"On tapahtunut niin, että jälleen on saavuttu Leskelään", vetäisi P.Haanpää tultuaan kotiinsa pitkältä matkalta, ja: "...josta lienen paljon haaveillut, turhia ja käymättömiä, kestettyään kolme viikkoa ja parisen päivää."
Niinpä. Saavuttu on samalle laavulle Suomen Keskipisteeseen josta lähdin, 2098 kilometriä taivallettuani. Minä en matkalta paljoa haaveillut, olenhan ehtinyt ikääni muutaman askeleen jo ottaa; mikäpä maailman alla uutta olisi.
Lähdin eilisenaamuiseen auringonnousuun Iisalmesta roskia, tyhjiä pulloja ja oksennuksia väistellen. Yöasemalla olin jo kuullut, että hukkunut, jota kuvasin eilen Paloisvirran sillalta, oli 1980 syntynyt mieshenkilö. Ajattelin, että vanhimman tyttäreni ikäinen ja häntäkin nyt joku kaipaa, itkee ja lapset vievät vuosia eteenpäin kukkia hänen haudalleen kysellen, miksi isi, miksi?
Juhannuksen tunnelmaa hakevat nuoret nojailivat katujen varsilla toisiinsa, kiljahtelivat tai itkivät meikit valuen maailman epäoikeudenmukaisuutta. Joku huudatti takakontistaan tyhjään täytettä ja lokkiparvi syöksyi rääkäisten makkaranpalojen kimppuun taksiaseman kohdalla oksennuslätäkköön.
Oli nousemassa ihana juhannusaaton aurinko.
Matkani Vieremälle taittui hitaasti. Pysähtelin katselemaan märehtiviä lehmiä sähköpaimenten kehäämillä tienvarsilaitumilla. Kuovit rääkyivät rumasti ajaessani likitse niiden ojanvarsien piiloissa kyyrötteleviä poikasia ja töyhtöhyypät kerääntyivät muutaman linnun jalkojaan riiputtaviksi saattelija-armadoiksi tien kahden puolen pysähtyessäni kuvaamaan kesäyön tunnelmia.Koiran haukahtelua. Joutsenia läiskimässä valtavia siipiään lammen keskellä. Haukka sujahtaa metsänkatveeseen pikkulintujen saattelemana. Käkikin kukkuu juhannukseen saakka kuten se on aina tehnyt.
Laaksoissa oli tuoksuja joita on aistinut viimeksi kauan sitten, pyöräretkillään joskus nuorena ennen. Silloin, kun auringonnousun kajastuksen kehä ulottuu pyöräilijän itsensä varjoon joka kiitää vierellä, seuralaiseen, joka on liimautunut saattelijaksi ihmisen matkalle.
Väsytti, mutta en katunut aikaista kulkuani kesässä.
Vieremällä sujahdin pusikkoon pyörineni, nakkasin makuualustan möykkelikköiselle kankaalle ja kääräisin makuupussia hieman ympärilleni. Nukahdin varisten raakkuessa lähipetäjässä tunkeilijalle. Itikoistakaan en välittänyt, ajattelin vain, että toisilla on bassompi ääni kuin toisilla; onkohan niiden soitantoa kukaan tutkinut?
Näin kirjallista unta: Kalastaja Pentti Linkola kiipesi lintutorniin lukemaan teesejään lokkiparville jotka hakkasivat valtavan suurta "kalamäkeä" jossakin merenrannalla. Erno Paasilinna huitaisi hänelle alhaalta suurella kädellään kuin Mauno Koivisto ja huusi, kuinka turhaa kaikki on. Minä luin pientä kirjaa veneessä joka keikkui kuivalla kalliolla tuulen sihistessä hiljaisesti pihlajaa muistuttavassa puussa sen vierellä.
Ne olivat parin tunnin kivuliaat torkut.
Vieremän kylällä hankin lisämuonat, leipää, piirakoita ja 2 dl:n hyla-maitotetroja kahvimaidoksi sekä jokusen hiillosmakkaran. Ajattelin, että on sitten mukava niitä paistella Leskelän laavulla.
Lähtiessäni kävin katsastamassa kirkon ja kirjaamassa käyntini sen vieraskirjaan.Matkani Pyhännälle taittui vaihtelevassa säässä. Välillä satoikin niin, että jouduin suojaamaan kamppeet, mutta itse poljin hihattomassa paidassa ja shortseissa koko matkan Piippolaan saakka.
Sattui välillä niinkin, että hyppäsin kuvaamaan kahta kurkea metsänkynnöksellä ja pyöräni tavaroihin kiipesi sillä aikaa keltiäisiä, keltamuurahaisia. Ajaessani eteenpäin, niitä pääsi jotenkin myös shortsieni lahkeesta nivusiani järsimään. Nyt tiedän, miltä tuntuu sellaisten otusten vierailu kiveksissä.
Ahokylässä join kahvit vielä auki olevassa puolivälin baarissa. Sekin on jo niin hiljaiseksi vetäytynyt. Joskus 1970-80 -luvuilla kun siinä kävin, oli paikassa vielä elämää.
Niin vievät suuret keskittymät ihmisten mielihalut pieniin paikkoihin. Ovat kievarit ja kahvitorpatkin hävinneet Haanpään ajoista. Nyt kuolevat kituvat kyläkaupat ja viimeiset baarit teidemme varsilta.
Aika lyö.
Tai ajassa lyödään.
Miten vain.
Pyhännällä tuli puhelu Uutis Jousen lukijalta. Oli ollut "elämänmakuinen" juttu minusta ja pyöräretkestäni lehdessä, ajatuksistani ja kohtalosta elontielläni.
Se oli tavallaan haastattelun ehtonakin vaikka sitä ei ääneen lausuttu. Ei juttua yksin minua ja esilläolemisen tarvettani varten tehty. Sillä pitää olla kauaskantavampaakin annettavaa. Senkin pitää olla pitämässä "porttia" auki, kun vanhimmat tyttäreni tarvitsevat ajatella tapahtuneita eri näkökulmista. Kun aika terapialle saapuu. Kun kysymykset kumpuavat jostakin kohtaa aivoja jonne ne ovat vuosikymmeniksi hautautuneet. Kun ikävä yllättää kesken arkitoimien.
Kuin yli 80-vuotiaalla sedälläni jonka kaksi poikaa on mennyt itsetuhon tietä.
Jospa tästä haastatattelusta olisi hitusen verran apua kun jotakuta muutakin ihmistä elämä kolhii, tulee mustelmia jotka eivät tahdo parantua millään hoidolla.
Kaikesta aina selviää. Turha elämistään kesken on katkaista. Se loppuu aikanaan itsestäänkin.
Piippolaa ennen on Ruunaharjun hautausmaa. Menin sinne koska Haanpääkin kävi katsastamassa "...kauan sitten hukkuneen velivainajan pienen ristin jota rappeutunut jäkäläkiehkura ympyröi.."
Löysin minäkin sellaisen puisen ristin. Kenen lie ollut, mutta symboliarvon ymmärsin. Löysin kyllä oikeankin kiven johon Haanpään sukulaisia oli merkattu.
Piippolan kirkon luona kävin Haanpään ja vaimonsa muistopaadella. Tuli siihen kellonsoittajakin joka esitteli minulle kirkkomuseon ennen kuin alkoi vedellä epämääräisen näköisistä kapuloista jotka rispaantuneissa sinkkivaijereissa kötösteltyinä olivat.
Juhannusiltaan alkoi kuulua kellojen moikaaminen lähtiessäni paikalta pois.
Kello oli siis 18.00. Olin ajoissa liikkellä. Alkoi sataa.
Pysähdyin pieneen tuoppilaan Piippolan kylällä. Ainoaan, Du-Dun baari -nimeä kantavaan ravintolaan jossa juhannuselämää nostattivat unkarilaisella oluella paikallinen, kaksi naistakin käsittävä joukko.
Minut kutsuttiin pitämään sadetta katokseen. Ja mikäpä siinä oli katsella täydessä seilissä olevaa pienen kylän "ydinperhettä".
Sain kahviakin.
Minulle sanottiin, että älä kirjoita mitä näet ja mitäpä siitä olisi kirjoitettavaa. Olemmehan me jo näiden joutavien tapahtumien lukemattomien variaatioiden lävitse käyneitä. Turtuneita kaikkeen. Paitsi se pieni poika niiden juhlijoiden laitamilla...
Haanpäästäkin oli puhe, mutta kun kukaan ei tunnustanut lukenensa hänen kirjojaan, puheet menevät aina hänen juomiseensa ja kortinpeluuseen joten olkoon sekin aihe.
Ajelin tänne Leskelän laavulle kymmenen-yhdentoista välillä. Tässä kävi paikallinen kyläyhdistyksen nainen katsomassa kulkijan, muita ei näkynyt.
Rupesin nukkumaan paisteltuani makkarat ja juotuani kahvit.
Kahden aikaan yöllä tänne laskeutui kaksi naista, toinen se illallinen kävijä, herättelemään minua joen toisella puolella olevaan maataloon kahville.
Kävin.
Viivyin puolisen tuntia.
Talossa oli juhannusta ilmassa, joku nukkui istuallaan tuolissa, joku selitti selittelyjään ja joku... hmm.., sitä samaa kuin niin tuhansissa paikoissa tänä yönä ja tulevina satoina juhannusöinä.
Ei ihminen pysähdy. Eikä todesti uudistu.
Teit isäin alkoholinhuuruisten hän käy kulkuaan.
Tuli niin haanpääläinen olo että!
Puuttui vain korttirinki ja tupakansavuinen tupa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti