keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Toukokuu 1990

Ke 2.5.1990 ½-yö, Suonenjoki

Tänään töitä neljä tuntia. Tulin Iisalmesta vasta kolmen maissa. Koukin Kotikylä, Pielavesi, Karttula-tietä. Kapeita, notkoisia teitä, liikenne vähäistä.

Vappu tuli ja meni, niitä takana 31. Rumpujen ja päristysten ajat ohitse minulta, saatika että marssimaan... Sorron yöt tuskin ilmapalloja puhaltelemalla maailmasta valoisimmiksi lävähtävät. Politiikka on merkityillä korteilla pelaamista: Ne voittavat jotka ennenkin. Tämänkin runsaalla oraalla juuri olevan "laman" sadonkorjuu tulee olemaan, että pankit tekevät tiliä, ja kasvottomat liituraitahemulit "siellä jossakin".

Käytiin maanantai-iltana Virtasen pikkuisessa lautamökissä Virmasveden rannalla. Saunottiin, uitiin ja juotiin. Joku tuli kuskiksi ja tehtiin kierros Vesannolla, Karttulassa ja Tervossa. Melko lämmintä aluksi, mutta sitten meni pilveen ja viileni. Nahkatakkijobbarivirtasen toriautossa ovat kaikenlaiset vehkeet, NMT:n mikrofoneihin  sössötteli pitkin matkaa tuo lihava mies. Akalleen se puhuu vain rumia, asiakkailleen lipruilee ja kehuu takkejaan.

Kun vappuaamuksi jotakuinkin selvisin, ajoin Iisalmeen. Sieltä käsin Unimäessä ja Oskarin luona. Satoja kilometrejä taas autoilua. Satu on nyt parempana kun sen mieltä ei millään hätyyttele. Kohtaukset ovat mallia "Petit Mal". Kun kurssi loppuu, hänellä alkavat työt. Sinnikäs ihminen  se on, minusta ei samaan olisi.

H:ta näin Iisalmessa huoltoaseman kahvilassa, soitin sille tapaamisesta; on muuttamassa etelään. Kysyi pärjäämiseni perään. Uusi työpaikka hänellä ja suhdettakin sanoi rakentelevansa. Naurahti: "U:lla ei ole niin laajaa persettä kuin edellisellä." H on ronskipuheinen lesbo. Hänellä on mukavat kuopat poskissa ja naurunrypyt silmäkulmissa. Olenkohan nähnyt sillä muuta vaatetusta kuin ruudukkaan kauluspaidan, ruskean öljykangastakin, mustat, omaompeleiset housut ja leuhakkeet nahkakengät? Hän on enemmän kuin  ammattilainen mitä ihmisen mieleen tulee.

Pykineillä sormilla hankala kynää pidellä. Tekee kipeää kun ovat halkeilleet railoille kuin kuivunut savi. Vertakin irtoaa kun uusi halkeama rapsahtaa entisen viereen. Jokainen kevät sama vaiva käsissä, joskus talvellakin rakennuspölystä johtuen. Äidille kerättiin kuusenpihkaa samanlaisiin pykimiin keväisin, sukuvika.

To 3.5.1990 klo jälleen ½-yön korvilla

Heilutin vasaraa iltakymmeneen. Sitten yritin telkkaa töllöttää, mutta nukahdin. Unet ovat mielenkiintoisempia kuin elokuvat. Virtanen pakkautti pojallaan aamulla kymmeniä nahkatakkeja ja käsilaukkuja toriautoonsa ja lähti myyntikiertueelle. Ilmansuunnalla huitaisi: "Kuakkoon!".

Pe 4.5.1990 klo 23

Saunomassa Eskon kanssa Virtasen mökillä. Järvessä rylläsin vaikka nuhaa lykkää. Huomenna olen viimeistä päivää Suonenjoella ja sitten tunnit jonoon, kotit miinusta ja loput taskuun. Ihan hyvä tili jos ei olisi jo niin runsaasti ottajia. Seuraavaksi menen taimenistutukseen. 22 tuhatta männyntainta odottaa eräällä palstalla kuokkamiestä. Kun ne ovat kunttaan ripoteltu, menen Maaningalle Sepen ok-talon tekoon. Ehkäpä tästä saatanavie selevittään sittenkin!

Ma 7.5.1990 klo 17.30 Iisalmi

10 000 mk:aa tyrkin saajilleen sinne ja tänne. Kävin voudinkin luona selvittämässä jatkoa. En minä tiedä, kuinka ulosottojen kanssa muutenkaan menetellä? Jotkut vitut välittävät, miksi siis minä? Muutama tonni jäi ruokahuoltoon ja vuokraan.

Ti 8.5.1990 klo 14

Iisalmen ystävällismielisen poliisikomisarion luona heti aamusta. Arveli sakkojen perusteella laajaksikin reviiriäni: Yksi Längelmäellä, yksi Oulussa ja kolmas Mikkelissä. Tässä välillä hänen tietoonsa oli tullut myös Pudasjärvellä alkutalvessa ajamani ylinopeus. Sanoin sille, että kaksi vuotta vanhan Samaran mittarissa alkaa olla satatuhatta täysi, että jonkun verranhan sitä tien päällä olen. "No, kun nuo ylitykset eivät törkeitä ole olleet, niin menköön varoituksella tällä kertaa" se tuumasi ja alkoi lenseillä kesämökin rakennushankkeestaan Lapinlahdelle.

Pe 11.5.1990

Taimien istutuksessa könynnyt koko viikon. Valtavat aurauspaltteet repineet maastoon vaikka sen mallin piti olla taaksejäänyttä ihmisvirhettä: Urakoitsijoilla vielä välteissä teriä jälellä ja metsänhoitoyhdistysten miehet ovat metsäteollisuuden kymmenien vuosien aivopesemää sakkia. Uransa ovat metsiin raivattu ja niiltä ei hevillä poiketa, saatana!

Pitäisi jossain välissä käydä erään ok-talon kvartsihiekka-vedensuodattimen asennuksessa Eskolle apuna ja siellä olisi piipunpellitys myös. Ovat valmiiksi pokatut, käärin vain piipun ympärille ja nipistelen kiinni. Matkoihin menee aikaa enemmän kuin itse töihin; öidenseutuina kai nämä luvatut on tehtävä.

Tyttäret menivät Siiliin Gunillan luo viikonlopuksi, Satu on taas kipeänä. Yksi tunnin mittainen, aaltoina hyökkäilevä "Grand Mal"-kohtaus torstai-iltana hänellä. Onneksi ajoin kotiin yöksi. Melkoista pitelyä jälleen; kohtauksessa reuhtovan, ja itsensä mielen.

Suolahtelainen Sirpa soitti yömyöhällä kotipuhelimeen.

Äitienpäivä, su 13.5.1990 klo 17 Unimäki

Tulin Sadun kanssa viime yönä tänne. Oli pakkasta pikkuisen, rapakoissa ritisi ohuet, vaaleat jääriitteet, kuulakka ilma. Mentiin vielä jäisessä kohmeessa olevan suon kautta Luikkokankaalle metsonsoidinta katsomaan. Teeriä lähti varvikosta vähän joka metrille. Oli puolenkymmentä isoa ukkometsoa ja muutama koppelo rumistelemassa Anttilan vastaisella rajalla. Istuttiin sylikkäin tuuhean kuusen oksien suojassa näytelmää katsomassa. Luulin, että se helpottaisi hänen kohtauksiaan jos metsässä vähän kävellään, mutta melkein kantaa piti tullessa kun alkoi taas täristä ja kävellä ojia pitkin. Helevetti että minua itkettää katsella ihmistä siinä tilassa! En osaisi sanoa, jos joku kysyisi, miltä oikeasti sisälläni tuntuu. Se on jokin pelon muoto, mutta sanoja sen ilmaisemiseen ei ole. Ehkä voimaton itku ja kiroilu ovat ainoa ilmaisukeino?

Ti 15.5.1990 klo 05 Iisalmi

Tulin äsken oikeasti pimeältä keikalta; tehtiin vedensuodinurakka ja piipunpellitys tästä sadan kilometrin päässä. Suodinhomma ei ollutkaan yksinkertainen juttu kun oli entiset paskat purettava tieltä pois ja saatanan ahtaassa kellarinpönkässä koko laitos! Esko Jatkoi vielä Suonenjoelle ja siitä jonnekin Hankasalmelle omiin hommiinsa. Kun olen herätellyt lapset ja laittanut heidät koulutielle,  lähden 70 km:n päähän taimenistutukseen. Tänään pitäisi olla se homma ohitse, ja voi taas sitä rahanroisketta... Väsyttää ja itku herkässä.

To 17.5.1990 klo 01 Unimäki

Alli-täti on kuollut. Äidin siskoista se, jonka kanssa välit hyvät. Kovat kohtalot koulivat toisia elämää ymmärtäviksi. Allilta mies tappoi räjäyttämällä itsensä 1974 ja yksi pojista hirttäytyi 1984; kestäisinkö itse moisia?

Eilen olin ensimmäisen pitkän päivän Sepen tontilla Maaningalla. Lyötiin pukit ja linjattiin rakennuspaikka. Kun kaivuri oli kaivanut nurmen, pintamullan ja pian sen alta paljastuneen kiviromelikon syrjään, ajatettiin muutamia kuormia soraa ja mursketta tiivistyskankaan päälle. Salaojitus laitetaan huomenna ja jatketaan täyttöä. Tulee reunavahvistettu laatta joten muotoillaan hiekka- ja routaeristeet sen mukaisiksi. Syvemmällä maalaji on puhdasta savea, liejuuntuu herkästi. Pantiin laskuoja maantieraviin menemään ja sen ojan pohjalle tyrskähti vesisuoni puhki. Kaivurikuski käveleksi rautakanki olalla edestakaisin ja kun se alkoi "taipua" maata kohti, sanoi vesisuonen kulkevan talon alitse. Sanoi Sepelle: "Elekee sitten sänkyä laittako tälle kohtaa. Sätteilöö ja herkii seisomasta."

Pe 18.5.1990

Unimäessä illalla hirmu myöhään: kellosta patteri loppu eli en tiedä tarkkaa aikaa.

Ajoin Maaningalta Iisalmeen, otin tytöt kyytiin ja toin Gunillalle Siiliin ja sen jälkeen hurautin tänne. Pakko saada vähän levätä. Satu on urhoollisesti toimensa hoitanut vaikka äitienpäivän seutu oli aivan hirveä hänellä, jätin lepäämään Iisalmeen, tulee huomenna Jounin kyydissä jos jaksaa. Gunilla tuo tytöt Siilistä.

Luin vanhan, lahon raamatun ensilehdiltä, että Ananias ja Mari ovat muuttaneet tänne Unimäkeen 1909. Marilla on ollut 3 avioliiton ulkopuolista lasta joista "Anu"-ukki on tunnustanut kolmannen, eli isäni äidin. Sen jälkeen tänne korpeen on siitetty ja synnytetty vielä kaksi lasta joista toinen kuolleena. On elämisenroisketta sehin ollut...

Pikkukervisen kumpareella, keskellä tietä oli kiimainen ukkometso kun ajoin tänne. Leväytteli pyrstöään hämärässä ja näytti, että hyökkää auton kimppuun. Läimäytin ovea auki ja kiinni niin lennähti se puihin edestä pois.

Ti 22.5.1990 klo 23 Siilinjärvi

Korttieraan äidin luona nyt, en jaksa joka päivä ajaa Iisalmeen. Työmaalta 70 km/sivu suorinta tietä. Melkein saa sanoa, että hiekan lapiointia, muotoilua ja täryttämistä päivästä toiseen on saanut tehdä. Viemäröinnit ovat kohdillaan ja muut varaukset. Sähkökaapelin varaus meinasi unohtua, mutta onneksi Savon Voiman ukko kävi ja siitä muistin sen. Kipeinä jokainen jäsen. Kämmenet sekä sormet pykimien halkomat. Tänään aloitin myös styroxien levittelyn ja kiilaamisen kiinni. Huomenna ehkä jo laudoituksen kimppuun. Sitten raudoitus ja betonia saa alkaa varailla ensi maanantaiksi.

To 24.5.1990 klo 23

Töissä 21.30:een. Saunoin kun tulin sieltä, nyt ihan hepuli olo. Palkkasaatavani Kittilästä on siirretty Lapinläänin työvoimapiiriin Mikkelistä. Lisitsin-niminen asianajaja hoitaa kai sitä. En kyllä pitänyt tyypistä. Narisi, että jos jättäisin sikseen. Saatana, 20 000 markkaa sikseen! Se on mulle iso raha. Vituttaa muutenkin.

Ma 28.5.1990 klo 23

Takana hurja vuorokausi: Eilenaamulla aloitin kahdeksalta ja tänään lopetin klo 17. Väsyttää valtavasti, mutta vain parin tunnin hermostuneet nokoset otin. Kävin kylällä, näin Siippaisen Ottoa ja Kentta-Kohtalan Ullaa. Jututin, mutta olen liuennut jo niistä maailmoista omiini.

To, toukokuun viimeinen 1990 klo 22 Siilinjärvi

Valutalkoot olivat tiistaina ja eilinen vapaata. Tänään jo kankesin muotit valujen ympäriltä pois ja ihan pullistelemattomalta sokkelinpinnat näyttivät. Humpsahti yli 20 kuutiota betonia.

Kävin mutkan Iisalmessa mutta sitten piti ajaa Kuopioon muuan "tekninen" asia hoitamaan. Tapasin sattumalta tutun naisen Truben kahvilassa ja hänen kanssaan keinuttiin vähän aikaa Puijonrinteen P-paikalla autossa. Naimisissa hänkin, mutta piruako se ketään haittaa. Ei ole läheskään niin huono omatunto näinollen.

Huomenna on Allin hautajaiset Rautavaaralla. Menen äidin kanssa, mutta koukkaamme Iisalmen kautta hakemassa Satu ja tytöt. Vanhimmalla päästötodistuksessa keskiarvo 7,7. Nuoremmalla kirjallinen arvostelu koska on vasta eka luokalla; ihan hyvä kuitenkin.

Aurinko paistaa, vihreää jo kovasti koivuissa. Kesä.

14 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto!

Tästä kertomuksesta jäi sellainen tunne, että se on niin tiivis, että sen voisi laajentaa isommaksi (ihmis)maisemaksi.

On siinä nytkin yksityiskohtia, se on vakuuttava, mutta ehkä liian tiivis. No saat miettiä sitä vielä. Tai siis, sunhan on pakko miettiä sitä! Kaikkien tekstien on oltava kaikin tavoin ehdottoman täydellisiä!!!

En tarkoita ettetkö olisi miettinyt, ja tämä mun mielipide voi hyvin joutaa roskikseen jos olet sitä mieltä, mutta niinkus tiedät, tekstit eivät ole ikinä valmiita.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Hyvä arvio sulla, en niitä koskaan roskikseen laita vaan jos osaan, otan opiksi.

Nämä, kuten edellistenkin kuukausien merkinnät olen poiminut vuoden 1990 alusta saakka silloisista päiväkirjoistani kuten olet varmaan ymmärtänyt. Nyt tein vielä kovempaa karsintaa kuin aiemmissa ja sinä tekstien ammattilaisena huomasit tietenkin sen. Toisaalta tuntuu, että olen keväämmällä kirjoitanutkin enemmän, jotta onkin mistä karsia.

En ole ajatellut sen kummemmin näistä muuta tehdä, kuin myötäelättää (myötähävetyttää?) blogissa pistäytyviä lukijoita.

Ovat tällä tavalla kerratuksi tulevina nuokin kauhunhetket sairauden rajusta etenemisessä aikamoista itselleni. Muistoja kummahtelee mielenpohjalta ja oman käyttäytymisensä motiivejakin miettii, ja soimaa itseään, että olisihan sitä voinut tehdä asioita toisinkin.

Lie tyttärillekin tunteita herättävää kun näitä lukevat ja uuttakin tietoa kaikki se, mitä väistämättä tässä paljastan.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Lamasta tosiaan alettiin puhua aika lailla noihin aikoihin. Siinä kodissa, jossa itse kasvoin, se alkoi purra vasta ehkä puolitoista vuotta myöhemmin, pahimman koittaessa vasta 1993–94. Mitenhän muuten olisi käynyt lama-aikana ja varsinkin hieman sen jälkimainingeissa, jos sinun/kertojan kaltaiset ihmiset eivät olisi samassa aallossa muuttuneet kyynisiksi yhteiskunnallisia vaikutusmahdollisuuksia kohtaan? Olen jo kauan tiennyt sanoa, ettei se vaikuttamisen mahdottomuus, vaan se ihmisten luulo ettei voi vaikuttaa.

Olenpa itsekin joutunut ylläpitämään parisuhdetta sellaisen kanssa, jolla on tuollaisia oireita niin kuin tarinan Sadulla. Rankkaa, vaikka miten haluaisi, toivoisi ja yrittäisi saada aikaan toiselle pelkkää hyvää.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

Kyynisyys ei ole pahasta.

Miten voi edes ajatella, että lähtisi pyrkimään poliittiseksi vaikuttajaksi noin heikkona elämisen hetkenä kuin josta 1990-muisteluni koostuu?

Ymmärrän, että politiikka on edelleenkin melkein ainoa vaikuttamisen kanava sillä tämä muu on joutavaa röhellystä joka voidaan joku päivä poistaa yhdellä klikkauksella kuitenkin.

Mutta en ole sillä tavalla rakennettu, että jaksaisin sitä silmänlumetta ja ohitsepuhumista kovinkaan kauaa. Tilaisuuuksia on ollut ja on tarjottu mukaan lähtemistä, mutta torjunut olen.

Nämä kuviot hahmotan ja osaan itseni suhteuttaa juuri tähän väliin, jossa olen.

Toivosta, josta kirjoitat itse, sanoisin kuin eräät muut epäuskoiset, että se on yksi ihmisen huonoimmista puolista sillä se kasvattaa fatalismia ja luuloa, että kyllä ihminen jotain keksii. Onhan se keksinyt "ennenkin".

Milloin "ennen"?

Eihän tällä lajilla juuri menneisyyttä edes ole. Ja tulevaisuus sillä tulee olemaan vielä lyhyempi. Siksikin, koska se näkee kyllä mihin on menossa ja viemässä koko maapalloa, mutta ei kykene todella muuttamaan suuntaa, eikä kerkiä enää; pelien rakentelu ja itse pelaaminen näyttäisi olevan suosituinta (rahakkainta) puuhaa nykymaailmassa; sekö meidät pelastaa?

Ikävä kyllä, olen tätä mieltä vaikka minulla jälkeläisiä on joiden eteen pitäisi toivoa yleisen käsityksen mukaan pitää yllä.

Satu oli minun vaimoni melkein 14. vuoden ajan ja meillä oli (ovat elossa edelleen) kaksi tytärtä jotka vilahtelevat näissäkin merkinnöissä mukana.

Nämä pv-kirjamerkinnät ovat siis tosia, eivät tarinointia.

Riku Riemu kirjoitti...

Ripsa ymmärtää varmasti nämä kirjoittamisen rakenteelliset asiat paremmin kuin minä.

Minusta tämä toimii kuitenkin juuri tällä lailla yhden ihmisen ajankuvana. Rankkaa työtä, yritystä huviin ja helpotukseen, taustalla erilaiset elämän huolet. Elämänmakua.

Blogitekstit eivät minusta välttämättä vaadi mitään draaman kaaria tai muun kirjallisuuden muotoja, kyseessä on aivan oma lajinsa.

Jatkokertomuksiin blogi sopii vähän huonosti jo sen tähden, että tekstit järjestyvät väärinpäin; loppu tulee alkuun. Rakenteiden muodostaminen edellyttäisi minusta sitä, että kaikki bloggaukset lataisi kerralla, siten että niiden järjestys on looginen.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Olin jo kiinni konetta naksauttamassa kun huomasin kommenttisi. Siispä ojossakäsin riensin takaisin.

Yksi kaveri vänkäsi jollakin systeemillä bloginsa sille mallille, että tarinat kulkivat ajallisesti oikeassa järjestyksessä, juuri kuten sanoit, että "kaikki kirjoitukset kerralla..." En tiedä, miten se sen teki kun en silloin joutanut kyselemään ja nyttemmin se on hävittänyt itsensä pois näiltä areenoilta.

Hankalaa jatkiksien lukeminen lienee varsinkin vähemmän blogeja lukeville. Itsehän sitä ei sillä tavalla huomaa. Ehkä näitä päiväkirjamerkintöjä voi lukea ilman mitään aikajärjestystäkin.

