tiistai 25. lokakuuta 2011

Kirvesmiehen poika Lauri Viita makaa haudassaan...


...yli haudan ne marssivat vaan.


Sunnuntai 20.9.1987


Tampere nojaa kämmentään poskeeni. Ihmiset kulkevat kallellaan, aivoitta päin.

Oikealla rivi kerrostaloja, pankki, kauppa, kalusteliike. Nekalan teollisuushallien hahmot erottuvat.

Yksi kukkula taustalla sumun peitossa.  Syyssateen alakuloittama koivu harottaa lipputankojen metsikössä.

Kadun varrella siistissä rivissä jalavia. Vai lehmuksiako nuo ovat, perkele?

Miksikähän Unimäen tuomet kuolivat kun paikka jäi autioksi? Voiko puu kuolla ihmisen kaipuuseen?

Ihminen voi kuolla puun kaipuuseen. Sen tiedän jo.

Autoja murahtelee ohitse taukoja pitämättä. Kolmelta aamulla rumistelevat ensimmäiset rekat Nekalan terminaalille.

Minäkin olen ajanut rekkaa muutaman kilometrin. Rovaniemellä, Lapinlahdella, Siilinjärvellä, Kuopiossa, Helsingissä. Inariinkin kerran.

Ja dumbbereita, pakettiautoja, traktoreita, pyöräkuormaajia, trukkeja, kurottimia. Kerran ajoin Ervastin linja-autoakin pätkän.

Kun ei minun elämässäni muuta kehuttavaa ole niin kehunpa noilla.


Jos minulta kysytte, tämä näkymä ei miellytä minua. Miellyttikö se ketään vuonna 1918?

Ei pelkuruus ole ansio, yksin omistettavissa. Siitä on jakaa muillekin.

Rohkeuden jakamisessa ei ole mitään mieltä. Silloin jaetaan usein aseita.

Yksilöityminen vahvistaa yleisen tilanteen yhteiskunnassa. Palikoista vuolee sieluja hullu.



Aforismeja luin jostakin.Omiani kai.


Posion Jukka teki näytelmän ylioppilasteatterille. Sai aiheen isäni laulusta. Välitin sen hänelle:


"Yhen kerran kun jalattomat tanssi
ja sormettomat soitti kitaraa.
Kuurot siellä kuunteli
ja sokiat ne katteli
kun mykkäpojat lauloivat."

Minulle Jukka kirjoitti sotaveteraanin osan. Kuolin lopussa. Oma poika ampui minut.

Alussa tanssin tangoa pienen vaalean kanssa joka lauloi:

"Olen pieni ja hikinen tyttö vain
joka hellyyttä halajaa
kaipaa huuliinsa miljoona suudelmaa
ja sitä yhtä oikeaa."


Suudelman jälkeen menin naimisiin sen kanssa.


Tehtiin myös kuunnelma radioon: Murteellisten laulujen maa.

Siinä murhasin Heikki Valtosena nuoria naisia. Ensimmäisen Kallansiltojen alle Kuopiossa.

Viimeisen Pispalassa vanhan talon makuuhuoneeseen. Nussin niitä ensin.

Pispalasta lähtiessäni pyyhin veriset käteni huussin ikkunaverhoihin. Karkasin Marokkoon.

Murhat menivät kaverin piikkiin. Sillä oli jo entisiä tuomioita. Se oli teurastaja ammatiltaan.

Murhaväline oli Tanskasesta varastettu meisseli. Pienin tyttäreni sanoi: "Meijän isipä on semmonen meisselismies." Se katsoi kaikki harjoitukset.


Kesällä tapasin Kyröskoskella Marittan. Se on naimisissa kuin minäkin.

Olkapäätä tarvitsen. Tai muuten menen ja tapan itseni.


Lakaisen kadunvieriä ja pihoja Koivistonkylässä. Kerään veteraani Sundströminkin nortinnatsat H-talon edestä.

Sudströmin naapurissa asuu mielisairas teini leskiäitinsä kanssa. Äiti makaa sängyssä lihavana.

Kaksi isoa koiraa vahtii sängyn vieressä kun siltä valuu leipävellin sekaista sylkeä syödessä leualle. Ne nuolevat sen pois.

Tyttö istuu koirien välissä pienellä jakkaralla. Mustat silmät katsovat pisteeseen seinällä kun hän syöttää äitiään. Näin tämän näytelmän, kun vaihdoin hanan niiden keittiöön.

Käyn Kylätaskun Jussin äidin juuttuneet ikkunat aukaisemassa. Se on herttaisen valkeapäinen karjalaisvanhus.

Jussi itse ajaa joskus Tillikasta taksilla klo 3 kadunvarteen. Sille pitää käydä aukaisemassa alaovi. Se ei asu täällä.

Viimeksi se nojasi jalavaan ja kusi. Ei puhunut mitään kun kopeloi itsensä oviaukkoon.


Korjaan saunanlauteita, kokoan keittiönkalusteita, maalaan, tapetoin, remontoin, vaihdan lampunvarjostimia. Auraan ja kolaan.

Ajan nurmikoita. Koristelen lipputangot enimmäkseen puolitankoihin.

Taloissa asuu iäkkäitä rintamamiehiä. Ja niiden leskiä. Kuolema kulkee usein pihakatua.

Yksi aamu näkyi harmaiden villasukkien peittämät jalat kynnyksellä. Yksi mummeli oli tuupertunut eteiseen nenälleen. Mitä lie yöllä rapussa käynyt? Eilen olin sille vaihtanut polttimon olohuoneen valaisimeen.

Hätistelen jengiä pankkiautomaatilta. Kaupan edestä ja takaa kerään tyhjät kaljapullot.

Kioskin sinappiset makkarapaperit ennen variksia aamuyöstä.

Riitelen puolikuuron Datsunmiehen kanssa. Se ei pidä lapsista. Ainakaan jos niistä pääsee ääniä.

Yläkerrassa asuu Vanhasaaren Kalle, jolla on kurkunpääavanne ja puhemikrofoni. Kuin tynnöristä tulee sen puhe. Paras mies koko korttelissa.

Kainan Reiska on entinen nyrkkeilijä, nykyinen keilaaja. Se on ollut kovissa paikoissa sodassa. "Mutta kun olen pieni mies, ei naapuri osunut", se sanoi.

Alakerrasta entinen alkon paikallisjohtaja tuo likööriin säilöttyjä mustikoita. Hörpitään liemet ja mustikat jäävät kuin rypistyneet katajanmarjat lasipurkin pohjalle.


Voisin kertoa 138 tarinaa näistä taloista. Yhden eroottisenkin. Viime viikolla yksi nuorempi rouva J-talosta pesi pikkuhoususillaan, ilman paitaa mattoja pyykkituvassa.

Sillä oli suipot tissit ja ne heiluivat juuriharjan tahdissa kun korjasin takaseinustalla pesukoneen juuttunutta rumpua.

Ei koneessa muuta vikaa ollut kuin kolmen tuuman naula rummun ja kehän välissä. Keksin lisää korjattavaa kun minulla ei äkkiä ollutkaan mihinkään kiire.


9 kerrostaloa. 138 asuinhuoneistoa.

Säästöpankki, elektroniikka- ja elintarvikekauppa, parturi. Ahistaa kuin Jussi Parviaista.

Päiväunilla joku työnsi peukaloa perseeseeni. Huusin. Puu kaatui takanani ja oksa pyyhkäisi varjon pois.

Kirjoitin Millalle Kempeleeseen. Lähetin Soilelle kortin Ouluun.

Soitin Marittalle Hollolaan. Sanoi muuttavansa Tampereelle.

Soitin Sirkalle Kuopioon. Sillä oli kieli kipeänä.

Soitin Tapsalle Kittilään. Siellä on satanut jo lunta.

Äidille Siilinjärvelle. Veijo on joutunut sairaalaan.

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

yritetään uudestaan:

tykkäsin sundströmin nortinnatsoista ja harmaiden villasukkien peittämistä jaloista kynnyksellä. puu ei oletettavasti kuole ihmisen kaipuuseen. paitsi joku pienestä pitäen itse istutettu ja kasvatettu ehkä. mutta tuskin sekään.


sanotaan ihmisen muka pystyvän jalostamaan viettejään niin, että hänestä jää kaikki eläimellinen pois. kenestä jää, kenestä ei. jos ihminen ei pysty kuvittelemaan tuhmia eikä impulsoimaan aggressiivisesti, niin ei hän kyllä pysty mihinkään korkean luokan henkisiin saavutuksiinkaan. jollei pannuhuoneessa pala tuli, niin ennen pitkää haihtuu lämpö yläkerrastakin. niin se on.

toisaalta kaikenkarvaiset psykoanalyytikot yrittävät väittää, että seksi se on joka maailmaa pyörittää, kun vaarikin vielä loppusuoralla yrittää nipistää hoiturin pakaraa. ei se niin ole. vanhuksista näkee, mikä on ihmisen syvin olemus. se on pyrkimys riippumattomuuteen. vanhuksethan pyrkivät tulemaan viimeiseen asti toimeen omillaan.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, minäkin olen sitä mieltä, etteivät puut ole moksiskaan vaikka ihmiset häviäisivät kuin tina tuhkaan; olisivat mielissään jos osaisivat.

Mutta vuonna 1987 olin vasta 29 v. ja pohdiskelin joutavia, vaikkakin kipeitä taustoja omaavia asioita.

Mutta ajattelepa: 138 tarinaa.

Kertoisinko kaikki?

Yhdestä pienestä tamperelaislähiöstä muualta tulleena havainnoitsijana...

Olen monta kertaa pohtinut tätä.

Mutta kuten kaikki aikajaksot kaikkialla, jotka itse olen fyysisesti viettänyt, ovat olleet... miten sen sanoisin..? Henkilökohtaiseen tragediaan päättyviä tai jotakin...

En varmaan mitenkään muuten sitä lyhyesti sanoa voi kuin kirjoittamalla pikkuhiljaa sitä kaikkea pois... ja pirusti pisteitä lauseiden jälkeen napsutellen...

Valto-Ensio kirjoitti...

..ja sitten vielä Meri, ettei viettejään(tunteitaan) voi alkaa "jalostamaan", ne vain kehivät itse itseään aitauksiin joita toiset kanssakulkijat ja yhteiskuntien säännöt ympärille punovat...

...ihminen on ihan pikkuisen ymmärtänyt lajinsa viettienergian voimaa ja siksi se on kautta aikain halunnut padota lakien ja asetuksien (ja kehittelemiensä jumalien avulla) yhteisöjensä yksittäisten jäsenien tunneskaalaa.

Onko se aina hyvä, sitä en osaa sanoa. Nyt heti.

Olen kyllä pohtinut asiaa pienillä aivoillani joihin ei toisinaan mahdu muuta kuin että pääsisipä vähän kiksauttelemaan...

"Elämää ja erotiikkaa" lauloi Juha Watt Vainio eikä se minusta kovin paljon pieleen laulettu ole, vaikka toisen pään lauluissa joutuikin laulamaan Kaamasen tiestä: http://www.youtube.com/watch?v=tGhLfiW1noY

Anonyymi kirjoitti...

muistatko se alaston kaupunki -nimisen elokuvan, joka loppui näihin sanoihin: there are eight million storien in the naked city and this has been one of them....

onneksi on tarinoita. tässä yksi:

oli tehdas, kylä, työtä ja ihmiset. sitten tehdas teki konkurssin. saman tien katosi työ. ja kun työ katosi, hävisi koko kyläkin, taloineen, pikkukampaamoineen, bemareineen, kaikkineen. jäljelle jäivät vain ihmiset.

elämä meni uusiksi kuin stephanie forresterilla kauniit ja rohkeat -sarjassa. yllätysköyhät penkoivat roskakasoja, yöpyivät pahvilaatikoissa ja olivat täysin itseään onnekkaampien armoilla uudessa kylmässä maailmassaan.

itse köyhäin taivaskin oli tarinan lopussa toisenlainen kuin muilla, enkelsiivet niin ja näin vinksallaan. valkoisissa koltuissa on reikiä.

miten me oivaltaisimme, miten likeltä köyhän taivas liipaisee ketä hyvänsä ja miten kovaksi tämä suomi on muutamassa vuodessa muuttunut.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, en ole katsonut Alastonta kaupunkia. En muista ainakaan.

"Kunnioittaako vai halveksii hän heitä, tuollaisia vaatimattomia ja hiljaisia ihmisiä? Kuta vähäisempiä, sen enemmän hän lopulta mahtaa heitä kunnioittaa. Joskus hänen mielensä on liikutettu, kun hän ajattelee monia, jotka asuvat noissa mataloissa taloissa valtakadun vanhalla jatkolla, -ajattelee sitä samaista elämää, jota siellä on vuosisadat eletty: yksi polvi on syntynyt , yksitoikkoisesti aikansa viettänyt, hiljaa kärsinyt. Silti on kodeissa varmaan oteltu salaisia perhetaisteluja, paljon enemmän salattuja kuin niitä on julkisuuteen päässyt. Mutta tyydytty ja alistuttu on lopulta kuitenkin. Iloittu, oltu onnellisia vähästä..." Joel Lehtonen Sorron lapset 1924

Miksikähän Joel Lehtosta pani lukemaan?

Ajattelin tuota kommenttiasi lukiessani tätä tuoreinta perhesurmaa Varkaudessa. En siksi, että nimenomaan kirjoituksesi siihen mitenkään viittilöi, mutta kun se sattuu olemaan yksi viimeiselle sivulle kuljettu tarina jonka lukemisesta tulee paha mieli.

Mitä kaikkea "perhetaistelua" on ennen tätä siinäkin kodissa vietetty? Onko yhtään hätävilkkuja vilauteltu sukulaisille, ystäville, viranomaisille ja kun kukaan ei ole korvaansa lotkauttanut, tulos oli tämä? Mutta pystyykö kukaan näitä estämään?

Suomi on muuttunut kovaksi, tai piilossa ollut kovuus tulee helpommin nyt julki. Ennen äijät harrastivat rasistijuttujaan tutuissa saunaporukoissa ja työmaiden suljetuissa piireissä, mutta nyt tuntuu siltä, ettei mitään rajoitteita ole.

Junttihakkaraisetkin uskaltavat ölähdellä ääneen kun kerran yliopistokoulutetut kielitieteilijätkin, ja kun sanktiot ovat varsin lieviä pikku erottamisia toveriporukoista. Näyttää siltä, että tämänkaltaiset episodit ovat vain plussapisteitä meriittilistalle kuin helvetinenkeleillä jäsenistönsä linnatuomiot.