Iskelmälaulaja valehtelee työkseen. Pitää yllä unelmia. Maalailee maisemaan värejä, jotka siihen eivät kuulu, asetu.
Iskelmälaulaja on sutenööri. Hän saa palkkansa kutittamalla aivojen käpylisäkettä laulamalla sille sydämestä, vaikka sillä elimellä ei ole suvunjatkamisen lähtöönsaattamisella mitään merkitystä. Paitsi veren ja hapen pumppaaminen käpylisäkkeelle.
Olavi Virta tajusi petoksellisen toimintansa ja joi itsensä hengiltä. Samoin Rauli Pattinki ja Unto Mononen. "Onneksi" itselleen Sammy Babitzsinin Alfa Romeo pamautti sillankaiteeseen ja äänekoskelaiseen yöhön jäi kaikumaan vain ennelaulu: "...daadaadaadadaada, kiitää alla autobaana, kiirekiirekiire aina jonnekin on on on...."
Entä mitä teki Juhani Leskinen viidestoistayöllään ja kaksoiselämällään muuta kuin valehteli suut korvat täyteen? Hän sai vain ihmiset naimaan toisiaan raivoisammin kuin muuten olisivat tehneet. Ja samalla yrittämään harhailua, jota säkeiden sanoittajakin Juankoskelta Tampereelle. No, Leskinen sai kaljarahansa ja kansa unensa.
Finlanders, Souvarit, Yölintu ja Kari Tapio kalastelevat samoilla avannoilla sanomatta koskaan mitään lajimme arjesta. Koko homma soi kuin Tarja Ylitalon keikkabussin ulko-ovi aikoinaan: "...oisipa aina lauantai, se on päivistä kaikkein parhain; se on lempeitä tuulia, kuumia huulia, tuulia rakkauden"
Lavoille kikattelemaan ovat soudelleet seiskojen melomina myös Mattilan sisarukset. He eivät edes yritä näytellä lauluissansa sanomaa olevaksi. He unohtelevat kesken esityksen, mitä olivat suustaan päästelemässä ja tirskahtelevat, kuin tietäen, että kuuntelijat ovat juonessa mukana. Tietäen, että kyllä ne unelmiensa tulkinnoista ovat aina maksaneet olivatpa tulkinnat kuinka pöljiä tahansa: "...tanssin päivät, tanssin yötä, niin että arki häviää..."
"Olla tunteiden tulkkina", sanovat iskelmälaulajat ankaran ponnistuksensa päämääristä.
"Olen välittäjänä sille, että ujo pojankloppi uskaltaa kuiskata tytön korvaan, että lähetääs paneks...uneksimaan auton takapenkille...", vahvistaa vanha valehtelija Kari Tapio konemaisen tottuneesti, vailla oman sanomisensa absurdiuden ymmärtämistä, tulkitsemista.
Irti iskemälaulaja ei osaa ajoissa päästää vaan tekee itseään naurunalaiseksi haudanpartaalle saakka kuin Erkki Junkkaris-vainaa.
Reijo Taipale, huh huuh! Eino Gröhn, yhy yhyy! Tapani Kansa, ää ääääh! Frederik, käkä kää! Eivätkö nämä papparaiset tunne saapuneensa jo narrausretkiensä päätepysäkille? Suuntaisivat konserttinsa vanhainkotien iloksi, ilmaisiksi esiintymismatkoiksi dementikoille ja mielisairaiden hoitolaitoksiin. Siellä saattaisi vielä ilonkin vire pienen muistonhäivähdyksen saattelemana kyyneleen silmäkulmaan herahduttaa.
Iskelmät kuolevat lyhyessä ajassa. Parhaimmankin rallatuksen elinkaari saattaa olla sata vuotta, kuten Hiski Salomaan kupleteilla. Juiset ja muut mehustukset lakkaavat suorittamasta persevetaatiota aivoissa viidenkymmenen - sadan vuoden janalla syntymänsä hetkestä.
Iskelmätehtaat olisi ajettava alas aika-ajoin kuin sellunkeittoprosessit. Records´n ja Musiikkifazerin luukuille ilmestyisi laput: "Suletu! Kaiki lopu! Ei sävelä! Ei dansi!" (Eivät ne osaa oikeinkirjoitusta enää sillä vuosikymmenien toistojen tekeminen on tuhonnut kirjoitustaidon.)
Turha, kuin ihmisen elämä, on iskelmä.
Turha, kuin iskelmä, on elämä iskelmässä.
Turha, kuin iskelmän elämä, on iskelmälaulaja.
Tyhjä, kuin iskelmälaulajan pää, on iskelmälaulajan tie.
Tyhjä, kuin hiljainen kylätie, on iskelmänkuuntelijan pää.
Pieni, kuin iskelmälaulajan taivas, on iskelmälaulajan tarjoilema onni.
Onni, kuin iskelmien metafora -taivas-, on tähdetön.
"Samapa se sitten, senkun laalellaan ja haakotellaan", sano Viskarin Vote kun kitaraa viritteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti