18. Itikka peseytyy

Edelleen leiri 18

Aamulla kuuden paikkeilla sain viimein rysän pystyyn ja makuupussiin menin kuten lähiunelmani oli.

Klo on 15.  Kuulostelen sateen ääntä joka tuntuu vaimenevan. Pystyin jo vihkon kaivamaan, vaikka teltanlattialla pieni tulva pääpuolen montussa onkin. Tuntuu kyllä märältä kauttaaltaan, että kai se 4000 kastepisteen raja on telttakankaan veden läpäisyrajana saavutettu jossakin vaiheessa.

Olen ollut hereillä parit tunnit, miettinyt näkemääni unta jossa urakoitiin Pekan ja Jounin kanssa isojen rakennuskompleksien betonimuottitöitä kahdessa kohteessa yhtä aikaa: Selän puolen vormauselementtien tönärit oli pultattu Uudenkaupungin sataman asvaltille aseteltuihin betonijärkäleisiin ja merenlahdelta myrskytuuli pieksi sadetta niin, että naulat uiskenetelivat haalarintaskujen lammikoissa kuin neulamuikut Kitkanjärvessä. Samaan aikaan etupuolella laskeutui Havatorarmeijan raanaproppujen varassa kymmeniä metrejä pitkiä vormauselementtejä Levi- ja Pallastuntureiden alle raivattuihin rakennusmonttuihin. Kierteellä pohjoisesta puhaltava kaamoksenkylmä tuuli kiepitti rinnesolien väleistä rakeista lunta työmiesten päälle niin, että telineillä ja montuissa liikuskelevat haalarimiehet olivat omituisen näköisiä kun etupuoli oli jäätyneen lumen vallassa ja selkäpuolta huuhteli meriveden sekainen sula vesi. Unenlopussa katselin Pekan kumikengän varren sisäpuolen suojista, kuinka tunturitiellä Tapio yritti aurata meille mustalla Scanialla tietä metriseen hankeen, mutta ei lähentynyt lainkaan vaikka vauhti oli huima ja punaisesta aurasta lensi lunta korkeille paltteille niin, että vähäinenkin taivaankajastelu peittyi hyiseen lumisuihkuun. Välillä vilkuilin taakse satama-altaaseen jossa Saksaan porscheja hakemaan tullut rahtialus raivasi väylää pystyyn nousevien valtavien jäätelien seassa, mutta senkään matka ei jatkunut senttiäkään. Maailma oli kuin pysähtynyt vaikka liikkeensummakin oli valtaisa.

Tässä on aikaa seurata sitäkin, kuinka kylmästä räntäsateesta sisäpuolelle eksynyt itikka huoltaa ruppiaan telttakankaassa. Se aloitti pitkillä takaraajoillaan kätevännäköisen siipiensä suinnan. Sen jälkeen se sitkutteli rivakasti etujalkojen kärkiä toisiinsa, taittoi ne kätevästi ensimmäisestä nivelestään mutkalle ja pyöräytti "kouriaan" muutaman kerran päätä myötäillen kuin olisi tukkaa sukinut. Järjestyksessä seuraavana tuli varovaiset, aina juuresta kärkeen päin etenevät elämännesteen imuriletkun vetelyt johon kului aikaa useita minuutteja.Viimeisenä hommanaan se työnsi etukoivet tartunta- ja tukitelineinä toimivien keskimmäisten jalkojen välistä takajalkojen puhdistamiseksi joka sekin tapahtui tarkoin määrätyssä järjestyksessä. Kun itikka oli itsensä huoltotyöt saanut päätökseen (keskimmäisille jaloille ei tehty mitään) näytti siltä, että se rupesi nukkumaan. Kuorsausta en kuullut.

Pitää kirjata Pieningän jälkeisen matkan ja Sukkajärvellä käynnin antia muistiin ennen kuin unohdan.

Kun ajelin Sukkajärven kylälle, joka sekin oli päätieltä Pieningän lailla hieman syrjässä, niin kaupan pihassa tapasin ensimmäiseksi maastopukuisen miehen, joka puhui muutaman sanan suomea. "Ka, suomipoikahan se...", olivat kankeat, hakusessa olevat sanat Albertilta, joksi hän esittäytyi. Kysyin kännykän latausmahdollisuutta ja hän viittasi katua eteen päin ja sanoi, "minun  koti, mentä sinne". Käytiin kuitenkin ensin kaupassa josta ostin leipää, voita, maitoa, banaaneja, makkaraa ja jotain muutakin jota en nyt muista. Kassi kuitenkin oli painava jonka sisällön juuri ja juuri sain laukkuihin sullotuksi. Ajoin sitten Albertin valkoisen Lada Nivan takana parinsadan metrin päähän kylän kiertävän päätien varressa olevalle talolle.

