tiistai 20. tammikuuta 2015

44. Tsasouna karkaa

 
Su 29.6.2014 Interposelok, Vazejärvi

Monasterin kellojen aaltoileva kumina kuuluu jälleen. Jälkikaikuna venyttäytyy maiseman ylle kuin liivatehuntuna djoingggdjoingggdjoiiiinnnggg-kaiku. Sävel on erilainen kuin suomalaisten kirkontornien mäike. Iltapalalleko vai päiväsyntien käsistä poispesuun nyt kutsunevat?

Päivänokosten torkahdusunessa olin seminaarissa, jossa pohdittiin, käyttävätkö nykynunnat dildoja ja onko munkeilla millaisia seksileluja kammioissaan. Unenkulmalla istui harmajapartainen, lihava ukko jonka rintaplakaatissa luki Isäviisas ja joka luennoi aiheesta Ruumiintoimintojen ankeansynkkä historia ja niiden kanssa kilvoittelu. Lopuksi ukko nousi nuotiokiville ja roihujen takaa pauhasi selvällä savonmurteella, että helevetin kaahee tulj´ nielkööt ne ryöttäjuuttaat, jotka jarruja ihmisten nussimisenhaluille lyövät. Kun heräsin, ajattelin, että pakkohan tässä on jarrutella vaikka kuinka panettaisi nytkin.

Ankea on tämän Vazejärven niemennokankin historia. Kommunistien könytessä verissä päin ja kourat toistensa kurkuilla Venäjällä valtaan, saapui tännekin erillinen komennuskunta joka vodkaa voimajuomanaan käyttäen nuiji hengiltä kaikki munkit, paskoi ja tuhosi pyhiksi suitsutellut paikat ja hautausmaat ja lopuksi piti peijaistansseja luostarin saleissa. Sitten tänne päästettiin sosialistisiin unelmiin uskovaiset Amerikan suomalaiset, jotka perustivat maatalouskolhoosin. Kun se unelma oli miltei valmis, niin itse unelmoinnin kohde ja maallinen autuususkonto, kommunismi, isä Stalinin johdolla aloitti heidän murhaavan jahtaamisen. Yksikään kolhoosin unelmatyöläinen ei tainnut hengissä selvitä.

Seuraavan historianlehden kun aukaisee, siellä kerrotaan, että jatkosodan aikana Hyrsylänmutkassa suomalaisten käsiin jääneet sotavangit tuotiin piestyin kyljin tänne perustettuun vankileiriin  nälkään kuolemaan. Ja kun viimein kaikki tuokin, kansallissosialistien sytyttelemä globaali tohina ja murhaamisaalto maailmassa laantui, tänne rakennettiin suojapaikka neuvostoliittolaisen yhteiskunnan aivan laitimmaisina harhailleille mielisairaille, entisille vangeille ja alkoholisteille. Heidän jälkeläisiään asuu yhä täällä muutamia ja muiden kurjien sielujentyngät kummittelevat rikki revittyjen rakennusten raunioissa.
Mistä sitten uudet munkit ja muutamat nunnat tänne syrjänmutkaan lienevät itsensä talutelleet? Onko heidänkin yläpuolellaan käsi, joka  Valintojen Portilla määrää, ketkä minnekin elämänikäistä katumusta harjoittamaan lokeroidaan? Ja mikä on seuraava historiannikama kun jälleen kaikki muurit murretaan, hautojen ja tornien vinoristit murskataan ja moikavat kellot valimoihin uusiokäyttöön raijataan?
Mitähän tapahtuu, kun tsasouna karkaa käsistä? Tuolla kelluu järvessä yksi sinertäväkattoinen.  Mäellä kirkastelevat luostarin kupolit ja mäenrintuuksen harmaat, miten kuten katetut ja paikkaillut, harmailla aitariu´uilla ympäröidyt rakennukset antavat kontrastia maallisen ja taivaallisen välitilaan.
Nyt minulla on täällä ainakin kaksi kaveria, Azerbaidzhanista lähtöisin oleva Alexsandr ja täällä syntynyt Jevgeni. Juotiin nokipannukahvia ja huidottiin asioita selväksi. Alex näytteli ilmeikkäästi kuin Vesa Vierikko ne kohdat, joita en ymmärtänyt. Hän myös piirsi tikulla hiekkaan symboleita.  Niistä en kyllä tajunnut yhtikäs mitään. Sitten, kun hän pääsi kunnolla vauhtiin, hän näytti naisystävänsä pimpankuvan kännykkänsä kotigalleriasta. Jevgeni, joka oli selvinpäin vei äsken kännykkäni ja kamerani kaikki akut latautumaan. Alex lähti ottamaan lisää viinaa, viittoi tulevansa kohta takaisin. Hauskaa.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

