perjantai 16. tammikuuta 2015

43. Sateenkaaren päässä

Su 29.6.2014 klo 13

Aamuiset lehmät ovat kiertäneet nyt toiselle puolelle järveä. Tuon kirkaskupolisen monasterimiljöön takaa kai niillä polku kulkenee. Lypsettävänä ovat ehkä mennessään käyneet. Onnelliset lehemät! Lapsellisen hyvilläni olen heidän puolestansa.
Pesin  kaikki vaatteeni ja hankasin itsenikin puhtaaksi kylmänkirkkaassa Vazejärvessä. Nyt päälläni on vain uimahousut. Löysin rannasta köysikiepin ja sidoin sen pyykkinaruksi teltantakuisiin puihin. Tuuleksiikin mukavan leppoisasti joten ohuimmat rytkyt kuivuvat nopeasti. Olen pitänyt myös nuotiota ja laittanut kunnollisen annoksen ruokaa. Polttopuiden etsintä on työlästä sillä seudun kaikki kuivempi on rannassa aiemmin leiriytyneiden toimesta juurittu tulien ruuaksi.
Yöllä asettuessani aloilleni, siivosin erittäin törkyisen nuotiopaikan ja kunnostin kiveyksen. Pulloa ja purnukkaa, muovijätettä ja muuta roinaa on vähän joka puolella. Saastuttamisen puolesta kovin pyhältä seutu ei näytä vaikka se vinoristien siunauksenmitan päässä sijaitseekin.

Eilistä pitää muistella vielä.

Kun läksin Prääsästä, kävin tienhaaran baarissa lurukahvilla. Ruokailijoita oli muutamia: kaunis nainen lihavan rokonarpisen miehensä kanssa, pari kuorma-autonkuljettajaa ja yksi nuori mies, joka teki ristinmerkkejä ennen kuin rupesi syömään. Sillä oli kuulokkeet korvilla ja syödessään se nytkytteli niskaansa kuten muutkin luuripäänuoret kaikkialla. Kuulokkeista  porautui luultavasti nytkyttelyn mukaista musiikkia kallon sisään. Kun jatkoin matkaani, oli nuorukainen tienvarressa taittelemassa ristinkuviota rintansa ylle peukalo pystyssä. Yksi rahtari tussauttikin rekkansa jarruja pysäkin kohdalla  ja nuori mies kiipesi sisään.
Baarissa tuli kännykkääni englanninkielinen teksti: "My frend photos". Lähettäjäksi arvelin sen motoristin. Viestissä kehotettiin avaamaan sininen linkki ja vastata siihen, mutta tuli niin epämiellyttävä olo, että tuhosin viestin. Olisi valvovat tahot saaneet selville, missä viiletän, näin epäluuloinen mieleni sanoi. Kun lähtiessäni olin kuvaamassa baarin takana rinteessä olevien maakuoppien puisia kattorakenteita, ajoi valtatietä hitaasti samanlainen iso Honda kuin sillä murmanskilaisella oli. Huomasikohan se minun pyöräni baarin seinustalla?
Svatozeron (Pyhäjärvi) kohdalla polkiessani soitti Tapsa Kittilästä. Puhelu kuului hyvin. Tuli puhe liikenteestä ja kerroin Tapsalle, kuinka juuri sillä hetkellä tien suoralla osuudella tulee vastaan ja porhaltaa samaan suuntaan ainakin 17 rekkaa, sekä muu liikenne siihen päälle. Tapsalla on itsellään Sisu-sorarekka joten kerroin, että täällä saman merkkisiä kampheita myös riittää.
Väliin kulki kylmiä sadekuuroja, väsytti ja oli likainen olo. Kiersin kartassa mainitsemattoman pikkukylän (Keskozero, Keskijärvi) kautta. Jyrkän mäen alla oli pitkulainen lampi ja harkitsin sieltä rysälleni tonttia, mutta oli niin sakeaa pusikkoa joka puolella, joten luovuin ajatuksesta. Kylässä oli muutamia,  harmaantuneiden hirsirakennusten eläviä savuja ja loppuun juosseita, flegmaattisia koiria aitausten sisäpuolella. Yksi taisi vähän kuonoaan ruohikosta nostaa kun poljin ohitse. Kasvimaat työnsivät tainta monenlaista ja pottukin olisi pian kukalla. Sauna lämpesi parissa pihassa ja mäen päällä leijui savustetun kalan haju. Hyvin iäkäs, flanellipaitainen kuuro mies työnsi pyörää keskellä tietä. Sillä oli koivuvasta tarakalla ja karkea pyyhe olkapäällä. Se kääntyi erään talon pihaan ja hävisi nurkan taakse. Minua mies ei huomannut vaikka kuljin hetken verran melkein takapyörää hipoen perässä.
Joku oli rakentanut uuttakin samalla mallilla kuin aiemmin näkemäni. Parrurakennus oli lammelle antavassa mäessä. Riiveeksi oli kerätty entivanhaiseen tapaan  karkeaa kangassammalta. Rakennus oli äkikseltään huiman eläväinen näky vielä siistimättömine, karvaisine seinineen ja niihin nähden moderneine vesikattomuotoineen.
Tuon pikkukylän jälkeen oli eräässä metsäntaitteessa jonkinmoinen ajoneuvojen huolto- ja parkkialue joita olin aiemminkin nähnyt ja hirvitellyt ojiin ja soille leviävien öljyjen ja saastan paljoutta. Selvisi siinä Polovinan rekkabaarissa näkemäni naisen ammattikin kun kuulin metallisen mäikkeen erään puoliperärekan (säiliöauto) väliköstä. Siellä tämä silloin yöllä ripeloiseen hameeseen pukeutunut naisihminen mätki kiinnijuuttunutta lavetinpulttia voimainsa takaa. Viimein kun pultti irtosi, se kimposi romisten lavettipöydälle ja vieri siitä öljyiselle asvaltille. Naisen vaaleanharmaa kokohaalari sinkui tiukalle, kun se konttasi pulttia hakemaan. Oli sitäkin lysti hetki siinä katsella. Sain leveän, tasatalttahampaisen virnistyksen tervehdykseksi kun hän minut hoksasi. Rohakka nainen kerrassaan, mutta enpä uskaltanut mennä jututtamaan ja valokuvaan pyytää. Tuskin se lekaa olisi otsaan tarjonnut.
Huolsin minäkin sitten pyörääni. Kävin hakemassa metsästä katajanoksan ja kiraisin sen nippusiteellä vaihteenvalitsimeen rattaiden hiekasta ja muusta töhkästä "automaattista" puhdistamista varten. Hyvin keksintöni näyttää toimivankin.
Vazejärven tienhaaran pikkutsasounalla harkitsin kauan lähtemistäni epämiellyttävän näköiselle, löysähiekkaiselle polulle, mutta kun sadekuuron jälkeen ilmestyi metsään halkeavan tien yläpuolelle sateenkaari, ajattelin, että oijustanpa katsomaan sen juuren jos siellä vaikka kultakolikkopata olisi. Panin kännykän jälleen alumiiniseen suojaansa ja läksin työntämään. Hiekassa näin moottoripyörän jäljet, mutta kun ne tulivat tien toista laitaa myös takaisin, uskalsin jatkaa kohti yöksi kääntyvää hämärää.
Loppumatkasta ei mitään muuta merkillistä sattunut, kuin kaksi säikähdystä. Kylän ensimmäisten talojen pihasta ryntäsi kaksi vasikankokoista koiraa kahta puolen pyörääni ja säikäyttivät minut pahanpäiväisesti. Ruskeaa turjaketta kerkesin paukaista lavoille ranstakallani ja kun se ulahti,  jättäytyi täysmustakin rotjake kauemmas taakse rähisemään. Kohta vastaan juoksi kolmas koira huimaa vauhtia, mutta se kiersi kaukaa minut ja meni kahden muun kaveriksi mölisemään. Perkele että kaikenlaisia saatanan petoja ne ihmiset pitävätkin irtaallaan pihojaan vahtimassa. Tämän astisen reissuni  inhottavimpia kokemuksia nämä.
Toinen hätkäys tuli monasterilta rantaan johtavan kujan suulla kun erään harmajan, ränstyneen talon pihalla laittoi nuori mies Rellunpippanan stereot kerralla täysille ja sieltä alkoi raikata venäjänkielinen humppappaahumpappaa. Poika itse oli niin humalassa, ettei se tajunnut jonkun katselevan aidan takana sen möyhyämistä pihamaan hoitamattomalla nurmikolla. Surullinen näky. Voi yksinäistä poikaparkaa. Jos olisi kesälavoja täälläkin, niin ei tarvitsisi viinapullon kanssa humppaa tanssia.
Vazejärveen heijastui kuitenkin jo aamupuolelle kallistuneen yön laskevan auringon kilo. Oli viileää, mutta silti niin mukavan oloista, etten enää katunut työlästä, tuntikausia kestänyttä vaellustani tänne sateenkaarenpääleirille. Päätin, että jos pois ei ajeta, viivyn tässä pari päivää.

4 kommenttia:

mikis kirjoitti...

Kivalla tavalla koettua elämää, ja sillä lailla kuvattua. Lukijakin saa olla mukana (tai sitten ei).

En kärvistele. Mutta mistä tiesit että se flanellipaitan iäkäs mies, joka työnsi pyörää keskellä tietä, oli kuuro? (No ehkä hänen käyttäytmisestään.)

Itse kerran kirjoitin miten "yksikätinen norjalainen merimies kääräisi näppärästi toisella kädellään sätkän..."
eräs kriitikko vittuili mulle siitä. (Siinäpähän vittuili. Sillä ihan oikeasti se kääräisi sillä toisella - eli ainoalla - kädellään näppärästi sätkän.)

Valto Ensio kirjoitti...

Voihan se olla, että se vanhus oli niin jäykkäniskainen ettei kyennyt jälkeensä katsomaan, kuka kannoilla puuskuttaa. Tai jo niin onnellisen ikivanha, että paskat tien muista käyttäjistä välitti. Ts. oli ohittanut aikapäiviä sitten uteliaisuusiän.

Valto Ensio kirjoitti...

Kuuroudesta puh.ollen jos ite elän 80 vuotiaaksi, olen melko varmasti umpikuuro, mutta voipiko minua oikeasti sanoa umpikuuroksi jos tämä elinikäinen korvien soiminen kuuluu pääni sisällä edelleen vaikka ulkopuolelta tulevat ääniärsykkeet ovat lakanneet häiritsemästä?

mikis kirjoitti...

Minä olen ajatellut että kuulo - näistä meidän aisteistamme - olisin kivin menettää. Olisi ihanaa kun ei enää kuulisi hälyääniä! Saisi nukkuakin niin kauan kuin malttaisi pysyä pötköllään. Eikä muutenkaan tarvitsisi välittää kaikenmaailman turhasta...
tottakai kuurous on vamma. Sen kanssa kumminkin tulisi toimee. Uskon niin. Jos sokeutuisi... en minä sitten tietäisi, mitä sitten. (Ainakaan en haluaisi elää.)