sunnuntai 8. marraskuuta 2009

Pietaryrttejä isille, eli tarinanpätkiä Suomesta

Äitienpäivänä soivat suvivirret, leivoset visertävät, metso hioo nokkaansa kankaanlaidassa ja teerien pulputus kiihtyy viimeisiä vetelevillä talven jäillä syrjäisellä suolammella. Ja mikäpä ettei ympäri vuoden sikiävällä pulullakin sykähtelisi kaupunkien torien laitamilla eritavalla, kuin viimaisten tammimarkkinoiden aikoihin Kuopion kaaheen aakeella laakeella.

Kevään kovin kiima alkaa olla siis kukkeimmillaan, kun toukokuun toisella viikolla ruusupuskat katoavat kukkakaupoista, yöpaitoja ja kihartimia leivotaan kauniisiin paketeihin ja äiti läikyttää kahvia lakanoihinsa "äideistä parhaimman sain" -laulun noustessa niin suloisen epävireisesti makuuhuoneen ovensuusta panelikattoon.

**** **** **** **** ****

Mutta syysmyöhällä on toisin kun kurjetkin ovat pois lentäneet ja närhet Tyrväällä pottukuopan katolla krääkyvät.

**** **** **** **** ****

"Syysyönä synkkänä synnyin/ei tuikkineet tähtösetkään..." rahahtelee vanhasta kasettiradiosta verryttelyhousuisen miehen kääräistessä sätkän sängyn nitisevään vieruspöytään kyynäspäillään nojaten. Jostakin pyörähtää 12-vuotias tyttö rikkinäisin lukoin ja lenksottavin saranoin sälöisissä karmeissaan reuhottavan oven rakoon Prisman muovipussi ja epämääräisen näköinen paperikäärö käsissään.

"Kalle, toin sulle isänpäiväksi pienen lahjan, ja tämä kortti tehtiin koulussa niinku muinaki vuosina.., äiti lähetti vähän ruokaa.., ainakin eilistä nakkikeittoo tässä tyhjässä maitopurkissa on.., saathan sinä nuo niitit auki itte linkkarinterällä? Muutama makkaravoileipäkin muovipussin pohjalla on, ja yx keskaritölkki.., mä meen sit, heippa, ja hyvää isänpäivää!"

**** **** **** **** ****

Punatiilellä verhottu omakotitalo aamuhiljaisen lähiön laitamilla, viimeisen kujan metsäänrajoittuvalla tontilla. Aamulehden jakaja kurvaa valkealla Toyota Yariksella postilaatikkorivistön luo ja kannet paukkuvat hetken aikaa rytmikkäästi. Harmaa hirvikoira sanoo tiilitalon päätyaitauksessaan vaisusti "wöh" ja lupsauttaa toisenkin silmänsä kiinni. Vahtivuoro on päättynyt, odotellaanhan aamupalaa, sen muistissa kiertää totutusti.

Klo 9.10 keinahtelee talon pihaan viisitoista vuotta vanha, kiiltäväksi vahattu sininen Volvo. 70-vuotias, harmaahiuksinen, mutta edelleen hyvin ryhdikäs mies nousee kuljettajan paikalta ja hänen samanikäinen, myöskin itsestään hyvää huolta pitänyt vaimonsa toiselta puolelta pihanurmikon laidalle.

"Kappas, verhot ovat vielä ikkunassa eikä lapsia näy ovella. Soitithan sinä eilen ja varmistit, että tullaan isänpäiväkahveille aamulla varhain?", kysyy mies vaimoonsa vilkaisten.

"Soitin soitin ja Kirsti sanoi laittavansa kaiken valmiiksi yhdeksään mennessä.., noh, mennäänhän ja soitetaan ovikelloa."

Kukaan ei tule avaamaan. Naisen hermostunut sormi painaa yhä uudestaan ja uudestaan soittokelloa. Viimein mies hakee autosta avaimen, jonka hänen poikansa oli joskus käyttämättömään tuhkakuppiin laittanut ja sanonut, että jos joskus sattuu tarvitsemaan...

Klo 09.28 ajaa pihaan ambulanssi, sitten kaksi poliisiautoa ja palokunnan johtoauto.

Klo 10.33 valkeatakkiset kaksi ambulanssimiestä ja yksi nainen taluttavat kahta silminähden murtumispisteessä olevaa vanhusta talosta autoon joka lähtee kohta hiljaa ajamaan katua sairaalan suuntaan.

TV-, ja radioautot kurvaavat paikalle klo 10.43. Iltalehden auto heti perässä.

Kameroiden salamat salamoivat.

Klo 15.05 kansaa parveilevalle kujatielle ajaa peräkkäin neljä ruumisautoa ja ensimmäinen peruuttaa miltei kiinni punatiilellä verhoillun omakotitalon ulko-oveen...

Klo 17.00 kukkia ja kynttilöitä alkaa ilmestyä postilaatikkorivistön ja pihatien välillä olevalle, hiljaksiin lumeen peittyvälle nurmelle.

Koira vinkaisee koppinsa katolla.

**** **** **** **** ****


Uudenkaupungin kalasatama, marraskuinen torstai-iltapäivä. Kirvesmies runttaa keltaiset työkaluliivinsä Hiacen takaovesta pakkien, porakonelaatikoiden ja sähköjohtojohtokieppien päälle tavaratilaan, huikkaa sitten kylmän merituulen käheyttämällä äänellä: "Leksa! Tulepas nostamaan."

Nostavat kompressorin, letkukelan ja kaksi metrin mittaista I-palkin pätkää kyytiin.

"Sänkyyn jalakojako nuista suunnittelet, kjeh kjeh...", kysyy Leksa.

"Eekäku vaehan tällä vappaalla pannuhuoneeseen kattilan ja sille uuvelle petin hitsaelen..."

"Jaah. Meinootko muuten, että pillua tällä lomalla..?", Leksa kohottelee.

"Toivossa ollaan, juu. Juhannuksena, jouluna ja jos ei rönttäkelit eukolla satu piälle, niin näin isänpäivän seutuunkin on nakkia uitettu, hehetiheh", myhäilee Kirvesmies.

"Nakkia uitettu.., perkele sun nakkis, luonnonsuojelulenkkiä se enemmän muistuttaa, krah krah.."

"Mistäs kautta ajelet?" vakavoituu Leksa.

"Tampere, Jyväskylä, Kuopio ja Iisalami. Hitsari-Jape lähtee kyytiin kun se mennee uittelemmaan ommaa prinssinakkiaan Laukaantyttönsä tykö. Muistatko sen tummannätin, joka oli Helsingin Kampin työmualla rakennusmestariharjottelijana ja Japelta palo rauvat poikki kun se ens kerran sen näki hitsauslasiensa raosta?"

"Niin se. Voe nuita poekamiesten onnenoloja", huokaa Leksa. "Mutta ajakee varovasti, on taas semmonen keli, että onni täällä vaehtelee ja liukkaat mutkat pelottelee..."


Kirvesmiehen kotona Iisalmessa aikaisin perjantaiaamuna. Hiace peruuttaa jyrkkäkattoisen, lomalaudalla verhoillun omakotitalon pihaan ja siitä päätyovelle jossa varaston ja pannuhuoneen ovet sijaitsevat.

Kirvesmies antaa moottorin käydä hetken aikaa ennen kuin sammuttaa sen. Hän istuu hiljaa penkillä ja katsoo lunta hipsivää, tummaa taivasta vasten piirtyvän räystään tuskin erottuvaa rännireunaa ja ajattelee omia, matkan väsyttämiä, tahmeita ajatuksiaan. Pohkeita ja reisiä pistelee ja kaasupolkimella satoja kilometrejä työtään tehnyt oikea jalka on kokonaan aivan turta. Kädetkin ovat puutuneet ja selkää vihloo, mutta nyt ollaan taas kotona, kannatti se ajaa yhtäsoittoa. Eivät penskat, eikä eukkokaan ole vielä hereillä. Kerkiän hyvin keitellä kahvit ja lukea aamun lehdet ennen kuin heräävät. Ei sitä heti uneen pääse kuitenkaan kun silimissä väläkkyy lumisohjo ja teiden katkoviivat.

Kun uneen pääsee, Kirvesmies nukkuu kuitenkin pitkälle iltapäivään. Pienin vesseli käy välillä ajamassa leikkiautolla olkapäänmäkeä peitonmutkaan, mutta kyllästyy, kun isä vain tohisee kuin pölynimuri jonka putkensuulle on paperinpala juuttunut.

Lauantaina Kirvesmies paloittelee vanhan lämmityskattilan naapurin miehen kanssa pieniksi osiksi ja kantaa peräkärryyn. Sitten he hitsaavat Uudenkaupungin työmaan metallimiehiltä tinkimistään I-palkin pätkistä uudelle kattialle tukevan pedin. Kun on soitettu lisää miehiä paikalle, keinotellaan putkenpätkien, kankien ja köysien avulla pihamaalla paketoituna odottanut Högforssi sisälle ja nostetaan se paikoilleen.

Putkimieskaveri liittelee myöhään yölle saakka uusia putkenosia, hanoja, mittareita ja kiertovesipumppuja kattilan ja lämpöjohtoverkoston välille. Ennen kuin uutta lämmitysmyllyä uskaltaa kokeilla, putkimies koeponnistaa liitokset ja hyvinhän se alkaakin pelata. "Paljon hiljaisemmin kuin se kaksikymmentä vuotta vanha romisko", kuiskaa Kirvesmies tyytyväisenä vaimolleen köllähtäessään tämän kylkeen kiinni ja alkaessaan työn karhentamin käsin silitellä yöpaidan alla tämän housuttomien reisien sisäpintoja...

Sunnuntaiaamuna klo 9 Kirvesmies herää lasten mekastukseen.

"Minä annan tämän isille!" Eepäs ku minä!"

Makuuhuoneen ovi lävähtää auki ja kolme poikaa isommasta pienempään karjaisee: "Iskälle paljo onnee!"

Kahvia, täytekakkua ja mehukannu kannetaan tarjottimilla huoneeseen. Peittojen päällekin nesteitä läikähtelee ja Kirvesmiehellä kiiltää jotain märkää silmäkulmassakin.

"Ikkä. Tinun hiatetta on ketäkumit, mutta äiti laitto jo nattat alle", pienin selvittää.

7 kommenttia:

Liisu kirjoitti...

Hyviä tekstejä, vaikuttavia. Tunsin saaneeni aika ankaran annoksen tietoutta ihmisten käyttäytymisestä itseään ja toisiaan kohtaan arjen askareissa. Ja tuo isänpäiväjuttu on onnellisen karhea. Tykkäsin.

Liisu kirjoitti...

PS.
en muistanut sanoa, että nuo alkukappaleet ovat jo kaunokirjoitusta, hienoa kuvausta.

Liisu kirjoitti...

Ps:n ps

Hyvää isänpäivää! Täällä isä vielä nukkuu, ei voi onnitella. :)

Iines kirjoitti...

Tulee mieleen joku Joel Lehtonen tai paikoin Huovinenkin tuossa luonnonkuvauksessa. Voi mahdoton, miten värikästä ja eläväistä kieltä sinulta tulee. Ja jokainen pala on välähdys tai pari kameransilmällistä todentuntuista suomalaista elämää, maan tasalta nähtynä, ei turhilla tunteilla pilattuna, vaikka pakahtua meinaa, varsinkin tuossa sarjan parhaassa, kahden vanhuksen isänpäiväkahvireissusta. Tuli lasten tapaamisesta vähän toisenlainen kuin odotuksissa oli. Näitähän sattuu.

Tuo kirvesmiestarinakin on lämmin ja hyvä.

Jotenkin kuitenkin ajattelen niin, että tuo vanhusten isänpäiväkahvitarina olisi näistä laajemmankin novellin arvoinen. Sen surumielinen sävel jää mieleen soimaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Avatar and Iines! Kiitos isänpäivätoivotuksista ja tekstianalyyseistänne.

Ajattelen, että blogijutut ovat samalla hyvää kirjoittajakoulutusta kun sitä tekevät kirjoittajat keskenään ja toisilleen ilman vastinevaateita. Vaikka yleistetty käsitys lienee, ettei kirjoittamiseen voi erityisesti kouluttautua, voivat lukijat olla ainakin aurausviittoina tällä loppumattomalla matkalla.

Meille, joille kirjoittaminen on yksi "raajoista" joilla konttaamme tämän valtavan tarjonnan seassa, tekee vähäinenkin palaute jokatapauksessa hyvää.

Mietin tässä sitäkin, että isän ammattia olen opetellut 29 vuotta ja kirjoittamista vähintäänkin samanmoisen aikajanan ja molemmissa usein tunnen, että keskeneräisiä ollaan, eikö tästä ikänään edes väliaikadiblomia saa työstettyä.

Yksi kunniakirja kirjoituspalkinnosta on kehystettynä seinälläni ja muutama muu maininta jossakin kirjojen välissä. Niiden kirjoitusten aiheet, joista vaatimattomat palautteet (kuitenkin alan ammattilaisten) on annettu, ovat aina olleet sairauksien ja vammaisuuksien käsittelyä. On siis täytynyt niidenkin eteen ensin elää ja melkein kuolla, että sisälläni oleva pakko on kokemukset pieniksi, tiiviiksi helmiksi kirjoituksissani muotoutuneet.

Kun muistelen pakinointiaikojani pienissä lehdissä, niin silloinkin onnistuin aina parhaiten niissä kirjoituksissa, jotka käsittelivät elämisemme varjoja, pahaaoloa, köyhyyttä ja sairauksia.

Tämä on aika raskas tie.

Tuo vanhuksista kertova tarinani taustatekijät ulottuvat osittain sotien jälkeiseen elämään, mutta kuten huomaa siitä, on se sijoitettu kokonaan nyky-yhteiskuntaan, josta tämänkaltaiset uutiset ovat helpommin poimittavissa.

Minulle kertoi eräs kehitysvammainen mies oman lapsuudentarinansa johon kuului se, kuinka hän näki isänsä ampuvan ensin äidin, sitten veljet, siskot ja lopuksi itsensä. Ainoastaan tämä, hyvin vajavaisesti itseään ilmaisemaan kykenevä kaveri jäi eloon. Puhutin miestä siten, että pyysin hänet kaverikseni kehitysvammaisten päivähoitoyksiköstä mökilleni halonhakkuuseen, johon hänellä oli erityinen into, ja taito.

En tiedä miksi, mutta minä kykenen ymmärtämään ihmeen vähistä sanoista joidenkin ihmisten kertomukset vaikka oma kielitaitoni vieraiden kielten osalta on aivan olematon. Huomasin tämän piirteen erityisesti viime talvena, kun haastattelin näitä maahanmuuttajia heidän kohtaloistaan. Ja nytkin, kun sähköpostitse korjattavakseni saapui erään maahanmuuttajan itsestään tekemä cv ensi kesän työharjoittelupaikkaa varten, niin silmäiltyäni sitä, minä ensin ajattelin sen ihmisen sanomaan asiat, joita paperille oli laittanut ja vasta sitten rupesin miettimään niitä kirjoitus-, ja kielioppivirheitä, joita se sisältää.

Johtuisiko tämä "mykkyyden" lukemistaitoni siitä, että lapsuuteni vietin erityisolosuhteissa sisarusperheessä josta kehitysvammaisia oli n. 36%? (Tilastomatematiikkaa väliin, kun sitä jotkut lukevat helpommin kuin oikeaa tekstiä jossa on tunnetta mukana.)

Minä vasta nyt, tätä kommenttehinne vastausta laatiessani, hoksasin nimenomaan ajatella asiaa näinpäin...

Rouva Nordman kirjoitti...

Sinä taidat olla ihan erityislaatuinen sekä kirjoittajana että ihmisenä. Perehdyn blogiisi kunnolla paremmalla ajalla ja taatusti jään kuulolle!

Valto-Ensio kirjoitti...

Kiitos Katilein!

Sain juuri kamalan tarinan kirjoitetuksi kun vieläkin pitää valvoa yhden pojan infulenssan vuoksi tämä yö.

Iines kirjoitti palautetta minun isänpvkirjoitukseeni jossa käsittelin toisenlaista kauhutarinaa tämänpäivän Suomesta ja arveli, että siinä olisi laajemmankin novellin paikka. Alkujuurena oli kuitenkin jo tämä tositarinaan perustuva juttu, joka on päätäni hiertänyt jo niin kauan ja siispä päätin, että nyt sitä vähän tässä referoin esille.