Kuuntelin toimittaja Kirsi Virtasen "Islam" -puhekolumnin Areenalta: Kolumni alkoi pöyristyttävällä kertomuksella 13-vuotiaan tytön, Alissa Ibrahimin hiekkaanhautaamisella niin, että vain pää jäi tuhannen ihmisen yleisön ja viidenkymmenen asemiehen näkyville.
Sitten asemiehet kivittivät tytön päätä niin kauan, että tämä kuoli.
Paikka oli Kismayo, 260 000 asukkaan kaupunki Somalian rannikolla.
Mistä Kirsi Virtanen oli raamatullisen kivitystuomion toimeenpanon niin tarkan kuvauksen kolumninsa ytimeksi saanut, ei selvinnyt ohjelmasta. Ehkä tällaista yksityiskohtaa ei kerrota Itäkeskuksen katettujen ihmistankkaamojen ruuhkatunneleissa tai kaupunkien asemaravintoloissa.
Toimittajilla on kanavansa tiedonhankintaan. Joskus tarinat tulevat itsestään kuin teeri nälkäisen pihakoivuun talvipakkasella.
K. Virtanen kävi ajankohtaisen Islam-aiheen kimppuun ravakasti. Kivitti sananmusilla uskontojen ääripäitä kuten sananvapauden valtakunnassa pitääkin. Käänteli kiviä, löytäen paljon sellaista, joka kyllä tiedetään kaikkialla, mutta jota ei haluta tiedostaa. Asioita, jotka kiviraunioihin piilotellaan, huntujen alle kätketään.
Luterilaisessa yhteiskunnassamme tämän saran syväkyntäminen aloitettiin ehkä vasta beatlesien aikoihin. Maanmuokkauksen aloittivat kuitenkin jo Minna Canth ja Hella Wuolijoki. He eivät pitäneet pykiintyneitä käsiään pelkästään lipeävesissä hankaamassa miestensä paskaisia kalsareita. He alkoivat nakella takaisin raamatusta peräisin olevia, ja vain naisiin tähdättyjä kivirieskoja.
Mutta vieläkin naispappeuden vastustajat paksauttelevat henkistä kärsimystä aiheuttavilla kivisillä raamatunotannoilla naisiamme, jotka papinvirkaan halajavat. Tätä tointa harrastavat ne olemattomia muniaan puristelevat pelkuripapit, jotka arvelevat kirkonpenkkien olevan houkutteleva pariutumisalusta jos työtoverina on nainen saman katon alla. Ei siis yhtään kummoisempi pyhien kirjojen tulkinta kuin ääri-islamisteillakaan. Tällaiset henkilöt hekumoitsevat märissä unissaan, kuinka kivittävät paholaisen saastuttamaa naissukupuolta pyhättöjen alttarienpuoleiselta sivustalta kadotukseen.
Pimeyden valtakunta on alati kaikkialla läsnä. Siitä pitävät huolen yhteiskuntamuotojen jäsenistä ne, jotka lukevat koraaneitaan, raamattujaan, puoluekirjojaan, pääomiaan, kiergegaardejaan, freudejaan ja työehtosopimuskirjasiaan kuin Sini-Kusti Lassiollikaisen kupletteja..
Luin itse alle kymmenvuotiaana raamattua ahkeraan, ehkä jopa koko kirjan kannesta kanteen. Lukiessani palasin aina vanhan testamentin Mooseksen kirjoihin, joissa kerrottiin kivityksillä uhkaamisista, uhraamisrituaaleista ja taisteluista vääräuskoisia vastaan. Se miehisen uhoamisen mantra, joka siitä kirjasta välittyy, ei kuitenkaan ottanut tulta pienen pääni sisällä sillä tavalla, kuin sen sepittäjät vuosituhansien aikana ovat tarkoittaneet. Minulle tuli vain kauhistuttava olo lukemisestani, koska jotenkin tajusin jo silloin ihmislajin pahuuden. Ymmärsin, ettei tällaisia "ohjekirjoja" voi mikään hyvä rakennella.
Hyvänä pohjana ihmisen alkukantaiseen kataluuteen uskomiseeni olivat isän kertomukset sodasta, jossa hän oli mukana. Usko ihmisaivojen pahuudentuottamiseen ei siksi ole horjunut koskaan. Raamatun olen nakannut syrjään jo kauan sitten.
Uusi testamenttikin on vain lievennys vanhasta. Rivienvälinsä silläkin on, ja niiden kaivelijoita riittää kirkkojemme kappeleissa, seurakuntakodeissa, hiippakunnissa ja rippileireillä.
Nuorempana, kun olin vasta astumassa yhteisöjen aivojenpesuohjelmaan, en voinut käsittää sellaistakaan, että äitini isä, harras ja uskovainen puuseppä, raamattua päänalusenaan käyttävä kiertokoulujen opettaja Abraham Tuovinen oli kyennyt olemaan niin julma, että laittoi neljästä tyttärestään vanhimman 16-vuotiaana mierontielle tämän pamahtaessa paksuksi satunnaisesta, miehen suorittamasta kiksautuksesta.
Se tapahtui aivan äsken, 1920-luvulla.
Järkyttävän suuri on tämänpäivän minna cantheilla työmaa edelleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti