tiistai 11. maaliskuuta 2014

Edestäsi ne aina löydät


Unimäessä männäviikolla siivosin Pikku Eveliinan kanssa aitan ja purkutuomion alla olevan tallin. Kolmena päivänä paloi nuotio pellonlaidassa ja elonkehää saastuttamaan siirtyi niin kahden, aikoja sitten lopetetun yrityksen varastoitu kirjanpito kuin laatikoittain hiirten jälttämiä ja paskomia paitoja, sukkia, kalsareita ja tyynynpäällisiä. Muutamat vääntyneet pahviovet ja lastulevyjen palasetkin ahmaisi tuli kitaansa kakostelematta kuin autonrenkaita pätsirivistö Kiovan toreilla tässä äskettäin.

Mitään poliittista en näillä tulillani tavoitellut, vain tilaa tuleville rojuvuorille joilla ihmisenmöliskö kaikkialla itseään ja ympäristöään rasittaa.

Työkalut asettelin seinien koukkuihin. Hyllyille järjestelin kalupakit, naulalaatikot, mutteri-ruuvipötteröt ja moottorisahat, terät, laipat ja bensiiniastiat. Lakaisin lattian ja painoin oven lähtiessä hiljaa kiinni.

Tupaan kannoin laatikollisen lasten piirustuksia. Illalla muistojen vaitonainen varjo seuranani tutkin niitä monet tunnit kun Pikku Eveliina oli nukahtanut samalle yläparvelle, jossa yksi näiden piirustusten tekijä, hänen äitinsä samanikäisenä, kovin murheisin mielin sai usein päänsä tyynylle asetella.

Psykologeja ei tarvitse tulkitakseen piirustuksista, kuinka äidin ikävä on ollut niin iso, ettei sille sanoja ikävänkokijoilla olisi ollut silloin. Vuosien työmaan saisivat terapeutit tehdä, että siitä selkeää kertomusta tänä päivänäkään, nyt aikuisten tyttärieni sieluista saisi revityksi.

Olin itse yksi tämän kertomattoman tarinan päähenkilö tuohon elämisenjaksoon jossa köyhyys, sairaus ja osaamattomuus ratkaista ongelmia järjellisesti oli kaikilta tyystin kadoksissa. Jokaista yritelmääkin alakuloisuus esti toteutumasta tai ne olivat vain hädänalaisen epätoivoista rimpuilua aamusta iltaan. Ja sitten illalla itkujen avulla uneen. Edelleenkin kurkkua samat tuntemukset kuristavat kun vähänkin asiaa sivuaa.

Kuvaavan sävyisen musteen puutteen vuoksi köyhyydestä, sairaudesta, onnettomuuksista ja epäonnistumisista niiden kokijoista monikaan ei itse kykene kirjaimin kertomaan. Muut keskusteluja käyvät ovat vain asiantuntijoiksi pyrkijöitä. Heillä ei ole kuitenkaan mitään edellytyksiä surun ytimeen pääsemiseen milloinkaan; sellaiseen eläytymiskykyyn en usko onnella katettujen pöytien äärellä. Mäessä pyörivien tyhjien tynnyrien jyminässäkin on enemmän sisältöä.

Kukaan asiaa itse kokematon ei pysty kirjoittamaan saagaa siitä, miltä pienestä lapsesta tuntuu, kun se kaikista tärkein, äiti, särkyy. Ei löydy kattavaa sanaa psykologiansanastostakaan. Tuo piirustus yllä kertoo murheen pohjattomuudesta minullekin paljon enemmän kuin yhdetkään omat kirjoitusyritysteni lauseet aiheen ympärillä koskaan.

Tilastoja voi tehdä ja niitä sujuvan matemaattisesti tulkita, mutta ymmärtämiseen tarvitaan mustelmia.

Ymmärtämisestäkään ei ole hyötyä, jos sitä ei yhteiskuntien asioista päättävillä ole. Ja mistä ne huolettomat sitä kykenisivät hankkimaan?

Jotkut yrittivät vuonna 1918 sanansaattajiksi ahdinkokokemuksilleen ryhtyä, mutta miten kävi? Kohta sata vuotta on siitä seuranneesta murheesta yritetty kirjoja kirjoittaa, mutta ei ymmärrys ole vieläkään kaikkia tavoittanut. Yhä saa lukea kommentteja kuinka hävinneen osapuolen loppuuntappaminen jäi kesken; yhä ne saatanat keskuudessamme kerjäävät.

Tilastoissa murhattujen ja kidutettujen lukumäärät ovat kyllä alkaneet kirkastua ja seuraavan kerran, kun niitä jälleen samoista aiheista kootaan, ovat ne nykyrekistereistä helppo poimia jo kun tappotouhuihin kommandoja lähetetään.

Ankara on myös tämä totuus: Sisimpänsä aitasta ei murheenrojua tulikaan polta siltä, jota elämä oikeasti on satuttanut.

24 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto

Elämän sattuminen johtuu läheisistä suhteista. Serkku kuoli. Oltiin läheisiä silloin kun meidän perhe teki yhdessä sen perheen kans heinätöitä ja muutoinkin.

Muistan kun hän tuli hakemaan minua autolla Virtain asemalta, kun tuli lukiosta Porista lomalle. Isänsä kans tai yksin. Mutta heti löytyi puhumiset ja tuli se lämpö mitä olin ollut vailla ainakin joltain osin, kun omaa perhettä ei enää ollut.

Kerään energiaa soittaakseni leskelle. Minulla on vieläkin hänen antamansa valkoinen nahkahame, siis lesken antama. Olen laihtunut ja mahdun siihen varmaan nyt hyvin.

Vaikka serkulla oli jo traktori, meitä kaupunkilaisia tarvittiin kovasti paljon haravointiin, kun heinäkuormia pantiin latoon, siis tavallista kuivaheinää. Heinäseipäitä tekivät isommat lapset, meidän poika niitä tappeja. Saappaat piti olla jalassa kyisillä pelloilla.

Se oli lopullinen ero nyt. Olin ajatellut että jos vielä joskus ehtisin käydä, mutta pyörän päälle minusta ei ehkä enää olisi.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Menetykset jaksaa ehkä paremmin sitten, kun alkaa oikeasti olla niiden aika. Surulta harva silti välttyy kun menetyksen kohde on läheinen. Monen pitkään yhdessä olleen avioparin leskikin menehtyy pian toisen mentyä jos välit ovat olleet kohtalaisetkaan.

Minä en enää hirveästi osaisi surra ikäiseni ja vanhemman hyvänkään tutun kuolemaa, mutta lasten kohdalla ei hirviä edes ajatella sitä vaikka sekin on aina mahdollista ja pitäisi osata sellaiseenkiin tragediaan varautua.

Ja lapsille vanhemman menetys on aina se kamalin menetys vaikka ovatkin päteviä siitäkin selviytymään.

Setävanha, uupunut 86 vuotias jo, alkaa olla minulla seuraavien hautajaisten aihe, mutta se tuntuu hyvin luonnolliselta asialta. Toisen sedän, 80 v, kanssa siitä tässä juteltiin ja kun hän on niin elinvoimaisen tuntuinen puhelimessa aina ollut, niin hämmästyisin, jos kuolinviesti tulisikin siltä suunnalta ennen kuin veljensä. Vaimonsa on kyllä jo aika kevyesti elämässä kiinni.

Omat kehitysvammaiset veljeni, kuka heistä vain, voi olla myös sen viestin päässä koska vain sillä lähelläpiti tilanteita on ollut jo niin monta. Mutta sekään ei hämmästyttäisi. Niihin on osannut varautua jo pitkällä aikajanalla.