Mutta nyt, kun valitsin aivan tahtoen juuri tämän 1990-vuoden julkaistavaksi, niin kun luin nuo vihkoset kokonaan lävitse, olin sieltä löytävinäni myös sen "draamankaaren". En tiedä sitten, tuleeko se esille koska eihän moista läjää kirjaimia, sanoja ja lauseita jaksa perhanakaan kaikkia tänne toistaa. Eli että osaanko omaa tekstiäni editoida oikealla tavalla, se tässä kysymysmerkkinä on.

Mutta ottakaa se, lukijat kaikki, niin, että joku tuskainen kaveri siinä itsemurhan sijaan on kynällä tyytynyt pistelemään.

Olen joskus miettinyt sitäkin, että miksi blogi ei voisi olla myös kuin kirja, että vieritettäisiin vasemmalta oikealle, eikä näin ylösalas...saakeli, minne se hävisi!? ...noituen ja kiroillen...

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Tarina on kyllä väärä sana tähän yhteyteen. Olen ymmärtänyt.

Kyynisyys ja kyynisyyden levittäminen nimenomaan ovat pahasta. Viisaus ja kokemuksesta ymmärtäminen ovat eri asia. Sinun kirjoituksistasi, Valto, henkii useammin viisaus tai kokemuksesta ymmärtäminen kuin kyynisyys. Tässä yhteydessä kyynisyydestä kuitenkin voitaneen puhua.

Parasta, mitä ihmiselämässä voi tapahtua, on ettei ihminen koskaan kadota tietynlaista naiiviuttaan tai hän löytää sen jo kadotettuaan uudelleen. Kyynisyys on, paitsi yhteiskunnallista, kulttuurista ja poliittista edistystä estävä blokki, myös omakohtaisen henkisen kasvun lamaannuttava pysäyttäjä. Kun sen kokee, sen ymmärtää; sitä ajatellen ei ole väliä sillä, kuinka paljon ja kuinka pitkältä ajalta oman elämän kokemuksia on yhteensä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

Minupa onkin hyvä tässä yön "herkkänä hetkenä" lisätä tähän, että vuodet 1988-1992 olivat itselleni aikoja jolloin millä tahansa mitattuna itsemurhan mahdollisuudella, riskillä, oli suhteeni pelottavan jättiläismäinen voima. Koko ajan se pilkahtelee mm. teksteissäni esiin ja pyörii aina alitajuisesti ratkaisuna eteen tulevissa ongelmissa.

Kuitenkin myös se vastuunkantaja oli minussa hereillä. Eli koska oli pieniä lapsia ja olin kokenut jo toteutuneet sukulaisten ja ystävien itsemurhien tuomat surut sun muut, niin en sortunut. Lopullinen kyynisyys (Heikinheimon Sepon kaltainen) ei saanut minusta yliotetta.

Nyt voin tavallaan "eloonjääneenä" kertoa (toivoisin, että oikeasti myös osaisin) asioista, jotka lopullista ratkaisua miettivien päissä ehkä liikkuu.

Kyllä se toivo, tai pikemminkin haave jostakin paremmasta on sittenkin kantanut ylitse kulloisenkin lettosuon. Eikä ne ole olleet ylitseampuvia toiveita, haaveita. En minä mersuista tai etelänmatkoista ikänään ole unelmoinut. Nytkin suurin toiveeni olisi, että pääsisin Vienaan pyöräretkelle, mutta kai se liian suuri haave sekin on.

Mutta nyt minulla on jälleen kokonainen perhe ja koska en jättänyt silloista perhettä, lähinnä lapsia tuuliajolle, niin ovat olemassa myös he ja heidän tuomansa laastenlapset. Alan tässä siihenkin asennoitua, ettei nykyisen vaimon kanssa olla oikein samoilla kantoaalloilla. Lapset ne saavat olla loppuelämänikin tärkeimpiä motivaation lähteitä elää ja toimia.

Tuska tietenkin piilee tiedossa että meitä tässä maailmassa on liikaa. Ja jos ei ole liikaa, niin toimimme väärin, muita elollisia kunnioittamatta.

Mehiläisiä esimerkiksi.

mikis kirjoitti...

Tämä on kyllä mielenkiintoisinta kirjallisuutta mitä olen pitkään, pitkään, pitkään aikaan lukenut!

Aikoinaan ajattelin että Päiväkirjat ovat tylsintä luettavaa mitä voi olla. No, näemmä, riippuu kirjoittajasta.

(riippuu? siis ei roiku.)

mikis kirjoitti...

Ps. Anteeksi asiattomuuteni (riippuu/roikkuu), Valto. Olen ollut blogissasi pari tuntia. Ja se on ollut hienoa aikaa minun elämässäni.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikjis

Riippukoot tai roikkukoot, ei se asiattomuutta minusta ole, tavallista kieltä rahvaan joukoissa.

Aika isosti sanottu, että "kirjallisuutta" (yritän esittää vaatimatonta vaikka mieltäni hivelee mainintasi).

Itse olen lukenut aika paljon päiväkirjamerkintöjä maailmalta. Jos ne ovat olleet hyvin toimitettuja eivätkä kovin paljoa valehtele, niin ajankuvaahan ne autenttisemmin lukijalleen piirtävät.

Joku aika sitten hampsin Alkion päiväkirjamerkintöjä ja vaikka ne olivat aika tylsiä toisinaan, niin aikatavalla eri kuvan nyt sain siitä historiamme maalaisliittolaisesta kuin mitä muun kautta minulle on muodostunut. Oikeastaan aika vasemmistolainen mies se on ollut ajatuksiltaan joissakin yhteiskunnallisissa skenaarioissaan.

Viimeisin eräänlainen päiväkirja jonka luin, oli A.V. Ervastin "Muistelmia matkasta Venäjän Karjalassa kesällä 1879" (Toim. Pekka Laaksonen, SKS, 2005). Suosittelen sinulle.

Valto-Ensio kirjoitti...

"Mikjis", piti varmaan olla: MIKIS.

Anonyymi kirjoitti...

Nämä ovat mahtavaa luettavaa, etenkin kun tietää (tai ainakin uskoo) niiden olevan tosia. Sitä olen vain ihmetellyt, että mistä se kova masentuneisuus perimmiltään tulee? Onko se Satun sairaus, se että joutuu väkisin leivän perässä olemaan poissa kotoa, vieraat ihmiset ja paikat vai mikä? Ja uskomattoman paljon piparia olet tuntunut saaneen, ei meikäpoika vain noin... vaan johtunee siitä, että en tanssia osaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Anonyymi

Poimin siis pitämistäni päiväkirjoista näitä elonpäivieni sikermiä ja kyllä ne aikatavalla paikkansa pitäviä ovat koska ei tarvitse pelkkään muistiinsa luottaa. Eikä minulla mitään tarvetta ole asioiden vierestä kirjoittaa. Päiväkirjoja noiltakin vuosilta on isoissa muovilaatikoissa vinot pinot: Editointi ison työn takana.

Masentuneisuuteen sairastuminen on ollut hyvin lähellä tuolloin, mutta ei ehkä ole kuitenkaan täydelliseksi päässyt kehittymään. Kun tarpeeksi kolhiutuu elämisen virroissa, niissä myös kovenee, tai sitten sattuu jotain myönteistä, joka vetää kuiville.

Masennuslääkitystä en ole siis saanut koska diagnoosi puuttuu.

Syyt alakuloisiin aikoihin elämässäni kyllä jo tänä päivänä osaan hahmottaa.

Niiden tuhannet säikeet tulevat lapsuudesta saakka. Ja totta kai Sadun, po. ajanjakson vaimon ja lastemme äidin epilepsia, joka myöhemmin (kohtausten tuhoava vaikutus aivosoluihin) aiheutti psykoosit ja joka edelleen paheni skitsofreniaksi, ovat olleet järkyttämässä ihmisen perusrakenteita lisää.

Nämä asiat eivät ole muutamilla lauseilla selitettävissä, mutta arvelen sinun ymmärtävän.

"Piparin" saamisilla en halua retostella lainkaan. Onpahan ollut yksi selviytymisenkeino sekin ja ikuisesti olen niille ihmisille kiitollinen, jotka ovat lämpimästi minua pidelleet ja kuunnelleet huoliani kun paha on ollut olla; se on siis ollut suurempi asia.

Hyviä ihmisiä on ollut myös muutamissa kavereissani jotka ovat omalla tavallaan olleet auttamassa joissakin konkreettisissa asioissa ja ongelmissa.