sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Päijänne jää aina sydämen puolelle 4






Pe 31.8.2012 Sahalahti, kaupan kahvio.

 Sata vuotta sitten elettäisiin ruiskuhilaitten aikaa.

Kello taisi olla kaksi iltapäivällä kun käyskentelin tuolla kirkon pihamaalla ja tarkastelin vanhan tapulin kiviportaita. Istuin linttikivellä hetken ja puraisin paria omenaa miettien jälleen, miksi näiden taivaalle törröttävien rakennusten läheisyyteen hakeudun. Uskonnollisuustuntemusten vuoksi en, koska sillä kohtaa minua on mykkää oloa vaan -jos on oloa lainkaan.

Ehkä kirkkorakennusten kanssa on vähän samoja ajatuksia kuin muunkin hulluuden jota ihminen kustannuksista piittaamatta harrastaa kuluttaen suotta asumansa maapallon ehtyviä energiavaroja. Siellä on pappia, pippiä, vinkkelinpiirtäjää, kunkkua ja ruhtinasta turhamaisuuksineen taustalla; halutaan jättää itsestä monumentti pelkän kourallisen tuhkaa sijasta. Haluavat nykyään guggenheimejakin vaikkei niilläkään yhtään mitään virkaa itse elämän suhteen ole, ja atomisiilojen valmistuksessa ne vasta pöljän töihin ovat ryhtyneet. Jonkun pienviljelijän kilometrien mittaisista, kaskimailta ja pelloilta kangin ja paljain käsin vyörytetyistä kivistä rakennetut kiviaidat ovat palvelleet aikakausiaan tarkoituksenmukaisemmin, ja olleet samalla sielunvoiteina köyhyyden ahdistuksessa elävälle tekijälleen.

K-markettikohan tämä on? Kahvion puoli muutamine kalusteineen hallimainen, olo sen mukainen. Kahvikin vähän luirua, maksoi 1 €, reissun halvin itse keitetyt poislukien. Panin kännykän ja lampun ikkunaneduspenkille latautumaan. Muutamia ihmisiä on syömässä ja ateriat näyttävät kotoisilta. Työmiesten pöydässä uunimakkaraa, lihapullaa, pottua. Vieruspöydän kahdella mummelillla sekä ukilla uunilohta, muusia, porkkananlinttejä ja vähän vihreääkin lautasella. Odottavat vanhukset jotain tuttua (taksia?), sen kuulin. Se oli lähtenyt viemään muita kyytiläisiä Tampereen suuntaan. Ulkoseinustalle kun  jätin pyörän, oli 5-6 koululaista pyöreän muovipöydän ympärysjakkaroilla keikkumassa. Suklaata, energiajuomaa, limpparia, munkkia, karkkia heilläkin posket pullollaan.
Kun läksin Kangasalta ajelemaan, siirtyi kevyenliikenteen väylä pientareelle ojan taakse. Se oli rakennettu Fortumin ja Gazbromin kaasuputken rakentamisaikaisten kaivantojen päälle eikä polkua oltu asvaltoitu. Aika raskas pyöräillä, koska murskesora ei ollut tiivis, mutta parempi kuitenkin kuin kymmenen senttiä leveällä nauhalla moottoriajoneuvojen kaistanlaidassa. Erään mäen päällä, Pelisalmen rantamaisemien jälkeen ison kiven kupeella oli paksu mies housut kintuissa. Vissiin kai paskalla ja säikähti kun minä niin äkkiä näkyviin ilmestyin.
Heti Pohtiolammen tienhaaran jälkeen vasemmalle aukenevilla pelloilla oli valkea tiilirakennus jonka syntyhetket tuuliviirin lukema osoitti olevan vuodelta 1927. Joku makasiini se on ollut, mutta en arvaa, mitä viljelijät aikoinaan siinä ovat pitäneet. Ei ainakaan sikoja, eikä lampaita ja epäkäytännöllisen näköinen viljavarastoksikin; 1918 sisällissodan aikaan nämä tällaiset ovat Kangasalan kupeilta Messukylään ja Kalevan hautausmaalle saakka olleet ruumiskasoja täynnä.

Sisälle makasiiniin ei päässyt kurkkailemaan eikä ketään sattunut käyskentelemään soraisilla poluilla, että olisin kysynyt. Pihassa polkupyöräily oli oikein liikennemerkillä kielletty, mutta kai se sen takia niin oli, koska näytti hevostilalta ja hevosethan eivät ajoneuvoista välttämättä tykkää. Autoja kyllä näytti parkkipaikallinen olevan ja jostain kai nekin sinne lieneet ajaneet.



Hevostenkuljetukseen käytettävä kalusto prameutuu vuosi vuodelta suuremmaksi, sen näki tämänkin kartanon tontilla jossa niitä oli useampikin. Minä oikeasti ihmettelen, että millä rahalla nykyinen hevostalous pyörii? Ei kai EU:n maataloustukia raviharrastustenkin ylläpitoon tarjoilla? Kun luksusluokan kuljetusauto maksaa satatuhatta, enemmänkin, niin pitää siinä hepan kuskeineen raviradan kehiä käydä kiertämässä, ja voitokkaasti, että sen hinta kuoleutuu. Hevosen kanssa vielä minun lapsuudessani jätkä sai uppuroida umpihangessa kovasti, että edes itselleen ja hevoselleen aperahat hankki. Ja nyt näitä elukoita on sadoin laumoin hupikäytössä pitkin pitäjiä!

Katselin karttaa. Pikkuiseen Pohjan kylään Kuhmoisiin päin olisi 21 km. Jos siitä kampeaisin Pälkäneen lievettä pienemmille asvalttipoluille kohteena Padasjoki? Ovat sellaisia seutuja, joissa en koskaan ole käynyt. Mitä nyt Padasjoelta joskus joku kirjeitä kirjoitteli...

Millainenhan lie seuraava teltanpaikka?
La 1.9.2012 klo 08.45

Outoon paikkaan eksyin telttoineni. Vesijako-kylän kohdalla olin jo puhkiväsynyt joten työnsin pyöräni  kuloheinän valloittaman kahden rivitalon pihamaan halki takimaisen taakse. Siellä petäjikköisen kallionnyppylän ja pihamaan rajalle tekokuituisen majani lampunvalossa pystytin. Sadetta uhkasi, sen haistoi, ja ropistelikin se kohta suojuksen päälle mukavat tuutulaulut. Jossakin vaiheessa havahduin naisen ja miehen riitelyn ääneen kallion sivulla pimeässä näkemieni pihavalojen suunnassa, mutta ajattelin vain, että tulivat jostakin ja nyt siellä humalapäissään ramisevat.
Pihatiensuulla luki Amor Dei-koti ja talot haamottivat yössä verhottomin ikkunoin. Eteisten jakokaappien punaisista vilkkuvaloista (kameroita?) päättelin, että kai siellä jonkinlaiset virrat koko ajan päällä ovat. Nämäkään talot eivät ole kovin vanhoja (arvelen tyylistä, että 1970-luvun puolenvälin jälkeen). Silti helposti peruskorjattavaa rakennuskantaa kannattaa Suomessakin pitää tyhjillään kaikkialla; me olemme rikas maa. Soinislaiset itkevät rahansyytämisistä maailmalle, vaikka mitä väliä rahankylvösuunnilla on kun tästä teltan ovelta jo rakennuskustannuksiltaan miljoonia maksavia, autioita koteja oman isänmaan kamaralla katselee? Konkurssipesä kai tälläkin tontilla sijainnee?
 Mutta palataanpa Sahalahden jälkeiselle pätkälle.

Pohjan kyläkaupan päädyssä näin tomeran naisen laskevan isoon vihreään gallonaan vettä seinähanasta. Kurvasin kysymään, josko minäkin saisin pulloni täyttää. Jälleen piti kulkunsa selvittää siinä odotellessa ja olihan se ihan mukava juttutuokio. Kyllä minäkin katselin naista kiinnostuneena. Maaseudulla sitä tapaa vielä naisia, joiden pystyy kuvittelemaan hellan ääreen vauva toisessa kainalossa samalla kun toinen käsi vellikattilaa hämmentää. Tämäkin nainen kun tempaisi kymmenien litrojen vesiastian farmarinsa takaluukusta sisään, niin ei siinä ehtinyt esittämään, että jos minä nostaisin...

Mentiin sitten peräkkäin  vielä auki olevaan kauppaan ja kun naisen työnlaitaan tarttumaan tottuneet kourat tyhjää hypistelemättä nostelivat perunoita pussiin, leipäpusseja koriin ja maito-piimäpurkkeja kylmiöstä, niin sitä oli ilo katsella. Siinä minä sitten hoksasin, että äitiään se mies naisissa etsii, ja että sekö pahasta olisi? Muistelen jonkun kolumnin lukeneeni, jossa asiasta irvaili joku Freudia tankannut.

Tästä kaupasta ostin perunoita ja maitoa. Niin ja Luopioslaisen leipomon reikäleivän joka on, kun siitä aamupalakseni puolet jo söin, niin hyvää, että milloin olen sellaista saanut maistaakaan? Maito maksoi 1,05, leipä 2,25 ja potut 0,86 = 4,15 €.

Rautajärven tienristeyksen kyläbaarissa oli tunnelma jota harvoin tapaa. Join siinä kahvit (1,30 €) ja katselin ihmeissäni, kun kunnanvaltuuston(?) kokousta pitivät jatketun ikkunapöydän äärellä. Nuorehkoja, farkkuhousuisia naisia oli kahdeksan (puheenjohtaja heidän joukossaaan), miehiä yksi ainut ja yksi ala-asteikäinen tytär joka alkoi pelata nurkassa nettipeliä. Kuulosti, että jostain kiinteistön myynnistä tai vuokrauksesta olisi ollut kysymys. Puheenjohtaja kävi kännykkäneuvottelua jonkun paikallaolemattoman jäsenen kanssa ja aika sopuisan päätöksen taisivat aikaan saada. Minua harmittaa aina tällaisissa tilanteissa kuuloni heikkous.
Takanani kävi ovi kun terassilta muutamat nuoret miehet noutivat kaljaa tiskiltä, taisi joku ottaa vahvempaakin sillä talossa oli A-oikeudet. Kauppakin rakennuksessa sijaitsi, mutta sitä en heti sisääntullessa huomannut. Yksi vanhempi, hyvin laiha nainen oli ovensuupöydässä ruokailemassa ja kun lähti, kävi oikein kädestä pitäen kiittämässä baarin kipeälonkkaista emäntää. Näin kiittelijänaisen sitten vähän matkan päässä kääntyvän melkoisten, muovipusseihin pakattujen kantamusten kanssa syrjään viettävälle soratielle ja ajattelin, että näitä korveneläjiäkin vielä olemassa on. Ennenhän he olivat hyvinkin tavallinen näky lapsuuskunnassanikin.



Kyynärön tanssilavan huussissa kävin oikealla asialla. Siinä istuessani koetin lukea seinätekstiä, josta sen ytimen kyllä ymmärsin, mutta funktio tekstin kirjoittamiseen jäi vähän hämäräksi. Hetken mietin sitäkin, kuinka tanssilavat, isot ja pienet, ovat merkinneet enemmän elämässäni kuin konsaan kirkot tai kapakat. Niissä olen kaikki naiseni, joiden kanssa lapsiakin liudan tehnyt, tavannut. Lie muutakin iloa niiltä reissuilta elämään siunaantunut. Ehkä kuitenkin, jos olisi malttanut tupansa nurkissa yksikseen ikänsä pyöriä, elämässä olisi säästynyt myös monelta murheelta ja vaivalta joita toisen ihmisen kanssa oleminen aina merkitsee. Tätä eivät ymmärrä tietenkään ne, jotka eivät tanssilavojen seiniltä lattialle saakka ole koskaan uskaltautuneet. Mutta näinikin päin voin vain todeta, etten minä ymmärrä yksin ikänsä elämisestä yhtään mitään, haaveilen joutavia siis.
Hämärä alkoi painaa päälle kun saavuin Padasjoen kunnanrajalle. Miten kummasti kaikki rajat maailmassa mutkittelevatkaan kun sitä tarkastelee hyttysperspektiivistä. Hitlerin jengi olisi tietenkin tuhatvuotisen valtakuntansa vedellyt viivoittimella neliöisiksi hallintoalueiksi, ampunut moottoritiet halki mantereiden viivasuoriksi ja merien pienemmät selätkin ne olisivat varmaan silloittaneet. Pikkutiet ne olisivat nyrhineet nurin kasvamaan puuta ja muuta ja ihmiset pakanneet satojen kilometrien mittaisiin kerrostaloihin moottoriteiden varsille. Talot olisivat samalla toimineet tuotantolaitoksina liukuhihnoineen; tämmöisiä muistan siinä polkiessani kuvitelleeni.