valto

satuitko tässä muutama päivä sitten näkemään tunnin pituisen elokuvan mantsinsaaren robinsoneista? näillä kahdella äijänkäppyrällä on kummallakin oma tönö siellä. ovat saaren ainoita asukkeja, mutta elelevät kissana ja koirana toisilleen mököttäen. saari tuntui hirveän autiolta, mutta pellot ja kylänraitit erottuivat yhä, kun osasi katsoa. rannoilta aukesi näkymä laatokan ulapalle. saatoin kuvitella horisonttiin valamon valkoisen kellontornin.

nunnat ja munkit kutkuttavat mieltäni. tunnen sympatiaa heidän ahkeruudestaan ja omistautumisestaa. olen käynyt luostareissa, joissa uskoon pohjautuva omaehtoinen elämä on vielä totta.

kehitysuskon hallitsemassa kasvuyhteiskunnassahan näitä omaehtoisia kulttuureita ei juurikaan enää ole. on vain hyötykieltä, kaupallisia viljelijöitä, teollisia karjankasvattajia, kalatuotannon harjoittajia, joiden tulee ottaa ympäristöstään irti kaikki, mitä on otettavissa. se on nykyaikaista kehitystä ja vastaa kehitysuskon vaatimuksia.

näistä sinun karjala-päiväkirjoistasi sen tajuaa, että kun kyläkulttuurin muodot kuolevat, maailmanihmiseltä katoaa kyky, taito ja kiinnostuskin kokea paikallisuutta, pieniä asioita, tavallisten ihmisten kohtaloita.

kaikki pienet kehityspapit hokevat maaailmankylä, maailmankylä. muttei maailma voi olla kylä eikä maailmanyhteisössä ole naapureita eikä lähimmäisiä, vaan massoja.

missä euroihmiset todella tapaavat toisensa, tekevät yhdessä työtä, ottavat toisiaan kiinni kädestä? yhteisen www:n ääressä?

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Katsoin minä ne Robinsonit. Olivat esimerkiksi Inarin Surnun Pekkaan tai saariston Doraan verrattuna aika "kädettömiä", mutta laillansa siellä kutvehtivat hekin. Ehkä ikä jo painoi elämänhalua ja ties mitkä eilisen kokemukset. Vähän tuli surumielinen olo dokumenttia seuratessa.

Ehkä nunnat ja munkit ovat sitä ihmislajia, että heille nimenomaan täytyy olla monastereita minne vetäytyä. Kaikki eivät metsiin halua pusikoitua.

Minä vähän epäilen tuota uskoon pohjautumista. Filosofoin itsekseni, että jumala/uskonto on sivuseikka, vaikka he eivät sitä tunnustaisikaan. Ihmisten selviytymisen keinovalikoimaan ne vain ovat aikojen saatossa muokkaantuneet monessakin mielessä ja tyylilajissa.

Jos ajatellaan aikoja ennen ihmismielen "löytymistä", niin on se aika outo ollut, joka on yhtenäiskultturien tiiviistä porukoista halunnut erakoitua joten jokin uskottava ja uloskinpäin näkyvä syy sille on täytynyt löytää. Ja muita samanhenkisiä tueksi sittenkin vaikak erakoita oltaisiinkin.

Nythän luostareiden väki ei enää missään eristyksissä elele, ei edes pyri siihen. On älykännykkää ja läppäriä, iBadia sun muuta. Kulissit kyllä ovat komeat. Ainakin tuolla, missä niihin tutustuin.

Myöhemmin Sortavalassa seurasin erästä isokokoista partamunkkia kun se seisoskeli katujen risteyksessä jotain odotellen. Kännyyn se kälkätti ja kun vähäpukeisia naisia sipsutteli ohitse, kääntyi katsomaan jokaisen perää. Sitten Valamossa kun yksi pitkäpartainen munkki lähti isolla moottoriveneellä Laatokalle, niin oli se vain aika hurja näky... Kerkesinköhän minä kuvatakin sen, en muista ennen kuin selaan kuva-arkistoani.

Niin että kehitysusko ja nykyaika se on viemässä heitäkin kuin konsultit poliitikkoja.

Anonyymi kirjoitti...

valto

kun ajattelen tätä meidän omaa heinäveden valamoamme ja sen taannoisia yt-neuvotteluja, niin olisikohan veljestön syytä kar­sia rön­sy­jä ja kes­kit­tyä pelkästään ydin­lii­ke­toi­min­taan, eli ru­koi­luun? hengellisten sijoitusten on­gel­ma on tietenkin pit­kä ta­kai­sin­mak­suai­ka: mah­dol­li­set voi­tot kor­ja­taan vas­ta kvar­taa­lien tuol­la puo­len.

luostareista tulee mieleen huivipäisiä nunnia ja kaapuihin verhoutuneita munkkeja, jotka ovat iäksi sitoutuneet uskonnolliseen, vaatimattomaan elämään. on se noinkin, mutta paljon muuta.

asuin 2000-luvun alkupuolella jonkin aikaa benediktiinimunkkien luostarissa. siellä opin, jos en nyt uskomaan jumalaan, niin kuitenkin sen, että luostarin rauha ei synny vain metsän puista ja uskonnollisista kuvista. hengen luovat ihmiset, eli se joukko, joka kulloinkin sattuu yhteisöön kuulumaan.

ja sekin on aivan hirveän vapauttavaa, että hyvässä luostarissa kaikki nykyajan rasittava hulipumpeli puuttuu: kukaan ei myy mitään. ei tarvitse tehdä jatkuvasti valintoja, ei päättää, mitä mieltä olisi tuostakin asiasta. voi olla vaan.

en kuitenkaan voisi elää luostarissa. minulta puuttuu senkaltainen vakaumus. oikeastaan minulla ei ole enää syviä vakaumuksia mistään.

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri, miksi ihmisellä pitäisi olla vakaumus? Kuka sen on keksinyt?

Vakaumusten vuoksi täällä tapetaan eniten vaikka olisi rauhanvakaumuksesta kyse.(Aatteesta; onko se yhtä kuin "vakaumus"?)

Takinkääntäjät pärjäävät parhaiten ja sen täytyisi olla vähintään yhtä sallittua kuin hampaat irvessä vääränvakaumuksenlipun alla murhaaminenkin.

Takinkääntämiselle pitäisi keksiä myyvämpi nimi.

Luonnollinen ihminen kääntää takkia elämänsä aikana useaan kertaan jos kehityksen kaaren eri kipupisteitä ei muuten osaa nimetä. Minä ainakin olen asioista aivan eri mieltä kuin vielä 20-vuotiaana. Jopa niin, että olen erimieltä muutamista jutuista kuin muutama vuosi sitten 50-vuotiaana.

En ole koskaan asunut luostarissa, Heinävedellä kävin kerran. En viihtyisi. Tuolla Vazejärvellä ne parit päivät meni, kun olin teltassa rannalla ja katselin sivusta alueella näkyvää. Tosin ei siinä paljon sisälle pääse sellaisessa oleskelussa, etten voi mitään sanoa hengestä enkä muusta näkymättömästä. Asioita tietenkin aistii jollakin tasolla.

Huivipäitten ja kaapumahojen lisäksi alueella oli kasvimaita ja eläimiä sekä muutamissa taloissa asukkaita, perheitä. Oikeastaan en nähnyt kuin yhdestä munkista vilauksen ja lähtiessä nunnan. Monasterin työläisiä (yleismiesjantusia) olivat nämäkin Alex ja Jevgeni.

"Hulipumpelia" ei tosiaankaan ollut myytävänä. Kauppakin oli lopettanut toimintansa. Ehkä sadonkorjuun aikana myyvät porkkanaa ja sipulia ja pottua, mutta aikamoinen väki kai siellä on elätettävänäkin, että tarvitsevat ne itsekin pottunsa.

Mietin, että olisi se yksi kesä mukavakin olla tuollaisessa paikassa. Osallistuisi kasvimaiden hommiin, lehmien lypsyyn, heinäntekoon, rakennusten korjailuun jne. Semmoiseen oleskeluun minäkin voisin suostua. En vain olemaan ja rukoilemaan ja luennoilla istumaan.

Anonyymi kirjoitti...

valto

anteeksi että hiukan poikkean asiasta, mutta tuosta vakaumuksesta muistin yhden elämääni liittyvän jutun:

seurustelin 70-luvulla ihanan pasifistin kanssa, joka halusi totalikieltäytyjäksi. siihen aikaan totaalikieltäytyminen oli rikos, josta joutui vankilaan. oli vakaumus miten vahva ja aito tahansa, laki oli laki ja kaikille sama: kellään ei ollut oikeutta kieltäytyä sekä ase- että siviilipalvelusta. . .

paitsi että ei se laki sittenkään ollut ihan kaikille sama. tuolloin suomessa oli oikeus olla totaalikieltäytyjä yhdellä ehdolla: jos oli ns. jehovan todistaja. tämän uskonnollisen ryhmän jäsenet oli täysin vapautettu palveluksesta.

eduskunta oli suuressa viisaudessaan arvioinut eri ihmisten vakaumusten voimaa ja päättänyt, että ainoastaan jehovan todistajilla on niin arvostettava vakaumus, että sitä ei voi loukata edes siviilipalvelulla.

rauhantahtoinen poikaystäväni kunnioitti jehovan todistajien vakaumusta eikä ehdottanut heidän oikeutensa kumoamista. sen sijaan hän ihmetteli, miten eduskunta on saattanut säätää järjestelmän, joka noin räikeästi ja epäloogisesti rikkoo tasapuolisuutta.

hän ihmetteli kapiaisten kuulusteluissa sitä, että kun monilla muillakin uskovilla kuin jehovan todistajilla oli heidän oman jumalansa ohjeisiin perustuvia moraalisia ristiriitoja lain kanssa, niin miten lainsäätäjä on voinut valita erityissuojeluun vain yhden uskonnon yhden uskonlahkon jäsenten omantunnon?

vielä sitäkin isompi ihmettelyn aihe: miksi uskontoon perustuva vakaumus on lain edessä arvokkaampi ja hyväksyttävämpi kuin muuhun eettiseen pohdintaan pohjautuva?

oliko hänen totaalikieltäytyjän vakaumuksensa lainsäätäjän mielestä huonompi kuin jehovan todistajien vakaumus siksi, että hän oli päätynyt vakaumukseensa vain oman omantuntonsa ohjaamana eikä kokenut sitä minkään yliluonnollisen henkiolennon käskyksi?

meri

Valto Ensio kirjoitti...

Meri

Tappamisdoktriini on sotakoneistojen uskonto olipa se puolustuksellista tahi ei. Katekismukset ovat heillä aivan omansa ja niiden käskyjä päivitetään tilanteiden mukaan.

Tappamiseen valmistautumisen antamin valtuuksin tuo sotakoneisto on myös diktaattori joka tarvittaessa määrää kaikesta, ja lähimenneisyydessämme vaikkei tarvinnutkaan.

Nyt se on pehmentänyt Euroopassa otteitaan, mutta sellainen pehmoilu lopetetaan nopeasti kun ja jos aseita aletaan käyttää.

Luen juuri Ville Kivimäen sotatraumatutkimusta Murtuneet mielet ja ajattelen synkeästi, kuinka Ukrainassa niitä taasen alettiin synnyttää. Muita sotatantereita en jaksa enää ääneen edes lausua.