La 21.6.2014 klo 11.30 Hautavaara, leiri nro 20
Löysinhän minä viime yönä paikan josta Suojärven rauhattomuudessa haaveilin. Vaivihkaa päätieltä erkaneva, kaita, ruohottunut, osittain vesaikoitunutkin tienpohja minut tänne toi. Kun tie päättyi, eli oli kasvanut kokonaan umpeen, komusin hyvin ahtaasta kuusentarrien rakosesta ja kivipenkereisen ojan pohjan kautta juurakkoiselle polulle jota oli joskus ahkerastikin käytetty. Joitakin kymmeniä metrejä edettyäni koukkasin karhun penkoman kusiaispesän kohdalta vasempaan, mustikkavarpuiseen maastoon jossa pyörää piti nostella maatuneiden puunrunkojen ylitse. Kun petäjät sitten nousivat edessäni korkeuksiin, huokaisin itselleni, että tässä, tässä on telttarysälleni sammaleenpehmoinen alusta jossa tulen nukkumaan makiasti aamuun, ja sivu siitäkin jos siltä tuntuu.
En ole koskaan koikkelehtinut puistoissa lapsellisessa olotilassa puita halailemassa, mutta nyt senkin tein. Sitten heittäydyin selälleni varvikkoon ja olin vain. Kuuntelin korkealta puiden latvoja pyyhkivän heikon tuulen suhinaterveisiä ja katselin, kun juhannusyön aurinko väritti niihin ruskeaa kultaa ja väriloisto oli kuin koppelon rintahöyhenissä. Torkahdin. Näin unta, jossa juna oli karannut kiskoiltaan ja ajeli holtittomasti taloja päin; kun heräilen, kuuluu kaukaa junan vihellys.
Poissa on vaino riita. Lintu tirskuttaa. Toinen vastaa. Muurahaiset kipittävät poluillaan ja tuoksuu jo hieman kesälle. Lämmintä vain kymmenen astetta. Taivaankanteen piirtää matkustajakone juovaansa. Jossain jyrähtelee, mikä, sitä en arvaa. Ukkonen se ei ole.
Kävin tallustelemassa polkua pitkin suon laitaan ja kiersin kauempaa mäkeä ylös ja jälleen erästä polunpohjaa takaisin. Laajan suon toisessa päässä näkyi veden välkettä, ehkä lakkasuolla tarpojat ja lammelle aikovat onkimiehet ovat peittymään jo alkanutta polkua joskus kulkeneet, mutta nyt, kun Hautavaaran kylän elämä on hiljentynyt, ei sitä enää käytetä lainkaan; vain sattumakarhut, hirvet, ilvekset sille joskus eksyvät. Hautavaarasta otin muutaman kuvan tullessa, sen väinönputkille kasvualustaksi antautuneista pelloista ja tielle näkyvästä pihapiiristä, jossa ehkä vielä asukkaita on. Kylän kohdalla oli tiellä paljon kotiloetanoita; seuraavat Hautavaaran asukkaat.
Löysin toisenkin karhun tonkiman kusiaispesän, isoja haapoja tikan- ja palokärjen koloineen; yhdessä ainakin oli punalakin pesä sillä isoon aukkoon sujahti musta lintu ketterästi kun jäin hetkeksi istumaan juurakon päälle piiloon.
Äskettäin tehtyjä, venäläistyylisiä metsäalojen rajausmerkintöjä oli myös suon laidassa. Ne veistellään tuoreeseen, vähintään miehenkorkeudelta katkaistuun kuuseen, tai petäjään joka kuoritaan. Se kestää parhaassa tapauksessa muutaman kymmenen vuotta ja kai se sitten jälleen uusitaan. Tai sekin menee nurin kun metsä ympäriltä parturoidaan. Tällä matkallani olen tällaisia rajamerkkauksia nähnyt sekä uusia, että vanhoja, ja jo lahonneitakin. Merkitsevätköhän venäläiset maanmittarit nykyisellään sähköisiin tallentimiin maanmittaustietojaan?
Laitoin nuotiopaikan tulojäljilleni, umpeenkasvaneen tien päähän. Keitin makkarasoppaa ja kahvia. Nautin olostani kun kylmien ilmojen jäljiltä ei hengettömiä mäkäräisiäkään kiusana ole. Muutamia satoja isompia itikoita kyllä, mutta mitäpä niistä.
Metsänpeitossa on hyvä olla ja tällaisesta ainakin osaan olla kiitollinen ainaisen mairisemiseni lomassa.
6 kommenttia:
No, kääntyi juhannuksesi hyväksi kuitenkin.
Ehkä tuossa on juuri se hieno tunnelma, kun on metsässä ja piilossa ja ihmiset ovat ajat sitten muuttaneet pois.
Eläimet tulevat takaisin. Ei kaikkia noita lintujakaan olisi jos ihmisiä olisi vielä lähellä. Sinusta eivät hätkähtäneet.
ripsa, valto
mukava lukea metsänpeitossa makoilemisesta. ja kuvistakin näkee, että ulkopuoliset paineet, kelloon sidotut rytmit ja urbaani syke ovat muualla.
on hyvä käyttää vihreää ympäristöä psyykkiseen itsesäätelyyn: rauhoittumiseen ja mielihyvän saamiseen.
vanha herra bertolt brecht nimitti suomalaisia puujalkaiseksi kansaksi. jos hän olisi ajatellut asiaa tarkemmin, hän olisi nähnyt, että olemme puusieluinen kansa.
meri
Ripsa, tiijä siitä juhannuksesta muuten kuin allakasta katsoen, mutta kehnompiakin juhannuksia on tullut vietettyä ja parasta tietenkin se, ettei ainkaan Kalajoen hiekoille ole oksentelemassa tuhansien muiden oksentelevien kanssa.
Lintuja ja niiden iäniä oli vaikka millaisia, käkienkukunta ylen jatkuvaa. Ruisriäkkä alkoi olla öinen kurkkunsa rääkkääjä käen kanssa tältä leiripaikalta lähtien.
Meri, mitähän tuo venäläisten kylien syke paremminkin olisi kuin käsitämämme "urbaani syke"? Siinä on jotakin sellaista, että "syke"-synonyymi ei sitä sovi kuvaamaan. Rytke paremminkin, mutta sitä kuulee kyllä savolaiskylilläkin. Ja vaikka Lapissa. Kainuussakin.
Ihmisaivojen alkuperäinen shuntti kyllä toimii metsässä, siinä olet oikeassa. Minä vain en osaa sellaista ajattelemalla ajatella sillä geeneihini sen resepti on kirjoitettuna pysyvänä, ei uusittavana eikä Kela-korvattavana. Unimäestä, eli metsästä juuri äskenkin poikaini kanssa taas tulin.
Puusilmä ja puujalka. Nyt sitten puusielu... mutta mutta, eikö Veikko Huovinen-vainaa myös kirjoittanut jossakin novellissaan suomalaisista puusieluisena kansana?
valto
tällä laululla laitan sulle onnea synskäpäivän johdosta:
http://youtu.be/ILRe9dHyby8
meri
Kiitos, Meri, kuuntelin ja katselin G:n kanssa illalla kun tultiin puusouvista (pojilla syysloma niin joudetaan) ja mukava valinta oli. En tuollaisia osaisi itse tsiäkään. Siellä on paljon myös muita "animaatiolauluja" joita voipi mielensä mukavoittamiseksi kuunnella; aikuisetkin.
Lähetä kommentti