"Elämä on kuolemista." Muistettaisiin se vain jokaisena päivänä niin ei sillä tavalla kirpaisisi kun niitä viestejä tulee. Oman kuolemisen etukäteisviestistä ei niin väliä: kämpsähtäisi vain niille sijoilleen ennalta aavistamatta, aikailematta.

a-kh kirjoitti...

valto

Hyvin sanojasi asettelet. Tulee mieleeni V, joka joskus mielestäni liiaksikin herkisteli. Mullikka sai häneltä paljon ja paljon se hänessä menetti.

Riku Riemu kirjoitti...

Aika vähän se lopultakin on, kun pystymme itse tässä elämässä ohjailemaan ja järjestämään.

Virheitä teemme, mutta kuinka niiltä virheiltä voisimme välttyä, kun ne ovat osa itseämme. Ja suuri osa elämän asioista on meitä isompia, ei niille mahda.

Ei tämä koko sanoitukseltaan ehkä ole se mitä haluaisin sanoa, mutta ei mennyt aika koskaan palaa. Eikä sitä voi muuttaa. Ei silloinkaan olisi voinut.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Muistan hyvin V:n kuten joskus on puhetta ollut ja voipi olla sävyt hänen tekstinsujuttelunsa suuntaan hyvinkin. Mutta hän taaplasi niillä erinomaisilla kirjoittajan saappaillaan kuitenkin ihan omassa sarjassaan, minä vaatimattomammin omassani. Yritän aina muistaa suuren esikuvani Ernon erästä lausahdusta, että kirjoittajan on kuitenkin hyväksyttävä se, ettei hän voi koskaan olla kukaan toinen.

Pätee se kyllä kaikessa muussakin.

Tekstinasettelusta on sanottava, hikeä otsaltaan pyyhkien, että mulle se on melkein aina kovin työlästä. Ja varsinkin tällaisten aiheiden kohdalla.

Hyvä, että kelpasi luettavaksesi ja asiakin kävi selväksi. K....s.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Niin se on: Eilen vielä tukevasti ruuvatut aitanoven saranat voivat huomenna tuulen voimasta nurjahtaa nurin.

Miksi yhtä varma, kuin elämän järjestämistä kolhuista, voisi joskus olla varma myös pysyvämmästäkin onnesta?

Jotkut ovat, minä en uskalla.

Eeron ja Jussin laulu on tähän kelvollinen lisä, mutta unohtamaan en kykene ennen kuin...

Onhan tämä silti ollut rikasta tämä minunkin elämäni. Surun ruusut ilmestyvät varmasti kaikkiin maljakoihin aikanaan, ja sitä kirkkaammin seassa hehkuvat ne muutamat ilon-.

Katsoin Ajankohtaisesta kakkosesta Tom Kankkosen raportin Syyrian sodan rajoilta ja siellä lapset edelleen saavat kärsiä muutamien hullujen takia.

Omien lasten hädän näkemiskokemusten takia kai minuun erityisesti sattuvat nämä kaukanakin olevat sotien julmuudet jotka kohdistuvat erityisesti avuttomiin ja ihmettelen, ettei niille mahdeta sen enempää kuin itse olen mahtanut lähipiirini onnettomuuksille.

Miksi julmetun kallis järjestö, YK on olemassa?

Riku Riemu kirjoitti...

YK on olemassa, koska yrittää pitää, vaikkei aina onnistuttaisikaan. Pekka Haavisto turvaa rauhaa menestyksekkäästi, vaikei ikinä ole sitä aikaan saanut.

Paskat. En minä tiedä. YK on olemassa, jotta siellä voi käydä puheita pitämässä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Elikä PaskaHuusikin (PH) olisi yhtä pätevä, mutta ei yhtä kallis puheidenpitoon.

Riku Riemu kirjoitti...

Onhann YK:lla sentään järjestöjä, jotka ovat menestyneet. Esim. Unicef on monenlaista tehnyt, jos yleiskokous ei aina olekaan eteen päin asioissa päässyt.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kyllä YK:n roolin vaikeuden ymmärtää kun se kuitenkin ja edelleen sijaitsee siinä Idän ja Lännen komentokeskuksien antennipiirissä. Venäjä vetää parrasta ja USA tukasta, Kiina korvista ja muut maat mistä kiinni saavat. Ja kaikilla jäsenmailla on kriisimaissa ja vaikka missä maissa, kuussakin, asekauppoja meneillään.

Tee siinä rauhaa sitten.

Mainitsemasi Unicef sekä tietysti UNHCR varmasti yrittävät parhaansa, mutta pääkallon paikalle pitäisi jokin yhteneväinen ajatustrusti saada Syyrian kaltaisten toivottomuuksien varalle vaikka väkisin rakennettua. Tai joku kyllästynyt lähettää muutaman täysistunnon aikaan pomminsa sinne heidän syliinsä.

Anonyymi kirjoitti...


valto

tuossa piirustuksessa on mykistävää tarkkuutta. on jotenkin lohduttavaa, että jos kokemus ei pääse kieleen, se menee kuvaa. joskus kummastelin sitä, miksi sinulla ei ole teksteissäsi liukasta sileää lankaa. että miksi sinun aina on kirjoitettava siitä kohdasta, missä on solmu. ajattelin että täytyykö sen sinun sanottavasi aina olla siellä. sittemmin olen oppinut että sinun sinun summaton kauneutesi on juuri siinä solmussa.

tämä voi sinusta kuulostaa ihan hullulta, mutta sinulta olen oppinut sen näkemykseni, että kärsimys on hyväksyttävä kovan kapinan kautta, hyväksyttävä tekemättä siitä arvoa. jos kärsimisestä tekee arvon, se vain sitoo ihmisen itseensä.

riku

miten se sammakkoja suusta -testin haavisto-muunnos nyt menikään: mollataan pekkaa paitsi hänen työstään, ennen muuta myös henkilökohtaisella tasolla ja eritoten mitään perustelematta.


t. meri

Jari kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Meri,

väärässä oleminen ei ole minulle vaikeaa, mielelläni lukisin Haaviston saavutuksista rauhanteoissa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Pekka Haavistosta kansanedustajan avustajavoimin kootun cv:n ( http://www.pekkahaavisto.net/?page_id=133 ) mukaan löytyy häneltä kaikenlaisia tekemisiä, mutta ovatko ne johtaneet suoranaisiin rauhantekoihin pitkine etu- ja jälkikäteisprosesseineen, ei siitä varsinaisesti selville käy. Nobelkomitea tuskin vielä ainakaan ottaa häntä rauhannobel-listoilleen.

Kaikkea ei sitten jaksa lukeakaan mitä miehestä nimeltä Pekka Haavisto on kirjoitettu. Kuitenkin uskon, että on hänellä ollut myös tahtoa tehdä niitä asioita, mitä tekee ja joihinkin projekteihin hänen on itsensä pitänyt myös uskoa viitsiäkseen maailmalla rampata vaikka sitä ei ilmaiseksi tarvitse tehdäkään.

Minua Martti Ahtisaaren motiivit maailmalla liehumiseen epäilyttivät kovatikin silloin joskus, varsinkin kun hän niin hyvinsyöneen oloisena kurjien keskuudessa vaelteli, mutta kyllä sieltä niitä oikeita tekosiakin alkoi sitten löytyä.

Yksittäisillä ihmisillä on kuitenkin kusiaisen rooli tekipä se mitä tahansa ja olipa sen naama CNNn:n tai BBC:n kanavia myöten maailmalle syötetty ja siten tunnettu.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Solmuissa maailman salaisuudet. Ja ihmisen.

Mutta en minä osaa niitä ajatella, enkä "punaisia lankoja". Kerron vain, mitä voipi vaikka Unimäen takapajulassa tapahtua.

Kysyn kuitenkin, kun suunnittelin tässä taas päiväkirjojeni tarkastelua tuoltakin ajalta, jonka kaikuja tässä tekstissä kumajaa, että jaksaako niitä lukea ihan oikeasti?

Vakavampi kysymys, joka mielessäni pyörii, on aina omien läheisteni mielneliikkeet ja kuinka he, lähinnä tyttäreni, asioita jaksavat kun kuitenkin lukevat näitä?

Arvelen toisinaan, että jos he eivät uskalla sanoa, että elä iskä kaivele vanhoja, sattuu! Kysyttäessä hyväksyntä on kattanut kirjoittamani, mutta mistä sitä ihan oikeasti tietää, kuinka se alitajuisesti vaikuttaa. Vaurioittaako arpisten haavojen auki repiminen hyvinkin kielteisesti elämään nyt, jossa kuitenkin on ... noh, ihan oikeaa elämää josta on huolta pidettävä akuutisti.

Anonyymi kirjoitti...

riku

ajatustapaasi sisältyy surkuhupaisa umpimielisen menneisyyden jäänne: kaikkien tämän maailman haavistojen julkisuudelta piilossa tehty rauhantyö on aina väärin sammuttamista, vaikka tulokset toisivat rauhanratkaisuja kuinka monelle ihmiselle tahansa.

t. meri

Ripsa kirjoitti...

Valto & al

Pahus kun en tunne ketään namibialaista. Oikeastaan aika outoa, että täällä on paljon afrikkalaisia opiskelijoita, mutta en muista tavanneeni yhtään sieltä. Kuitenkin se on vähän niin kuin kummimaa sen Ahtisaaren rauhanneuvottelun vuoks.

Siis olisin tahtonut kuulla että oliko suomalaisilla osuutta tai arpaa hänen käsityksensä mukaan. Lehdet sanovat ylimalkaisuuksia.

Muutenkin on varmaan niin että täältä kaukaa on vaikea sanoa että miten noiden rauhantekijöiden työ edistyy. En osaa edes kuvitella mitä siihen kuuluu. Enkä ole ikinä ollut n.k. kehitysmaassa, joten varmaan minua kaiken lisäksi pelottaisi.

Onko tämä nyt se tärkein asia Pekka Haaviston suhteen, tai Ahtisaaren? Minä en oikeasti tiedä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa&

Katselin listaa rauhannobelinsaajista. Yli sata vuotta sitäkin palkintoa on jaettu ja missä ollaan? Sodan partaalla vai kaukana sellaisista aikomuksistakin? Onko aseriisunta toteutunut, miekat auroiksi taottu?

Sodansyttymisen uhka, leijuuko sellaista ilmassa?

Rauhahan täällä Euroopassa siis vallitsee, mutta eivät sen takeina ole rauhannobelistien tekemä työ vaan valtavat sotilaalliset järjestöt ja niiden tuhovoimaiset asearsenaalit. Arkielämän siviilit ja yhteenliittymät yrittävät pitää rauhaa yllä talouspolitiikalla, mutta heidänkin on aina ja yhä uudestaan luotava oheen kansantuotteesta riippuvainen puolustus-, eli sotabudjetti.

Ehkä rauhantekijät ovat kuitenkin jotain aikaan saaneet poisluettuina esimerkiksi Arafat, Rabin ja Peres. Kissingerinkin ansioita epäilen.

Eikä rauhantekijöistä ole koskaan niin komeita kuvateoksia ja paksuja kirjoja kirjoitettu kuin niistä, joilla renikoita rilisee rintapielissä ja kauluksissa sotilasarvoa kuvaavat, korkeat merkit.

Koska rauhannobelisti Ahtisaaresta rakennetaan patsas yhtä keskeiselle paikalle pääkaupunkia kuin sotaherra ylipäällikkö Mannerheimista?

Anonyymi kirjoitti...

ripsa, valto

jos ajattelee asiaa rahan kautta, niin rauhantyö voi nyt paksummin kuin moneen vuoteen. kaikenlaiset rauhanjärjestöt ja -hanketta saavat kaikenlaisia rahoja kaikenlaisista lähteistä. rauhan puolesta ei enää "taistella" tai "kamppailla". jopa sana rauhanliike on erheellinen sana, jonka sisältämän oletuksen mukaan kaikki muut tahtoisivat sotaa.

rauhankasvatus on aivan uuden tilanteen edessä. enää ei ole suurvaltojen välistä ristiriitaa, johon perinteinen rauhantyö etsi vastauksia. ideologiat ovat kriisissä. kukaan ei halua osallistua, ja ainoat mihin uskotaan ovat taskulaskin ja raha.

rauhan, liennytyksen tai suojasään aikana rauhanliikkeitä pidetään pahanilmanlintuina, rauhanhäiritsijöinä tai jonnin joutavina näpertelijöinä, jotka askartelevat rauhankasvatuksen ja sotalelujen parissa. rauhanliike on kuin eino leinon "tumma - näkee kauhut kaikkialla", yrittäessään puuttua asekauppaan, ydinaseiden leviämiseen, kemiallisten ja biologisten aseiden kehittelyyn jne. kaikkea tätä on toki moitteista huolimatta tehty.

kriisien muuttuessa aseellisiksi konflikteiksi rauhanliikkeitä moititaan nojatuolihumanismista, joka ei sodan logiikassa paljon paina tai pasifistisesta tappiomielialan lietsomisesta, kun tarvittaisiin rikkumatonta yhteisrintamaa "oikeutetun sodan" puolesta.

"kaikki" sanovat kyllä rauhan asian olevan hyvä asia, mutta . . . rauhanliike on jäänyt ansaan, kuten sen yhden sotakirjan päähenkilö, joka koettaa vapautua pommituslennoilta ilmoittautumalla mielenvikaiseksi. lääkärin kysyessä oireita hän väittää olevan itsestään selvää, että vain hullu lähtee lentämään täydessä pommilastissa alueelle, jossa vihollinen koettaa parhaansa saadakseen ilmatorjunnallaan koneen alas. lääkäri myöntää tämän, mutta toteaa, että koska hän tajuaa sen, hän ei ole mielenvikainen ja siksi hänet voidaan määrätä lentämään.

olen niin helvetin väsynyt näihin muka-vitsikkäisiin "turvaa rauhaa menestyksekkäästi, vaikei ikinä ole sitä aikaan saanut" -heittoihin. heitto ei ole pelkästään harhaanjohtava, vaan totuuden vastainen. toisaalta se on suoraan kuin tuon edellä mainitun sotakirjan sotilaslääkärin logiikka - vastaansanomatonta.

siihenkin olen väsynyt, että ydinsodilla ja apokalyptisilla pössähdysillä piehtaroidaan yliampumiseen asti. siksi rauhanliike ja ympäristöliikkeet ovatkin ehkä tehneet asialleen karhunpalveluksen maalaillessaan totaalisen lopun fantasioita.totta helvetissä tuho on todellisuutta, mutta aivan yhtä todellista on elämän säilyminen.

katastrofi on koko ajan "läsnä" eikä vain "tulossa". eikö tällainen ajattelutapa anna ihmiselle enemmän tilaa vastuulliseen toimintaan sen vaihtoehdon puolesta, jota itse pitää parempana? jos ihminen ei voita tuhon logiikkaa omissa ajatuksissaan, hän on todellakin tuhon oma.

meri

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Vastaansanomaton kommentti. En osaisi kyllä noin hyvin tätä aihetta lähestyä enkä oikeastaan siitä ajatusta eteen päinkään jatkaa. Tuosta analyysistäsi voi löytää koko rauhanasian (ja sodan-) nykyhetken tilanne selkeästi ilmaistuna. Tietenkin työkseen näitä tutkivat haluavat aina kirjoittaa tuhatsivuisen opuksen apurahoja ja toimeentuloja, sekä palkintoja ajatuksiensa tuloksista kahmiakseen. Ehdotan varjonobelia sinulle.

Sellainen tuli kuitenkin mieleen, että seuraava rauhannobel jaetaankin rahalle. Mutta onko se USA:n dollari, euro, jeni vai rupla niin siitä en ala vetoa lyömään.

a-kh kirjoitti...

Haluaisin vielä rauahnnooppelikeskusteluun lisätä, että palkinto on täysin politisoitu eikä sillä ole välttämättä mitään tekemistä itse rauhantyön kannalta. Yhdysvaltain nykyinen presidentti sai palkinnon virkaanastujaislahjaksi. Palkinto voitaisiin tarpeettomana lopettaa. Se pikemminkin oikeuttaa sodat kuin edistää rauhaa

syysmyrsky kirjoitti...

Minä taas ,kovin pitkästä aikaa,kävin täällä," sinua"a lukemassa.En osaa muuta sanoa,pitäisikö tätäkään...
Kun kirjoitat niin,että sydämmessä tuntuu,toivoisin,että näitä säkeitä lukisivat monet.Ajattelen,että lapsillesi tämä on juuri sitä puhetta,joka on heille tärkeää.Kaikesta kivusta huolimatta.Näistä teksteistä välittyy välittäminen,rakkaus,huoli ja avuttomuus.Puhun tietysti vain omasta puolestani.Ja tuon viimeisen lauseesi allekirjoitan täysin.Niin se menee...ja sen kanssa on vain elettävä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kalevi

Maailman kuvalehti-niminen lehti on samaa mieltä kanssasi: http://www.maailmankuvalehti.fi/node/8369

Varmaan se noin menee. En ole tarpeeksi itse asiaan perehtynyt, että kykenisin syvälti luotaavaa, perusteltua kantaa kertomaan. Mutta kuten noiden muutaman osalta kommentissani aiemmin mainitsin, niin päättömiä ne muutamien palkitseminen RAUHANTYÖSTÄ ovat olleet. Irvokasta suorastaan.

Obamahan ei ollut kerennyt tehdä mitään rauhansektorilla niin todella saa palkintosijaansa ihmetellä itsekin.

Minut saisivat palkita koska ainakin kerran olen jättänyt lyömättä vaikka eräs olisi sen varmasti ansainnut.

Valto-Ensio kirjoitti...

syysmyrsky

Täällä on ollut oikeasti keväinen syysmyrsky, pienintä poikaa kuljetteli tuuli pyörän kanssa päivällä niin, että meinasi ajoradalle joutua autojen sekaan.

Näihin kertomuksiin itseensä ei varmastikaan kukaan voine hirveästi lisää korsia kantaa. Ne ovat kertomuksia olevaisten elämästä. Siltään ne on kokiessa nielty ja sellaisina ne on nieltävä silloin kun niitä muiden luettavaksikin tarjoillaan.

Toivoisi kuitenkin aina, että kertomukset tavoittaisivat myös ihmisiä, joilla valta, voima ja viisaus mukamas annettu on. Jokuhan niin aina väittää vaalien alla itselleen sellaisia ominaisuuksia siunaantuneen.

Apu, missä se silloin on kun sitä akuutisti tarvitsisi? Nyt jälkeenpäin minäkin vasta ymmärrän, että henkisen tuen saaminen koko perheelle olisi tuolloin ollut valtavan tarpeellista vaikka tulihan siihen apua kavereilta ja omalta äidiltä sen minkä he kykenivät (ja tajusivat) antaa.

Yhteiskunnalta ei tippunut mitään. Mutta kai minä en osannut sitä hakeakaan kun olisi pitänyt kyetä lanketteihin oikeita rukseja ja selityksiä ruveta laatimaan. Niin ja kuitteja!

Tuli edellinen puuskahdus vain mieleeni kun tänään kävin Jutta Urpilaista kuuntelemassa kun se kiireesti jalkautui kainuulaisten pariin ja aiheena oli mm. "sote"sotku.