tiistai 19. elokuuta 2014

11. Voloma-Pieninkäjärvi

Su 15.6.2014 klo 02.45, leiri nro 6

Pieninkäjärvelle alkaa muodostua sumua. Alkumatkani kylmin yö, alavilla mailla hallaa. Teltta pystyssä, nuotio roihunnut monta tuntia, syöty on. Juna kolkutteli äsken kimeästi tasoristeyksessä vihellellen järven pohjoispään rautatiellä.

Nämä ovat olleet joskus niitä Euroopan suurimman, yhtenäisen erämaan laitoja jossa nyt kuljen. Täällä ovat hiihdelleet kaukopartiomiehet järjettömillä retkillään, tappaneet ja tulleet tapetuiksi. Sankarimyyttien eräs äitimaan lukemattomista kohduista nämäkin salot.
Nyt ei erämaita enää ole, on vain yhä uudelleen ja uudelleen parturoitavia maapallon päälakeja, kylkiä, mahoja, ja sen selkänahkaa ristiinrastiin kulkevia kulkuväyliä, rautatie- ja sähkölinjoja, vesistöjen laivareittejä ja ylitse möyhyävän lentoliikenteen päälletaputuksia. Hiljaista kolkkaa et tältä pallolta löydä.
Illuusio yksittäisen, kirkasvetisen rannan kauneudestakin haihtuu aamunsarastukseen, kankaalla lojuviin rautalankakieppeihin, poltettujen renkaiden mustiin jälkiin. Rojuläjiin petäjien juurilla.
Eilen, kun viimein lähdin edellisestä leiristä, oli heti ennen Volomaa tien alitse virtaavalla Tsirkka-Kemijoella kaksi kumiveneretkuetta. "Russiannationalisteja" vakuuttivat olevansa kun yhtä sirrisilmäistä, keltaisenihon tyttöä väitin vietnamilaiseksi. Se nauratti naisvoittoista porukkaa kun valokuvasin heitä, ja kun he kuvasivat minua.
Voloman pientä kylää kiertelin kolmisen tuntia. Kun kyselin kännykänlatausapua torilla olevalta porukalta, kaksi viinaa ostamaan tullutta kaverusta vei minut lähimpään, torin vieressä olevaan magazineen ja sanoivat rouvalle takahuoneessa, että turisti tarvitsee poweria. Rouva vei minut sitten toiseen takahuoneeseen jossa oli useita pistorasiota pöydän takana joista yhteen laitoin vanhan nokialaiseni lataukseen. Kaivoin vielä kameran vara-akuista yhden samaan syssyyn ottamaan venäläistä virtaa itseensä. Kännykkää en muistanut edes sulkea lähtiessäni kuljeskelemaan, mutta sieltä ne koskemattomina löytyivät kun menin hakemaan.
Hyväntuulinen pariskunta jututti minua kaupan portailla. Kovasti puhuttiin, mutta paljoa ei ymmärretty, tai sitten ymmärrettiin sen verran kuin tarvittiin. Retkeni ääret ja määrät kerroin jälleen kartoillani kynttä kuljetellen. Rouvan vajaahampainen suu oli hymyä täysi eikä mieskään itkemään alkanut. Kuvaan asettuivat mielellään ja kättelivät lämpimästi kun erottiin. Turisteja hekin olivat. Punaisella Samaralla näin sitten myöhemmin heidän kylästä poistuvan iloisesti minulle vilkutellen.

Myös kalastusvälineitä kauppaava, Viipurista lähtöisin oleva, suomea vähän hallitseva harmaahiuksinen mies tuli juttelemaan, mutta kuvauslupaa ei antanut. Kysyi, menenkö Viipuriin saakka, mutta vastasin kieltävästi. Häneltä minun  olisi kannattanut ostaa vieheitä, sillä hinnat olivat murto-osan siitä, mitä ne Suomessa maksavat. Luultavasti olisivat olleet vähintään yhtä laadukkaitakin. Kun katselin venäläistä kalastusporukkaa, joka tuli ostoksille, niin kovin asiantuntevan kuuloisesti he niistä keskenään juttelivat loniessaan viehetelineen antia.
Kylää kierrellessäni kättelin moniaita ihmisiä. Kurkistelin aitojen ylitse uteliaana, hätistelin hurttia housujenlahkeista, pysähtelin ihmettelemään kaikkea.
Polotin puhua kahden äijänkin kanssa aidan ylitse kun he räikkäsivät vanhasta autosta osia irti. Kun se toinen poistuessani kätteli kuten täällä kaikkialla on tapana, niin kämmeneni meni mustaksi kuin olisin autonrasvaista kymmenen kilon lekaa puistellut.
Voloman kylän pääväri oli ikuisella tavalla yhtä aikaa turvallinen ja turvaton harmaa. Kuin elämän lopullinen totuus sijaitsisi tuossa värissä. Muilla väreillä sitä peitellään, mutta mikä onkaan värikkään nykymaailman tulos? Vain syvä, valheellinen uni jossa rämmitään aivot unelmien täyttäminä. Jokeri irvaileekin monen maalipurkin kyljessä, ja jokeri käteen jää kun unesta herätään. Jos herätään.
Rakennusmiehen silmäni oli jo useissa aiemmissa paikoissa pannut merkille uretaanivaahdon asiantuntemattoman, suruttomasti purkeista päästellyn vaahdon käyttelyn yleisyyden. Auringon ultraviolettisäteiden hapristuttamana sen kuivunutta keltaista räkää roikkuu Venäjän Karjalan kylien taloissa sellaisin menetelmin pursuteltuna, että sen päätarkoitus, eristäminen, jää vähintäänkin vajaatehoiseksi ja asiantuntemattomasti laitettuna on monessa paikoin täysin turha toimenpide: Katoilla savupiippujen juurissa, vanhojen talojen ulkovuorien raoissa, ilman vuorilautoja olevien ikkunoiden ja ovien suuveena, ja näin sitä jopa erään uuden hirsirakennuksen varausten väleihinkin tursuteltuna. Ja tyhjät purkit löytyvät tietenkin teidenvarsilta, rannoilta, pusikoista, mustikkamättäiden koloista, suolampareista tai niiltä sijoiltaan mihin ne viimeisen ponnekaasun suhauksensa ovat päästelleet.

9 kommenttia:

mikis kirjoitti...

Ei voi kun kehua sinua ja lukea tätä. On niin mielenkiintoista raportointia tuosta Venäjän "raja-komuutista". Ja valokuvat, nekin vielä!

Ps. Jää Ville Haapasalo, josta tykkään paljon, toiseksi.

Anonyymi kirjoitti...

Niin, jää vanha Venäjän kiertäjä jo toiseksi kun näitä valto ension havaintoja lukee,kannattaisiko kiertää toisenkin kerran sama kierros...?

Valto-Ensio kirjoitti...

Mik

Mitäpä kehumista näissä.

Valokuvista: Sen verran kadutttaa taannoinen tylyyteni (ei ollut mitään henk.kohtaista) kun Markku Huusko ehdotti niiden pilvipalveluun lataamista, että laitan nyt sitten enämpi tänne nähtäville. Samahan nuille, omilleni en tässä elämässä muutenkaan koskaan pääse.

Mitä sitten lieneekin se "omilleen pääseminen"?

Valto-Ensio kirjoitti...

Vanha Venäjänkiertäjä

Maailmaa voi kiertää niin monella tavalla ja kaikki kai ovat omanlaisiansa havaintoineen. Kilpailumielessä en ole koskaan itse liikkeellä.

Minulle toisenkierroksen kaipuuta Karjalaan ei koskaan tule.

mikis kirjoitti...

olet ihana ihminen, valto venäjä, ole vaan. väsyttävintä sinussa on kun alat saarnata, et saarnaisi, olet uskottavampi, kun et todistele mitään.

ihmisenä olet hyvä, hyvempi.

mikis kirjoitti...

Tarkoitan, en siis pahalla, että kun lukee esim. näitä Rämön fillarijuttuja (olen lukenut ne kaikki), ei niistä samaa innoketta saa kuin näistä sun tarinoistas.

Musta... tai siis minusta... tai paskaakos minä tästä enempää sanon. (ei sano)

mikis kirjoitti...

kaksi kummallista humakommenttia siis lipsahti tähänkin blogiin.

olen pahoillani. - mikis

mikis kirjoitti...

humakommenttia = humalakommenttia

Valto-Ensio kirjoitti...

Mik...

`Hicks´

..is

Ps. Minä olen lopettanut ryyppäämisen jo aikoja sitten, mutta ei tämä maailma sen selvemmältä näytä.