lauantai 10. tammikuuta 2015

39. Matrosan yössä

La 28.6.2014 klo 01.30, leiri nro 25

Kuusivaltaiseen sekametsään jälleen leiriydyin. Paikka Matrosasta Prääsään päin. Käet pitävät rähinöitään yhä vain. Joku muukin lintu klunkuttaa. Asvaltinuusijat jyrsivät ja kolistelevat tiellä ja sorarekat jyrryyttävät. Niiden meteli kuuluu tänne saakka vaikka olen mäennystyrän takana syvällä metsässä.
Melkoisen huikosen polkaisin vielä Petroskoista lähdön jälkeen. Pikku seikkailuntuntumalta en tälläkään pätkällä säästynyt.
Eräs murmanskilaiseksi turistiksi itsensä esitellyt moottoripyöräilijä askarruttaa. Se pysäytti minut jo, kun saavuin Petroskoihin eilen päivällä ja illalla uudelleen, kun olin irtautunut kaupungista  M18-tielle. Mongersi englantia vähintään kohtalaisesti. Oli ystävällinen kuin mikä, mutta ei riisunut edes kypärää päästään vaikka kätteli ja selfieen pyysi kanssaan jo eka tapaamisella. Toisella kerralla se halusi tietää tarkempia reittini koordinaatteja, osoitteeni ja asuinpaikkani muistilapulle, mutta itsestään ei antanut mitään faktaa. Mutisi visiirin takaa nimensäkin epäselvästi. Kyseli monet kysymykset josta minulle heräsi epäilys, ettei se tavallinen turisti ollut sittenkään. Miliisiksi häntä ensiksi luulinkin. Olin röyhkeä ja käskin pitelemään pyörääni sen aikaa, että saan otettua kuvan. Empi kovasti, mutta en antanut periksi.

Tapaamisen jälkeen alkoi taas epämiellyttävät tuntemukset kauluksesta kaivautua paidan sisälle. Panin kännykän kiinni, otin kortin erilleen ja alumiinipussiin ne taas suljin. Sitten vaivihkaa, kun oli jo melko hämärää, sujahdin päätietä myötäilevälle vaatimattomalle metsäpolulle jota myöten lasettelin melkoisen matkan ennen kuin työnnälsin heppani risukoiden ja juurakoiden ylitse aina varmaan turvapaikkaan, metsään, jossa nyt olen.

Jollakin suoralla oli neuvostoaikaisen tullipuomin rakenteita ja sen kohdalle oli pantu pystyyn suurehko poliisioperaatio. Pysäyttivät vain rekkoja ja niiden lasteja ja kiinnityksiä sekä papereita tutkiskelivat. Paikalla oli keskikorokkeella toisistaan erotetut kaistat. Ratsia oli vastaantulijoiden puolella. Onneksi, sillä niillä oli täyshullu saksanpaimenkoiranrutale irtaallaan. Minut havaittuaan se rupesi rähisemään mielipuolisesti.  Olisi varmaan tullut kaistojen ylitse kimppuuni ellei liikenne olisi ollut niin vilkasta, ettei se sekaan sopinut. Eivätkä miliisit paskaakaan välittäneet siitä, mitä hurtta kauempana kuolasi. Sitä olisikin pitänyt lyödä ranstakalla niin, että hampaat kurkkuun ja henki pois. Minnehän minut olisi sen jälkeen kuljetettu pieksettäväksi?
(räpsäisyni baarista ei ole onnistunut)

Join rahkaviinerikahvit siistissä, avarassa, ulkoapäin pinkinväriseksi maalatussa rekkabaarissa jonkun pikkukylän (Polovina?) kohdalla. Baari oli melko uusi ja auki yötä päivää. Telkkari karskutti musiikinrytkettä katonrajassa, säkenöi ja salamoi, kuva meni välillä kokonaan kiemuraiseksi mariannekarkkikuvioksi. Kahvi oli pahaa, viineri hyvää. Maksoi 112 ru. Kaksi nuorehkoa rekkakuskia tuli yläkerrasta portaita kolistellen. Ne tilasivat isot, lihaisanrasvaiset pihviperunat eteensä. Kuskien seuraksi kopsutteli kohta muhkearyntäinen, ripeloiseen hameeseen pukeutunut nainen joka teki kaupat  makaroni- tai kaalipohjaisesta annoksesta ja isosta kupillisesta teetä. Tomaattilohkoja, kurkkua ja jotain kalaa oli ison lautasen toisella laidalla. Naisella oli unisensameat silmät, suuri suu ja leveät, valkoiset hampaat. Se istui päin minua. Koetin olla katselematta pöydän alusen näkymiin. Oli siellä pikkuhousut niin kuin pitääkin. Kumman hiljaisia olivat kaikki kolme.

Lähtiessä näin, että rekkoja oli puolenkymmentä siistissä rivissä rakennuksen takana. Muutama henkilöautokin oli, että aika monta majoitushuonetta baarirakennuksessa sijaitsi.

Matrosaa lähestyessäni oli metsään poikkeavan tien kyltissä sairastuvan punainen risti ja valoja näkyi joistakin ikkunoista puiden lomassa. Vähän matkan päässä hoipparoi tienlaitaa farkkuasuinen naisihminen. Kompasteli kivenmukuroihin ja tyrskähti kokonaan nurinniskoin. Laitoin pyörän läkälleen pientareelle ja kävin nostamassa naisen ylös. Hilpeässä humalassa se oli kuin Potkun Miina juhannuksena. Otin humalikon naarmuisen käden ja käänsin sormet tavaroita pitelevän hihnan ympärille ja kehotin elein puristamaan siitä lujasti. Vähän matkaa mentiin sillä tavalla liikenteen puistellessa ohitse, mutta sitten käsi lipesi ja nainen keikkasi perseelleen. Yritti se sinnikkäästi nousta ylös, istahti ruohotuppaan päälle hokien hikkojen lomaan vodaa vodaa. Nostin taas naisen kontilleen ja tarjosin vesiletkua rohtuneiden huulien väliin. Lommottaen omia poskiani imuasentoon, kehotin tekemään samoin. Vesi näytti maistuvan. Nainen polotteli omiaan ja naureskeli minun polotuksilleni. Meinasi ominkin voimin kävellä, mutta ei siitä mitään tullut. Yritin taluttaakin, mutta sitten piti antaa pyörän kaatua raviin päin ja tempaista rekan lähestyessä nainen pientareelle. Taisin karjaistakin, että elä perkele tuolleensa! Siltakaiteiden kohdalla tie kapeni niin, että kohtaavien rekkojen sattuessa yhtä aikaa paikalle ei siinä horjuntavaraa jalankulkijalle olisi jäänyt. Kai se tajusi tilansa ja tuli lopun matkaa Matrosan kylänpintaan kiristyshihnasta pidellen kiltisti kuin vasikka. Päitsivaljaat vain puuttuivat.

Kai me ainakin kilometri, jos ei kaksikin sillä tavalla peräkkäin hokkuroitiin. Erään talon kohdalla panin pyörän aitaa vasten nojalleen ja talutin naisen portista pihamaan puolelle. Käänsin takaisin tullessani portin puisen linkun taakeliinsa.

Sinne yöllinen saateltavani jäi sinisen(?) talon leveille puuportaille istumaan, kallistui kohta kyljelleen ja nukahti siihen.

10 kommenttia:

Samppa kirjoitti...

kyllä humala on jumala, mikään muu ei selitä tätäkään kännisen onnea?

Valto Ensio kirjoitti...

Minä kai sitten olin se pelastava enkeli...

Mutta kuka naisen aiemmin on pelastanut? Entä onko vielä elossa jos viikonlopun juhlintareitti on ollut koko kesän sama?

Millä tuurilla itsekukanenkin täällä pujottelee?

Kukaan ei pelastanut niitä panttivangeiksi jääneitä sattuma-asiakkaita Kosher-kaupassa Ranskassa eilen.

Miten pienestä elämänjatkuminen onkaan toisinaan kiinni.

mikis kirjoitti...

Koiran kuonon yläosassa silmien alapuolella on kolmiomuotoinen luu. Terävällä tarkkaankohdennetulla karateiskulla tämä luu kellahtaa toisin päin, ja yksi kulmista puhkaisee koiran aivot. - Eipä senjälkeen hurtta enää räksytä.

Toisaalta koiran omistaja, tässä tapauksessa tullimies, saattaa tehdä kyseiselle Karate Kidille, eli reissumiehelle, jotain, joka parempi ehkä on jättää kuvailematta.

Armeijasta muistan sotilaskoirat. Ne olivat koulutettu niin käsittämättömän agressiivisiksi - siis nää Scheeferit, että ei uskaltanut 5kymmentä metriä lähemmäksi niitä. Vaikka ne olivat kaltereitten takana kopeissaan. Mutta haukkuivat. Ja murisivat. Ja tempoilivat. (Ei siellä kylläkään asiattomat sotilaat, tai edes kirjurikorpraali, olisi saanut sillä alueella kävellä. Mutta minä nyt vaan kävelin.


Matkakuvauksesi Venäjän Karjalasta on vaikuttava! Ja kuvat!

Valto Ensio kirjoitti...

Kiitos kehuista Mikis. Et onneksi suuttunut, kun olin tuolla aiemmin ja kauempana kovin elämään vittuuntunut, että lohkaisin sulle ikävästi. Vuorien kokoisilta tuntuvat muutamat vastoinkäymiset edelleenkin, mutta tässä vain porskutellaan. Ranskassa, Syyriassa, Bokoharan mailla, Ukrainassa jne. ne ihmispoloisten vastoinkäymiset vasta suuria ovat; vähintään Himalajan kokoisilla kuutioilla lastatut. Suren heidänkin puolestaan usein.

Koirista:

Karateiskua ei taida ehtiä lyömään jos hurtta on koulutettu tappamaan.

Usein mainitsemani "ranstakka" joka mukanani oli, on 8mm paksu, 65cm pitkä sinkkivaijeri jonka sijoituspaikka on pyöräni ohjaussarven sisällä. Olen tehnyt siihen kädensijan josta se on nopea tempaista esiin, joten säästyin monelta kinttuun puraisulta tavallisten tapaamieni kylänkoirien tapauksissa. Miten olisi käynyt sen miliisi/tullihurtan kanssa, niin se jäi kokeilematta. Onneksi. Siinä oli muuten minulle myötäinen alamäkikin, että sain hieman vauhtia pyörääni ja kykenin poistumaan paikalta suhteellisen sutjakkaasti.

mikis kirjoitti...

Tuo koirajuttu olikin vähän piruilua. (Tai ainakaan en tosissani ehdotota että kukaan sitä kokeilisi!)

Ps. En muista että sinä minua jotenkin olisit ehdoin tahdoin loukannut? En oikeasti muista. Muutenkin suhtaudun siihen että minua "loukataan", niin, että unohdan asian 1-2den vuorokauden aikana. - On olevinaan niin paljon muuta ajateltavaa. (Kuin oma nirppanokkaisuus.)

Kriittisyys sinällään on arvostettavaa. Sinä olet kriittinen ajattelija. Et päästä lukijoitakaan aina helpolla.

mikis kirjoitti...

Se vielä että mennen tullen nämä matkakertomukset Rämön pyöräilykirjat kiinnostavuudessaan ja jännittävyydessään voittaa, eivätkä Matti Rämön kirjat huonoja ole, olen lukenut ne kaikki. (Kiehtovin niistä on Intia-kirja.) – Mutta yksi heikkous jutuissasi on... tietänet itsekin, mikä? No se, että et osaa paikallista murretta. Voi vain kuvitella millaisia muisteloita/filosofiaa olisit noista akoista ja ukoista (ja miksei miiliseistä ja roistoistakin!) viäntänyt esiin jos venäjätä heijän kanssaan uosit haastellut!

ystävyydellä, mikis

Valto Ensio kirjoitti...

Minä olen lukenut Rämöltä sen, jossa hän ylitti Venäjän ja Suomen rajan Sallassa ja ajoi Norjaan Kuolan kupeita nuollen. Kyllä hän ihan mukavasti kertoelee kuljeskeluistaan. Se minua ihmetytti, että miten kummassa mies saa niitä pinnoja niin paljon poikki kun minulla ei ole kai ole milloinkaan yhtään pinnaa katkennut. Polkimienkin kestolle keksin lähtiessä melkeinpä patenttiratkaisun: pumppasin prässillä niiden akselinvälit ja laakeripesät täyteen vaseliinia. Samoin kuin etuhuarukan jousiinkin jotka muuten ovat retkupyöräileville aivan turhia kotkotuksia.

Minen ossoo muutenkaan mitään muita "murteita" kuin tämän synnyinsavoni. Enkä opi. Olen yrittänyt. Ja sekös minua harmittaa ylettömästi, ja enämpikin. Tekee mieli purra kieli poikki toisinaan.

Mutta kielipiätään ei voi toiseksi (toistaiseksi) kesken elämäänsä vaihtaa.

mikis kirjoitti...

Samat sanat Rahikaisen eli meikäläisen suhteen. Kielet ei päähäni uppoa edes väkisin. Maailmalla pärjää kyllä yllättävän pienelläkin vieraalla sanavarastolla, on koettu, mutta siinä jää ulkopuoliseksi tarkkailijaksi. Noin enimmäkseen.

mikis kirjoitti...

Miten ihmeesä hän saa niitä pinnoja niin poikki?... Sitä minäkin ihmettelin. Aina olen ajatellut että olisi kiva pyöräillä, vaikka maapallon ympäri, mutta eihän semmoisesta mitään tule jos joka s-tanan sadas kilometri pinna singahtaa poikki! - Minä ainakin, noin tuhannen kilometrin ja kymmenen pinnan jälkeen, tekisin U-käännöksen. Tulisin kotiini, vesin pyöräni kellariin piilon, mulkoilisin keittiön ikkunasta vähän aikaa naapureitani, ynnä muita, ja sen jälkeen avaisin jääkaapin oven ja ottaisin sieltä (jos siellä olisi, ehkä olisi) pari olutta ja ajattelisin, "huh, huh. olipas reissu. Mutta kiva että tuli tehtyä".
tms.

mikis kirjoitti...

... "Paska reissu. Mutta onneksi ei tullut tehtyä." ...