Mentiin sisälle. Kättelin emäntä Leanen (tai Lenan, Lienan?) joka touhusi sisätossut jalkaani. Pantiin kännykkä jääkaapin päälle latautumaan ja asetuttiin keittiönpöydän ääreen juttelemaan, kun täysin venäjänkielinen emäntä rupesi kahviveden keittoon ja nostelemaan eineitä eteemme: leipää, voita, makkaraa, juustoa, maitoa ja olikohan siinä tomaatteja ja suolakurkkuakin. Jotain kalalle maistuvaa tahnaa pienessä lasikupissa ainakin.

Albert haeskeli suomenkielen sanoja päästään sitä mukaa kun kerroin jälleen matkani määrät ja ääret ja kyselin Sukkajärven oloista, sen elinkeinoista ja ihmisistä. Kun sitten juotiin suurista kupeista sokeroitua kahvia, kysyin Albertin elämän lähtökohdista, syntymäpaikasta, kansallisuudesta. Kun olimme jonkin aika puhuneet, niin Albertilla ikään kuin olisi jokin suoni vautunut aivoissa ja sieltä alkoi tulla suomenkieltä niin, että itkua silmäkulmaan tirisi. Varsinkin, kun hän muisteli lapsuuttaan Sortavalassa, äitiään, ammuttua isäänsä ja että äidin hauta on Pitkärannassa(?). Parikymppisenä Albert oli määrätty metsätöihin Repolaan (1970?) ja näillä seuduilla se elämä on mennyt. Lapsia on 4, Olga kotona (työpaikka kaupassa), yksi Motkassa, yksi Volomassa ja yksi?

Äidistä puhuminen oli Albertille tunnepitoinen asia. Sen ymmärsin, että hän kuului niihin inkerinsuomalaisiin, jotka Valvontakomission määräyksestä palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Äiti oli asunut Helsingissä josta paluu oli tapahtunut. Isä oli ammuttu Karhumäessä, mutta vuosiluku jäi minulle epäselväksi. Albert on ollut kuitenkin hyvin pieni sen tapahtuessa.

Jututin myös (isän tulkkaamana) Olgaa  joka tuli kotiin. Hän haki pöydänlaidalle läppärin josta katseltiin valokuvia lähellä(?) Sukkajärveä sijaitsevan Vaattovaaran(?) luonnonpuiston maisemista, kallioiden päällä luikertelivista männynjuurakoista ja jääkauden voimien omituisiin asentoihin tyrkkimistä kivienjärkäleistä. Ymmärsin kai oikein, kun minulle kerrotiin, että jokin pietarilainen maastopolkupyörillä ja huoltoautoilla varustettu retkikuntakin siellä oli käynyt ja että se on hyvin suosittu retkikohde venäläisille luonnossaliikkujille.

Kun tein lähtöä, niin Albert ehdotti saunanlämmitystä ja yöksi jäämistä josta kieltäytymistä olen nyt saanut täällä sateenkylmyydessä katua kovasti. Kuinka paljon olisinkaan kuullut kaikenlaista kiinnostavaa kun olisimme saunanlauteilla kunnolla saaneet jutella. Olen minä Pöljä!

Olin juuri lähdössä ovesta ulos, kun emäntä haki vielä kuivakaloja pakastimesta, kääri ne voipaperiin ja muoviin ja pani paketin kainalooni. Niitä yöllä keittelinkin pottujen päällä ja liemi ainakin oli hyvää kun siihen sipersi leipää sekaan. Minä annoin Albertille joutavana matkassa olleen litka-viehepaketin, sillä onkimieheksi hänet päättelin Nivan kattotelineillä olevista kelaongista.

Surullisenkaunis tunne jäi minulle siinä perheessä käynnistä. Hyviä ajatuksia ajatellen toimituttaisin mielelläni heille kukkakimpun Suomeen palattuani jos sellainen lähetysjärjestelmä Sukkajärven kylälle saakka ulottuisi.

