tiistai 3. kesäkuuta 2008

Minä kierrän, minä kuljen...

...tään maani vielä kerran". lauloi Vladimir Vysotski eräässä synkistä lauluistaan ja sitä hoilasin ääneen jollain näreikkötaipaleella Toivakan pitäjän mailla.

Olen siis vaeltanut toissapäivän iltana Tunturi Tangollani Saarijärveltä Äänekoskelle, Suolahteen, Laukaaseen ja Leppäveden rannalle öitsemään välillä. Olin siinä viime yönä puoli kahden huitteilla kun mittariin oli kertynyt liki 120 km. Hurjaa vauhtia on painanut Haanpään Penakin aikanaan Olympiallaan. Hän ennätti mennä ohitseni jossain kohtaa ja varmaankin kierrettiin Leppävesi eripuolilta, en ole varma. Maanteiden pituudessa ei kuitenkaan suuria heittoja liene. Pena on jatkanut vielä öistä matkaansa kun minä puutunein eturaajoin köntsähdin kyljelleni nuljuun makuupussiini.

Painajaisenpoikanen kolisteli lahon keppinsä varassa unieni porstuassa ja näytteli kuvia halvautuneista naisista joilla suu roikkui toisella poskella ja päät tärisivät epileptisissä kohtauksissa. Samuli Paronen hiihteli paikalle sukset jalassa työntäen polkupyöräänsä paksussa kuravellissä. Joku hänen aforisminsa roikkui naulakossa naruun pujotettuna. Yritin käännellä sitä paremmin lukeakseni, mutta käteni olivat kuin lahoa puunmöttelöä enkä saanut otetta kirjaimista. Johonkin semmoiseen heräsin enkä kyennyt säryiltäni enää nukahtamaan.

Leppävedeltä poleksin Toivakkaan. Soratien osuudella tökkäsi muistonpiikin mielen mopontulppaan kesältä 1977. Silloisen tyttöystäväni ja tulevan entisen ensimmäisen vaimoni kanssa kuskattiin jotakuta johonkuhun sitä tietä.., mutta mitäpä näistä.., siinä Vysotski kuitenkin tiesi paikkansa purkautuessaan ahdistuneesti huuliltani.

Toivakan pienoisessa kylässä ensimmäiset sen päivän kahvit baarissa, jossa ilmeisesti on kustu kaljaa sen vapautumisesta, 1969, lähtien. Muuten siistiä, mutta ne tuoksahdukset. Kahvi maistui hyvälle.

Seuraavaksi Kangasniemelle pikitietä pitkin jossa pitkien nousujen jälkeen pitkiä laskuja. Ensikertaa tälle reissulle pyöräni vauhti nousi jopa 58 km:n paikkeille huristaessani takki lepattaen mäkiä alas. Hurja ja vaarallinen vauhti raskaalla kuormalla ja kiikkerällä ohjauksella. Mutta kun minulta jää se Penan "kniippailu ja knaappailu" vuotavan ruuhen kanssa hukkumiskuolemaa peläten kokematta, niin sitten tämmöistä pöljyyttä sijalle.

Kangasniemellä minua jälleen onnisti. Hankittuani uudet polkimet polkupyöräliikkeestä jossa poika myös ne samaan hintaan (7,90€) vaihtoi, kiersin markkinoita lopettelevan torin kautta takaisin ylemmä kylälle. Hoksasin "Ruusukuppi"-kahvilan ja tallustelin sisälle. Aloin heittää tarinaa paikalla olevan pariskunnan kanssa ja varmaan istuisin siellä vieläkin juomassa itseäni kahvilla pökerryksiin jollen olisi malttanut tempautua matkaan: Kiitos tuoreesta kahvista ja hengenravinnosta, niillä jaksoin Läsinjoen kupeeseen saakka omia eväitä maistelemaan.

Nyt istuksin Vanhalan ala-asteen metsässä olevalla hienolla laavulla. Mikkeliin on matkaa 15-20km. Minulla oli suorastaan hirmuinen jano eikä pulloissa enää vettä. Vesipaikkaa etsiessäni kurvasin tämän koulun pihaan ja ryöväsin vesipostista maukasta, kylmää vettä kolme pullollista ja pakillisen kahvia varten. Yhden puolikkaan imin samoilta seisomilta. Poltan tässä myös yhteiskunnan polttopuita. Toivottavasti olen elämäni aikana edes sen verran veroja jonnekin maksanut...

Haanpään vetäisyjenpätkiä tähän:

"Tämäpyhäinen päivä on ehtinyt iltaan. Sivuutin ja näin Kangasniemen kirkon ja kirkonkylän...
...puolisen tuntia sitten ajelin Mikkelin pitäjän puolelle. Nyt makailen tässä metsäjärven rannalla.... laulurastas laulaa, joku käki kukkuu ja joku teeri kukertaa ja joku nainen... ...ja tuskainen kaipaus ja ikävä valtaa rintani..."

Niin. Tässä vetäisynpätkässään PH yrittää näyttää myös herkemmän puolensa muuten jäyhään kirjailijanolemukseensa. Aika vakaa hän niiden ulospäin näyttämisen suhteen aina on ollutkin. Kirjeenvaihto, joka viimeksi Haanpäältä postuumisti julkaistiin, näytti myös tästä puolesta.

Itselläni ei "tuskainen kaipaus" täytä rintaa, sillä enhän ole enää nuori ja kaipailujen ajat ovat lipuneet elämässä jo taakseni. Jälkiä ne ovat nekin ajat jättäneet.

Mutta kun tytär, 28 v, soitti Kuopion KYS:sta hieman ennen tälle yöpaikalleni kurvaamistani, niin minulta pääsi vaimea itku hihansivuun. Se oli sekoitus väsymystä, sekoitus huolta ja niiden mausteeksi jo aiemmin aamulla ajattelemani asiat kahden vanhimmnan tyttäreni äidistä.

Vanhin lapseni, joka sairaalasta soitti, odottaa neljättä lastaan. Laskettu aika on elokuussa, mutta alavatsakivut olivat yltynet sitämättömiksi.., luultavasti munuaiskiviä tai jotain.., vaan kuinka vähäinen onkaan isovanhemman roolini nyt, kun apua siellä ehkä kaivattaisiin. Riittämättömyyden tunne, se on minun suruni yksi sivujuonne.

Siis, kuinka sattuikaan kirjailijalle ja hänen lukijalleen, että samaan aikaan samoilla seuduilla pyöräillessämme ja taukoillessamme, 80 vuotta välimatkaa välillämme, tunnemme sielunykseyttä surun saapuessa mieliin omia teitään, ilmoittamatta siitä etukäteen.

1928
1958
1968
1978
1988
1998
2008

Näillä vuosiluvuilla on näköjään jotain tekemistä minun elämäni kanssa! Sitä alan itsekseni miettimään kun köllähdän kylkiluideni päälle tälle savuiselle laavunlattialle 4 kesäkuuta vuonna 2008 klo 01.08.

4.6.2008 Mikkelin maakuntakirjasto

Ajelin Vanhalan laavulta, josta olikin vain 13 km kaupungin rajalle, tänne Mikkeliin helteiseksi yltyvään ilmanalaan ja keskelle militarismin pauhinaa. Helikopterit ja hävittäjät pyyhälsivät lokkia hatussaan kannattelevan Mannerheimin patsaan ylitse ja maajoukkojen koko sotakoneiston kirjo rymisteli kaduilla. Joku harmaahapsi leukaansa sirpaleen saanut ja kilut rinnuksissa keppiinsä nojaava sotaveteraani näkyi joukossa sankassa. Pikkupojat kyselemässä isineen ja äiteineen ohjuspattereiden tulivoimasta ja tappojärjestelmistä.

Kun katselin litteät baretit vinossa rehvakkaasti käyskenteleviä sotilaita, näin heidän paikallaan ammuksen möyhentämää, veristä kudosmassaa, jäsenten riekaleita pirstaleisien puiden oksilla ja vaimoja, äitejä ja lapsia itkemässä sankarivainajien haudoilla.

Mitä kaikesta tästä olisikaan Pentti Haanpää ajatellut ja kirjoittanut? Olisivatko kirjoitukset yhtä sodanvastaisia ja ajantasaisia nyt, kuin silloin, hänen ollessaan boikotissa kirjoitustensa vuoksi? Kukahan päivittäisi sotasektorin näkymät nyt? Joku Marco Gasagrandeko, "Mostarin tien liftari"?
Söinpä siis puistonlaidan kioskista "talon lautasen" join torilla kahvit ja tulin tänne lataamaan akut ja kirjaamaan jotain. Tilasin virkailijalta myös vanhojen valokuvien (1920-luku) kopioita arkistosta. Jos sattuisi vaikka löytymään. Ja varmaan löytyykin.

Muistin myös, että samaa asiaahan minun pitää soittaa vielä Saarijärvenkin suuntaan kun sain Sampon, paikallislehden toimittajalta puh.nronkin. Se on jäänyt tekemättä kovatahtisen etenemisen vuoksi ja joka minua odottaa vielä tälle illalekin, ja pitkälle ensi yöhön jos aion saavuttaa Penan, joka viilettää jo hiekkaista, keltaista tienauhaa Juvalle ja Rantasalmelle murheitaan pureskellen.

Tähän väliin muistutan, että PH:n lainaukset joita käytän silloin tällöin tekstissäni, löytyvät Hannu Taanilan v. 1976 toimittamasta kirjasta "Muistikirjavetäisyjä sekä muita teoksia" (Otava 1989, kolmas painos jota on vielä saatavillakin).

Ei kommentteja: