Suopursu kukkii...

...ja rahkasammal vieres lemuaa.

Tienpientareilla kukkien lajitelmat: Tunnistan kissankäpälät, niiden moninaiset värivariaatiot ja kielojen runsaudentulvaksi yleistyneet kasvustot. Myöskin tuhannet, minulle tunnistamattomat kasvienheimot ja niiden lukuisat alalajit ovat löytäneet puuttuvien lehmihakojen sijasta säännöllisesti leikattavat teiden varret. Ja kuinka kukkiikaan iloisesti moniaissa paikoissa metsämansikkakin jonka luulin jo lajina kituroivan henkitoreissaan. Syötäviä sen marjat tuskin ovat muuten niin saastaisten valtateiden katveissa, mutta lajin kanta ainakin on geenipankkinsa uusista kasvualustoistaan kehittänyt.

Tutkiikohan tätä ilmiötä ohitse ökymaastureissaan kiitävistä biologeista yksikään? Ovat kiinnittäneet huomionsa vain liiallisuuksiin paisuviin, selvästi tuulilasienkin takaa erottuviin lupiinitarhoihin.

Olen nyt Kuopion Pitkässälahdessa. Klo oli 05.10 kun saavuin tänne rekkakuskien ja muiden aamuvirkkujen aamupalakaukalon äärelle. Nyt ruuan nauttiminen tuntui joltakin kun eilen, sadetta pidellessä tuli syötyä miltei kaikki eväät Viannan lintutornien laavulla. Sitten pitikin hoppua, että sain kiinni PH:n joka jo eilen (80 vuotta sitten) kirjautui matkustajakoti "Puijoon". Mieleenjuolahtaman vuoksi hän tituleerasi itsensä majatalon kirjoihin sanomalehtimieheksi Oulusta.

Poljin tänne Pielaveden ja Karttulan kautta kuten "edeltäjänikin" ja matkaa kertyi nykyisiä, sileitä teitä 104 km. Paitsi että parikymmentä niistä ajoin Petäjäjärven siltä puolelta, josta arvelin tien Pielavedeltä Karttulaan kulkeneen silloin ennen. Se oli sateen pehmittämä hiekkatie, mutta muuten mukavan rauhallinen reitti.

Puolenyön tienoilla nukahdin vähäiseksi ajaksi aivan tienvieressä olevan aitan katokseen. Itikat nipistelivät ja inisivät hetken, mutta kun uneen pääsin, ei niistä haittaa minulle ole. Kylmänpuistatuksiin ja rastaan räsähtelyihin heräsin ja jatkoin matkaani kosteanviileässä kesäyössä.

Olen siis Kuopiossa. Täällä sitä on syöty, juotu ja naipoteltukin lajinsa. Minulle tuttu kaupunki joskin rakennusvauhti pitää tämänkin seutukunnan niin kiivaassa muutoksessa, että käynti käynniltä se tuntuu vieraammalta. Paitsi tori ja sen lähikorttelit.

Tuntuu tietenkin nykyihmisestä hullunhommalta ajaa tänne Siilinjärveltä yli puolentoistasadan kilometrin lenkin kautta kun samaan tulokseen pääsee hurauttamalla moottoritietä suoraan 25 km:n matkan. Mutta ennen on ollut niin. Viime vuosisadan alussa Kuopio on ollut melkoisesti vesien eristämä Pohjoisen suunnasta ja vasta 60-luvun puolessavälissä kun "Saksan seisojat" asennettiin, sisääntuloväylä siitä suunnasta muuttui nelikaistaiseksi. Nyt jatkuva autovirta hyrisee, murisee ja jymähtelee leveitä kaistoja pitkin ohitse kaupungin molemmista suunnista.

Vuan minun pitännöö lähtee uamu-uinnille kuopijon uimahalliin jotta nämä hien- ja eilisen luavuilun savunhajut suan hinkatuks hiiteen itestänj´.

Sitten on parit asiat taas hoidettava ja lähdettävä kiireenvilkkaa tavoitamaan edellämenijää Suonenjoen ja Rautalammin suuntaan että ehdin minäkin aiotulla tavalla olla säntillisesti juhannuksena, 21 päivä matkani päättöpisteessä, eli siellä mistä tämä hullu matka alkunsa saikin.