Näiden viimeisimpienkin etappien varsilta valokuvasin sekä ikäviä että mukavia näkymiä. Tunteet muutamien näkemiensä holtittomuuksein äärellä ovat edelleen pysähdyttäviä. En minä niihin turru; jos asuisin vaikkapa Brasilian slummien kaatopaikojen liepeillä pitemmän aikaa, niin kai sitä sitten arvelisi, että paskaaks näistä; mitä juutasta ihminen enää itselleen mahtaa.

Yltänevätkö kaikkien ajatukset yhtä ristiriitaisiin näkemänsä käsittelyihin kuin minun aivoni? Välittääkö jokaikinen ihminen siitä, kuinka skitsofreniselta vehreänä kasvava luonto näyttää kun sen keskellä kohoavat jätevuoret? Se tukahduttava tunne.., ei sille ei sanoja ole.

17. Nuotioiden yö Himolassa

Keskiviikko 18.6.2014 leiri nro 8, Himolanjärvi. 

Lotikoittelen nyt sanelukoneeseen tämän hetken tilanteen sillä vihkoa en pysty suojastaan esille kaivamaan tässä hirmuisessa vesisateessa.

Löysin eilisen Sukkajärvellä käynnin sekä sen jälkeisen polkemis-työntämisurakan päätteeksi, ja monta tienpäätä ensin katsastettuani Himolanjärven rantaa myötäilevälle, kurjalle, melko käyttämättömälle tielle joka luultavasti johtaa autioituneelle Vanhalle Himolan kylälle josta Sukkajärvellä tapaamani Albert mainitsi. Tähän kangassuon laitaan muutaman ison, kirveillä piloille tolskatun petäjän juurille pyöräni toppautin.

Tässä on vuosien ja vuosikymmenten saatossa polteltu paljonkin nuotioita ja kaadeltu tietenkin autojen takakonteista joutavat rojut kanervikkoon. Siivosin enimmät ihmisliat syrjemmä, veistin tervaskannosta lastuja ja sytytin roihut. Hante soitti jossakin välissä. Se oli ensimmäinen puhelu Suomesta, hyvin kuului molempiin suuntiin. Sitten alkoi sataa, ja kovasti. Tuli rännänsekaisena ensirutaleista lähtien. Edellinen Tumbankupeen sade oli tihuutusta tähän verrattuna. Lämpömittari on näyttänyt plusmiinusnollaa.

Vesirajasta löysin metri kertaa metri kokoisen pellinpalan ja asensin riukujen varaan katoksi. Nuotiopaikan luona oli jonkun kyhäämä pöytäpukki ja sen kantena laho lastulevy jonka myös laitoin pellin päälle painoksi ja osin lisäkatteeksikin. Hakkasin myös nuoria haapa- ja koivunvesoja pikakyhäelmäni ympärille tuulen puistatteluja vaimentamaan.

Nyt olen riehunut kaikki ympäristöstä irti saamani puutavaran tulihtani likelle; käsin ne melkein pitää repiä, ei tuolla mitättömällä kirveenysällä isoja määriä pätkiksi kykenisi ihmemies Gyverkään hakkaamaan. Varsinkin kun kiire tulee. Nyt, kun tuli ja hiillos tuossa pöntönpuolikkaassa, jonka löysin kusiaispesän takaa kanervikosta jokatapauksessa on olemassa, siinä palaa ihan mikä vain. Matalasta vedestä, puoleksi saveen hautautuneena, löytämäni läpimärkä uppotukin pätkäkin on enää muisto vain. Pian alan kai polttaa tämän sadesuojan rakenteita, istuimia ja pöytäpukkia. Sitten alan himoita tulen saaliiksi tulomatkallani rannassa näkemiäni kahta rumaa, lahoa veneenlotjaa ja käyn soutamassa ne tänne. Ja jos muutamaan päivään ei sää parane, löytyy tästä metsästä puolen hehtaarin aukko ja kaksi metriä korkea tuhkaläjä sen keskeltä...

Riisuin märät vaatteeni kuivumaan, tai oikeastaan savustumaan nuotion yläpuolelle "katon" rajaan. Olen sitten vain torkahdellut tunnista tuntiin kurjalla istuimellani. Odotellut sateen hellittävän edes hetkeksi, että saisin telttarysäni kasattua. Nyt, kun kello on hiipinyt neljään ja ylitsekin, näyttäisi hieman toivoa olevan. Äsken meinasi ruveta kylmä tutisuttamaan, joten kävin järvessä. Siitä tutina ainakin tasaantui koko ruumista käsittäväksi eikä vain pohkeita ja hartioita täryyttäväksi tunteeksi: Vanha konsti mulle.

