keskiviikko 27. elokuuta 2014

14. Pieningän kylässä


Ma 16.6.2014 klo 22.00

Edelleen leiri nro 7. Sataa romistelee yhä. Nukuin tuntitolkulla ja näin roisia unta tappelunnujakasta, puukoista, pistimistä ja konekivääristä jonka tulikuuma piippu oksensi makkarapötköjä. Jotain semmoistakin, että olin lyömässä rantsakalla kimppuuni syöksyvää hurttaa kun se muuttuikin Rukajärven rosmoksi. Äijälle kävi unessa yhtä kalpaten kuin Lietmajärven koiralle jota jouduin sivaltamaan. Kuinkahan pitkään nuo paskiaiset vielä minua unissa seuraavat?
Eilen erkanin päätieltä Pieningän 3 km:n mittaiselle kylätielle joka oli yhtä mutkaa ja mäkeä ja pehmeää hiekkaa, mutta olinhan jo sellaiseen matkantekoon tottunut. Vähän ennen kylää alkoivat oikealla puolella osittain aidatut ja puomein varustetut neuvostoaikojen kolhoosi- ja metsäpunktien hylätyt asuinalueet. Niiden rakennuksista pilkotti pusikoissa keramiikkarouheella koristeltujen seinäelementtien osia ja joitakin kokonaisinakin säilyneitä seiniä. Ainakin yksi, vesikatteensa säilyttänyt rakennuskompleksi oli piha-alueen kalustosta päätellen rahtariyrittäjän tukikohtana. Tiensuulla, entisessä vartijankopissa röyhysi iso koira ikkunoita vasten kun seisahduin kuvaamaan aluetta. Taisi olla kestolasia kun ei yksikään ruutu rikki helähtänyt vaikka otus riehui kuin trombi akvaariossa. Vasemmalla korkeaksi kasvaneen pusikon seasta näkyivät myös purkamattomina ruostumaan jätetyt öljysäiliöt kuten edellisissäkin kylissä, ja kirkasvetinen lampi jyrkän mäen alla niiden takana; eiköhän aikojen saatossa ole pisaraakaan lampeen ja pohjavesiin mitään lirahtanut? Mitähän kustantaisi jos Neuvostoliiton aikana kaatopaikaksi muodostuneen Karjalan puhdistaminen suomalaisille yhtä´ äkkisen takaisinluovutuksen yhteydessä lankeaisi?
Kun saavuin kylään, kulki tien poikki kepeänvetreä muori kahden kouluikäisen tytön kanssa. Tietenkin siihen syöksyi myös lauma koiria valmiina kinttuun iskemään. Ravautin vaijeriranstakallani liki tunkevaa isointa hurttaa empimättä lavoille ja volahdusta säikähtäen koko lauma töytäili rähisemään kauemmas. Sitten rakit ryhtyivätkin kulkemaan perässäni kylää ympäri. Juuttaat vieläpä odottivat kun kaupassa kävin. Epämiellyttävimpiä kokemuksia nämä eikä sääliä lyömisessä kannata tuntea jos meinaa niiden hampaista vahingoittumatta kylillä kulkea. Arkailemattoman lujan sivalluksen ne ymmärtävät, eivät minkäänkielistä suullista komentoa. Paijaamista ja hellanduudelislettuilua vähiten.
Pieningän kolmesta kaupasta satuin menemään luultavasti vanhimpaan jossa pienenläntä, pyylevä nainen laski ostossumman helmitaululla. Se kävi häneltä nopeammin kuin laskimella ja loppusumman nainen kaarteli sinisellä kynällä paperilapulle. Tarjosin silti avoimen lompakkoni josta mummelin punakat ja hanakat kädet sopivia ruplanseteleitä kassaansa kaivelivat. Kuittia ei ostoksista tarjottu, mutta samapa tuolle. Reilu 200 ruplaa sinne huljahti ja vastinetta rahalle suomalaisen mittapuun mukaan tuli runsaasti.
Kaupan pihalla, syödessäni jäätelöä ja banaania farkkupukuinen nuori nainen haki purkillisen kaljaa tai siideriä sekä ison vodkapullon. Pusikon takaa nousi saunansavut jonneka nainen hävisi ja hetikohta samaa aitojen välistä polkua loikki paikalle kaksi miestä. Tikkitakkinen meni suoraan kaupan tiukkahuulloksisesta, lonksallaan olevasta porstuanovesta niin että ryske kuului, mutta punapaitainen mies tuli minua jututtamaan. Kun sanoin olevani finladijasta, hän löi rintaansa ja sanoi alkuperäisen kotimaansa nimeä venyttäen "Ugrai-i-i-ina". Sitten hän tökki minua ja itseään vuoronperään rintaan ja näytti eteenpäin ojennetulla oikealla kädellään samanlaisen merkin kuin Kiovan torimellakoiden aikaan näin telkkarissa siellä käytettävän. Kun hän sylkäisi Putinin nimen, hän samalla pyöritti etusormea ohimolla. Kun tämäkin mies sitten teki lähtöä kauppaan sisälle, hän kätteli ja ravisteli minua niin, että kipeää teki. Ymmärsin tämän niin, että "samalla puolella ollaan" mitä maittemme Venäjäsuhteeseen tulee.














Sitten kiersin uudelleen Pieningän ympyriäisen pääväylän. Kylän perätalon portilla puhutin toispuoleisesti halvaantunutta, ongelle lähdössä olevaa risupartaa ja takaisin tullessa risteyksessä vastaan kävellyttä nuorta naista jonka mahtavat, villapuseron peittämät ryntäät hytkyivät kun sitä nauratti se, ettei kumpikaan ymmärtänyt mitä puhuttiin. Nainen käveli sata metriä vierellä ja osoitteli tienvarren taloja koko ajan puhua pälpättäen. Alamäenmutkassa se sitten piti kotipihansa aidanporttia avoinna kuin kahden vaiheilla, pyytääkö minua peremmälle, mutta samassa naisen takaa ison talon porraskäytävästä tuli kaksi muuta naista ja yksi mies kuluneelle nurmikolle tupakalle ja juomaan viinaa ja jotain ne portinpielen naisellekin sanoivat, niin vierailupyyntö jäi arvoitukseksi minulle. Jatkaessani matkaani, heilautin kättä ja sanoin dasvidaniani silmää iskien. Villapuseronainen vastasi ryntäitään hytkäyttäen ja virnistäen mukavasti.
Vähän matkan päässä nuoren naisen puiselta portilta juutuin jututtamaan iäkästä, aidasta liikkumiseensa tukea ottavaa miestä kasvimaansa laidalla. Sen ymmärsin kun hän pyysi koffelle. En tarttunut tarjoukseen, kiittelin vain kovasti. Ehkä hänen iän hauristuttama liikkumisen vaikeus säälitti ja ajattelin olevani vain vaivaksi. Tai sitten äskeinen, toisenlainen vähältä piti-kyläilytarjouksen mahdollisuuden suunsivu meneminen vielä niveliä kutkutti. Harmittaa silti aina jälkeen päin, kun ei joka kerta tartu tilaisuuteen ihmisiin tutustumiseksi. Ovat täälläkin useimmat asumuksenrähjät uloskinpäin sen oloisia, että aina utelias mieli haluaisi myös sisälle vilkaista. Sen rynnäkkään naisen huusholli olisi erityisesti kiinnostanut...


Seuraavaksi ajauduin Pieningänkoulun aidatulle pihamaalle. Matalan, vaatimattoman koulurakennuksen ulkoseiniä kiersi haalistunut kuvakertomus Sudesta ja Punahilkasta. Ehkä tarina oli paikallinen versio totutusta, sillä jossakin taulussa oli muitakin eläinhahmoja. Nurkkimmaiseen oli maalailtu tarinalle proletariaattinen loppu jossa äiti lapsensa kanssa nosti pellosta julmetun suurta naurista ja taustalla kaunis koti kummulla kohosi.
Koulun portista poistuessani, kummastelin erästä aikuisen kokoista ihmistä, joka oli mennyt piiloon ruosteisen maastoauton peräkärryn taakse. Päänsä se oli työntänyt aitovieren pöllintyvien alle. Piiloutumisen tarkoitus selvisi, kun paikalle pyyhälsi tukevatekoinen tyttölapsi joka muka äkkäsi piiloutujan kuin vaikeastakin paikasta. Iso poika kampesi itsensä ylös käsittämättömiä, mutta iloisia möläyksiä päästellen. Piiloutuja oli kehitysvammainen jota tyttö joutui komentamalla komentamaan korkean aidan portista omalle pihalleen. Olikohan sen pojan nimi Ilja?

Toinenkin kehitysvammainen sattui kylänraitille. Hän asettui pyöränsä kanssa mielellään kuvaan kun kameraa näytin. Vähän myöhemmin toisessa risteyksessä sama kaveri tuli kuvauttamaan uudestaan itseään. Sanaakaan ei kaveri suustaan päästänyt, hymyili vain muikeasti.

Poikkitiellä ohitseni hipsitteli pari murrosikäistä tyttöä toisiaan horsmanvarsilla rätkien ja kikatellen. Ajattelin, että onkohan täällä nuorille kerrottu kotikylänsä lähimenneisyydestä ja onko heille selvillä mistä kaukaa ja miksi mummot ja vaarit ovat tälle laidalle suurta maata aikoinaan junailtu. Ymmärtävätkö nuoret, miksi vielä isän ja äidin lapsuudenaikainen Neuvostoliitto hajosi ja mitä tilalle on tullut.

Saman tien varrella eräässä pihassa, jonka talon kattoon oli ruuvattu uusi, sininen peltikatto, moottorisahaili topakka mies hirsikehikkoon varauksia. Tonttia kiertävän aidan ulkopuolelle oli läjitty rautaromua ilmeisesti eteen päin kuljetettavaksi. Sitä kierrätettävää näistä kylistä enemmittä etsimättä löytyisikin.

6 kommenttia:

huuber kirjoitti...

Upeita kuvia ja mukavaa luettavaa. Ei sattunut kuvaa siitä rynnäkkäästä rouvasta?

Valto-Ensio kirjoitti...

Ei antanut ottaa kuvaa joten jää sen osalta asia todistamatta. Musta, vahva hiuspehko oli tuulen tuivertama ja kumisaappaat oli jalassa. Ne ymmärsin perusteluksi. Enkä tietenkään osannut selittää, että kotikutoista villapusakkaahan minä vain kuvaan rajailisin.

miksu kirjoitti...

Ihanaa tarinaa.

Itse olen joskus ajatellut niiiiin uhkarohkeaa reissua, että ajaisin fillarilla Eestin pohjoisrannikkoa. (Neuvostoaikoinahan se oli kiellettyä aluetta, nuo kylät. Eli on siellä ainakin - ainakin osittain, kai - luonto vehreämpää kuin monessa muussa paikassa, on.)

Rakastan luontoa. Ja Eestissä on kivaa se että vaikka ei osaisi paikallista kieltä, osaa sittenkin. - Se on sangen antoisaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Mikis, Luonto, suluissa ja jossakin päin länttinä vihreää ei merkitse yhtään mitään kokonaisuusajattelussa; globaalissa.

Samoin kuin ihminen ei ole tärkeä, koska se ei, vaikka ajattelukyvyn omaakin ja väittää vielä ajattelevansa, ei ymmärrä että mehiläinen on vielä tärkeämpi kokonaisuudella. Jos ihmislaji poistuu, niin muu luonto porskuttaa ilmankin, mutta jos mehiläinen...

Luontoa ei kannata rakastaa, ei sekään sinua.

Anonyymi kirjoitti...

Elämässä ei ole kyse siitä että mikä "kannattaa". Tai jos on, niin silloin on jo niin pahasti kyynisen puolella että pääsisi helpommalla, kun päästäisi itsensä päiviltä.

Valto-Ensio kirjoitti...

Kannattavuus ajatuksesi ei oikein kanna, anonyymi.