torstai 4. joulukuuta 2014

33. Karjalan Karhu

 To 26.6.2014 Leiri nro 23

Ajassa ryömittiin juuri puolenyön ylitse. Puolipilvistä, kymmenisen astetta lämmintä, tyynessä jutkottaa.

Telttarysäni on Säpsän ja Thuuniemen puolessa välissä syvällä petäjäisessä kangasmaastossa. Vähän käytetyn kärrytien pohja, jota tänne tullakseni seurasin, jatkuu vieläkin syvemmälle jyrkähköä alamäkeä. Ehkä jopa kartassa näkyvälle järvelle saakka, josta luikertelee joki Kutismaa kohti. Tähän jäin, kun tapasin karhun hiekkaharjun päällä. Se oli tonkimassa puunpärtöläjää kömmittyäni jyrkkää ylämäkeä viimeisen hiekkakinkaman takaa näkyviin. Muutama sekunti siinä meni, ennen kuin kummatkin hoksattiin toisistamme, mitä ja ketä oltiin. Karhu tempaisi itsensä liikkeelle ja hävisi sislivoon hetkessä, minä jäin ällistelemään toviksi niille sijoilleni, oli se niin äkkinäinen näky. Järki siinä meni hetkeksi kuuraan eikä kameraa ehtinyt edes ajatella. Jälkensä iso otus kuitenkin jätti ohuen neulasmaton peittämään polunvierustan hietaan.

 

Kun toinnuin, ajattelin heti, että tässä on minun leirini ensi yöksi. On sellainen vahti seutuvilla, ettei muusta väliksi. Tuskinpa karhu edes uteliaisuuttaan takaisin tulee saatika että vahtikoiraksi, mutta minulla on mukavan turvallinen olo nyt. Kuinkahan joku toinen olisi reagoinut?
Polttopuut olivat helpossa. Kankaalla kenottaa useammatkin tikkojen ja palokärkien koloille työstämät tervaskannot ja puolukanvarvustossa lojuu kaikenlaista riukua jotka syttyivät melkein kun niitä palavalla tulitikulla uhkasi. Laitoin siis kunnon tulihtan, keitin kahvit ja kananmunia joita ostin pienen Säpsänkylän pienestä kaupasta jossa latasin myös kännykän akun. Paistoin myös makkaraa jossa taas oli lihaa enämpi kuin tarpeeksi vaikka oli niin halpaa, että hävetti ostaa. Join vielä jälkimaistiksi molokoa pullollisen ja vasta sitten tuntui olo kylläiseltä.
Kananmunista pitää muistiin laittaa, että keltuaiset olivat pikemminkin viheriäiset, mutta silti oikein hyviä olivat. Millähän kanoja näillä seuduin ruokitaan? Olisivatko pihoilla kaakattavia kaikensyöjiä ja munat sekä niiden lihat oikeaa luomua luomun peritarkoituksessa? Lehemät ainakin kuljeskelivat pitkin joen vartta irtaallaan ja yksi päkälaumakin kierteli syömässä laihahkoa tienvarsijäkikköä. Erästä koiraa jouduin taas sivaltamaan, mutta se uskoi pienemmästä näpäyksestä. Toinen näkemäni hurtta oli ankkuroitu kopinnurkkaan ja kun se huomasi minut tiellä, se otti muutaman rajun loikan kohti ja koppi keikahti nurinniskoin. Koiraa taisi sattua kulukkuun, niin käheää oli sen jälkeinen rähinä.
Kännykän akun latautumista kaupan ulkopuolella odotellessani, kävi jälleen kaksi alkoholistia kerjäämässä rahaa. Ei ollut kuin hiluja nyt, mutta se hampaaton, luuviuluksi itsensä kuihduttanut muori työntyi tupakalle ja kiljulle haisevana melkein syliin kun lompsastani ne kaivelin. Kohta se hoipparoi ison, ruskean kaljapullon kanssa toisesta kaupasta takaisin tien ylitse ja vilkutti minulle viehkosti. Uskalsin vilkuttaa takaisin vaikka pelotti hiukan, että se tulee ja kapsahtaa kaulaan.

Sitten siinä pyöri lapsia muutamia, toiset polkupyörillä ja toiset juosten. Vähän varttuneempi poikanen meni useampaankin kertaan uteliaisuuttaan ohitse. Kauempana joen sillan kannella kopsutteli lehmä ammuen kuin kavereilleen, että alakaakahan tulla jo. Ne taisivat kuitenkin jäädä toiselle puolelle nyhtämään kituliasta ruohikkorintuusta ja tämä ammuja luisteli joentörmän hiekassa veden juontiin.
Vielä kerkesin seurata, kun vanha nainen, jolla oli vähintään paha lonkkavika, mennä känkkäsi tien laitaa tien toisen puolen vihreämaaliseen kauppaan, tuli kohta takaisin, kävi kotonaan, mutta kohta jo vääntäytyi lahosta pihaportistaan takaisin tehden saman retken uudestaan. Olisiko hiiva unohtunut? Sään ja ajan syömästä, paloturvattomasta savupiipusta tuprahteli savut katolle ja siitä ajattelin, että taitaa emännällä olla pullanpaistopäivä.



Kun saavuin Säpsään, oli tien vasemmalla puolella hautausmaa ja toisen puolen hiekkaharjulla tsasouna. Sen pihasta näki yleisilmeen joen tulopuolen "lähiöön". Harjun alle joku rakensi uuttakin. Oli oikein vanhanaikaisen vinolaudoituksen kanssa rossipohjatalo nousemassa. Kovin oli puutavara heppoisen oloista, kakkosnelosta runkotolpatkin vain ja satakaksvitosta laipiovasat. Miten aikonevat ulkopuolen koolata? Tuleeko tuulensuojalevyä, tai edes tervapaperia vuorauksen alle? Holotna siinä talossa tulee jos eivät sitten tuplaa runkoa sisäpuolelta, ja mieluummin ristikoolauksena sekin, että jotain hyödyttäisi.
 Säpsä jälkeenkin oli vielä yksi, isompi tsasouna. Olikohan sen rakentamisessa olleet suomalaisetkin olleet osallisena? Muistelen lukeneeni siitä. Veistotyö ainakin oli viivoja myöten temmitetty.
Nyt alkaa uni kutsua. Kirjoitanpahan aamulla uusin voimin Jessoilan jälkeisestä Säämäjärvestäkin jotain vihkoni sivuille. Nyt en jaksa kun  tuli nuo Säpsän tapahtumat ja Karjalan Karhu ensiksi ylöspantaviksi.

Käki kukkuu vielä, eikö niillä jo herkiä tälle kesälle tojimasta?

2 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

Valto,

on tuo Karjalan karhun tapaamisesi ollut aika hieno. Oli kyllä hyvä, ettei karhu sattunut olemaan emo pienten pentujen kanssa.

Olen kyllä kuullut metsästäjä-sukulaisilta, että juuri noin karhut tekevät, painuvat tiehensä niin nopeasti kuin kerkiävät. Jos ovat yksikseen.

Hannu Hautala, pohjalaisperäinen valokuvaaja, sai Pro Finlandia-mitalin elämäntyöstään kaiketi. Hän on kyllä yksi niistä joka käsittääkseni on karhukuvissaan käyttänyt haaskoja. Se taas ei ole hirveän hyvä tapa "kesyttää" karhuja. Tottuvat ruokaan, eivätkä emotkaan opeta hyvin metsästystä.

Tämä Säpsä tuntuu olevan vähän pienempi paikka, kun ei ollut kuin muutama juoppo ja yksi karhu. Olipas sulla hyvä tuuri että tapasit karhun joka ei ollut tottunut tonkimaan ihmisten laukkuja! Tai ehkä sulla olivat ruuat hyvin muovin sisällä, ettei se olisi haistanut?

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa, ei mulle kyllä tulisi mieleenkään metsäneläinten takia ruokiani muoveihin pakata. Ei ne niitä varmasti repustani kaivelemaan tule vaikka kuinka makealta tuoksuisivat.

Se voi jossakin Kanadan kesykarhujen parissa olla viisasta, mutta ei Suomen metsissä.

Oravat kaupunkien pihoissa taitavat olla vaarallisimmat eväillä leventelijöille, ja lokit Helsingin toreilla. Niin ja kerran kun nukkuessani kankaalla paljaan taivaan alla oravat kulettivat näkkileipäpaketista kaikki vanikkalevyt omiksi syömisikseen.

Olihan siellä Säpsässä lehmiä, kilejä, lapsia, aikuisia, vanhuksia, kaupanmyyjiä, joella onkijamies... ei niitä kaikkia vain tule julki pannuksi.

Kainuussa haaskalta kuvaamisesta on tullut kansainvälinen "brändi". Kuhmossa muutamat kai elävät sillä touhulla. Ei se toistaiseksi ole aiheuttanut isoja ongelmia, ainoastaan haju- ym. haittoja ympäristöön kun niitä lehmänraatoja pitää sinne soiden alidoille sitä varten raahata.

En itse kyllä kovin luonnonmukaisena menetelmänä asiaa näe vaikka kai se osaltaan vähitellen ainakin vähentää turhia petopelkoja ja ennakkoluuloja. Ainakin niin kaunaksi aikaa, kunnes joku valokuvaaja menettää päänahkansa karhulle...