Istun tässä pölkynnenässä pelkkä kalevalariipus verhonani. Kuka uskoisi? Pitäisi ottaa valokuva, mutta mihin asennan kameran ettei se kastuisi? Enkä minä sitä kuvaa kellekään ilkeäisi kuitenkaan näyttää. Hekumallinen ajatus: kun saan teltan kasaan, niin ennen makuupussiin sujaltamistani laitan ainoat kuivat vaatekerrat, pitkähihaisen aluspaidan, villahousut ja villasukat ylleni ja nukun nukun nukun.

15. Kanatarhuri Sasha

Ti 17.6.2014

Yhä vain Tumban kupeessa, leirissä nro 7. Ollaan kai pitkällä aamussa jo, kännykän akku lopussa joten aika on arvauksen varassa. Varaluuria en viitsi kopeloida ensiapulaukusta, ja sitä paitsi siihen pitäisi sitten penkoa päänsä lokerikoista avauskoodikin. Käet kukkuvat kilpaa vaikka luulisi niiden äänihuulien jäätyneen ja kielien katkeilleen märän kylmän kynsissä. Muut linnut ovat vaiti. Sataa tuhuuttaa, mutta ehkä laantumaan päin. Heti, kun sade vähänkin taukoaa, tempaisen leirin kasaan ja lähden hippasemaan, ei tätä makaamista enää kyljet kestä, saatana.

Mutta Pieningästä lähtöäni edelsi vielä yksi hauska tapaaminen.

Hyväntuulisen miehen nimi oli Sasha. Hän huitoi minut pihamaalleen joka oli kylästä poistumisreitin alapuolella, lammelle antavassa rinteessä. Käteltyämme hän vei minut ensimmäiseksi tipolaan. Siellä oli pieniä huoneenkopperoita jonka karsinan aidoilla istui eri värisiä kanoja ja kukkopoikia kuin lihavia teeriä puiden oksilla. Yhden isomman kopperon kynnyksellä tuli vastaan kaakattava kanaemo joka paimensi kirjavaa lapsilaumaansa syrjemmälle kun tunnisti vieraan tuoksun. Näistä Sasha velleihinsä höystöjä talvella saa; munia ja kanantäkkää.

Sitten katseltiin tilukset. Pottua, kaalia, salaatteja, sipulia ja mitäpä lie taimella ollutkaan. Kasvihuoneessa tomaattia ja kurkkua niin kuin minulla itsellänikin kotona. Halla Holotnan vierailuja Sasha pelkäsi ja varmaan se nyt on sitten lammelta noussut vaikka sade, kylmä ja rännänkin sekainen pahimmalta suojeleekin. Tyynellä alavilta nouseva alkukesän pakkanen on säälimättömin vierailija kasvimailla ja mustikankukinnoilla.

Huoneistonsa keittiössä Sasha nosteli paistikulhon, leipää, voita, juustoa ja jotain kaalisäilykettä pöytään. Kouraisi sekalaisia suklaakompiaisia kristallikulhoon jälkiruuaksija kaatoi touhukkaasti sankosta vettä viisilitraiseen keittimeen tulistumaan kahvia varten. Kolisteli vielä laatikostosta lautasen, lasin ja haarukat pienen keittiönpöydän laidalle eteeni. Sitten käytiin komerokomuutissa pesemässä kädet. Pesuvesi lirisi vadin yläpuolella olevasta emalisäiliöstä johon se on kaivosta kannettu haalistumaan. Sasha otti hyllystä puhtaan pyyhkeen johon kädet kuivattiin. Alettiin ruokailemaan. Sianliha-nautapaisti maistui hyvältä yksinäisten nuotiomuonien jälkeen. Hörpin vettä särpimeksi vaikka Sasha näytti vodkapulloakin jääkaapin ovesta.

Ison vesimäärän kuumenemista odotellessamme, katseltiin vaatimattomasti kalustetut, mutta järjestyksessä ja siivottuina pidetyt huoneet. Olohuoneessa kirjavapeittoinen sohva, sen edessä matala, hopeanvärisellä kermillä peitetty pöytä jonka päällä kaukosäädin ja kynä, nojatuolissa kiskissi, mattoja lattialla, kolhupeltinen pönttöuuni väliseinää vasten, telkkari ikkunan vieressä, ikonintapainen seinännurkassa, kukkatapetit ja rehevästi kasvavia kukkia myös ruukuissa ja verhojen kuvioissa. Sasha otti poikavainajan asepukuisen kuvan piirongin päältä käteensä ja esitteli sen vuolaan kertomuksen keralla erikseen. Pienessä makuuhuoneessa parisänky, iso herätyskello pikkuisella pöydällä ja tohvelit sängynjalan vieressä lämminvärisen maton päällä. 

Välissä myös kertomuskuvaelma vaimovainajan retongin avulla, josta luultavasti ymmärsin, että neljä lasta hameen alta yhteisen elämän aikana päästeltiin, ja että yksi tytär on opettajana paikallisessa skolanissa ja vanhin Volomassa samassa toimessa, mutta valokuvan laivastopoika on kuollut. Neljännestä lapsesta en enää saanut sitten selvää, missä hän on ja onko poika vai tyttö.

Kun kahvin aika tuli, pyysin molokoa valkaisuksi. Sasha nosti sormea "njet moloko...", että odota ja kipaisi porstuan suuntaan. Tuli pian pienen, sinisen säilykepurkin kanssa takaisin ja avata vängersi sen puukahvaisella purkinavaajalla. Kun hän sitten lusikalla lappoi viilimäistä ainetta isoon kahvikuppiini, niin kauhistuin, että eikös tuo kahvi tuosta myrry, mutta ei, tavallaan niin kitkerästä murukahvista tulikin makoista juotavaa. 

Otin Sashan pöydänlaidalle laittaman purkinavaajan käteeni ja ilmaisin ihailuni sen erikoisuuteen. Sasha nosti jälleen sormensa pystyyn ja kipaisi ovesta porstuaan ja toi kohta täsmälleen samanlaisen jonka painoi käsieni väliin kertoen kaikilla ilmeillään, että muistoksi, muistoksi finskipojalle!

Ilta oli jo pitkällä kun läksin Pieningän mukavan kanatarhurin, Sashan luota soljuvahiekkaisille teille kohti uusia maisemia, uusia kyliä.

14. Pieningän kylässä

Ma 16.6.2014 klo 22.00

Edelleen leiri nro 7. Sataa romistelee yhä. Nukuin tuntitolkulla ja näin roisia unta tappelunnujakasta, puukoista, pistimistä ja konekivääristä jonka tulikuuma piippu oksensi makkarapötköjä. Jotain semmoistakin, että olin lyömässä rantsakalla kimppuuni syöksyvää hurttaa kun se muuttuikin Rukajärven rosmoksi. Äijälle kävi unessa yhtä kalpaten kuin Lietmajärven koiralle jota jouduin sivaltamaan. Kuinkahan pitkään nuo paskiaiset vielä minua unissa seuraavat?

Eilen erkanin päätieltä Pieningän 3 km:n mittaiselle kylätielle joka oli yhtä mutkaa ja mäkeä ja pehmeää hiekkaa, mutta olinhan jo sellaiseen matkantekoon tottunut. Vähän ennen kylää alkoivat oikealla puolella osittain aidatut ja puomein varustetut neuvostoaikojen kolhoosi- ja metsäpunktien hylätyt asuinalueet. Niiden rakennuksista pilkotti pusikoissa keramiikkarouheella koristeltujen seinäelementtien osia ja joitakin kokonaisinakin säilyneitä seiniä. Ainakin yksi, vesikatteensa säilyttänyt rakennuskompleksi oli piha-alueen kalustosta päätellen rahtariyrittäjän tukikohtana. Tiensuulla, entisessä vartijankopissa röyhysi iso koira ikkunoita vasten kun seisahduin kuvaamaan aluetta. Taisi olla kestolasia kun ei yksikään ruutu rikki helähtänyt vaikka otus riehui kuin trombi akvaariossa. Vasemmalla korkeaksi kasvaneen pusikon seasta näkyivät myös purkamattomina ruostumaan jätetyt öljysäiliöt kuten edellisissäkin kylissä, ja kirkasvetinen lampi jyrkän mäen alla niiden takana; eiköhän aikojen saatossa ole pisaraakaan lampeen ja pohjavesiin mitään lirahtanut? Mitähän kustantaisi jos Neuvostoliiton aikana kaatopaikaksi muodostuneen Karjalan puhdistaminen suomalaisille yhtä´ äkkisen takaisinluovutuksen yhteydessä lankeaisi?

Kun saavuin kylään, kulki tien poikki kepeänvetreä muori kahden kouluikäisen tytön kanssa. Tietenkin siihen syöksyi myös lauma koiria valmiina kinttuun iskemään. Ravautin vaijeriranstakallani liki tunkevaa isointa hurttaa empimättä lavoille ja volahdusta säikähtäen koko lauma töytäili rähisemään kauemmas. Sitten rakit ryhtyivätkin kulkemaan perässäni kylää ympäri. Juuttaat vieläpä odottivat kun kaupassa kävin. Epämiellyttävimpiä kokemuksia nämä eikä sääliä lyömisessä kannata tuntea jos meinaa niiden hampaista vahingoittumatta kylillä kulkea. Arkailemattoman lujan sivalluksen ne ymmärtävät, eivät minkäänkielistä suullista komentoa. Paijaamista ja hellanduudelislettuilua vähiten.

Pieningän kolmesta kaupasta satuin menemään luultavasti vanhimpaan jossa pienenläntä, pyylevä nainen laski ostossumman helmitaululla. Se kävi häneltä nopeammin kuin laskimella ja loppusumman nainen kaarteli sinisellä kynällä paperilapulle. Tarjosin silti avoimen lompakkoni josta mummelin punakat ja hanakat kädet sopivia ruplanseteleitä kassaansa kaivelivat. Kuittia ei ostoksista tarjottu, mutta samapa tuolle. Reilu 200 ruplaa sinne huljahti ja vastinetta rahalle suomalaisen mittapuun mukaan tuli runsaasti.

Kaupan pihalla, syödessäni jäätelöä ja banaania farkkupukuinen nuori nainen haki purkillisen kaljaa tai siideriä sekä ison vodkapullon. Pusikon takaa nousi saunansavut jonneka nainen hävisi ja hetikohta samaa aitojen välistä polkua loikki paikalle kaksi miestä. Tikkitakkinen meni suoraan kaupan tiukkahuulloksisesta, lonksallaan olevasta porstuanovesta niin että ryske kuului, mutta punapaitainen mies tuli minua jututtamaan. Kun sanoin olevani finladijasta, hän löi rintaansa ja sanoi alkuperäisen kotimaansa nimeä venyttäen "Ugrai-i-i-ina". Sitten hän tökki minua ja itseään vuoronperään rintaan ja näytti eteenpäin ojennetulla oikealla kädellään samanlaisen merkin kuin Kiovan torimellakoiden aikaan näin telkkarissa siellä käytettävän. Kun hän sylkäisi Putinin nimen, hän samalla pyöritti etusormea ohimolla. Kun tämäkin mies sitten teki lähtöä kauppaan sisälle, hän kätteli ja ravisteli minua niin, että kipeää teki. Ymmärsin tämän niin, että "samalla puolella ollaan" mitä maittemme Venäjäsuhteeseen tulee.

Sitten kiersin uudelleen Pieningän ympyriäisen pääväylän. Kylän perätalon portilla puhutin toispuoleisesti halvaantunutta, ongelle lähdössä olevaa risupartaa ja takaisin tullessa risteyksessä vastaan kävellyttä nuorta naista jonka mahtavat, villapuseron peittämät ryntäät hytkyivät kun sitä nauratti se, ettei kumpikaan ymmärtänyt mitä puhuttiin. Nainen käveli sata metriä vierellä ja osoitteli tienvarren taloja koko ajan puhua pälpättäen. Alamäenmutkassa se sitten piti kotipihansa aidanporttia avoinna kuin kahden vaiheilla, pyytääkö minua peremmälle, mutta samassa naisen takaa ison talon porraskäytävästä tuli kaksi muuta naista ja yksi mies kuluneelle nurmikolle tupakalle ja juomaan viinaa ja jotain ne portinpielen naisellekin sanoivat, niin vierailupyyntö jäi arvoitukseksi minulle. Jatkaessani matkaani, heilautin kättä ja sanoin dasvidaniani silmää iskien. Villapuseronainen vastasi ryntäitään hytkäyttäen ja virnistäen mukavasti.

Vähän matkan päässä nuoren naisen puiselta portilta juutuin jututtamaan iäkästä, aidasta liikkumiseensa tukea ottavaa miestä kasvimaansa laidalla. Sen ymmärsin kun hän pyysi koffelle. En tarttunut tarjoukseen, kiittelin vain kovasti. Ehkä hänen iän hauristuttama liikkumisen vaikeus säälitti ja ajattelin olevani vain vaivaksi. Tai sitten äskeinen, toisenlainen vähältä piti-kyläilytarjouksen mahdollisuuden suunsivu meneminen vielä niveliä kutkutti. Harmittaa silti aina jälkeen päin, kun ei joka kerta tartu tilaisuuteen ihmisiin tutustumiseksi. Ovat täälläkin useimmat asumuksenrähjät uloskinpäin sen oloisia, että aina utelias mieli haluaisi myös sisälle vilkaista. Sen rynnäkkään naisen huusholli olisi erityisesti kiinnostanut...

Seuraavaksi ajauduin Pieningänkoulun aidatulle pihamaalle. Matalan, vaatimattoman koulurakennuksen ulkoseiniä kiersi haalistunut kuvakertomus Sudesta ja Punahilkasta. Ehkä tarina oli paikallinen versio totutusta, sillä jossakin taulussa oli muitakin eläinhahmoja. Nurkkimmaiseen oli maalailtu tarinalle proletariaattinen loppu jossa äiti lapsensa kanssa nosti pellosta julmetun suurta naurista ja taustalla kaunis koti kummulla kohosi.

Koulun portista poistuessani, kummastelin erästä aikuisen kokoista ihmistä, joka oli mennyt piiloon ruosteisen maastoauton peräkärryn taakse. Päänsä se oli työntänyt aitovieren pöllintyvien alle. Piiloutumisen tarkoitus selvisi, kun paikalle pyyhälsi tukevatekoinen tyttölapsi joka muka äkkäsi piiloutujan kuin vaikeastakin paikasta. Iso poika kampesi itsensä ylös käsittämättömiä, mutta iloisia möläyksiä päästellen. Piiloutuja oli kehitysvammainen jota tyttö joutui komentamalla komentamaan korkean aidan portista omalle pihalleen. Olikohan sen pojan nimi Ilja?

Toinenkin kehitysvammainen sattui kylänraitille. Hän asettui pyöränsä kanssa mielellään kuvaan kun kameraa näytin. Vähän myöhemmin toisessa risteyksessä sama kaveri tuli kuvauttamaan uudestaan itseään. Sanaakaan ei kaveri suustaan päästänyt, hymyili vain muikeasti.

Poikkitiellä ohitseni hipsitteli pari murrosikäistä tyttöä toisiaan horsmanvarsilla rätkien ja kikatellen. Ajattelin, että onkohan täällä nuorille kerrottu kotikylänsä lähimenneisyydestä ja onko heille selvillä mistä kaukaa ja miksi mummot ja vaarit ovat tälle laidalle suurta maata aikoinaan junailtu. Ymmärtävätkö nuoret, miksi vielä isän ja äidin lapsuudenaikainen Neuvostoliitto hajosi ja mitä tilalle on tullut.

Saman tien varrella eräässä pihassa, jonka talon kattoon oli ruuvattu uusi, sininen peltikatto, moottorisahaili topakka mies hirsikehikkoon varauksia. Tonttia kiertävän aidan ulkopuolelle oli läjitty rautaromua ilmeisesti eteen päin kuljetettavaksi. Sitä kierrätettävää näistä kylistä enemmittä etsimättä löytyisikin.

13. Sateessa Tumban kupeessa

Ma 16.6.2014 klo 14.30, leiri nro 7

Yöllä, kun vajenevaan päin oleva kuu vielä taivaalla näkyi, sujalsin tielle, jonka päällä oli alimmillaan metrin korkeudessa roikkumassa purkutyön alla oleva sähkölinja. Ei siinä kai virtaa ollut kun ei räpsähtänyt. Sähköisistä venäläisvirityksistä ei aina voi mennä takuuseen, niin monenlaista muuntajanrähjää ja oudoissa paikoissa heiluvia sähköjohtoja olen nähnyt yössä kipinöimässä kun joku laittaa jossakin laitteita päälle. Tiensuulla olevan lankaesteen takia saan ehkä majailla rauhallisin mielin vaikka välillä metsästä kuuluva oksan katkeamisen ääni säpsäyttääkin ja mieleen muljahtavat Rukajärven rosmot.

