Kenkkus Joosepin sielunvaellus

Rilikati ralikati moalima! Teältä tullaan ryysyt levällään. Pilivet väestykäätten, sajerapakot kuivakaatten. Alhaenen Näläkämoan kurjalisto peljästykee; Jooseppi Kenkkunen Taivaitten valtakunnasta soapuu katastamaan entisiä elonsijojaan, russakankuoria laskemaan, jäläkeläistensä jäläkeläisten pirtteihin kurkkaamaan, ja kaippa sen Näläkämoan laulunkin vielä kuulen…

”Hei liri lii!

Hei luri luu!

Kuperkeikka ja pyllylleen!”

Maesemat näöttävät tutuilta. Taevaanrannassa korkialle kohoaapi Rämsänrannan kirkontorni ja tapulissa kellot moekoaa. Ja ah, niin tuttuna loajan järvenseljän vesi liplatteloo Ryysyrannan mutalikkoon, humisevat hongat saloilla ja  Petkelkylän kummuilla… aah, mutta missä ovat pirtti, navetta ja riihisauna, kotani ja pontikkapannuni! Ovatpas peltotilikkujen kivirauniot tasottuneet, kasvavat pahaiset suosaratkin närreikköä, ja kovin pieniksi suuret salot ovat kutistuneet, risukoiksi maisemat nilistyneet, kuunmaisemiksi myllätty. Ihmisen toimiako kaikki tämä?

Vajavat satasen vuotta poessa vietin ja jo on jumalinen parturi tukistanut Isänmoani kuontaloa. Ja eilleenkin näkkyö puistelovan. Tuolla petäjän latva moahan lakovaa, tuolla jo toista riisutaan neolasistaan, oksistaan. Pätkitään, katkotaan ja: Hui soa-ta-na! Muutama minuutti voan kun kymmenen petäjäistä on nurin. Ah, savotta siellon menossa. On varmaan tuhansien miesten pihkasissa rukkasissa pokasahan peät, justeerit jaohavat purua puihen tyvistä, kirveet nalskavat…. Eei, ei, ei! Masiinoita, koneita. Hirveitä jättiläisropotteja, keltasia, vihreitä puimureita mäntyjen kimpussa? Neänkö minä unta? Ei, eivät kenkkusten sielut unia neä, ne nuku eivät. Tämä on totta! Totisinta totta ouvat nuo masiinat, jotka ryskävät ja räiskävät niin että nila nuoressa petäjässä kiehuu. Helevetin toemet teällä jyllevää, isopiru on peästetty irti!

Hoe mies! Sinä siellä tienvierellä, sinä joka pyörääsi nojaat ja neät saman kuin minäkin. Hoiiii! …ei se neä, ei se kuule vaikka kuin terhentelen. Mikä lie kuuropöljäsokea tai muuten vajaa.  Lähen tästä uuvelle unenlohkolle, ei tätä voi kahtoa, ei! Kärsin tästä näöstä enemmän kuin russakkapirtissä Kaisa-Reetan kanssa vainojen vuosina, ennen ja jäläkeen veljesten veren paisumusten, näläkä- pula- ja kieltolakiaikojen. Ah, miten taivaissa synneistä suurista, tuhansien kilojen painoisista rikkeistä puhtoiseksi pyykätty, entinen musta sieluni värisee vaikkei muuta jälellä olekaan!

Humpsista ja rilikati ralikati ril! 

Onpa ilonen olo. Mistähän johtuu? Enkelpölystä moakuntien välillä sielunneuvoin kulukiessa? Kuin salakodassa navetan takana ennen missä ämmin ja Kaisa-Reetan kanssa muuripaan alle tulia viriteltiin, mäskiä kiehumaan kauhottiin, ja kun maesteltiin ensimmäiset kotikeittosen tipat!  Marmelaati ja Äpyli ne van navetassa ammuivat kun pikkuinen Aapeli-Jooseppi nurkalla vahtia piti. Oe aekoja entisiä, oe niitä viinanpoltto-, salakalastus- ja metästyslakeja joista nimismiehen kanssa turpasoutuja souvettiin kun minnuo kurjoa, Ryysyrannan mehtäläistä Rämsänrannan käräjille reenjalaksilla kyijittiin.  Ja ihan vain nälän ja köyhyyven takia, ja ihmisen perityhmyyen, sen, että syntynnä oli tähän matoseen moalimaan!

Mutta mihinkäs pylskähin nyt? Kajjaaniin kaet kun tuossa Linnanrauniot ovat entisestään pienemmiksi kytistynneenä. Kah, onpa jouhtenia, niitä Pyhiä lintuja josta viime unessani Taivaan Ukko tuhannen kilon synniksi kirjoihinsa merkkasi kun olin yhen näläkääni ampunut. Ja sorsia! Oih! Oispa ennen olleet Petkeljoella nuin kesyjä kun näläkä suolia kurni, penakat laihoina nurkista isosilimäsinä, täipäisinä luisin kyljin pällyili! Voe tokkiisa mitenkä hyvälle oesi siansiivulla höystetty sorsan täkkä maittanut! Ne korteveissä kiehautetut, paistinpannulla käristetyt lihansäikeet sipulin ja lehmänsienien kanssa pottuhoavikkaihen särpimeksi puisille lautasille kauhoiltu. Syöttääkö tuossa nuita sorsia joku? Ja leivällä! Murusina viskelöö. Jumal´auta! Leipeä taevahan siivekkäelle syytää tuo onneton harmajapeämummo. Eikö nykymoalimassa enneä ommaan suuhun leivota? Hei hoe ämmänkäntys! Sinä onneton sauvakkoakka! Missä näläkäset sikkiös ovat? Kaekkiko kuolleet on vai joko iliman leipeä huokua lykkeävät?

Ee se Kenkkusen sielunsivellystä kuule tuo känttytuhlari.

Eänetön, näkymätönhän minä olenkin. Ei pälyä Kajjaanijoen mustasta veistä Kenkkusen entinen muoto vaikka kuin tyynen paikan kohille sieluani kurkotan. Jäe karvareuhkakin sinne koatunneen petäjän alle josta yläilmasiin aikanaan livistin. Sinne jäevät metänhoetaja Räkhalssi ja nimismiehet R.R ja Carolus Koskelin käsiään puristelemaan, harmittelemaan vakituisen asiakkaansa poistumista, töihensä vähenemistä kun honkapuu Ryysyrannan kiusankappaleelta hengen riisti.

Se eillinen Kenkkussielun laskeutumisalusta entisille asuinsijoilleen oli mitä oli. Metänraiskausta, luonnoriistoa, armotonta synnyinseutujen nahkan auki viiltelyjä, sieltä joutuin piti pois peästä. Van Kajaanin kulumat näyttäsivät peällipuolin Kenkkusen sielulle toisen puolen ihmisen elosta, jonka toista puolta pirttiviljelystensä kanssa vaivoa nähen, näläkäkuolemista kammoen itse aikanaan eleli. Ei taija Kainuussakaan kukaan kylymässä hangessa enneä uppuroija, ei nälän kanssa taiteilla? Ovat tainneet peästä onnelahan, siihen sosisaalirattien hoavemoahan josta punaista viivaa vetämällä osalliseksi lupasivat. Nyt on ihmiskunta kaepoomaansa paratiisiin souvellut ja mitenkä paksusti, ah miten paksusti hyö teällä elelöövätkin!

Tässä on suuri, kivetty aukea entisen mutaisen, hevosenpaskojen, sohjon ja mällisylkien täplittämän kaoppatorin paikalla. Pietari Brahe tuossa kaupunkiaan vahtii, teatteritaloa päin uhmasti kulumikkaan kiven peältä kahteloo. On kerroksia jotahin tuolla. Räppänöetä! Valtavasti ikkunaruutuja pinottu peällekkäen. Ja viirejä liehuu toisten rakennusten harjoella, värikkäitä lippuja niinko Kenkkulan akan rättejä kaivontakusen puihenvälinaruilla. 

Lienevät kaoppapuoteja nuo rakennukset tuolla? Ihmisiä ramppovaa eestaas niin että rautakehyksiset lasiovet ronkuvat, kilisevät, kalisevat. Mitä ovatten nuo valtavat kassit jotka pullakoina ihmisten käsissä kulukeutuvat mustiin, punaisiin, sinisiin, keltasiin, oransseihin… vaunuihin? Ei niissä ole hevosta eissä, ei ole aisojakaan. Eikä kulukuset kilise setolkassa…  Ah, automobiiilejapa ne, niitähän ne. Hurahtelee jokainen sekunti tästä ohite, ja moneen suuntaan, ristiin rastiin. Onko nuilla kaikilla jonnehin asioa? Punasta valoa tolopissa näyttäsivät peljästyvän ja toppaavat jonoihin risteyksissä, ja vihreällä taas töytäisevät höyryten eteenpäin. 

On moalima kyllä ihmeellinen nyt! 

Hyvästi näläkämoa, pettulantia! Hyvästi Ryysyranta! Tervetuloa vauraos, yltäkylläsyys. Nyt tätä tässä kahtelen ja ihmettelen kun Taivaanvartijalta menopaluuliput sain. Tämä on se Mullimäen Juuson Utopia jossa huolet eivät vaivoa, eivätkä russakat, luteet, kirput ja täitten saivaret vaatteihen poimuista nahkaa kalttamaan öisin hiivi, hirsien väleissä rapsahtele. Kaikki penakatkin pellavapäät niin pulskia. Oe tuota lihavoa pojannullia tuossa! Ja entä tuo tyvär! Hui helevetti mitkä poemut paljaalla vyötäröllä vyön peälle lötkeää! Mitä ne nuista pulloista imevät? Battery, Limelight? Energiaa! Hottia, poweria, pizzaa, jättiburgeria lukkee purkkien ja pullojen ja loatikoihen kylissä joita nuo ruottaat nakkelevat kuin jaamantiellä hevoset paskoa persiistään ennen… Missä ovat lanttukukot, pottuhoavikkaat, leipäjankki ja maetopeälärit? Mistä saesin palan pettua? Huikoo jo pötsitöntä sieluakin kun kahtoo tätä yltäkylläsyyttä, tätä runsaotta jonka jämiä vihreisiin pönttöihin sullovat, katujen ja teiden vierille holtittomat viskelevät. Näläkäkunnaat! Eväskeäreisiin sinut ouvat pakanneet. Pahviloatikoilla, pulloilla, puteleilla, renkailla ja kaikenmoailman rojuilla kuorruttaneet.

Näkkyykö teällä yhtään köyheä, sorrettua, korpisyrjien piiloihin sysättyä?  Missä ouvat Kenkkusen sukulaissielut, ryysyrantojen hulukkoset ja mullijuusot? Missä harmajavaarojen hannekset lukuisine, täisine sikkiöineen? Ho hoiii! En minä tätä rikkautta ymmärrä, en ossoa teällä kulukea ies sieluna olemattomana.

Ja niin Kenkkussielu onneton lähtee kauppatorilta, katujen ja kujanteiden väleissä säpsähdellen kulkee. Muutaman tutunoloisen, puistojen penkille pullojensa viereen nukahtaneen tapaa hän, mutta ylen ovat nekin siisteihin puettuina, auringossa autuain hymyin kuorsailevat, toisiinsa nojailevat. Välillä toki havahtuvat nuokin, ottavat ryyppyä, käärivät sätkää. Rähisevät, joku laulaa lurauttaa, hoihkaisee tuo yksi pitkä isosti kun ohitse joku neitilenkkeilijä sipsuttaa. Ei tunne Kotokainuuta Kenkkunen enää, ei. Apeana Jooseppi taivaalle vilkaisee, kietaisee ryysyjä kupeilleen ja antaa yläilmaiselle luvan imaista hänet mukaansa. 

Palaja en, en koskaan enneä, mutisee hiutuinen sielu kun saastepilven lävitse otsonia kairaten pois pyyhältää.

(Kenkkus Jooseppi on Ilmari Kiannon Ryysyranta-romaanin (1924) Jooseppi Kenkkunen, eli "Ryysyrannan Jooseppi".)