimi on Puolitaival ja tuttu mies sillä tavalla, että sen lapset olivat vielä viime syksynä samassa kerhossa meidän Mr G:n kanssa.

Ripsa, Kaltioon piti tuleman minulta Näläkämaajuttu kesänumeroon, mutta en saanut kuin synopsiksen aikaan, niin olin alamaissa ja usko itseen tyystin kadoksissa.

Katotaan nyt sitten, kuis äijän käy... Mulla on Kellokukka-Eskolle vastinparitarinakin, jos saisin sen tänne aikaiseksi...