Mutta komeita ovat haavikot olleet näillä Pirkanmaan, Hämeen ja Päijät-Hämeen seuduilla Keski-Suomen loppuosalta lähtien. Suoraryhtistä, tyveltään syltä paksuja puita olen nähnyt hehtaarisotalla. Kai se johtuu siitä, kun tulitikkuteollisuuden myivät muualle pilattavaksi.
Ennen tätä yöpymispaikkaa oli Palsan Vehnäjauhomylly. Museoksi muuteltuna, mutta kävijämäärältään kai aika vaatimattomana se hämärässä tien alitse solisten virtaavaa jokivettä kitansa kautta kuljetteli. Siinä sitten lampsi rätin päähänsä solminut mies muka postilaatikolleen läheisestä matalasta talosta. Kyselin siltä tietoja myllystä, mutta oli aika hiljainen kaveri. Kävi varmaan tarkistamassa mikä mies sillalle pysähtyi. Palsoja on tässä maassa ollut kautta aikain niin vähän, että liittyyköhän suku mitenkään Kittilän Palsan Kalleen?

Okay, klo on vartin ylitse yhdeksän. Hyvästelin tämän aution pihapiirin käymällä kyykkypaskalla katajapuskan takana.

Kilometrejä edellisestä leiristä, Ponsasta tähän 87.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

siihen kolhoosiin, jossa muinoin opiskeluaikanani majailin, saapui lehti nimeltä vapaa ajattelija. sitä lukiessani minua usein tympäisi ihan yhtä paljon ja täysin samoista syistä kuin lukiessani jotain kiihkokristillistä julkaisua.

usein nuo vapaasti ajattelevat veikkoset näet tuntuivat vuorostaan tehneen ateismistaan itselleen uskonnon, jota he sitten pyrkivät levittämään aivan samalla tavoin junnaten sekä toisin ajatteleville nyrkkiä puiden ja hampaita kiristellen kuin kaikkein fanaattisin kristitty saarnamies.

usein sai jopa vaikutelman, että ateistit tarvitsevat kristinuskoa samaan tarkoitukseen, johon kristityt tarvitsevat saatanaa: kaiken pahan alkusyyksi, jota vastaan taisteleminen on jokaisen tosiuskovaisen jatkuva velvollisuus.

minä olen lähinnä agnostikko, jonka mielestä ihmisen on mahdotonta saada tuonpuoleisista asioista mitään varmaa ja lopullista tietoa. siksi niistä kiivailu on yksinomaan typerää, koska siinä kuitenkaan ei pystytä muuhun kuin asettamaan oma luja usko toisten yhtä lujaa uskoa vastaan.

kuitenkin juuri siksi, - vaikka muuten olenkin monista asioista ateistien kanssa samaa mieltä, - myös kaikki ohjelmallinen ja ideologisesti järjestäytynyt ateismi on minulle aina ollut jossain määrin vastenmielistä. siinäkin olen nähnyt niin paljon juuri noita uskontojen ikävimpiä ominaisuuksia, nimittäin dogmaattisuutta, fanaattista käännytysintoa ja toisin ajatteleviin kohdistuvaa halveksuntaa tai suoranaista vihaa.

tavallisesti juuri ne, jotka haluavat itselleen oikeutta vapaasti rienata muiden ideologioita, silti yltyvät heti vaahtosuiseen raivoon, jos heidän omia pyhiä oppejaan uskalletaan käsitellä samalla tavoin.

maailmankatsomuksessani jumaluskolla ei ole sanottavaa sijaa. vielä vähemmän siinä kuitenkin on sijaa "uskolla ihmiseen", jota fraasia aktiiviset lähetyssaarnaaja-ateistit tuon jumaluskon tilalle tavallisesti tyrkyttävät.

jos usko taivaanvaltakuntaan on naurettavaa, niin uskossa ihmisen luontaiseen hyvyyteen ja hänen kykyynsä luoda täydellinen yhteiskunta tänne maan päälle tuo naurettavuus on korotettu vielä vähintään toiseen potenssiin.

niin, ja tuo kirjoituksesi: taattua laatua.

Jokke Karjalainen kirjoitti...

Edelleen, kiinnostavaa luettavaa.

Itselleni kirkot ovat monesti kiehtovia paikkoja, koska niissä on läsnä pyhyyden tunne – muttei ylhäältä säädellysti vaan "demokraattisesti", kirkossa käyneen kansan parista kohonneena. Ihmiset ovat kohdistaneet kirkkoon hengelliset toiveensa ja jotenkin se tuntuu.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri

Kerran tarjosivat Vapaa-ajattelijoiden jäsenyyttä. Kieltäydyin ja kun tivasivat syytä, kysyin vain, olisinko jäsenmaksukahleen jälkeenkin vapaa ajattelemaan?

Ihan äsken luin ajattelijoiden ajatelmia.

Ajattelusta: "Vähin, mitä ateisteilta voi pyytää on se etteivät tekisi ateismistaan uskonkappaletta." (Tuntematon)

Stanislaw Jercy Lec: "Kun joku sanoo >Ei ole mitään pyhää!< niin johan pillastuvat ateistitkin.

Ajattelemisesta: "Ajatteleminen on epäterveellisintä mitä maailmassa on, ja ihmisiä kuolee siihen niin kuin mihin tahansa muuhunkin tautiin." (Oscar Wilde)

Valto-Ensio kirjoitti...

Keiju

En minäkään jotain tunnetta vailla ole jos kirkossa sisällä olen. Ja kai sitä jotain pitää tuntea niiden sokkeleidenkin juurilta sinne ylös katsellessaan. Ainakin rakennusmiehenä sitä ajattelee, miten telineet pitäisi turvallisiksi tehdä ja kuinka ne silloin entisinä aikoina ovat ne tehneet.

Ja jos kuvittelee putoavansa kirkontornin huipulta saakka, niin mahanpohjassa vihjaisee: Se on tunne sekin.

Kirkkoon useammalla liittyy hautajaista, häitä ja kastajaisia ja niistä kaikista on muistojälki aivoihin jään. Lapsena koetut tietenkin selvimmin yhä vain. Ja puisten kirkkojen hajut, ne ovat kaikkialla (Suomessa) samat.

Se minua lapsena kyllä kouraisi, kun muutenkin elämällä näännytetyt ihmiset itkivät kirkon tilaisuuksissa, ihan tavallisten messujen aikanakin kun pappi oikein syntisiä raamatunlauseilla piiskasi. Enkä muuta syntiä useamman pikkutorpan ihmisen tiennyt kotikylässäni tehneen, kuin että lehmän ehtymistä ja jauholaarin tyhjenemistä keväällä itkien kironneen.

Riku Riemu kirjoitti...

Vahvaa kertomusta Suomesta.

Padasjoella faija kuoli, oli siellä viimeiset aikansa töissä. Kävin Lahden keskussairaalan ruumiskellarissa katsomassa. Minä olen jo vanhempi kuin hän oli silloin.

Jumalaan minä uskon. Vaikken muuten, mutta siksi, etten halua olla samaa mieltä kuin kaikki muut: olen vastarannan kiiski. Sitä paitsi, Hän on olemassa, vaikka Häntä ei olisikaan.

Mikä Jumalassa minuun vetoaa? Se kaunis ajatus, että viimeisenä päivänä pahuus tuhotaan. Tämän maailman päiviräsäset saavat kyytiä. Minua naurattaa kun yhdessä hiiliä hänen kanssaan ladon alavaltakunnan uuniin.

Valto-Ensio kirjoitti...

Riku

Itselläni isän kuolinikään on matkaa vielä viisi vuotta. Kuoli 59 vuotiaana.

Olen oman isäni kuoleman muistellut ehkä muutamaan kertaan minäkin, siis näin julkisesti, mutta kertaanpa kun sen niin helposti mieleensä saa.

Kävin isäni ruumista katsomassa Nilsiän terveyskeskuksen alakerran kappelissa, samassa kerroksessa missä hänen isänsä, minun ukkini, veti viimeiset hengenvetonsa kylmässä yksinään.

Käytiin kyllä ukkia katsomassa, mutta miksihän isälleni tuli kiire kesken isänsä kuolemisen pois? Muutama tunti siinä vierellä vain olisi mennyt, niin kovasti se jo tuskaisesti vääntelehti.

Ukki kuoli ns. luonnollisesti, poikansa "luonnottomasti". Ruumiinavauspöytäkirjassa kyllä lukee, että "tapaturmaisesti".

Isän pään kahtapuolen olivat laittaneet korkeat, valkeat kynttilät palaa lepattelemaan ja seinältä katseli kupariin pakotettu Jeesus. Sormia oli yritetty vääntää rinnanpäälle ristiin, mutta oli se pannut vielä vastaan kun ne niin "akkainlävellä" olivat.

Isällä oli virne huulillaan, se ei ollut vielä ehtinyt laantua pois kun muutama tunti oli vasta kuolemasta mennyt. Edes oksennukseen tukehtuminen ei sitä ollut hävittänyt.

Se virne tarkoitti, että isä oli kännissä ja kuolemansa jälkeen minä nyt tiedän, että vähintään neljä promillea veressä on pitänyt olla ennen kuin sille virneentasolle ylti.

Isän sielu, jos se jonkun uskovaisen mielestä on taivaaseen tai helvettiin mennyt, onko se selvinnyt humalasta, potenut krapulaa ja sitten taas oksennellut niin, että ovat potkaisseet pihalle kuin Ontuvan Eriksonin? Vai onko se edelleen kännissä kuin käki ja virnistelee vaan kun helvetissä hiiliä lapioi tai taivaassa enkelten uumia kourii kun äidin sielulta silmä välttää?

Voi isiämme, voi. Mutta onneksi isä joskus aina hyrähteli, että "teit isäin elkää ainakaan astelko..." Joskus tulee silti horjuskeltua niilläkin...

Tuo sinun jumaluskosi on kyllä ihan sinun oma asiasi, ja aika hyvältähän tuo tuntuisi.

Vai alkaisinko vastaan inttämään, että saataisiin muutamat mellakat aikaiseksi? Videoita en kyllä ala värkkäämään, mutta jos piirtäisi muutaman kuvan...

Anonyymi kirjoitti...

riku

otaksun sinun uskovan kristinuskon jumalaan. sehän on kannattajamäärältään maailman suurin uskonto - kannattajia on 2,1 miljardia eli aika monta kiiskeä siellä vastarannalla on, noin kolmasosa maailman väestöstä.

toisaalta tuo luku ei kerro mitään jumalaan uskovien määrästä sinänsä. mutta silti; jos tässä nimenomaisessa asiassa haluaa kiiskeksi vastarannalle, pitäisi ehkä uskoa johonkin, jonka kannattajaluku on promilleluokkaa.

Valto-Ensio kirjoitti...

Meri, olisiko Arto Paasilinnan Ukkosenjumalan poika (maalliselta ilmestymisennimeltään Rutja Ronkainen) hyvä uskomisen kohde?

Uskoa Uskoon on myös yksi vaihtoehto. Elämässäni sen nimisiin olen ainakin kahteen tutustunut. Toinen oli sukunimeltään Kinnunen ja toinen, vielä elossa oleva on Yrttiaho (muistelin häntä Mausteahoksi kun viimeksi tapasin).

Anonyymi kirjoitti...

valto

rutja ja usko kuulostavat kelpo kohteilta.

tämä seuraava ei kohdistu vähimmässäkään määrin rikuun tai sinuun, joten älkää käsittäkö väärin:

minua ärsyttävät monet ihmisten uskomukset. omat uskomukseni ehkä eniten.

leimaaminen on tietysti ymmärrettävää. se on osa yleisinhimillistä itsetunnon rakentamista. leimaamalla muita ihmisiä paalutetaan oma sijainti sosiaalisessa kentässä, haukkumalla muita saavutetaan tarpeellinen turvallisuuden tunne.

esimerkiksi virkamiehen leimaaminen ärsyttää minua. katkera legenda kertoo, että stadin duunareitten lappareisa on nojailun estämiseksi kettinkivarret, kaupungintalolla ei saa katsella aamupäivällä ikkunasta ulos, jotta iltapäivälläkin olisi jotain tekemistä tai kun joku kysyy kaupungintalon vaksilta, kuinka monta täällä työskentelee, niin vaksi vastaa: noin puolet.

