29.5.08 lähdin sanomalehti Kalevan valtakunnasta. Lehden, jonka ruorissa on Hesarin menneiden vuosien pääkirjoitustoimittaja, journalisti Uimonen Risto.
Koukkasin Savon Sanomien kulmille joka koki äskettäin vaihdoksen yläkulmassaan; Lepola Tapani poistui ja Jari Tourunen- niminen on nyt jehupäänä paikalla.
Siitäpä sutkautin Äänekosken, Laukaan ja Toivakan kohdalla reiät Keskisuomalaisen sivuille ja taisi sattua yksi päätoimittaja Erkki Laatikaisenkin kuvan kohdalle.
Karjalainen, karjalaisten oma lehti kukki kunnaillaan ja Pekka Mervola hoitaa substralit sen juurille.
Sitten jälleen Savon Sanomat jonka entisen Lepolan näin Kuopion torilla Tanssii ja soi viikon vilinässä; se nyökkäsi minulle Martta-kahviossa? Muistiko muka, että minä olen Savon Sanomiin joskus kirjoittanut? Tuskin.
Ja taidan taas olla pikkumutkalla Kalevan valtakuntaan ennen kuin siirryn hetkeksi takaisin Savon Sanomien- ja sen jälkeen loppupätkälle Kalevan maille.
Näiden lisäksi seuduilla, joilla poljin, ilmestyy monenmonet paikallislehdet, isommat ja pienemmät, kitisevät ja kohisevat, ilmaisjakelut ja pientä maksua vastaan jaettavat. Palkitut ja palkinnoitta aina jäävät.
Sananvapaus lienee siis turvattu valtakunnassamme?
Kuinka on, Alma Media ja kumppanit ja lehtien henkiset painostajat, näkymättömät Markkinavoimat? Onko sananvapaus totta Suomessa muuallakin kuin näillä yksityisillä blogisivuilla?
Millainen olikaan sanomalehtien välityksellä tapahtuva tiedon- ja uutisten levitys Pentti Haanpään aikaan v. 1928?
Sitä passaa pohtia ja verrata tämän päivän kohtuuttomuuksiin, jossa se niin sanottu sananvapaus on internettiä myöten harkittua sekasotkua, moneen kertaan ostettua ja myytyä, paljon, mutta ei mitään -massaa, jossa ei enää ole järjenhäivää.
Sen on huomattu kuitenkin palvelevan niitä jotka ruoria kääntelevät, kunhan kansalla vain säilyy harhainen kuva, että elämme täydessä sananvapaudessa.
Sonnastakin, kun sen sopivin värein kuorruttaa, saa hyvän hinnan älyttömyyksien markkinoilla.
Sananvapaus syö häntäänsä kuin häiriintynyt käärme ja parittelee itsensä kanssa kuin etana.
Päätoimittajia emme voi tuntea -me, lukijat. Heidän valtakirjansa hoitaa tointansa tuleekin muilta, kuin lukijoilta. Maakuntalehden päätoimittaja on enemmän kuin maaherra. Heihin tutustuu vain hiukan, kun lukee lehtiä, heidänkin rustailemiaan palstoja ja pääkirjoituksia. Munaskuihin tulee jonkinlainen tuntuma heistä. Janne Virkkusestakin Hesarissa.
Kolme esimerkkiä:
Keskisuomalaisen Laatikainen ärsyttää joskus ylempiään. Kosiskeleeko lukijoita vai onko tosissaan? Onko vain ylipaineventtiili Suomineidon navassa? Jos on tosisaan ja oman päänsä käskyttämä, semmoisia päätoimittajia tarvitaan enemmän, vaikka en nyt samaa mieltä olisikaan...
Kalevan Uimosesta äkkiä sanottuna semmoinen tunne, että sen näkee päälle, mistä oppinsa on hakenut ja, että jättää jotain aina sanomatta.
Savon Sanomien eläkkeelle jäänyt Lepola piteli kymmenien vuosiensa aikana asioita kirjoituksissaan varovasti kuin kettu koppelon munaa suussaan.
Mutta nyt retkeni vaiheisiin.
Viimeksi kirjasin asioita tänne 16.6 aamulla, Kuopion Pitkässälahdessa, väsyneenä yön ajamisesta ja nälkäisenä.
Ruokailun jälkeen pyöräilin uimahalliin ja sitten tapaamaan vanhinta tytärtäni KYS:lle.
Kuopion torilla tanssivat ja soivat ja Väinölänniemellä kävin hetkiseksi pitkälleni suuren koivun juurelle nukahtaen välittömästi vajaan puolen tunnin virkistävään uneen.
Torille takaisin. Näin tuttuja, ja tyttäreni perheineen jälleen koska hänellä oli ollut vain käynti äitiyspolilla. Loppuraskaus menee luultavasti ok.
Asioita muutama ja alusvaatekerran hankinta kuin Haanpäälläkin aikanaan. Taisi maksaa 34 euroa.
Ruokailutuokio torinlaidan ravintolassa ja samalla puhetta tutun kanssa ihmisen mielenterveydestä ja siitä, kenelle siitä puhuminen on sallittua ja kenelle ei missään tapauksessa.
Suonenjoelle yön hämärinä hetkinä, olin siellä reilusti 17 päivän puolella. Hetkisen lepoa erään hyvän kaverin, putkimies E:n putkenosia pursuavalla sohvalla kunnes olin taas tien päällä kohti Rautalampea.
Siellä kahville huoltoasemalle. Kirjaston aukeamista odotellen katselin kylää, muistin, että isäni ja setäni ovat urakoineet täällä 1950-60 luvuilla pappilaa, seurakuntataloa tai semmoista.
Kirjastossa tutustuin kirjailija Yrjö Kaijärven muistoksi rakennettuun "Torniin" ja muuhun häntä koskevaan aineistoon sen minkä ehdin.
Kuvassa Kaijärvelle omistetun tornihuoneen kalustusta.Seurakunnissa kävin, niin ortodoksien kuin luterilaistenkin koska minua alkoi vaivaamaan isän ja veljensä urakoinnit. Pyysin kanslisteja hieman kaivelemaan arkistoja.
Sitten: Kirjastossa olin muistanut erään Siilinjärven aikaisen tutun joka muutti takaisin kotiseuduilleen Kerkonkoskelle. Hänet tunnettiin kirjastossa olihan takavuosien rautalampilainen "Kirjava satama" hänen kätilöimänsä kesätapahtuma. Sain puhelinnumeron sekä osoitteenkin, joten polkaisin seuraavaksi siihen suuntaan.
Rautalammilta tie kulki aluksi sellaista tietä joka oli halkaistu järvenrantaa myötäilevälle männikköharjanteelle josta puita ei oltu ympäriltä hakattu joten oli komeaa edetä edes jonkin matkaa tällaista, entivanhaista muistuttavaa reittiä.
Kerkonkoskelle saavuin iltapäivän aikana ja ajoin suoraan taiteilija Anna Wildrosen järvenrantatontille. (Taiteilijasta löytyy tietoa netistä.)
Kahvia tulelle ja pian siinä olikin sitten muitakin paikalla joten puhe ryöpsähti globaaliin keskusteluun käsittäen tulevaisuuden uhkat jääkausineen, ydinjätteiden loppusijoituksineen ja maanteiden varsilla villinä rehoittavine roskineen.
Ja puhuttiinhan sitä vähän vihreitäkin kun tässä paikassa ovat kaikki vihreät, veltosta sohvallamakailijasta Erkki Tuomiojaan ja Paloheimonpunaiseen sukuun vivahtavasta Eerostakin vierailleet.
Ovatko puheet puheen vuoksi vai onko niistä ikinä mitään hyötyä, sitä jäin miettimään. Ja sitä, että jos joskus olisi syntynyt edes murto-osan verran tällaisia puheita työmaiden kahvikämppien sormenhajuisten juttujen sekaan, saattaisin minäkin niitä kaivata.
Toiset vieraat lähtivät ja jäin hetkeksi vaihtamaan kuulumiset ja tutustumaan Anna W:n havaintoesimerkkiin siitä, kuinka hänen taulunsa syntyvät.
Enpähän minä taiteen syntymekanismista taiteilijain päissä mitään tiedä. Kun on lukenut Picasson elämänkerran, voi pikkuisen vain aavistaa. Sen ymmärrän kuitenkin, että meksikolaisen Frida Kahlon teokset ovat minua koskettaneet ja siitä oli henkäys myös tässä taiteilijakodissa.
Kerkonkoskelta Vesannolle.
Ukkonen melkein yllätti, mutta tienvarressa oli halkopinoja ja niiden suojana pressunretkuja joidenka suojaan sujalsin pyörineni. Leväytin makuualustan lastukolle ja olin hetkessä unessa vaikka salamoi ja jyrisi aivan päällä.
Jyrinä, räiske ja sade halkesivat kahtaalle möykkämään. Toinen puoli jonnekin Konneveden päälle ja toinen Niinivedelle. Auringon paisteessa, höyryävää tienpintaa pitkin Vesannon kirkonkylälle matka taittui joutuisasti, olihan sitä jäljellä vain kymmenisen kilometriä.
Noustessani pyörineni ja taakkoineni Vesannon kirkonkylälle, kolme "lievästi" mahakasta miestä piti kokoustaan kaupan parkissa ja yksi kysyi, mistäpä poleksit? Tuskin ehdin selostaa matkaani, kun jo oli seuraava kysymys ilmassa liitelemässä: "Ootkos suanu reissullasi p...llua?" Kuin vastaukseksi omaan kysymykseensä, sananvapautensa hurmoksessa oleva joutilas totesi alakuloisesti, että eipä sitä tällä kylällä ole irronnut neljääntoista vuoteen.