Tumbasta sanoo Karjalaopas, että tuo kuoleva, tai jo kuollut kylä sijaitsee erittäin huonokuntoisten teiden takana ja että ei ainakaan ihmisten takia sinne kannata hankautua. Kuoleva ja kuoleva, miten sen nyt ottaa. Kyllä luonto eloa sinnekin järjestää. Ihmisten jälkeen betonikin puskee jos ei muuta, niin horsmaa ja voikukkaa. Ja Stalinin lasten jäljiltä jättiputkea horsman naapuriin.

Tuolla jossain metsän takana siis uinailee se kylä on jonka nimestä tulee mieleen rumba. Olisin kyllä mutkan huomenna tehnyt, jos ei olisi ruvennut rajun sateen kanssa kulkuria kurittamaan ja teitä liejuunnuttamaan. Lämpötila melkein nollassa ja ehkä räntääkin sekaan jo rätkii.

Tällä mäellä kasvaa läpipääsemätöntä, nuorta petäjikköä, jonkun verran myös kuusia kaverinaan muutamat, hoikanlaiset haavat.

Kävin sateen lomassa kävelemässä mäkeä ylös mutkittelevaa tietä. Puolukka kukkii ja mustikka on isolla raakileella ja kun poikkesin polulta metsänaukkoon tarpeilleni, jokin iso eläin, luultavasti hirvi tai useampikin, lähti takaani puiden kylkiin itseään ryystäen juosta tömistelemään. Jollakin kankaantasaisella oli valtavia, kymmenien senttien vahvuisen sammalen peittämiä tukkikasoja. Jos yhtään osasin ikää arvella, niin ennen sotia ne on siihen jätetty "hiilinieluiksi" maailmansodan käryille. Tulee miettineeksi tuollaisten, kokorunkoisten, 30 metristen, voimakkaasta maatumisesta huolimatta vieläkin metrin korkuisten pinojen äärellä, millaisia ovat olleet juontovehkeet noihin aikoihin kun metsätöiden koneellistuminen oli vasta alkutekijöissään. Hevospelillä ja miestyövoimalla kankien kanssa kai ne on yksiin läjiin täälläkin kammerrettu, mutta entä näiltä tiettömien taipaleiden takaa eteen päin? Jokia ja puroja Sukkajärven suuntaan kyllä kulkee, että kaipa niitä pitkin ne maailmanpolttoaineeksi ovat kulkeutuneet. Ja tuntien Stalinin aikojen väestönsiirtosysteemit, niin ukkoa laajalta Venäjänmaalta on ainakin riittänyt jokaisen kaadetun puunrungon kimppuun kun alkuperäiset, harvalukuiset asukkaat on ensin teloiteltu tai köijätty Siperiaan. Ja tulihan heitä Amerikan kultamaahan muuttaneita suomalaisia vapaaehtoisiakin...tapettaviksi enimmäkseen hekin.

Helikopteri vatkasi rajalle päin. Miten sattuikin juuri tältä kohtaa kulkemaan? Hetken jo luulin sen jarruttelevan yläpuolella, mutta ei sieltä ainakaan paljaalla silmällä puskaiseen leiriini näe. Julma oli ääni, ehkä suuri sotilaskopteri. En viitsinyt vetoketjua raottaa, että menikö tuo helvetinkone peräti sadepilvien alapuolella.

Telttarysässäni ei paljon liikkumisen mahdollisuuksia ole. On vain neljä asentoa joita vaihdella, mahallaan, selällään, oikealla- tai vasemmalla kyljellä. Ja aina alkaa jokin paikka puutua. Vielä kun ohuen telttapatjan alta jokin käpy, kivi tai oksanpätkä painaa luiseen kohtaan ihmisrunkoa, niin siinäpä mielenvirikettä kerrakseen. Nyt ei yhtään itikkatoveriakaan sisälle mukanani tunkenut kun on niin kylmää. Ainona seurana ovat köykäisenä kytevät ajatukset eikä se ole paljoa se.

Jerzy Lecin aforismikirja, jonka olen lukenut moneen kertaan, ei nyt kiinnosta ja Karjalaopastakin luen säästeliäästi ettei tule turhauttava olo kun itselle uuteen kylään saavun.

Ehkä nukahdan kun eilisiä, Pieningän kylällä kohtaamiani asioita alan ajattelemaan ennen niiden ylös kirjaamistani.