virkamies voi tietysti tavallisen veronmaksajan mielestä olla täydellinen mulkku. kyseessä on kuitenkin ammattitauti. virkamiehestä tulee tarkka. se johtuu byrokratista. kaikki asiat pannaan lausuntokierrokselle, jottei mikään näkökulma unohtuisi eikä kukaan kärsisi vääryyttä.

max weberin kehittelemä byrokraattinen asioiden valmistelu syövyttää virkamieheen kuoleman vakavan tarkkuuden. virkamies ehdollistuu tarkkuuteen. teen sillä ehdolla, että voin saan olla tarkka. pienestäkin asiasta voi syntyä sadan liuskan muistio. mikään asia ei enää ole yksinkertainen.

Riku Riemu kirjoitti...

Meri,

olet varmasti enemmän kuin oikeassa. Minä en kuitenkaan pysty samaistumaan aivan noin isoihin piireihin. Minun piirini ovat hyvin pienet ja vaatimattomat.

Korjaisin ehkä näkemyksiäni jos asuisin esim lestadiolaisten keskellä.

Erilaista, usein aivan sairasta, moraalista tai poliittista vääntöä kristinuskon nimissä käydään ja jäseniä on edelleen paljon, mutta minulla on sellainen käsitys, ettei Jumalaan usko maassamme kovinkaan moni.

Ehkä en minäkään, mutta on siinä kauniita ajatuksia.

Anonyymi kirjoitti...

riku

vähän on tarpeellista. pohjoisimman köyhä riekonpyytäjä lauri pappila kirjasi vuosikymmenten ajan allakkamuisteluihin, mitä ihminen todella tarvitsee. lopulta hän sanoi lyhyesti: rakkautta ja hoitoa.

Ripsa kirjoitti...

Valto & kumpp.

Hyvä keskusteluhan tuosta tuli! Mietin itse kun Valto tuossa aiemmin mainitsi Petäjäveden kirkon, että ei kinunnut sisään, pitäiskö kertoa että pidin itse kirkosta aivan tavattomasti. En sanonut, mutta ajattelin kyllä enemmänkin Valton riippuvuutta akuista ja semmoista.

Me käytiin Petäjäveden kirkolla kerran kun oltiin ajamassa juhannusjuhlilta kotiin vuosia sitten, koko perhe mukana vielä silloin.

Juhannussunnuntaina kirkko oli auki. Minulle tuli siellä mieleen yksi kaksiosainen, samalla tavalla sinistyneistä hirsistä koostuva Oulujärven eteläpuolella, mahdollisesti Vuolijoella, joka on isänäidin kotiseutua aj jossa kävin katsomassa sukulaisia, yksvooninkinen mäellä nököttävä talo. Tulipa kamala lause, pätkikää itte, mulla on vähän pää kipeä.

Siis: ajattelin nimenomaisesti hirsiarkkitehtuuria. Siinä maatalossa oli kaksi vanhaa miestä, näytteivät veljeksiltä ja näyttivät että alempi osa talosta on ennen ollut karjasuoja. En ollut ikinä nähnyt niin vanhaa taloa, siis vanhanmallista.

Petäjäveden kirkkokin on kaksiosainen. Tulin ajatelleeksi itäistä hirsirakennuskulttuuria. Se on hyvin erilainen kuin täällä lännessä. Sinä juhannussunnuntaina kirkko oli auki ja ihan tyhjä. Kokeilin laulaa vähän matkaa siellä, ja huomasin että akustiikka on loistava. Kivikirkoissa kaiku sotkee laulua, siellä sitä ei juuri ollut.

Jäi harmittamaan että perheen miehet eivät tahtoneet laulaa.

Niin että kun ajattelen ihmisten pyhyyden kokemusta, ympäristö vaikuttaa siihen oleellisesti. Virsimusiikki ei ehkä ole niitä hienoimpia asioita, mutta se on kuitenkin jotain joka yhdistäöä ihmisiä. Ja yksi tuntemani kirkossa säännöllisesti käyvä nainen uskoutui minulle, että tykkää virsien veisuusta. Hymyilyttää vieläkin, että nainen pelkäsi sanoa asiaa ääneensä, minusta se kuulosti yksinkertaisesti hienolta asialta: tykätä veisata yhdessä muiden kanssa.

Taitaa olla niin että kirkonmenoihin osallistuvat useimmiten naiset ja heistä yleensä varmaan vähän vanhemmat naiset. Ehkä he ajattelevat veisuullaan tekevänsä varmaksi taivaspaikkaa?

Minä olen ehkä enemmän niitä jotka sanovat että metsä on kirkkoni. En pitänyt koulun uskonnonopetuksesta ja sen luterilaisuudesta, joka oli aika kamalan ahdasta. Siitä seurasi kirkosta eroaminen, siitä pakosta.

Täällä paistaa, pitää lähteä fillaroimaan hyvän sään aikana.

Riku Riemu kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Riku Riemu kirjoitti...

Minun uskoni näyttäytyy ehkä vain tällaisissa asioissa, että tätäkin olen kuunnellut ja kauniina pitänyt.

Rakastamallani isoäidilläni oli kaunis vanhan kansan usko, minusta veikkasi pastorin tulevan. Olin siitä kovin otettu, ajattelin sen olevan jotain komeaa ja suurta.

Ei tullut pastoria, ei komeaa, eikä suurta.

Anonyymi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Anonyymi kirjoitti...

riku ja ripsa

jos minun pitäisi tiivistää uskoni johonkin, niin tekisin sen tällä legendaarisella monty pythonilla. siinä on KAIKKI mihin uskon:


some things in life are bad, they can really make you mad
other things just make you swear and curse
when you're chewing on life's gristle, don't grumble give a whistle
this will help things turn out for the best

always look on the bright side of life
always look on the right side of life

if life seems jolly rotten, there's something you've forgotten
and that's to laugh and smile and dance and sing
when you're feeling in the dumps, don't be silly, chumps
just purse your lips and whistle, that's the thing

so, always look on the bright side of death
just before you draw your terminal breath

life's a piece of shit and when you look at it
life's a laugh and death's the joke, it's true
you see, it's all a show, keep them laughing as you go
just remember the last laugh is on you

always look on the bright side of life
and always look on the right side of life
always look on the bright side of life
and always look on the right side of life

Valto-Ensio kirjoitti...

Ripsa

Olen käynyt siellä Petäjäveden kirkossa aiemmin, että ei minua se sillä tavalla kiinostanut. Se pihamaa oli ihan yhtä mukava. Kun en ollut päänsärynkään vuoksi oikein kunnossa sillä kohtaa ja tyttöoppaat olisivat kuitenkin puhua pulpattaneet litaniansa en ehkä olisi jaksanut kuunnella.

"Metsä on kirkkoni" sopii myös minulle, mutta se erityinen metsä, joka voisi paikata metsän kaipuutani on iäksi mennyttä. En koe sitä tunnelmaa kuin ihan haihtuvan verran noissa kansallispuistoissakaan enää.

Nyt viime viikolla kuljeskelin lapsuuteni maisemissa jotka "talousmetsikkökirkoiksi" on remonteerattu, niin olipa haljua ja toispuoleinen olo koko ajan. Vihainenkin olin, mutta kenelle? Ehkä meille kaikille, lajillemme kokonaan ja kerralla.

Mutta pyörämatkani jatkuu ihan kohta täälläkin.

Rikun ja Merin kommenteihin ei kai tarvitse sanoa mitään koska niissäkin on asiansa sanottu.

Enklantiakaan en ymmärrä hirveästi, mutta jotain tuosta Pythonista sieltä täältä. Ydinsanoman kai?: Elämän synnystä, paskaimaisuudesta, suureen iloon kulkemisen, taas putoamisen, nousun ja kuoleman.

Riku Riemu kirjoitti...

Kylhän mie tok Pythonin tiedän.

Muista mukava puoli, aina kun vituttaa!

Kas, täs.

Anonyymi kirjoitti...

Mie vaan siitä huolissani aloin kirjoittamaan, että miten sulla koko ajan tuntuu sitä päätä särkevän? Nestehukka, liika aurinko, jännittyneet hartiat pyöräillessä vai mikä se voisi olla?

Anonyymi kirjoitti...

riku

kuuntelen ristilläriippujan optimistista laulua ja pistelen poskeeni fazerin sinistä. kai tämä on nyt sitä maailman tasapainon lain täyttymistä. eli elämän makeuden summa on aina vakio.