Sonkarin terassilla söin parit voileivät ja join kahvit, piirsin muutaman muistiinmerkinnän vihkooni, kävin kaupassa joidenka toimien jälkeen kuvasin kirkon ja sankarihaudat.
Seuraava, pitkä taipaleeni taittui kuin unessa. Olin niin väsynyt, että en muista juuri mitään matkanteosta. Pari kertaa pysähdyin suojaan kun ukkoskuuro kävi päällä murisemassa ja viskomassa vettä. Joka kerta olin hetkessä unessa, mutta jo matkalla, kun sade hellitti kuin joku olisi koko ajan ollut käskemässä.
Keiteleelle tulin aamuyön tunneilla.
Löysin opastaulun, kävin Lossisaaressa katsomassa leirintäalueen, mutta sinne ei päässyt mökkeihin kun ei ollut yöpäivystystä. Takaisin kylälle ja rannassa olevan Keiteleenranta-hotellin ovelle. Eikä tärpännyt. Ovessa olevaan numeroon ei vastattu eikä ovea tultu avaamaan.
Ukkospilvet kiipesivät möyryten tulojäljiltäni, Viitasaarelta päin kuin vihainen sonnilauma ja samassa alkoi kaatamaan vettä. Huomasin kadun toisella puolella olevan Hotelli "Diamondin" ja menin kiireellä ovelle. Ovessa puhelinnumerot ja kyltti 24 H. Soitin. Ei vastausta kummastakaan numerosta. Satoi kaatamalla, olin aivan märkä ja kylmissäni vaikka kumipuku olikin päällä.
Soitin muutaman kerran peräkkäin ja viimein kännykkään kuului: "Yynnhhmmmpröh".
-Tiällä olisi yksi märkä kulukija huonetta vaella.
-...perkele! keskellä yötä mitään huoneita...!
-..no jo on, miksi sitten tuossa ovessa on että 24 hoo?
-..no no, käyttädytäänpäs asiallisesti...
-...asiallisesti? Kiitti niin v..tusti!
Se siitä.
Kiukuissani ajoin kaatosateessa keskuskoululle ja sen roskakatokseen, vaihdoin kaikki vaatteeni kuiviin, levitin telttapatjan lattialle ja olisin kirjinyt blogiini senhetkiset Keitele-perkeleeni, mutta nettiyhteys ei auennut.
Sekin vielä!
Yritin nukkua. Onneksi roskakatos oli aika uusi ja siisti, sovin sinne mainiosti kamoineni, mutta koko ajan oli tunne, että kohta tulee Securin mies ja ajaa pois. Paljon turvallisempaa on metsässä, kuusenjuurella, ajattelin.
Pari tuntia ja oli aamu. Pilvessä, mutta ei satanut.
Pakkasin, join jäähtynyttä kahvia jonka olin Vesannolta, Sonkarin joutuisalta tarjoilijalta termokseeni hankkinut.
Valokuvasin tämänkin epämiellyttävin kokemuksin ryyditetyn kylän kirkkoa joka mäellänsä on tököttänyt ja tsaarinaikoja muistellut vuodesta 1873 lähtien.
Siihen tuli neitokainen hautausmaan siistimistöihinsä ja hymyili mukavasti kun kysyin, onko kylässä uimahallia. Ei ole, joutui tyttö vastaamaan.
Jututettavani kauhistui: "Hui, nyt meni Keiteleeltä maine!", kun kerroin, millaista oli tulla tähän paikkaan yöllä kun taivas halkeaa vetisenä eikä yösijaa saa kulkurirukka.
Eipä siinä mitään.
Kävin lähtiessä huoltoasemakahvit ja termoksen täyteen ja lähdin etsimään Pyhäsalmelle johtavaa reittiä. Se löytyi ja matka (jotain 80-90 km) sujui kummemitta muksuitta Rillankiviin tutustumisineen, joten istun nyt täällä Myrskylyhty -ravintolassa miettimässä matkani vaiheita.
Söin äsken makoisat, paistetut muikut ja muusia sekä join jälkiruuaksi kahvia. Täällä on ystävällinen palvelu kuten niin monella paikkakunnalla Keiteleen yöllistä episodia lukuunottamatta, että palaan taas uskooni siihen, että poikkeus vahvistaa säännön.
Taivas pudottaa juuri melkoisia ukkoskuuroja enkä tiedä, jaksanko enää lähteä tälle illalle kohti Kiuruvettä ja Iisalmea.
Saattaa olla, että oman terveyteni vuoksi minun on majoituttava tänne.
PH on majoittumassa huomenna Iisalmessa (v.1928) "Hotelli Pohjolaan" (jota ei enää ole), joten jos huomenna ei sada, ja luultavasti ei, niin pääsen jälleen aikatauluun kiinni siellä.
Matkaa Iisalmeen on saman verran suunnilleen kuin tämän päiväisenkin polun mitta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti