tiistai 5. kesäkuuta 2012

Lauran kevät

Teki muuten vinon tempun Esko talavella minule!

Mutta ei se mittään, huhhailen nyt tämän raitin päästä päähän ja takasin, sitten huilailen kylän laijemmille väylille, kierrän vaikka kakskakkosta Leppiniementielle ja Saarivirrasta joen taakse ja tulen alajuoksulla Kiimingintietä ylite.

Siinä se päivä sitten pian illassa on.

Pitkillä ja levveillä pellonpientareilla kun kävelee, ei tunnu niin ahtaalta elämä, varikset ja naakat vain silimittellee ja joku traktorimies kopissaan pyyhkii kaljua päätään ja muutamat pienemmät eläjät huvikseen risukasoja polttavat, niin kuin äiti ja isä eilen.

Valtatie; lukenu tuonkin kyltin tuhannesti tai tuhannen tuhannesti!

Se mennee ohite kauppojen, Alkon, pikku baarin... ja Tervareitin toimituksen.

Toimittajat verhojen raoista kuvvaavat minnua, huomena sitten  on juorujuttu lehesä... tai oikeemmin ei, mitästä ne minusta... kävelijästä joka joskus oli sielä kesätoimittajana.

Kerran tein artikkelin mielisairaasta, joka tänne kotiseuvuilleen avohoitoon joutui Heikiharjusta kun se lakkautettiin.

Mies oli ollut kaksikymmentäviisivuotta sairaalan seinien ympäröimänä jotka äkkiä vaihtuivat vappaaseen taivaaseen, avariin maisemiin ja...ja... viimen se hoksasi, ettei kukaan jokeakaan vartioinu...

Minule sitten tultiin sanomaan, että turhaan painomustetta yhen höpsön elämäntarinaan meni siinähin, olisi riittäny ne rivit hautajaisten jäläkeen seurakunnan uutisissa...

Olisi silti hyvä, että joku kiinnostuis, tulisi juttelemaan, mutta kaikkoavat kauas kuin johin tarttuvatautinen kulukuri tienviertä lampsisi.

Puliukot torilla joskus huikkoavat, että tuu sie Laura heijän hoiviisa, mutten minä niin hullu ole, minun lääkereseptejä ne vain vailla olisivat, ja porukkapanoja jos kenestä niistä vielä semmosiin olisi... Mikkohin, entinen koulukaveri sieltä huutelee useampi aamu...

Nyt tuli tämä kevätkurraus minule aikasin, taisin oirehtia jo joulun aikoihin.

Kävin lääkereseptin uusimassa Oulussa ja tammi ja helemikuu menivät jotenkin, pystyin olemaan vielä Vaasasa, ja töissäkin melekein koko aijan, mutta sitten...

...sairaan mieli muuttuu niin vähästä.

Tarte kun räystäihen vesitippuja katela auringon valosa muutaman tunnin niin kohta alakaa kävelytyttään, ja ajatuksetkin muuttuvat kymmenen askelen pituisiksi pätkiksi.

Paitsi Maria Vaaralla joka hulluuvestaan kirjotti niin että hengästytti sen lukeminen.

Kun omiani joskus muistiin laitan, tulee muutama sananen lauseentynkä ja pitää kävellä toisen pöyän äärele kirjoittamaan toinen.
 
Eskoo mulla nyt tuli ikävä, mutta ei sen numero vastannu.

Kempeleessä sen äitikään muuta ku ovenraosta jututti.

Elemeri sitten kuhtu sisäle kun se äiti lähti jonnekin, mut sitten sehin hermostu kun minä vain tuvan lattiaa nurkasta nurkkaan harpoin.

Se ei varmaan nähny niitä ukkoja ja akkoja ja lapsia ja lehemiä joita minä näin ja ihimetteli, kenelle minä juttelen kun en sille.

Sen verran sain sanotuksi, että mulla on Eskoo ikävä, että soita ja kerro se asia.

Ja anteeksi pyysin.

Äitile tuli surua taas kun tulin viime viikola tänne Muhokselle taas.

Tulin karkuun sitä toista Lauraa, sanoin isäle ja se lähti heti yökalale Oulujoele eikä ottanu minua mukkaan vaikka pienenä aina ennenko muita.

Se pelekää, että kaajan venneen niinko sillo kun nämä olotilat alkoivat.

En minä tahallani keikuttanu, liikkeelle piti vain päästä kun ne jotkut tuola päässä asustelijat niin vaativat, mutta veneessä kävely ei tietenkään luonnistanu.

Isän piti lyyä melalla ja sitoa verkonriimulla, että herkesin aloilleni ja se tuntu pahalta vaikka ei se kovasti... sielä joen pohjassa varmaan muuten oltasiin ja minulehan se vain hyvä olisi.

...ja äetillä olisi ikävä molempia...

Minä laihun palajo usseimpina kevväinä vaikka toiset, jotka syövät samoja lääkkeitä, lihovat lihaläjiksi joista ei sorkkaa ei etusia erota.

Sitä kai minähin pelekään.

Ensimäisinä vuosina kävelin  pitkin maanteitä, suoraan vain ja sivuilleni vilikuilematta.

Muistan sairastumisen ekakevvään kun kerralla lampsin Kajaaniin asti.

Toisela kertaa Rovaniemelle, ja Ouluun kävelin kymmeniä kertoja.

Isä joutu minua hakemaan, mutta sitten se kyllästy, tai väsy ja sano, että jos vielä kerran Ivalosta asti pittää hakkee, niin se on viimenen kerta.

Tottelin issää.

Sitten olen tullut kävelemään vain näitä Muhoksen maisemia keväät ja kesät elo-syyskuule asti ja kun helepottaa, menen takasin  Vaasaan ja töihin jos lääkäri lupaa.

Vaasasa en ossaa mennä sairaana mihkään.

Sielä Vanahan Vaasan raunijoilla iski paniikki kun se iso valakee rakennus laattakäytävän päässä oli kuin entivanahaset mielisairaalarakennukset.

Kukka-Esko, voi Esko voi Esko!

Kellokukka-Eskoksi muut sannoovat kun sillä on sen niminen kukkakauppa.

Sen tapasin kun olin terveenä ollu parisen vuotta ja uskalsin jo tansseihin jopa.

Se tuli kerran asuntovaunusa kanssa Tyrnävälle naistentansseihin ja siitä se alako.

Se on hyväjalakanen parketilla ja sitä naiset kilipaa hakivat.

Sillä kertaa minä pääsin sen kainaloon kun se tuosta vain isommitta puheitta vei sinne vaunuusa.

Ja minähän tietysti rakastuin siihen!

Enkä kertonu, että pää on mulla ihan pökiö, että olen sairas.

Vaikka tuskinpa sillä mittään merkitystä olisi ollutkaan kun se mies ei kuitenkaan vakituista naista itelleen millonkaan ota.

Mutta haaveet...on niitä sairaillahin.

En naista semmosella viherpeukalolla varustettua ole tavannu ku mitä Esko on, ei äitikään vaikka sillä kukkia aina on ollut tuvat ja pihat valloillaan.

Esko saa minkä tahansa lajin kaktuksetkin kukkimaan, ja pihat kaikki loistivat vaikka millasin värein heti kesän alusta.

Niitä kukkarintuuksia kun katselin, niin tuntui monasti, että ne ihan terveyttä ihmiseen antasivat.

Eskolla puutarhaharrastuksen takia niitä naisia riittää ympäri maailman.

Ja kun on se kukkabisnes Hollannin matkoineen.

Naamakirjassa sillä ei taija mieskavereita olla yhtään.

Sen Pauliinan minä repisin kappaleiksi jos vastaan tulisi, mutta onneksi se asuu jossakin Itä-Preussissa ja kai käy vain joskus, niinko sillon kun minä olin menossa Eskon luo muka yllätyskäynnille...

Esko ja sen kukat olisivat parantaneet minut, mutta kukapa semmoseen uskosi...

Sairaat aivot pysyvät sairaina vaikka niitä Substralissa liottaisi, sanoi Eskon sisko.

Se on mielisairaanhoitajana Oulussa ja sattumalta siellä sen tapasin muutaman kerran ennen kuin vaihtoivat toiseen hoitajaan, minä kun siltä aloin tivaamaan Eskosta kaikenlaista...

Mutta nyt en saa ajatella enempää Eskoo, en sen kukkii, en sen sukulaisii.

En saisi ajatella mittään, kävellä vain ja laskea askelia, ja niitähin vain kolomeenkymmeneen kerrallaan.

Jos ottasin suunnan ja kävelisin jokeen, siitä isän veneen vierestä kivilaiturille ja sen päästä niihin pieniin pyörteisiin ennen koskea... samasta kohti kuin se sairas avohoitoon päässyt, jonka tarinan loppuun kirjoitin sen oman ajatuksen, että ei tämä maailma hulluja keskuudessaan suvaitse vielä pitkään aikaan, jorpakkoon täältä joutaa...

...ja oikeassa se mies oli.

9 kommenttia:

Riku Riemu kirjoitti...

Isohkossa kaupungissa näkee kaikenlaista. Siellä täytyy kulkea laput silmillä, kaikenlaista tulee vastaan.

Hiljakkoin, ehkä pari viikkoa sitten, entisen presidentin mies käveli parin metrin päästä ohitseni. Olin matkalla muutaman kymmenen metrin päässä olevaan Mcdonaldsiin syömään hampurilaisaterian. Jostain syystä sisään oli päässyt myös laitapuolen kulkija, joka oli niin rähjäinen ja loppuolevan näköinen, etten sellaista muista aikoihin nähneeni. Hänellä oli kuitenkin jostain syystä sen verran rahaa, että osti pienen postimerkin kokoisen hampurilaisen ja kahden desin maidon.

Paikka oli melko täynnä, pelkoni kävi toteen ja kysyi kohteliaasti ärisevän käheällä juopon äänellään, saako istua pöytään, vastapäätä minua. Mieleen tuli, ettei sitä kukaan muukaan pöytään päästä, sanoin: "Istu siihen."

Alkoi kertoilla yksinkertaisia juttujaan, maidon kehui olevan paras ruokajuoma kaikista. Kuuntelin sujuvasti, nyökkäilin ja jotain vastailin lyhyesti.

Puukosta oli saanut naamaansa, tai sitten jossain sen telonnut kompuroidessaan, poski oli suusta alkaen repeytynyt auki muutaman sentin. Huonoa hoitoa, piittaamattomuutta, haavassa näytti olevan ehkä mätääkin.

Hänen henkensä haisi niin sanoinkuvaamattoman kauhealle - ei mikään normijuopon vanha viina - etten pystynyt siinä hampurilaista syömään. Moikkasin miehelle ja otin hampurilaiseni käteen, ryntäsin ulos ja söin sen kävellessäni.
---

Mielenterveyspotilaatkin saattavat joskus olla pöljyyksisensä kanssa aika hankalia, menevät epämukavuuskynnyksen yli, kun mieli on omissa koulutus-urarobotti-asioissa ja on matkalla ostamaan itselleen jotain "pientä ja mukavaa".

Häpeän tunne: "Eihän kukaan vain luule, että on ystäviäni, olenhan robotti rops elämänputkesta!"

Pelkoakin ihmisillä saattaa olla, kun lehdet kirjoittavat kaikenlaisia. Hyvin harvoin, jos koskaan, pahoja muihin kohdistuvia aggressioita näkee, alistuneita ja pää painuksissa kulkevia useimmin ovat.

meri kirjoitti...

rikun loppuoleva on hyvä sana.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, en osaa edes isoissa tai isohkoissa kaupungeissa ympärilleni vilkuilematta kulkea. Siksi kai sitä herkästi maalaistöllistelijäksi leimataan.

Minua ei kuitenkaan isommin ns. nähtävyydet kiinnosta vaan esmes ihmiset, jotka niitä tulevat töllistelemään. Aika hullulta sekin touhu joskus näyttää kun kameroita on kerroksittain paikalla jonkun katedraalin edustalla.

Entäpä jos ihmiset ihan aidosti olisivatkin (saisivat olla) toisista ihmisistä kiinnostuneita? Kuin lapset. Kuvattaisiin estoitta toisiamme ja omituisuuksiamme: "Kuule, kiännätkö vähän piätä.., nuin nyt on hyvä." Kliks. "En muuten, vuan on niin mahottoman mielenkiintosen kurttunen korvanlehti sinulla, että painijako harrastat?"

Ja kenties näin tulisi puhetta tuntemattomienkin välillä enämpi.

Mutta muuten tässäkin (taas kerran!)kertoelmassani käyn omaa häpeääni lävitse, häpeää siitä, että olen hylännyt joskus sairaan ihmisen. Huonolle omalletunnolleen ei mahda mitään vaikka hylkäysfunktiolle perusteet olivatkin laajalti asiantuintijoiden hyväksymiä. Ja itsenikin, sillä tiesin, ettei minusta olisi mielisairaan hoitajaksi. Aikaa on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta asiasta ja tässä se taas on kielen ja mielen päällä pyörimässä.

Näitä me, omantunnontyngän vielä omaavat kannamme mukanamme hautaamme saakka vaikka mitä elämää olisi tekostemme jälkeen eletty.

Tässä joutaa näitä miettimään; yksinäisessä huoneessa sairaalassa jossa kaikkien sairauksien elementit ovat samojen rakennuskompleksien suojeluksessa kunnes ulkoilma ja vastuu omasta itsestä jälleen on käsillä.

Minä en tiedä vielä tämänkertaisen sairauteni diagnoosia, tai pikemminkin onko mitään muuta kuin epäily olemassakaan sillä kokeita vasta otetaan, mutta huomenna tai ylihuomenna...

...tuskin tähän kuitenkaan kuolen kun sellaisista ei merkkejä näy ja jaksan tässä vähän ajatella ja kirjoitella ja lukea...

Huoneessa on muuten kamera ja sen toiminnassaoloa utelin hoitsulta,joka infektionaamari kasvoillaan kävi näytepurkkeja äsken tuomassa. Olin sitä mieltä, että asiakkaalle (potilaalle) olisi hyvä edes kertoa kameran olemassaolosta ja että häntä tarkkaillaan.

Minulle tuli eilen illalla sellainen olo, että joku katsoo ja sitten vasta huomasin kameran mulkosilmän tuolla ylhäällä katossa. Ei edes lappua seinällä kamerasta ole? Entäs jos olisin emännän kaapannut peiton alle kun se kävi kahvia tuomassa (se nyt on suuri toive vain)? Olisivat tuolla toimistossa hihkuneet ja huutaneet keskenään vauhtia ja sitten vasta tulleet sanomaan,että hyi, ei nuin sua tehä...

Meri, minustakin loppuoleva kuvaa ihmisen tiettyä vaihetta kattavasti. Voisi ottaa mukaan eutanasiakeskusteluun kin...

Riku Riemu kirjoitti...

Yhden Kimmon minä muistan ikäni, vieläkin lähempää kokemuksia skitsofreniasta on, mutta niistä en halua puhua.

Kimmo meni joskus 70-80-luvun taitteessa keskelle kerrostalojen pihaa kiville istumaan ja piteli päätään. Oli varma, että se hajoaa. Tuntui pahalta, mutta milläs olisi vakuutellut, kovin nuorikin olin.

Sairaalaan tietysti lopulta päätyi, sinne kai jäikin.

Usein olen ajatellut miten nykyään, tuskin enää elää.

Sktisofreenikot minä olen aina ajatellut huomattavasti meitä muita ihmisiä herkimmiksi, liiankin kauniisti puhuvat joistain pikkuasioista.

Riku Riemu kirjoitti...

Kameralla ei muuten missään intiimitiloissa, makuupaikoissakaan saa kuvata eikä tallettaa.

Jos sairaalan makuuhuoneessasi on kamera, haasta oikeuteen, pitkällinen prosessi, mutta korvaukset ovat nähdäkseni varmat.

Lakimies en kuitenkaan ole, nehän sanovat tietysti, että arpa kuitenkin ratkaisee.

Valto Ensio kirjoitti...

Paikkakunnilla suhteessa henkilöihin tai tarinoiden muuhunkaan sisältöön ei tosimaailmassa ole kuin sattuman kautta yhteistä tekemistä. Tämä kaikessa kohteliaisuudessa tuli mieleeni julkistaa.

Kaltaisiaan asioita kuitenkin tapahtuu kaikenaikaa keskuudessamme menemmepä minne tahansa. Leijoina Helsinkin yllä sen ehkä huomaisi parhaiten.

Valto Ensio kirjoitti...

Riku, en minä ala oikeusprosesseihin, hyvänä täällä pitävät ja hyvää tarkoittavat kaikki. Sitä paitsi mitään sellaista intiimiä en ole täällä harjoittanut, josta nolostella pitäisi vaikka nettiin mänis suoraan... ai niin, olin minä aika alasti kun suihkuun riisuuvuin; oli vain pelkkä kanyyli muovilla suojattuna kyynärtaipeessa asuna ja koru kaulassa.

Mutta lapsus tuossa kameran asettelussa on tapahtunut joten jotain kiukkuisempaa ja oikeuksiensa perään enempi katsovaa asiakasta silmällä pitäen halvemmaksi varmaan tulee korjata asia.

Poistaa kamera käytöstä tai ainakin ilmoittaa sen olemassaolosta potilaalle tai käyttää sitä vain väkivaltaisen henkilön hoitotapahtumassa.

Riku Riemu kirjoitti...

Paikkakunnilla ei ole muuta merkitystä, kuin että pienemmissä enemmän tuijotetaan kunkin omituisiin piirteisiin.

Pikkupaikkakunnilla aprikoivat, josko on kova piereskelemään, tai pureeko tyynyä nukkuessaan.

Kotikyläni on selvä pienpaikkakunta, täällä ihmiset ilkeydellään haluavat toiset ihmiset punnita.

meri kirjoitti...

ihmisten tarkkailu on antoisa harrastus. yritän tehdä sen niin, että tarkkailtava ei huomaisi. tai jos huomaa, niin kiusaantuisi mahdollisimman vähän.

helsingissä asuminen oli tarkkailun kannalta ihanaa. oli paljon tyyppejä, jotka näki melkein päivittäin. ahaa, tuo on menossa eliteen hernesopalle, tuo taas kioskiin ostamaan tupakkaa.

tuttuja tuntemattomia olivat mm. hattupäämies joka kävelytti pientä koiraa ja kanniskeli koiranruokapussia. saikohan hän ostoimpulsseja television koiranruokamainoksista?

myssypäinen nainen tuli vastaan aina illansuussa, kantaen kahta pullistelevaa kassia. ruokaa? pulloja? tölkkejä keräyssäiliöön?

saatoin katsoa ikkunasta ja ajatella, että tuolla kulkee ruma akka, joka linkkaa ikävästi toista jalkaansa.

mutta jos arvelin, että siinä kulkee äiti, joka on matkalla toiseen kaupunkiin pelastamaan tytärtään, naisen olemus sai aivan toisenlaisen sisällön.

tai näin liikenteessä pakettiauton, joka oli vain hidas ja kurainen. kuitenkin tarkemmin katsottuna se oli auto, joka vei lääkkeitä sairaalaan tai vedoksia kirjapainoon, teki jotakin, mikä muuttui henkisiksi arvoiksi.